Onko fanifiktio kirjallisuutta? – Slash-fanin matka yläkoulusta akateemiseen maailmaan

Pyrähdin juoksuun, liian nopeaan ihmissilmillä havaittavaksi. Minun oli pakko saavuttaa hänet. Se oli elintärkeää. Hidastin vasta, kun näin hänen kulkevan edelläni. Sovitin vauhtini hänen vauhtiinsa. Askellukseni oli hiljaista, lähes äänetöntä. Varoin jokaista liikettäni. Uskalsin hädin tuskin hengittää.

         Tietämättään poika johdatti minut pieneen metsikköön hieman New Orleansin ulkopuolelle. Yllättäen, ennen kuin ehdin pakoon, hän käännähti ympäri. Jähmetyin paikoilleni. Toivoin pimeyden kätkevän minut nuoren vampyyrin silmiltä, mutta se oli turhaa. Poika oli huomannut minut. Tietenkin oli, olihan hän kaltaiseni.

         Minä tuijotin häntä, ja hän tuijotti minua. Kumpikaan ei päästänyt äännähdystäkään. Lopulta poika rikkoi hiljaisuuden.

         ”Kuka sinä oikein olet?” hän kuiskasi.

         ”Minä olen Lestat”, vastasin lyhyesti.

Saatan vielä katua tätä, mutta päätin rohkaistua raottamaan salaisia kansioitani sen verran, että näette yllä pätkän ihastuttavan melodramaattisesta fan ficistä, jonka kirjoitin kahdeksannella luokalla. Noihin aikoihin Twilight-fanikauteni oli lähestymässä tiensä päätä ja raivaamassa tilaa aivan toisenlaisille vampyyreille. Twilightin arvostelu ei ole postaukseni kannalta oleellista, vaan menisi tarpeettomaksi arvottamiseksi, mihin en missään nimessä pyri, joten jätän sen väliin. Sen sijaan totean vain, että tämä siirtymävaihe synnytti mielessäni crossoverin, jossa Stephanie Meyerin Houkutus-sarjan ja Anne Ricen Vampyyrikronikoiden maailmat sulautuivat yhteen maailmaksi, jossa kaksi toisistaan eroavaa vampyyrirotua elävät rinnakkain pääosin toisistaan tietämättä. (Sain vasta jälkikäteen tietää Anne Ricen kielteisestä suhtautumisesta koko fanifiktion konseptiin.) Harry Potter –fandom oli hieman aiemmin tarjonnut minulle ensikosketukseni slashin ihmeelliseen maailmaan, eikä paluuta entiseen ollut.

                                                         

Luin juuri loppuun Silja Kukan pro gradu –tutkielman ”Minkä fanit ovatyhdistäneet, sitä älkööt käsikirjoittajat erottako” – Slash-fanifiktion eroottiset utopiat naisten reagoivana fiktiona. Tutustuessani slashiin ensimmäisen kerran yläkouluikäisenä, en todellakaan osannut kuvitella, että istuisin seitsemän vuoden kuluttua aihetta sivuavalla luennolla tai lukisin varteenotettavaa, akateemista tutkimusta siihen liittyen. Olin pikemminkin vakuuttunut, etteivät "aikuiset" tiedä, mitä käsite tarkoittaa, tai ainakin pitävät sitä lapsellisena huuhaana, jolle sopii korkeintaan naureskella huvittuneesti. Lukion ensimmäisellä luokalla liityin nuorille suunnatun Lukufiilis-kirjallisuuslehden toimituskuntaan ja pohdin pitkään, kehtaanko tarjota lehteen juttua slashista, vai onko aihe liian nolo tai muuten vain omituinen. Loppujen lopuksi kuitenkin rohkaistuin kirjoittamaan jutun ja sain hieman myöhemmin huomata suunnatonta ylpeyttä tuntien, että se mainittiin ilmestyttyään yle.fi:n kulttuurilehtikatsauksessa otsikolla Sopisiko vänrikki Koskela paremmin Kariluodolle vai Hietaselle? (Kyllä, Koskelan ja Kariluodon välinen suhde oli keskeinen puheenaihe kaveriporukassani yhdeksännellä luokalla saatuamme tehtäväksemme lukea Tuntemattoman sotilaan äidinkielen tunnille.)

