Olin todella kova “Japani-ernu” vai pitäisikö sanoa Otaku teinivuosinani (noin 13-15 vuotiaana). Kuuntelin j-rock ja j-pop musiikkia, katsoin animea päivittäin, luin mangaa ja pelasin runsaasti japani ropeja (tai oikeastaan lähinnä Final Fantasy:ä ja Kingdom Hearts:ia). Otin paljon vaikutteita japanilaisesta visual kei-kulttuurista pukeutumiseeni sekä muihin ulkonäöllisiin aspekteihin (käytin paljon mm. värillisiä circle lens:ejä jne.) ja tapasimme samanhenkisten ihmisten kanssa miiteissä, coneissa ja basically juttelimme omasta japani-harrastuksesta sekä olimme muuten vain super “kawaii”. Keräsin paljon kaikkea japani popkulttuuri-krääsää, esimerkiksi action figuureja peleistä, julisteita sekä pehmoleluja. Olin todella vannoutunut japanilaisen popkulttuurin fani ja/tai nörtti, miten sen nyt haluaakin sanoa.
Kuitenkin elämässäni on ainakin tyylillisesti ollut useampia “kausia”, jolloin vaatetyylini ja ulkonäköni kokee suuria muutoksia, yleensä riippuen kiinnostuksenkohteistani sinä aikana. Se varmasti on aika normaalia teini- ja nuoruusiässä, että etsii itseään eikä oikein tiedä, mikä on se oikea paikka, tyyli tai kiinnostuksenkohde itselleen. Minulla “ernu-vaihe” (sitä mitenkään vähättelemättä, tällä nimellä itseäni kutsuin silloin) kesti noin 3 vuotta. Sen jälkeen vaihdoin tyyliäni pikku hiljaa neutraalimmaksi ja ehkä ns. valtavirran mukaisemmaksi. Silloin jäi kyllä moni muukin japanin popkulttuuriin liittyvä harrastaminen vähille: en lukenut enää juurikaan mangaa, katsellut animea tai keräillyt japani rompetta. Uskon harrastuksen loppuneen ehkä juuri siihen, kun lukio alkoi ja elämääni tulvi niin paljon uusia asioita, että oli vaikea jäädä aloilleen. Ainoa asia, joka jäi silloin elämääni jäljelle “ernu-vuosilta”, oli videopelien pelaaminen sekä kaikki japani-tavarat/krääsät sekä vaatteet, jotka olin ostanut. Ne ovat minulla yhä tallessa.
Nykyään olen palannut japani-harrastuksieni juurille jollain tasolla. En tosin aivan samoissa mittakaavoissa, mitä joskus teinivuosinani: katson animea silloin tällöin ja opiskelen japanin kieltä/kulttuuria.
En sen enempää halua puhua omista teinivuosistani ym. Vaan pohdin pikemminkin nörtti-tavaroita, fani-tuotteiden ostamista, niiden ostomotiiveja sekä niistä luopumista. Itse en ole vielä tänäkään päivänä luopunut omista nörttitavaroistani (muutamaa puseroa sekä creepers-kenkiä lukuun ottamatta), vaan pidän niitä visusti tallessa äitini luona sekä varastossa (jostain kumman syystä).
Kaikkien ernu-tavaroiden hamstraus oli mielestäni tosi coolia silloin teinivuosina. Olin aikamoinen materialisti ja minun oli saatava mahdollisimman runsaasti lempi animeni tai suosikki j-rock tai -pop bändin fanikrääsää. Silloinkin kaiken sen fanikrääsän ja tavaran tarkoitus oli luoda huoneeseeni erittäin Otaku-esteettinen-tunnelma (heh), joka oli lähinnä itseäni varten, koska vain harvat ernu-ystäväni kävivät luonani silloin.
Jälkeen päin olen miettinyt, miksi hamstrasin kaikkea sitä fanitavaraa/ ernukrääsää niin helvetisti? Mitä tein kaikella sillä materialla, jotka vain olivat hyllylläni pölyttymässä omien silmieni alla? Ja miksi tavaroista luopuminen on ollut minulle erittäin vaikeaa?
Vaatteet sekä asusteet ymmärrän paremmin: halusin ulkoisesti näyttää muille, mistä olin kiinnostunut sekä luoda tällä tavoin omaa identiteettiäni ja ehkä saada muut huomaamaan minut valtavirrasta. Plus tietenkin pidin siitä, miten pukeuduin sekä kaikista vaatteistani, koska ne olivat mielestäni tyylikkäitä. Osasta vaatteista luopuminenkaan ei tuntunut niin pahalta tai oudolta, ehkä siksi, että pukeutumistyylini oli muuttunut ennenkin kasvaessani vanhemmaksi.
Tavaroista sen sijaan en ole vieläkään pystynyt luopumaan, enkä tiedä lainkaan miksi. Ehkä koen aina ne näkiessäni suurta nostalgian tunnetta ja mieleeni tulvii mukavia muistoja nuoruusvuosiltani? Ehkä tunnen, että ne ovat vieläkin osa minua tai identiteettiäni jollakin tapaa vieläkin? Muistelen kyllä kaihoisasti sitä, kun äitini antoi Creepers-kenkäni perhetuttumme tytölle. En ollut käyttänyt kenkiä moneen vuoteen, mutta silti minut valtasi jotenkin kaiho sekä ikävä melkein loppuun kulutettuja kenkiä kohtaan. Ehkä pelkään myös sitä, että sama käy, jos luovun muistakin nuoruusvuosieni fani-/nörtti-tavaroistani.
Tavaroiden kerääminen silloin sai kaiketi oloni tuntumaan hyväksi, kuten materialla on yleensä tapana. Oli se sitten mitä mieleistä materiaa tahansa: vaatteita, koruja, antiikki-esineitä tai fani-tavaraa. Tuntui hyvältä omistaa jotain, mistä ystäväni olivat ehkä kateellisia tai minkä avulla sain juttelemisen aihetta. Tavaroilla oli minulle kyllä myös itseisarvo, ne olivat tärkeitä ehkä vain sellaisenaan hyllyllä, koristamassa huonetta ja ilahduttamassa minun silmääni.
En tiedä, tulenko koskaan luopumaan kaikista sadoista mangoistani, muutamasta action figuuristani ja kaikesta muusta romppeesta, joita silloin ernu-aikanani keräilin. Vaikka en enää niitä käyttäisikään tai laittaisi esille koskaan. VAIN AIKA NÄYTTÄÄ MITÄ ON TULEVA.
Onko teillä ollut samoja tuntemuksia? Oletteko olleet joskus "super faneja/nörttejä" ja menneet sen vaiheen ohi? Omistanut fanikrääsää ja luopunut siitä/ voinut olla luopumatta?
P.S. tämä on neljäs tekstini, siksi jätin sen hieman lyhyemmäksi :E
