Tietäisinkö mangasta tai animesta ilman internetiä? En.

Aloitan tämän jutun kahdella lainauksella:

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriön laskelmien mukaan jo vuonna 2004 japanilaiseen animaatioon liittyvät markkinat olivat 4,48 miljardia dollaria (noin 3,3 miljardia euroa). Pokemon-animaation näkivät televisiosta ihmiset 67 maassa, ja se on tuottanut ainakin kymmenen miljardia dollaria. (Nakamura ja Onouchi 2006.) 

Suurin mangalehti Shonen Jump myi enimmillään vuonna 1995 keskimäärin 6,5 miljoonaa kappaletta, kun sen myynti oli vuoden 2008 tilaston mukaan keskimäärin noin 2,8 miljoonaa numeroa kohden. Shojo-mangaa myydään enemmän taskukirjakoisina albumeina (tankobon), mutta kaikkea tytöille suunnattua mangaa myydään vähemmän kuin pojille suunnattua. Manga- lehtien eniten myytyjen listalla vasta kuudes on shojo-mangaa, ja 27 eniten myydyn manga-lehden listalla shojo- tai naisille tarkoitettua mangaa on vain kahdeksan. Pienille lapsille (kodomo) tarkoitettuja lehtiä listalla on vain yksi. (Tsubasa 2009)

Valaskivi 2009, 40-41

Valaskivi mainitsee Pokemonin perilliset - Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa aineistossa Suomen olevan lähes merkityksetön Animen osalta. Pääasiallisesti animen ja mangan toiminta koskettaa Japania ja muita vastaavia maita, jotka tuottavat paljon kyseistä materiaalia. Lainauksista myös huomaa, että kyseessä on iso asia, kerta puhutaan markkinoista, jotka ovat miljardeja arvoiltaan. Itselleni tämä on mielenkiintoista ottaen huomioon ne kanavat, joita kautta tutustuin animeen ja mangaan – netin kautta.

Ilman internetiä japanilainen populaarikulttuuri ei olisi levinnyt nykyisiin mittasuhteisiinsa. Internet on harrastajille paitsi tieto- ja yhteydenpitokanava ja julkaisukanava fanituotannolle, myös ostoskeskus ja hankintakanava, jossa tarjotaan laajasti sekä laillista että laitonta materiaalia. Esimerkiksi animen katselun tärkein muoto monille ovat vertaisverkot, vaikka niiden laittomuudesta ollaan yleisesti tietoisia. Fanikäännetyn materiaalin käyttöä perustellaan sillä, ettei kääntäjillä ole kaupallista hyötymistarkoitusta. Myös laillisten tuotteiden korkea hinta ja vertaisverkkolataamisen helppous mainitaan syinä vertaisverkkojen käyttöön. Lisäksi suurin osa materiaalista ei koskaan tule lailliseen levitykseen Eurooppaan. 

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että japanilainen populaarikulttuuri muuttaa nuorison kulutuskulttuuria ja mediakäytön tapoja. Muutokset haastavat kansainväliset media-alan toimijat arvioimaan uudelleen mediateollisuuden ja -markkinoiden rakenteita. Muutostarve ulottuu kotimaiseen ja kansainväliseen lainsäädäntöön, jotka eivät nykyisellään pysty käsittelemään verkkoajan mediakäyttöä, tuotantoa ja levitystä.

Valaskivi 2009, 3

Valaskivi kirjoittaa ihan asiaa. Ilman internetiä japanilainen populaarikulttuuri ei olisi levinnyt nykyisiin mittasuhteisiinsa. Olen itse kävelevä esimerkki japanilaiseen populaarikulttuuriin tutustumisesta internetin kautta. En enää muista kuinka monta mangaa ja animea olen katsonut, mutta jokaiseen olen tutustunut internetin kautta ja se oli helppoa. Keskustelupalstoilla annetaan suosituksia, YouTubessa näkee animeista pieniä (tai suuria) pätkiä, joiden perusteella voi jo katsoa haluaako seurata sarjaa. Itselläni yllättävän monen animesarjan katsomisen taustalla on ollut animen tyyli. Fate/stay night: Unlimited Blade Works on yksi esimerkki tällaisesta päätöksestä. Törmäsin muutamaan screenshottiin, katsoin traileria ja olin myyty.

Internetin käyttö tällaiseen syö edellä mainittuja tuottoja niitä tuottavilta yrityksiltä. Valaskivi kommentoi myös, että lainsäädäntö ei ole pysynyt tällaisen aineiston (manga ja anime) suojelussa mukana. Näin tuppaa käymään nykypäivänä, mutta uskon sen muuttuvan hiljalleen. Lakeja voidaan asettaa paikalleen, joilla pyritään rajoittamaan aineiston jakamista. Erin Andrewsin ja Hulk Hoganin saamat korvaukset heidän yksityisyyden rikkomisesta kertoo jo jotain siitä, että laki alkaa (ainakin hiljalleen ja toisella puolen maailmaa) ottaa huomioon internetin. Esitänkin, että muutaman kymmenen vuoden sisällä voi tapahtua paljon muutoksia koskien animen ja mangan jakoa. Mikäli niin halutaan tehdä. 

Miksei siis haluta pyrkiä lainsäädännön kiristämiseen animen ja mangan osalta? Minulla ei ole esittää tässä mitään faktaa puoleen tai toiseen, sillä en ole perehtynyt asiaan tarkemmin. Voin vain spekuloida ja esittää yhden argumentin. Ostovoima lisääntyy sitä myötä mitä enemmän ihmisiä tietää kyseisestä tuotteesta. Sanoin jo olevani kävelevä esimerkki henkilöstä, joka tutustui animeen ja mangaan internetin myötä. Olen yksi monista, joille tämä on täysin samoin. Moni näistä ihmisistä on myös niitä, jotka ostavat animesarjan tai mangan sen katsottuaan/luettuaan. Itselläni on Narutoa jonkin verran kirjahyllyssä.

Yritykset joutuvat kysymään itseltään seuraavan kysymyksen ratkaistessaan lähteäkö poistamaan kaiken aineiston internetistä ja valvomaan sitä – Onko siinä järkeä? Jatkuva valvonta, erilaisten kanavien tarkkailu ja rajoittaminen vs. vapaampi ote ja pelko rahavirran pienenemisestä. Itse pyrin ostamaan mangaa ja animea niiden mangojen/animeiden osalta, jotka olivat todella hyviä. Tuen tällä tavalla kyseistä tuotantoa enkä ole tässä ainoa. Jää nähtäväksi mitä tulee tapahtumaan, mutta tämä aihe sai minut pohtimaan.

Animekulttuurishokki ja ripaus nostalgiaa

Muistan kuinka joku meistä nörttikulttuurin kurssilaisista heitti jollakin luennolla ilmoille, että olisi mielenkiintoista kuulla sellaisen ihmisen ajatuksia, joka on joskus mieltänyt itsensä nörtiksi, muttei ole sitä enää. Tähän luennoitsija naurahti jotakin sen suuntaista kuin että olisi tosiaan hauska tietää, miten tästä parannutaan. Anteeksi epämääräisyyteni, krhm, mutten millään saa päähäni tilanteen yksityiskohtia. Oli miten oli, kyseinen kohtaus nosti mieleeni suhteeni animeen ja mangaan. Alakoulun viimeisistä vuosista yläkoulun alkupuolelle saakka olin melkoinen anime- ja manganörtti tai fani nyt ainakin. Vähä vähältä harrastus kuitenkin jostain syystä jäi taka-alalle ja hiipui lopulta lähes olemattomiin. Se ei johtunut siitä, etten olisi enää pitänyt mangasta, vaan pikemminkin siitä, etten tullut etsineeksi uusia sarjoja, joita lukea. Uskon, että tähän vaikutti omalta osaltaan myös se, missä määrin onnistuin pelästymään Inyasha-sarjaa, joka syystä tai toisesta tuntui minusta noihin aikoihin käsittämättömän raa’alta ja ahdistavalta.