Myöhemmin minulle alkoi valjeta, etteivät fanifiktio tai edes slash sen marginaalissa ole mitään salakultteja. Niistä tiedetään, niistä puhutaan ja niitä tutkitaan. Kysymys kuitenkin kuuluu, mikä on fanifiktion suhde kirjallisuuteen. Kun puhutaan faneista ja fanifiktiosta, analyysin kohde tuntuu usein olevan fanifiktion kirjoittajissa ja taustalla vallitsevan yhteisöllisen ilmiön tarkastelussa, eikä niinkään itse tarinoissa. Silja Kukka esittää tutkielmassaan, että fanifiktiotutkimuksen keskiössä on pitkään ollut fanien vastustava katsojapositio ja näiden tapa etsiä uusia merkityksiä niistä, enemmän tai vähemmän sovinnaisista merkityksistä, joita valtamedia tarjoaa (Kukka 2013, 22). Stasiin (2005) vedoten Kukka kuitenkin huomauttaa, että näkökulmassa piilee yksinkertaistamisen vaara, joka syntyy siitä, kun koko genreä tarkastellaan ennen kaikkea fanien mielenilmaisuna (Kukka 2013, 22). Pro gradu –tutkielmassaan Silja Kukka tuo fanifiktiota esiin varteenotettavana kirjallisuutena, jolla on paljon annettavaa kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimukselle (Kukka 2013, 24). Hän suhteuttaa slash-fanifiktiota sellaisiin kirjallisuuden lajityyppeihin kuin reagoivaan fiktioon sekä kommentoivaan ja kritisoivaan kirjallisuuteen, mutta myös muun muassa romanssiin ja homopornografiaan (Kukka 2013, 24). Kertomuksen sijoittuminen tiettyyn kirjalliseen genreen riippuu kuitenkin ennen kaikkea siitä, millaisesta kertomuksesta on kyse, sillä ficcien kirjo on laaja. Kukka pyrkiikin osoittamaan fanifiktion kirjallista potentiaalia analysoimalla erästä Supernatural-televisiosarjaan pohjaavaa slash-kertomusta pastoraalin lajityyppiin kuuluvana kirjallisena tuotoksena (Kukka 2013, 24).

                                                                     