Tätä nykyä huomaankin olevani totaalisen pihalla siitä, mitä animen ja mangan kentällä tapahtuu. Coneissa tunnistan kyllä Fullmetal Alchemistin, Death Noten ja Attack on Titanin cossaajat, minkä lisäksi tiedän erinäisten urheiluanimeiden olemassaolosta, mutta siihen se melkeinpä jääkin. Lukiessani osia Pokemonin perilliset – Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa –julkaisusta huomasin muistavani monia asioita niiltä ajoilta 2000-luvun alkupuolella, kun manga alkoi pikkuhiljaa valtavirtaistua Suomessa. Muistan tilanneeni Anime-lehteä, raahanneeni äitini into piukassa Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyyn, hamstranneeni jos jonkinlaista krääsää Helsingin Blippo-liikkeestä ja juosseeni kerta toisensa jälkeen läheiselle R-kioskille ostamaan kuukausirahoillani uusimpia shōjo-julkaisuja Tokyo Mew Mew’sta Full Moon wo Sagashiteen ja Fushigi Yuugiin – voi sitä pettymyksen määrää, joka syntyi aina, jos jonkin sarjan uuden osan julkaisu viivästyikin jostain syystä vaikka vain parilla päivällä. Muistan myös elävästi yrittäneeni piirtää mangaa ja joutuneeni turhautumaan yhä uudestaan ja uudestaan, kun en saanutkaan aikaiseksi aivan sitä mitä halusin.

En siis ole animenörtti, vaikka olen joskus ollut sellainen. Uskon kuitenkin, että minun olisi helppoa löytää tieni takaisin animen ja mangan pariin, kun vain tietäisin mistä aloittaa. On nimittäin selvää, että näiden ”tynnyrissä” viettämieni vuosien aikana sekä animekulttuuri että minä itse olemme kokeneet perustavanlaatuisia muutoksia. Omat mieltymykseni ovat toki varsin toisenlaisia kuin 11-vuotiaana, mutta suurin muutos lienee tapahtunut mangan ja animen näkyvyydessä Suomessa. Se kun on nykyään huomattavissa määrin suurempaa kuin aloittaessani animen harrastamisen vuosia ja taas vuosia sitten. Myös tarjonta on aivan toista luokkaa kuin se tuolloin oli, ja erilaisten tapahtumien määrä ja suosio tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. En osaa sanoa, onko postaukseni tarkoitus olla nostalgiapläjäys vai toivomus päästä takaisin animemaailmankartalle (missä naapurini ovat onneksi jo alkaneet opastaa minua), mutta ainakin voin sanoa huomanneeni, että astuessaan kerran pois nörttikulttuurin (jonkin osa-alueen) polulta on täysin mahdollista, että polun seuraavan kerran löytäessään huomaakin astuneensa aivan toiseen maailmaan. Siitä huolimatta ympäristö voi vielä vuosien jälkeenkin tuntua omalla tavallaan tutulta ja turvalliselta maaperältä. Ainakaan siihen tutustumista ei tarvitse aloittaa aivan alusta.

Hopeanuoli-fanius - pelkkää nostalgisointia?

Kurssin aikana on tullut pohdittua faniutta ja nörttiyttä suunnasta jos toisesta. Kuten on tullut jo aiemmassakin kirjoituksessa mainittua, en itse ole oikeastaan koskaan identifioitunut varsinaisesti nörtiksi – en tiedä miksi, mutta nörtti ei terminä vain jotenkin tunnu omalta.

Fanius sen sijaan on minulle hyvinkin tuttua ja sanoisin olevani yleensä varsin taipuvainen fanimaiseen suhtautumiseen – I don’t ”like”, I obsess. En pysty 100%:lla tarkkuudella osoittamaan, mistä tällainen taipumus on peräisin, mutta uskon, että ensimmäisillä fanituksen kohteilla on oma osuutensa asiassa. Tämän vuoksi ajattelinkin tässä tekstissä keskittyä Hopeanuoli-faniuteen, joka on itselleni yksi ensimmäisistä ja pisimpään kestäneistä faniuksistani.

Ensikosketukseni Japanissa karhuja vastaan taisteleviin koiriin olen saanut perinteisten vhs-kasettien kautta. Viimeisin vhs-julkaisu, jota oma neljäs kasettinikin edustaa, on vuodelta 1996. Oletettavasti tämä vhs on kuitenkin ostettu meille vasta muutama vuosi myöhemmin, sillä vaikken muistakaan aikaa ennen tuota kasettia, en usko, että olisin katsonut Hopeanuolta vielä aivan 2-vuotiaana.

Joka tapauksessa on siis selvää, että olen kasvanut Hopeanuolen parissa ja näin ollen altistunut sille sekä hyvässä että pahassa jo pienestä pitäen. Pahassa siinä mielessä, että myönnän nähneeni hyvin eläviä painajaisia seinien läpi murtautuvista, ylisuurista karhuista – ja japanilaista populaarikulttuuria käsittelevällä luennolla huomaamistani reaktioista päätellen en ole ainoa tämänkaltaisille traumoille altistunut henkilö tässäkään porukassa. Väitän, että hyvää on kuitenkin oman matkani varrella ollut huomattavasti enemmän.

Mitä tämä hyvä sitten oikeastaan on? Kurssin aikana olen alkanut miettiä enemmän, miksi oikeastaan fanitan Hopeanuolta. Fanittamisessani on toki ollut erilaisia vaiheita, joista jotkut ovat olleet intensiivisempiä kuin toiset, mutta jos Gin (eli suomalaisittain Hopeanuoli) ja kumppanit ovat kulkeneet mukanani näin pitkään, on sarjassa oltava – ainakin minulle – jotain muutakin kuin nostalgista arvoa.

Hopeanuoli on ollut ponnahduslauta monille myöhemmin tärkeille vaiheille elämässäni: sen kautta löysin esimerkiksi roolipelaamisen ja se myös innosti minua kehittämään piirustustaitojani. Myös ensimmäinen koskaan katsomani Youtube-video liittyi Hopeanuoleen – lyhyt, dubattu parodia, joka alkaa varsin suomalaiseen tapaan perkeleellä, saattanee soittaa jotain kelloja (video löytyy siis edelleen Youtubesta, mikäli jotakuta kiinnostaa nostalgisoida ja/tai nauraa lentävän sirkkelin parissa).

Fanitan myös niin animen kuin mangankin piirtojälkeä. Anime ja manga eroavat tyyleiltään monin paikoin, ja olen törmännyt myös nurinaan siitä, että animen olisi pitänyt noudattaa enemmän Takahashin omaa, autenttista piirtojälkeä. On kuitenkin muistettava, että vaikka anime pohjaakin Takahashin manga-sarjaan, on se kuitenkin eri mediumiin viety, oma teoksensa. Vaikka niillä on selvä yhteys, en kuitenkaan näe syytä, miksen voisi nauttia niistä myös erillisinä teoksina. Voin samaan aikaan arvostaa esimerkiksi käsin maalattuja upeita taustoja animessa ja toisaalta Takahashin tapaa piirtää koiria ja kuvata liikettä.

Tästä pääsemmekin sulavasti siirtymään itse sarjan päähenkilöihin eli koiriin. Eläinhahmot, varsinkin koirat, melko luonnollisesti kiinnostavat lapsena, mutta minuun ne vetoavat edelleen – etenkin kun ne on toteutettu visuaalisesti huolella. Onhan animessa tietysti niitä ei-niin-upeitakin animointeja, mutta niillä taasen on sitten ihan oma paikkansa huumorinurkassa – mikäpä sen hauskempaa kuin naureskella täysin luonnottomille asennoille tai derpeille ilmeille. Varsinkin lapsena hahmot ovat olleet ihailtavia ja paikoin samaistuttaviakin: esimerkiksi Gin nuorena sankarina ja Cross oikeastaan ainoana naishahmona sarjan muuten maskuliinisessa maailmassa. Näkisin myös että sarjan ilmiselvän raakuuden ja muun rajun sisällön takana on opettavaisiakin teemoja, koska sarja kuitenkin käsittelee esimerkiksi ystävyyttä, oikeudenmukaisuutta ja uskollisuutta. Lisäksi animessa itselleni hyvin tärkeänä osana on sen soundtrack – saan edelleen kylmiä väreitä tiettyjä kappaleita kuunnellessa, ja olenkin näin vanhemmiten oivaltanut, että monet karhukuumotukseni liittyvät hyvin vahvasti soundtrackin luomaan tunnelmaan, eikä niinkään välttämättä edes itse karhuihin.

Yhtenä hyvin keskeisenä tekijänä kiinnostuksen säilymisen kannalta on myös mainittava se, että materiaalia on tullut jatkuvasti lisää. Takahashi on jatkanut Ginga-sarjaa 80-luvulta tähän päivään saakka ja vasta nyt se on oletettavasti loppumassa tällä hetkellä meneillään olevaan sarjan osaan, Ginga: The Last Wars:iin. On kuitenkin muistettava, että materiaali ei rajoitu ainoastaan mangaan. Itselläni fanituksen jatkumo on edennyt yksinkertaistetusti suunnilleen näin: suomidubeista internetin ihmeelliseen maailmaan, mistä sain hyvin paljon lisää tietoa mangasta oheistuotteisiin. Itsenäisestä tiedonhausta animen leikkaamattomaan, japaninkieliseen versioon sekä jatko-osaan, Weediin (nimenomaan animena). Vuonna 2010 Hopeanuoli-mangaa alettiin julkaista suomeksi, joka taas vei fanitukseni aivan uusille urille avaten lopulta pääsyn myös muuhun Takahashin tuotantoon. Tästä olenkin sitten liikkunut pikku hiljaa kohti nykypäivää ja ehkä myös paikoitellen ”aikuismaisempaa” fanitusta – olen esimerkiksi pelkän viihteellisen lukemisen lisäksi kokeillut analyyttisempää lähestymistapaa mangaan yliopiston kautta.

Lisäksi on totta kai painotettava suomalaisen Ginga-fandomin aktiivisuutta ja elinvoimaisuutta: vaikka en ole varsinaisesti missään vaiheessa itse ollut aktiivinen fandomissa, on se kuitenkin tarjonnut kaltaiselleni sivustaseuraajalle vuosien mittaan mahdollisuuden päästä käsiksi niin viralliseen kuin fanien itsekin tuottamaan materiaaliin (esimerkiksi valoonkalo.net-sivuilta löytyy oikein timanttisia parodiasarjakuvia). Olenkin hyvin kiitollinen Suomi-fandomista, sillä ilman aktiivisia suomalaisia faneja, mangaa ei olisi koskaan julkaistu suomeksi enkä näin ollen olisi sitä luultavasti koskaan päässyt itse lukemaan.

Hopeanuoli ei ole minulle vain lapsuudesta tuttu piirretty, vaan edelleen hyvin tärkeä ilmiö. Olen kuitenkin usein tullut pohtineeksi sitä, voiko Hopeanuoleen tai yleensä Gingaan kehittää samanlaista kiintymyssuhdetta, jos sen pariin ei ole lapsena eksynyt – tämä juurikin siksi, että niin monelle juuri nostalgia värittää ja muovaa omaa faniutta sarjaa kohtaan. Yllä listaamani asiat esittävät sarjan varsin positiivisessa valossa, ja vaikka tiedostankin, ettei se todellakaan ole täydellinen, on se minulle silti hyvin rakas ja tärkeä – hyvine ja huonoine puolineen. Relevanttia lienee kuitenkin miettiä, miten paljon juuri nostalgialla on vaikutusta omaan suhtautumiseeni sarjaa kohtaan.

Minulla on useampikin ystävä, jotka eivät ole Hopeanuolen iloa – tai kauhua – nuorella iällä kokeneet ja olenkin äärimmäisen kiinnostunut tarkkailemaan, millaisia reaktioita sarja heissä herättää – kunhan saan heidät ensin kanssani sarjaan tutustumaan (working on it). Olisin myös todella kiinnostunut kuulemaan teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne Hopeanuolen parista. Onko Akakabuto traumatisoinut teidät lopullisesti? Oletteko aina halunneet oman Hopeanuolen? Uskotteko Hopeanuoli-faniuden olevan erilaista uusille faneille, jotka mahdollisesti tutustuvat sarjaan ensisijaisesti mangan kautta? Mitä luulette, että fandomille käy, kun uutta materiaalia ei enää tulekaan? Ovatko jo lapsuudessa alkaneet faniudet auttamatta vain nostalgisointia?

Ei taas. Päättyisi jo. Miksi se ei pääty? Anna sen päättyä jo!

 Kuvailen nyt tunne tilan, siihen kuuluu pitkästymistä, hiukan täydellistä kyllästymistä, turhautumista ja täyttä ärtyneisyyttä. Se tunne löytyy tietokoneen ääreltä viikon odottamisen jälkeen, jossain tapauksissa odotus on hiukan pidempikin. Tämä tunne toistuu viikosta toiseen ja pahimmillaan kuukauden tai enemmän. Silti, et voi antaa periksi, sillä turhautuminen ei liity käsillä olevaan fanittamisesi kohteeseen vaan siihen, mikä tuntuu pakolla tulevan sen mukana ja joka on pitkä kuin nälkävuosi. Samalla se on juoneltaan niin ohut, että osaat ennustaa tarpeeksi monen kärsimyksenkauden jälkeen kaiken, mitä koko juonikaaressa tapahtuu.

 Osa on jo tässä vaiheessa arvannut mistä on kyse. Voin paljastaa puhuvani animesta ja ilmiöstä, joka kuuluu pitkiin animesarjoihin. Nimitys on filleri. Termiä voi käyttää laajemminkin mutta rajaan sen tässä sen merkityksiin sellaisten animesarjojen kuin Naruto ja Bleach kohdalla. Pari sanaa itse sarjoista, joita käytän esimerkkeinä. Ne kuuluvat Japanin popkulttuuriin ja ovat länsimaissa tunnetuimpien anime- ja mangasarjojen joukossa. Manga, japanilainen sarjakuvagenre, on kummankin animesarjan pohjalla. Kummankin sarjan suuri suosio maailmalla ja ennen kaikkea Japanissa on taannut Naruton kaltaisille mangasarjoille animaatio sovituksen lisäksi tiiviin fanikunnan. Naruto ja Bleach ovat massiivisia erilaisten medioiden ja fanikulttuurin keskittymiä jo itsessään. En ota One Piece manga/anime sarjaa esimerkiksi fillereistä puhuttaessa, koska sen fanikuntaa on siunattu hyvin vähällä fillerillä verrattuna kahteen edellä mainittuun. One Piece, on Japanin näkökulmasta suurin näistä kolmesta sarjasta ja suosituin kotimaassaan. Naruto on länsimaissa hiukan edellä, perustuen mitä olen lukenut Suomessa julkaistavaa Anime-lehteä ja Naruton ja Bleachin oheistuotteet ja DVD-julkaisut ovat löytäneet tiensä nopeammin tänne. Suosion alleviivaaminen on tarkoituksellista tässä. Se on yksi syy fillereille, mikä omassakin kaveripiirissä, itsestä puhumattakaan aiheuttaa harmia, miedosti ilmaistuna.

Mikä filleri siis on? Yksi tapa määritellä on, että se on juonikaari, jakso tai yksi osa animesarjassa, jota sen alkuperäisteoksesta, mangasta ei löytynyt. Tärkeää on huomioida, että yleensä fillereiksi kutsutaan vain sellaista sarjanjuoneen lisättyä materiaalia, joka ei liity itse alkuperäisjuoneen millään tavalla. Fillerijuonikaaret tuntuvat aina olevan enemmän tai vähemmän täysin irrallisia ja ”turhia” tapahtumia, jotka eivät tuo sarjaan mitään uutta. Ne voivat esimerkiksi heittää hahmot johonkin sellaiseen tilanteeseen, jonka kaava ja opetus, koko läpikäynnin teema, on sama kuin pääjuonen jokin aiempi tapahtuma. Niissä voidaan hypätä aikajanalla taaksepäin aivan kesken jonkun pääjuonen suuren tapahtuman ja käydä läpi sarjan hahmojen jokapäiväistä elämää. Ennen kaikkea, ne rikkovat pääjuonen kuljetuksen ja pysäyttävät sen tapahuvat ja vievät katsojan seuraamaan jotain, minkä pääpiirteet parin fillerijuonikaaren jälkeen pystyy arvaamaan.