”[T]avoitteenani on tarkastella, miten fanifiktio kirjallisuutena voi luoda uusia mahdollisia maailmoja, eroottisia utopioita, jotka toimivat paitsi vastapuheena vallitsevaa mediakulttuuria vastaan myös turvapaikkoina, joista käsin fanit voivat käydä keskustelua muun muassa yhteiskunnallisista arvoista ja vallitsevista sukupuolirooleista sekä seksuaalisuudesta”, Kukka (2013, 5) kirjoittaa. Näkökulma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Aloittelevana slash-fanina pääni pursui eräänlaisia ”entä jos” –skenaarioita – merkkien, repliikkien ja henkilöiden välisten kemioiden tulkitsemista hieman toisin. Fiktiivisten maailmojen rajat ylittävissä crossovereissa oli kyse maailmojen välisten yhteyksien havainnoinnista ja niiden laittamisesta keskustelemaan toistensa kanssa. Itselleni shippaaminen oli (ja yhä on) pikemminkin toiveikasta kuin poliittista. Tämän postauksen alussa mainitsemani tarinan taustalla piili ajatusleikki, joka lähti liikkeelle siitä, kun päädyimme ystäväni kanssa pohtimaan, mitä olisi tapahtunut, jos Edward Cullen olisi törmännyt Ricen tarinoista tuttuun Lestat de Lioncourtiin kapinoidessaan perhettään vastaan joskus 1900-luvun alkupuolella. Asetelma slash-kertomuksen synnylle oli ideaali. Lestat rypee itsesäälissä tultuaan pitkäaikaisen kumppaninsa Louisin hylkäämäksi ja näännyttää itseään nälkään hautausmaalla kuin kunnon pikku marttyyri ikään. Tapansa mukaan hämmentynyt Edward sen sijaan haluaa tehdä irtioton perheensä elämäntavasta, johon hänet on pakotettu, alkaakseen elää ”vampyyrin luontonsa mukaan” ihmisverellä, mutta on liian selkärangaton hankkiakseen sitä käsiinsä itse. Vampyyrit kohtaavat ja heidän välilleen syntyy eräänlainen mentori-oppilasasetelma. Sen suurempia ei parituksen syntymiseen vaadittu, sillä lopputulos oli romanttinen, kuinkas muutenkaan, piti paria sitten kuinka epätodennäköisenä tahansa. Sanottakoon vielä (ennen kuin palautan tarinan arkistoihini pölyyntymään), että Edward luikkii lopuksi häntä koipien välissä takaisin perheensä luo Lestatin kieltäytyessä kunniasta liittyä osaksi perhettä ja jättäytyessä jälleen kerran ylhäiseen yksinäisyyteensä. Muunlaisen lopputuloksen – mahdollisen maailman – spekuloimiseen ei mielikuvitukseni riittänyt.

Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan, eikä samaan virtaan voi astua kahta kertaa, sanoo Herakleitos, 

mutta Parmenideelle todellisuus on yksi, jakautumaton ja liikkumaton (terveisin Wikipedia). 

Tässä mahdollisessa maailmassa vastakohdat täydentävät toisiaan, sillä antiikin 

filosofien ihmismuotoisia aatteita on täysin mahdollista shipata keskenään.

Filosofian ylioppilaskirjoitusten innoittama piirrokseni syksyltä 2013.

Vaikka fanifiktion ja fanikulttuurien tutkiminen ilmiöinä on mielestäni tärkeää, uskon, että myös fanien kertomusten analysoiminen sellaisenaan, kirjallisuuden- ja taiteentutkimuksen menetelmiä hyödyntäen voisi olla erittäin antoisaa ja tuoda fanitutkimukseen mielenkiintoisia näkökulmia. Tarinoiden analysoiminen intertekstuaalisina viittauksina pohjatekstiinsä olisi kiinnostavaa, sillä se toisi esiin ”alkuperäisten” ja fanien luomien tekstien välisiä yhteyksiä. Mikä on haluttu pitää samana ja mitä muuttaa oman kertomuksen ehdoilla? Mikä tekee Supernaturalissa yliluonnollisia olioita metsästävästä Dean Winchesteristä saman henkilön kuin lukioympäristöön sijoitetussa fan ficissä vaikuttavasta teinipojasta, joka jakaa saman nimen esikuvansa kanssa? Vastaavanlaisia mietintöjä voisi esittää lukuisia unohtamatta tietenkään ensiarvoisen tärkeää kysymystä siitä, millaisen tarinan fanifiktion kirjoittaja oikeastaan kertoo. Samalla osoitettaisiin, että fanifiktiolla on merkitystä myös itsessään, eikä yläkoululaisenkaan ehkä tarvitsisi pitää harrastustaan nolona raapusteluna, josta ei kehtaa mainita ystävilleen saati sitten vanhemmilleen. Edelleen tuntuu uskottavammalta sanoa lukeneensa koko päivän romaania kuin käyttäneensä yön tunnit ficcejä ahmien. Tarvitseeko sen mennä niin? En usko, että tarvitsee.

Lähteet:

Silja Kukka 2013, Oulun yliopisto: ”Minkä fanit ovat yhdistäneet, sitä älkööt käsikirjoittajat erottako” – Slash-fanifiktion eroottiset utopiat naisten reagoivana fiktiona