Miksi animesarjoissa sitten niitä on? Luulisi, että fanijoukko harvenee jos tarinan kuljetus pysähtyy jatkuvasti tiiliseinään. Miksi viitsin seurata tätä? Sitä yritän tässä avata. Ensin on sanottava puolustuksen sanat. Fillereiden olemassaololle on mekaanisia syitä. Naruto ja Bleach, tosin Bleachin animesovitus on loppunut, mutta silloin kun sitä vielä julkaistiin myös animaationa, ovat genrensä pisimpiä teoksia. Lukuja kertyy Narutolle, nyt sen päättymisen jälkeen, kokonaista seitsemänsataa. Luulisi, ettei juoneen tarvitsisi lisätä mitään ainakaan pitkittämään sitä, mutta suosio on saanut sarjan tekijät, minun luuloni mukaan, jatkamaan sarjaa ylimääräisellä sisällöllä. Anime jatkaa valtavan sarjan rahamyllyn pyöritystä vielä mangan päättymisen jälkeen. Kun Masashi Kishimoton Naruto mangana oli vielä kesken, syntyi minusta hiukan vähemmän epäilyttäviä syitä lisätä tarinasta irtonaisia juonikaaria. Animesovitus sarjakuvalle saa mangan julkaisutahdin todistetusti hyvin nopeasti kiinni. Näin kävi Naruton jälkeen Bleachille ja niin on käymässä myös One Piecelle, tosin sen animesovituksen tekijät ovat saavuttaneet pieniä ihmeitä, sillä fillerijaksoja on sarjan pituuteen nähden olemattomasti. Narutosta ja Bleachista ei voi sanoa samaa, kumpikin on lyhyempi kuin One Piece ja välillä tuntuu, että puolet animen mitasta koostuu jaksoista, joilla ei ole kiinnityspintaa mangaan. Tätä ei voi auttaa jos animesovitus ei voi julkaista sisältöä, joka ei ole vielä tullut ulos mangana. Tämä on vuosia jatkuvien sarjojen mangaan perustuvien animejen helmasynti, voisi sanoa.

Naruto, Bleach ja One Piece kuuluvat shonen-genreen. Se tarkoittaa Japanissa teini-ikäisille ja hiukan nuoremmillekin pojille suunnattua mangaa, joka keskittyy taisteluihin ja ystävyyssuhteisiin. Narutossa taistelevat ninjat, Bleachissä vapaasti kääntäen ”kuoleman henget tai kuolemanjumalat” ja One Piecessä merirosvot. Tämä genre on iskenyt kuitenkin läpi koko maailman, niin poikien kuin tyttöjenkin ja aikuisten joukossa. Se on täysin oma lukunsa ja aiheensa ja genrekuvauksestani on varmasti monella sanomista. Lyhyesti voi ilmaista, että nämä sarjat ovat jotakin, minkä äärellä sukupolvi on kasvanut. Ne ovat ilmestyneet sen verran kauan. Naruto alkoi ilmestyä Japanissa, Weekly Shonen Jump-lehdessä vuonna 1999 ja päättyi 2015. One Piece ilmestyy edelleen animena ja mangana, Bleach mangana.

Minua kiinnostaa fanikunnan sitkeys fillerikuorman alla. Itse olen seurannut mangaa Naruton ja Bleachin kanssa, joten olen välttynyt suurimmalta murheelta mutta osa faneista seuraa vain animesovitusta ja joutuu luovimaan fillerisuon yli odotellessaan juonen jatkumista. Välillä tekisi mieli kysyä, että miksi valituksesta huolimatta fillerit katsotaan ja animea seurataan uskollisesti jaksosta toiseen, vaikka manga ilmestyy animenlailla kerran viikossa. (Animesarjan tekijät filleräitä lisäillessään yleensä odottavat animen kanssa sen verran pitkään, että manga saa jonkun verran etumatkaa ennen kuin animessa itse pääjuoni jatkuu.) Narutoa, ja Naruto Shippuudenia, joka oli Naruton jatko-osa hahmojen varttuessa, en ole animena katsonut fillerien takia koskaan päästä päähän, vaikka voin väittää olevani sarjan fani. Uskollisimmat tekevät sen ja enemmänkin, sillä animea ei ole vielä katsottu hyväksi lopettaa, koska suosio ei ole täysin laskenut mangan päättymisen jälkeen. (Tai näin kuvittelen.)

Tästä näkee miten fanikulttuuri ja fanien olomassaolo vaikuttaa pitkään julkaistaviin teoksiin, ainakin shonen-mangan ja animen jättiläisten kohdalla. Niiden ympärille rakentuu maailma, josta fanit eivät halua päästää irti kymmenen vuoden seuraamisen jälkeen, vaikka juoni on alkuperäisteoksessa tullut päätökseensä. Bleachin ja One Piecen kohdalla en tiedä tapahtuuko tätä, kumpikin on erilainen tapauksensa, sillä Bleachin animesovitus jätettiin kesken ja One Piece mangan loppua ei ole näköpiirissä. Tietyssä mielessä tätä kautta ymmärrän, miksi Naruto jatkuu fillereillään edelleen. Vaikka en voi sanoa, että olen seurannut koko lapsuuteni Narutoa, mutta silti oli hyvin outoa neljänvuoden fanituksen jälkeen viimein lukea se viimeinen luku. Osa jokaviikkoisesta rituaalista hävisi kertaheitolla. Ehkä se on se syy miksi erinäisen hampaiden kiristelyn käy läpi, se vain kuuluu välillä tähän fanin elämään, tämän maailman äärellä. On se silti raivostuttavaa!

What? OTAKU is evolving! - Nörtti-identiteettini kehittyminen lasten animeista scifiin

Nörttikulttuurin kurssi on saanut varmasti monet meistä miettimään omaa nörtti-identiteettiämme. Itse en nuorempana luokitellut itseäni nörtiksi, sillä minulla on nörtin käsitteestä melko kielteinen mielikuva. Esimerkiksi ajattelin, että nörtit ovat erityisen taitavia käyttämään tietokonetta, mutta sosiaalisilta taidoiltaan aivan surkeita ja muutenkin epäsiistejä ja jopa luotaantyöntäviä. Miten ihmeessä pidän nörtin mainettani nyt hyvänä asiana?

Olen ollut pienestä saakka hyvä koulussa, ja sain kuulla hikari-, hikke- ja hikipinko-huutoja aina tasaisin väliajoin, varsinkin yläasteella. Erityisesti 8. luokalla ollessani kävin läpi eräänlaista identiteettikriisiä. Olin jo ala-asteella ihastunut Pokémoniin: minulla oli kasapäin keräilykortteja, muutama GameBoy-peliversio, pehmoleluja, ääntelevä Pikachu-figuuri, pattereilla toimiva PokéDex sekä Pokémon-aiheisia marmorikuulia näin muutaman oheistuotteen mainitakseni. Pienessä kyläkoulussamme minua pidettiin outona, kun olin niin innostunut taskuhirviöistä - muut toki katsoivat sarjaa ja omistivat korttejakin, mutta olin kai heidän mielestään turhan innokas fani. Myös Digimon kuului suosikkeihini, ja kun Sub alkoi näyttää sarjaa Magic Knight Rayearth nimellä Taikasoturit, olin jo pikkuhiljaa tunnistamassa itsessäni sisäisen pikku otakun.

Aloin lukea Anime-lehteä heti ensimäisestä tammikuussa 2005 ilmestyneestä numerosta lähtien. Lehdessä olleen ohjeen mukaan väsäsin itselleni oitis kissankorvat. Saman vuoden syksyllä alkoi ilmestyä Time Stranger Kyoko, joka oli ensimmäinen suomeksi käännetty shoujo- eli tytöille suunnattu manga. Se olikin ensimmäinen omistamani manga, ja siitä lähtien olen lukenut kaikenlaista mangaa, ja erityinen suosikkini on Fullmetal Alchemist, jonka alkuperäistä animesovitusta Sub alkoi myöhemmin näyttää. Sitä ennen olin Anime-lehden vinkkien mukaan tutustunut Neon Genesis Evangelioniin, jota myöskin näytettiin Subilla ja mangasovitustakin alettiin julkaista suomeksi. Ei mennyt kuin vajaa vuosi, kun aloitin coneissa käymisen: ensimmäinen conini oli vuoden 2006 Nekocon Kuopiossa ja toinen oli samana vuonna järjestetty Animecon Helsingin Paasitornissa.

Tästä pääsemme takaisin kahdeksasluokkalaisen Terhin identiteettikriisiin. Murrosikäinen ja pian rippikouluun menossa, hyvä koulussa ja kavereitakin oli - sitten olivat ne isosilmäiset tytöt sarjakuvien sivuilla. Minun oli vaikea luovia pienehkössä yhteiskoulussa, jossa oli selkeä jako suosittuihin ja syrjittyihin oppilaisiin. Jäin monille mieleen sanavalmiudestani ja tuntiaktiivisuudestani jo 7. luokalla, joten en voinut olla osa harmaata massaa. Persoonallisuus pisti joillekin silmään, ja pientä koulukiusaamistakin tapahtui silloin tällöin.

Tuskailin aikani, mutta viimeistään ysiluokalla tulin sinuiksi itseni kanssa. Aloin myös käydä erään kaverini kanssa keskustassa mangakerhossa, ja jatkoin siellä käymistä lukion loppuun asti. Päätin olla ylpeä animeharrastuksestani, jota pystyi perustelemaan aikuisille päihteettömyyden nojalla (siinä vaiheessa kaikki Suomen animetapahtumat olivat ehdottoman päihteettömiä). Lisäksi mangakerhossa ja coneissa käydessäni koin kuuluvani joukkoon ja sain samanhenkisiä ystäviä. Myös rippikoulussa oli voimaannuttava kokemus ystävystyä erään silloisen mangakerholaisen kanssa. Iltaisin luimme mangaa ja pelasimme pariin otteeseen myös Duel Mastersia.

Lukioaikana animea tuli katsottua ja mangaa luettua, ja säännölliset coneissa käynnit toivat mukanaan innostukseen cosplayn maailmaan. Pukeuduin mielelläni suosikkihahmoikseni erityisesti Fullmetal Alchemistista ja Neon Genesis Evangelionista. Mangakerhosta tutuista kavereista kehkeytyi minulle edelleen tärkeitä sydänystäviä, joita tapaan säännöllisesti eri paikkakunnilla sijaitsevistä opiskelupaikoista huolimatta.

Mutta miten otakusta tuli nörtti? Päästyäni opiskelemaan yliopistoon syksyllä 2011 animen katsominen väheni ja mangaankaan ei ollut niin paljoa varaa. Innostuin BBC:n Uudesta Sherlockista, ja aloin käydä sarjan suomalaisen Facebook-faniryhmän miiteissä. Olin niin uppoutunut Sherlockin maailmaan, että Tumblrin dasboardini alkoi täyttyä animen ja mangan sijaan Sherlockin ja Watsonin seikkailuista, kuten myös Doctor Who-aiheisista päivityksistä. Sattuikin sopivasti, että keväällä 2012 Yle alkoi näyttää Doctor Who'n uutta versiota vuoden 2005 jaksoista alkaen. Olin tietenkin heti koukussa, sillä seikkailuntäyteiset ja jännittävät anime- ja mangasarjat olivat Tumblrin ohella kasvattaneet minua Tohtorin erikoiseen maailmaan. Keväällä 2013 kävin ensimmäisessä Doctor Who Finland -nimisen Facebook-ryhmän miitissä Tampere Kupliissa, ja miittailtua on tullut sekä Sherlockin että Doctor Who'n osalta melko säännöllisesti.

Otakusta kehittyi siis hiljalleen Sherlockin avittamana ja Doctor Who'n viimeistelemänä nörtti. Poikaystäväni löysin Doctor Who Finlandin kautta, ja hänen kauttaan löysin Fireflyn, joka lisäsi kiinnostustani scifiin entisestään. Fanituotteista olen ostanut eniten fanipaitoja, joita käytän ahkerasti (pyrin laittamaan jokaiselle luentokerrallekin jonkin paidan). Olen korostuneen sosiaalinen otaku ja nörtti, joka harrastaa cosplayta ja viihtyy coneissa. Käytän myös aikaa internetissä ja fanifiktiota on tullut sekä luettua että kirjoitettua. Videopelit ovat osa nörttimäisiä harrastuksiani, ja Steam-yhteisön myötä pelaamiseni määrä on kasvanut: yhteisöllistäkin pelaamista on, ja vaikka putkeen ei tule pelattua yhtä paljon kuin Pokémonia tai muita käsikonsolipelejä, on pelaamiseni Steamin myötä säännöllistynyt. Nyttemmin olen kavereiden kautta löytänyt osu!-nimisen rytmipelin, jota tulee hakattua myös paljon. osu!:a voi pelata vaikka yhden musiikkikappaleen päivässä, joten se ei vie yhtä paljon aikaa kuin Pokémonien kouluttaminen.

Faniuden ja nörttiyden ulottuvuus on elämässäni niin laaja, että joskus koen vaikeaksi sulkea niitä pois omasta identiteetistäni. On minulla toki muutakin elämää, mutta nörttiys toisaalta määrittelee minua: innostun helposti, hankin paljon tietoa minua kiinnostavista asioista ja suhtaudun tunnollisesti minulle tärkeisiin asioihin. Eroan kuitenkin merkittävästi ensimmäisellä luennolla mainitun McCain, Gentile & Campbellin (2015) kyselytutkimuksen tuloksista: en ole niinkään taipuvainen eskapismiin, sillä vaikutan esimerkiksi poliittisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä. Toki olen luova ja ajoittain masennukseen taipuvainen, mutta en pidä itseäni narsistina tai fantasiamaailmoihin uppoutuvana yksilönä. Mutta toisaalta politiikassa narsismista saattaisi olla hyötyäkin...? Tai sitten ei.

Kaiken kaikkiaan nörttikulttuurin kurssi on opettanut minulle paljon nörteistä ja faneista ylipäätään, mutta samalla myös minusta itsestäni. Olen saanut käyttööni uutta tietoa, jota olen soveltanut oman identiteettini tietoista käsittelyä. On ollut hauskaa käsitellä omaa kehitystä fanista ja otakusta nörtiksi ehkä hieman akateemisestikin.

Congratulations! Your OTAKU evolved into GEEK!

Mitenkäs te muut? Millainen on teidän kasvutarinanne. Olkaa valmiina, sillä tulen myös kommentoimaan vastaavia identiteettipohdintojanne, kunhan salimerkkini riittävät!

Lähteet:
http://myanimelist.net/
https://fi.wikipedia.org/
http://animelehti.fi
http://nekocon.fi
http://animecon.fi
http://www.wizards.com/default.asp?x=duelmasters,,en
http://store.steampowered.com
http://osu.ppy.sh

McCain, J., Gentile, B., & Campbell, W. K. (2015). A Psychological Exploration of Engagement in Geek Culture. PloS one, 10(11), e0142200.

Manga ja anime harrastuksena Suomessa

Valitettavan monen mielikuva animesta (ja jopa mangasta) on vähäpukeisia koulutyttöjä, joita likaiset sedät katsovat. Tätä selittää varmasti osittain animen Suomeen tulon historia 80-luvulla scifi-piirien kautta (mikä on sittemmin vääristynyt edellä olevaan mielikuvaan), mutta toisaalta hameiden helmat myös ovat usein todella lyhyitä. Ja jos ei pysähdy katsomaan kunnolla, ei näe pinnan alta monipuolista juonta tai vakavia teemoja. Toinen harhaluulo, johon olen törmännyt, on että anime on yhtä kuin hentai lonkeropornoineen. 

Todellisuudessa manga ja anime ovat yhtä laaja kokonaisuus kuin kirjallisuus tai länsimaiset tv-sarjat. Jos joku kertoo katsovansa mielellään vaikka Netflixiä, seuraa automaattisesti jatkokysymys siitä, minkä tyylisiä sarjoja tai leffoja sieltä valitsee. Miksei sama ulotu myös animen piiriin? Yleisen huomion kohteeksi nousevat vain kohua aiheuttavat asiat, ja "normaali" kaanon jää vain nörttien kollektiiviseen tietoisuuteen. Tämän takia anime-/mangaharrastus jää helposti pieneksi vähän hävettäväksi salaisuudeksi. Esimerkiksi itse uuteen ihmiseen tutustuessani en uskalla yleensä kovin pian kertoa mielenkiinnostani, ellen arvele hänenkin jakavan jollain lailla samaa nörttiyden osa-aluetta. Tuomituksi ja leimatuksi tulemisen pelko on valitettavasti ainakin vielä toistaiseksi jossain määrin olemassa, mutta toivottavasti hiipuu vähitellen samaan tapaan kuin vaikkapa fantasiakirjallisuuden negatiivinen leima ei-oikeana kirjallisuutena. Japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneista käytetäänkin välillä sanaa otaku, joka on Japanissa hyvin negatiivisesti sävyttynyt ja tarkoittaa jollekin asialle fanaattisesti omistautunutta henkilöä, jonka elämän muut osa-alueet kenties kärsivät tämän takia. Suomessa sanaa käytetään jonkinlaisena synonyyminä japaninörtille. Toisaalta raja nörtin ja harrastelijan välillä on mielenkiintoinen: miten paljon animea täytyy katsoa, ennen kuin luokitus vaihtuu harrastelijasta nörtiksi?

Itse olen kokenut, että jotta voin sanoa katsovani animea ja olevani oikeutettu kuulumaan samaan joukkoon, kuin ihmiset jotka käyvät lukuisissa aiheelle omistetuissa coneissa, minun täytyy katsoa tai vähintäänkin tuntea kaikki suosituimmat sarjat. Vaikka ne eivät kiinnostaisi minua. Osa näistä onkin ollut todella hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisella juonella varustettuna. Valitettavasti joukkoon kuitenkin mahtuu myös muuta. Jostain syystä esimerkiksi Amnesia oli sellainen anime, jonka viittauksiin törmäsin netissä pyöriessäni teininä todella usein. Katsoin sen itsepäisesti loppuun, vaikka kiehuin koko ajan raivosta siitä, miten misogynistinen se oli. Päähenkilön nimeä ei esimerkiksi kerrottu koskaan, vaan häneen viitattiin vain heroinena netissäkin. Tältä puuttui kokonaan oma persoona ja tahdon voima, ja hän totteli mukisematta ja kyseenalaistamatta miehiä, joista yksi esimerkiksi piti tätä suuressa lintuhäkissä ja huumasi tätä tämän "omaksi parhaakseen". Pahinta oli, että sarjan fanit olivat juuri teinityttöjä, jotka jopa haaveilivat sarjan miehistä. Tuon pimeämpään kuiluun en kuitenkaan ole eksynyt animessa. Sen sijaan matkaan on tarttunut monia aarteita kuten Death Note tai Fullmetal Alchemist (ja monia harvinaisempia sarjoja). Nämä kaksi ovatkin mangamaailmassa samanlaisia klassikoita kuin Taru Sormusten herrasta tai Harry Potter fantasiakirjallisuudessa. Väitänkin, että suurimman osan reitti vakavaan harrastukseen on kulkenut vähintään jommankumman sarjan kautta. Ja jokaisen, joka on yhtään lukenut mangaa tulee ehdottomasti tuntea nämä. (Death Note uppoaa usein realistisen piirrosjälkensä ja uskomattoman upean juonensa takia myös ihmisiin, jotka eivät muuten mangaan koskisi.)

Ongelmaa mangan ja animen yleisestä tuntemattomuudesta ja ennakkokäsityksistä hämmentävästi lisää se, että mangaa myydään nykyään myös ruokakaupoissa lehtiosastolla kaikkien nähtävillä. Valikoima vain on suppeaakin kapeampi. Suurin osa siitä kourallisesta on nuorille tytöille kirjoitettua söpöä ja romanttista mangaa (shoujo), jonka yleensä tunnistaa jo niistä valtavista silmistä, jotka mielletään yleensä kaiken mangan piirrostyyliksi (esimerkkejä tässä ja tässä). Lisäksi hyllystä saattaa löytyä jokin shounen-manga (esimerkiksi Bleach on melko suosittu), jonka kohdeyleisö on alun perin ollut nuoret pojat, mutta jota Suomessa lukevat usein myös tytöt (kaikki eivät kestä shoujoa, varsinkaan koko ajan). Toisaalta myös esimerkiksi Ranma 1/2 on pojille suunnattu, mutta kaikkien yllätykseksi sen valtasivatkin kohdeikää nuoremmat tytöt.

 Nämä "poikamangat" ovat yleensä hyvin seikkailullisia ja sisältävät jonkin verran taistelemista ja/tai väkivaltaa. Genrejä on kuitenkin näiden kahden lisäksi yhtä paljon kuin kirjallisuudessa. Niiden luokittelu vaihtelee vähän paikasta toiseen, mutta täältä tai perusteellisemmin selitettyinä täältä näkee yleisimpiä genrejä. Usein sama manga tai anime on monia genrejä vain yhden sijaan, ja niiden listaus netissä jokaiseen erikseen mahdollistaa todella tarkan haun. Valitettavasti Suomessa helposti löydettävissä ovat tosiaan vain markettien mangat, ja kirjastojenkin valikoimiin kuuluu yleensä vain osa kaikkein suosituimmista sarjoista. Lukijan täytyy osata hakeutua erikseen erikoismyymälöihin (joissa niissäkin on aika rajalliset resurssit). Verkosta tilaaminen tietysti ratkaisee nämä ongelmat, jos siihen on varaa.

Toivon, että jossain vaiheessa myös kypsemmät ja taiteellisemmat mangat saisivat yleiseltä medialta ja kauppojen valikoimista tilaa. Mutta koska ne myyvät vähemmän (teinitytöt eivät yleensä ahmi niitä niin nopeasti kuin kevyempiä tuotteita, joista osa on tehtykin juuri kaupallisesta näkökulmasta), sitä tuskin tulee tapahtumaan lähiaikoina. Harrastus näyttäisi kuitenkin olevan yleistymässä hitaaseen tahtiin, ja monet stereotypiat luultavasti haalistuvat samalla.

Cosplay fanituotantona, uhka vai mahdollisuus?

Fanituotannosta puhuessa keskitytään usein käsittelemään fanifiktiota ja fanitaidetta, jotka ovat nousseet jo hyvinkin tunnetuiksi fanituotannon muodoiksi. Muut fanituotannon muodot jäävät monesti vain sivumaininnaksi ja niiden olemassaolon tiedostaviksi huomautuksiksi, mutta lähempään tarkasteluun nämä muodot pääsevät vain harvoin. Kuten esimerkiksi Matt Hills on kirjoittanut, mimeettinen eli jäljittelevä fanituotanto jää usein transformatiivisen jalkoihin akateemisessa tarkastelussa. Meille fandomeissa liikkuville nämäkin fanituotannon muodot ovat arkipäiväisempiä, ja kytkeytyvät fanittamiseksi siinä missä muutkin, enemmän tutkitut tavat.

Cosplayn eli costume playn eli kotoisammin pukuilun perusytimessä on fiktiivisen hahmon ulkonäön jäljittely, joka kumpuaa yleensä hahmoon kohdistuvasta fanittamisesta, jolloin se todellakin asettuu yhdeksi fanituotannon muodoksi. Toki tämä ei ole cosplayn koko totuus, sillä ainakin Suomessa harrastus on kasvanut jo liian suureksi ja omanlaisekseen ilmiöksi mahtuakseen enää puhtaasti sivumaininnaksi fanituotannosta puhuessa. Koska cosplayssa on kuitenkin aina kyse hahmon jäljittelystä ja todellisuuteen tuomisesta, fanitutkimus tarjoaa sen tutkimiseen parhaat työvälineet. Cosplay vaatii aina fiktiivisiä hahmoja toteutuakseen, jolloin cosplayaajan ja kohdehahmon välillä on aina jonkinlainen suhde, jonka lähestyy faniutta siinä määrin että se on helppoa lukea tällaisen suhteen kautta.

Cosplayssa voi myös nähdä paljon sitä uudelleenluontia josta fanifiktiota ja fanitaidetta ylistetään, mutta erityisesti media keskittyy cosplayn spektaakkelimaisuuteen ja visuaaliseen arvoon, jolloin harrastus näyttäytyy usein vain "hassuina vaatteina" (esimerkiksi näin, näin tai näin). Tämä hassuihin vaatteisiin pukeutuminen kuitenkin tarkoittaa satoja päätöksiä, joita cosplayaajat tekevät pukujäljitelmiä rakentaessaan, materiaalivalinnoista valmiin puvun esittelemisen keinoihin, jotka kaikki rakentavat heidän tulkintaansa hahmosta. Materiaaleja valitessaan cosplayaaja esimerkiksi tekee tulkintoja ja päätöksiä siitä, sitooko cosplaytaan todellisen maailmamme historiallisiin konteksteihin vai pyrkiikö jäljittelyyn pelkän ulkonäön perusteella. Tämä vaatii usein hyvinkin tarkkaa lähdeteoksen lähilukua ja päätösten tekemistä: voisivatko esimerkiksi Avatar: The Last Airbender -sarjan hahmot käyttää polyesterivaatteita? Onko sarjassa koskaan öljypohjaisista jalosteista valmistettuja tuotteita, ja olisiko uskottavaa että sellaisia kyseisessä maailmassa olisi? Ja toisaalta, välittääkö cosplayaaja siitä?

Cosplayaajien ja larppaajien selkein ero on hahmossa olemisessa: siinä missä larppaajat ovat hahmossaan "sisällä" pelin aikana, cosplayaajat harvemmin omistautuvat hahmonsa esittämiselle tässä määrin. Useimmiten cosplayaajat varsinaisesti esittävät hahmojaan ainoastaan kuvissa ja kilpailuissa, joissa suoritukseen kuuluu esitysosuus, tai viime vuosina suosita saaneissa cosplay-musiikkivideoissa. Näissä kaikissa cosplayaaja kuitenkin tuottaa tulkintoja kohdehahmostaan: erityisesti kilpailuesityksissä ja musiikkivideoissa cosplayaajat joko luovat uudelleen kohtauksen lähdeteoksesta tai rakentavat kokonaan uuden pienoisnäytelmän, jossa kertovat haluamansa tarinafragmentin hahmoistaan. Nämä ovat verrattavissa suoraan fanifiktioon, jossa toteutetaan samanlaisia tekstuaalisia uudelleenluonteja. Cosplayaajat pyrkivät esityksissään kuvastamaan hahmoaan ja tämän lähdeteoksessa kokemaa tarinaa, tai luomaan uusia luentoja esimerkiksi tuomalla esitykseen lähdeteoksesta poikkeavia parituksia, jolloin esitys lähentelee fanifiktiosta tuttua tapaa parittaa hahmoja canon-suhteiden ulkopuolelta. Esitysten arviointiperusteisiin kuuluu usein hahmouskollisuuden arviointi, joka painottuu hahmojen toiminnan ja eläytymisen arviointiin: kuinka hyvin hahmoa esitetään? Aivan kuten fanifiktiota lukiessa, cosplayaajan esitystä katsoessa voi arvioida kuinka hyvin kirjoittaja/cosplayaaja onnistuu tuomaan lähdeteoksessa esiintyvän hahmon luonteen esille.

Cosplay on helppo ymmärtää naamiaisasujen kautta, mutta lopulta kyse on huomattavasti intensiivisemmästä suhteesta kohdehahmon jäljittelyyn, missä hahmosta tuotetaan uusia tulkintoja koko cosplay-prosessin aikana, tavalla joka heijastelee muitakin fanituotannon aloja. Mielenkiintoista on myös se, kuinka samalla cosplayaaja tuottaa myös uusia tulkintoja itsestään: suhde cosplayaajan ja hahmon välillä on vahva, ja cosplayaaja kokee prosessissa itseään hahmonsa kautta (kts. Rönkkö 2014), jolloin cosplay on myös osa identiteettityötä.

Kuten esitin edellä, cosplayn asema fanituotantona on kuitenkin hivenen kyseenalainen, ainakin suomalaisessa cosplay-yhteisössä tai “skenessä”. Fanittaminen on toki cosplayaajien valintojen ytimessä kun puhutaan siitä prosessista, missä cosplay-pukuja valmistetaan ja käytetään, mutta laajemmin katsottuna itse cosplaysta toimintana, yhteisön rakentaja ja identiteettityön välineenä on tullut se varsinainen fanittamisen kohde, joka sitoo ihmisiä yhteen. Cosplayaaja-identiteetti seuraa harrastajaa fandomista toiseen, ja cosplay asettuu pääasialliseksi “keskuspisteeksi” nörtti-identiteetissä. Cosplay ei sido tiettyyn sarjaan, genreen tai mediumiin lähdeteosten pohjalta, jolloin se voi toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä ja yhteenkuuluvuuden tuottajana.

Toisaalta cosplay houkuttelee puoleensa harrastajia hyvin erilaisista lähtökohdista. Monimateriaaliseen käsityöhön perustuva harrastus on ehkä kevyemmin nörtti-identiteettiin tai fandom-kulttuuriin muutoin kiinnittyvälle, mutta haastavista käsitöistä kiinnostuneelle harrastajalle oivallinen tapa päästä toteuttamaan itseään. Nörtteyden voi nähdä ehkä pikemminkin sivutuotteena, joka ei välttämättä ole edes osa harrastajan omaa identiteettimäärittelyä, mutta assosiaation kautta muodostuva määritelmä, johon harrastaja tulee asetetuksi muiden toimesta. Tällöin tulee imaistuksi mukaan nörtteyden piiriin, vaikka ilman cosplayta ei välttämättä kokisi olevansa kovin vahvasti mihinkään yksittäiseen fandomiin tai ilmiöön kiinnittyvä. Fandomin toiminnot, kuten tapahtumissa käyminen tai fanituotanto, muodostavat ulospäin näkyvää nörtteyden esitystä, vaikka tekijän intentio ei varsinaisesti olisikaan esittää nörtteyttään, tai kiinnittyä tietynlaiseen ryhmään.

Cosplayaajien lähtökohtien ollessa erilaisia myös motivaatiot cosplayn tuottamiseen ja prosessiin ovat erilaisia. Usein cosplay on nähty enemmänkin tapana tuoda esille rakkautta hahmoa kohtaan, mutta cosplayaajalle, jolle monimateriaalinen käsityö ja cosplay itsessään ovat fandom, prosessi voi käynnistyä hyvin erilaisista lähtökohdista. Tällöin itseasiassa hahmon puku on se, johon huomio kiinnittyy, ja johon intensiivinen suhde luodaan. Hahmon luonne ja tarina voivat muuttua toissijaisiksi, ja tämän vaatetuksesta tulee pääasiallinen kohde, jota lähdetään tavoittelemaan. Toisaalta, hahmojen vaatetus kertoo hahmosta aina jotain, jolloin hahmon luonne tulee mukaan cosplayn prosessiin, halusipa cosplayaaja sitä tai ei. Myös esittääkseen hahmoaan uskottavasti kuvissa tai lavalla, cosplayaajan on jollain tavoin selvitettävä hahmon taustoja, jolloin trooppimaiset valinnat hahmosuunnittelussa auttavat cosplayaajaa. Koska tällaisessa cosplayprosessissa vaatetus menee hahmon edelle cosplayaajan suhteessa kohteeseensa, liikutaan jo epätyypillisillä vesillä puhuttaessa fanituotannosta ja fanitutkimuksesta. Toisaalta, fiktiiviset maailmat, teokset, hahmot ja fandomit eivät koskaan siirry kokonaan pois cosplaysta, vaikka etäännyttäisiin kuinka kauas varsinaisesta fanituotannosta, ja näin cosplayta on hankala lukea puhtaasti ilman tätä näkökulmaa, ja näin fanitutkimus on tarjoaa erinomaisen välineet myös cosplayn tutkimiseen.

Everything's shiny... or is it? - cosplay-asujen saama huomio ja sarjojen suosio

Olet katsonut Fireflyn kaikki 14 jaksoa ja Serenity-elokuvan ainakin kahteen kertaan. Olet tilannut Varustelekasta mekaanikkohaalarin, Etsystä sopivat kangasmerkit, kaulakorun ja jopa käsintehdyn aurinkovarjon. Kaivat kaapistasi kukkapaidan ja sopivat kengät, lainaat isäsi työkalupakista jakoavaimen ja kampaat hiuksiisi keskijakauksen. Olet valmiina cossaamaan Kaylee Frye -nimistä hahmoa seuraavassa Traconissa.

Pukusi tunnistetaan ehkä kolmesta viiteen otteeseen ja pakollisten omien kuvien lisäksi sinua kuvataan kerran. Samaan aikaan kymmenet Marvel-cossit saavat paljon kehuja ja pyyntöjä ottaa kuvia.

Okei, edellä kuvattu tilanne ei ole täysin tosi, mutta suurin piirtein tuon verran Kaylee-cossini sai huomiota viime syksyn Traconissa. En voi toisaalta valittaa, sillä Nörttitytöt-blogin edustajat kehuivat pukuani ja tahtoivat ottaa kuvankin:

Kuva: Ama Laine

Asuni ei ollut kovinkaan vaikea toteuttaa, mutta rakkaus hahmoa ja sarjaa kohtaan on suuri, ja toivottavasti se välittyy aina Kayleetä cossatessani. Nyt käytettyäni itseäni röyhkeästi esimerkkinä pureudun seuraavaan aiheeseen: saavatko cosplay-puvut ansaitsemansa huomion, vai meneekö edelle itse hahmon ja sarjan suosio? Voimme verrata vaikka kulttisarjojen, kuten Fireflyn tai Twin Peaksin hahmoja suositumpien sarjojen ja elokuvien, kuten Game of Thronesin ja Marvelin elokuvien hahmoihin: jakautuvatko pukujen saamat kuvauskerrat ja suosionosoitukset cosplay-kilpailuissa oikeudenmukaisesti? Saako Deadpool enemmän halauksia kuin agentti Cooper?

Vastaavaa ilmiötä voidaan havaita myös otakupiireissä: Attack on Titan -puvut saavat mahdollisesti enemmän kuvauskertoja kuin Fullmetal Alchemist -cossit. Jälkimmäinen on ollut Suomessakin varsin suosittu, mutta pukuja on ollut aina vähemmän kuin Naruto-, Bleach- tai nyttemmin Attack on Titan -cosseja. Jokin fandom kasvattaa cosplay-piireissä alaa esimerkiksi sarjan suosion, pukujen tekemisen helppouden tai vaikkapa molempien vuoksi. Edellä mainitut nk. poikien anime- ja mangasarjat ovat joidenkin mielestä jo ärsyttävästi näkysällä coneissa. "Ei kai taas jotain Naruto-cossaajia!" saattoi kuulua joskus viime vuosikymmenen lopun conikävijöiden suusta.

Myös fantasia-, scifi- ja sarjakuvanörttien cosseissa näkyy tämä pinnalla olevien sarjojen ja elokuvien vaikutus cosplay-pukuihin: parina viime vuonna Hobitti-elokuvien innoittamia cosseja oli kosolti, ja nyt Deadpool valtaa alaa cossaajien joukosta, varmaan jo seuraavassa Tampere Kupliissa.

Tracon X:n aikamatkustusteeman mukaista ja uuden Doctor Who-kauden innoittamaa pukeutumista - 12. Tohtori ja Missy. Kuva: Terhi Ala-Keturi

Jotkin sarjat ja pelit ovat ns. kestosuosikkeja, joita bongaa conista toiseen, kuten Final Fantasy, Star Wars, Star Trek ja Doctor Who. Uusia sarjoja ja elokuvia tulee ja menee, mutta kestosuosikit pysyvät, ja uusistakin fandomeista voi kehkeytyä kestosuosikkeja. Coneissa on myös hyvä haistella fandomien uusia tuulia ja etsiä uutta katsottavaa, luettavaa ja pelattavaa.

Samaisesta Traconista bongattu kestosuosikki: CLAMP:n klassikko Magic Knight Rayearthin päähenkilökolmikko Hikaru, Fuu ja Umi (Huom. nämä neidit tunnettiin Subilla myös Taikasotureina). Kuva: Terhi Ala-Keturi

Jo aiemmissakin blogimerkinnöissä on täällä todettu, että fanittaminen ja nörttiys ovat tunteisiin vetoavia aiheita. Tutut ja rakkaat hahmot on helppo bongata conikansan joukosta, ja heistä haluaa useammin kuvia kuin muista hahmoista. Tuntemattoman hahmon puvun on usein oltava joko huomiota herättävä tai erityisen monimutkainen ja sen näköinen, että sen toteuttamiseen on täytynyt kulua useita tunteja. Erityisesti cosplayta itse harrastavat osaavat arvostaa hyvin tehtyjä pukuja, vaikka eivät välttämättä hahmoa tunnistaisikaan. Toisaalta ei-niin-vihkiytyneet conikävijät saattavat olla ns. reilumpia sen suhteen, keitä he kuvaavat: jos ei tunnista juuri yhtään hahmoa, ei tule "tuominneeksi" pukuja niiden alkuperän suhteen. Tästä voisin mainita esimerkkinä oman isäni, joka oli usein kuvaamassa pukuja coneissa, joihin oli minut kyydinnyt.

Vuoden 2013 Traconista löytyi kenties hieman tuntemattomamman Guilty Gear -pelisarjan toinen päähenkilö, Ky Kiske. Pelisarjan fanina voin todeta, että poseeraus on kohdillaan. Kuva: Terhi Ala-Keturi

Kuten yllä olevasta kuvasta voi päätellä, ko. asua ei välttämättä pidä juurikaan kiinnostavana, ellei Guilty Gear -pelisarjaa taisteluposeerauksineen tunne. Asialle vihkiytyminen on eduksi, mutta fandomit vierastavat usein toisiaan. Myös me-ne -henkeä esiintyy nörttikulttuurin piirissä huomattavan paljon, mikä on kurssillamme tullut ainakin muutamaan otteeseen puheeksi. Jo edellä mainitut Naruto- ja Attack on Titan -cossit sekä esimerkiksi lukuisat Supernaturalin Castiel-cossit ja etenkin 10. ja 11. Tohtorit saattavat paljoudessaan nostaa joidenkin karvat pystyyn. Jos ei satu pitämään kyseisistä sarjoista, saattavat hyvin toteutetut ja hahmoonsa hyvin eläytyvät pukuilijat jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota. Toisaalta aiemmin mainitsemieni kulttisarjojen hahmoiksi pukeutuvat saattavat jäädä paitsioon pelkästään siksi, ettei hahmoja yksinkertaisesti tunnisteta. Voisiko tästä kenties päätellä "täydellisen cosplay-kohteen" valitsemalla hahmon, josta ei ole ylitarjontaa ja jonka ihmiset kuitenkin tunnistavat?

On myös ollut puhetta siitä, kuuluuko cosplay kaikille ulkonäöstä tai fanittamisen ja/tai nörttiyden tasosta riippumatta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta pitäytyäkseni tämän blogitekstin aiheessa pitänee varmaan mainita eräs seikka: en nimittäin ollut katsonut Serenity-elokuvaa enkä ole vielä lukenut kaikkia Firefly-sarjakuvia, ja olen silti pukeutunut Kayleeksi useissa coneissa. Olenko harjoittanut silkkaa keretismiä vai onko asia edes keskustelemisen arvoinen? Jyrkästi ajattelevat saattaisivat pitää minua huomionhakuisena wannabe-fanina, mutta toisaalta keneltä se on pois, jos ei ole ehtinyt päästä sarjan (ennenaikaiseen) loppuun, kun ensimmäisessäkin jaksossa on jo tällaista materiaalia?

Mielestäni cosplay kuuluu kaikille, jotka ovat innostuneita sarjoista ja hahmoista, joita cossaavat. Aina löytyy niitä, joiden mielestä esimerkiksi ylipainoinen ei voisi cossata hoikkaa hahmoa tai tietyn hahmon cossaaminen vaatii tietynlaiset kasvonpiirteet. Cosplay on tapa osoittaa innostusta hahmoja ja sarjoja kohtaan - se on ikään kuin osoitus siitä, että rakastaa hahmoa, joksi pukeutuu, ja että tahtoo näyttää sen muille. Jos joku vielä pitää puvusta ja tahtoo ottaa siitä kuvan, cosplayn ilo leviää laajemmalle. Ei myöskään pidä unohtaa sitä, että cosplay-pukujen tekeminen kehittää ja ylläpitää kädentaitoja sekä luovuutta. Cosplay-kilpailuissa voi kartuttaa esiintymistaitojaan ja cosplay-harrastuksen avulla voi löytää uusia ystäviä ja jopa verkostoitua.

On siis varmaankin turha ajatella, etteikö voisi cossata hahmoa sen takia, ettei kukaan tunnista - pioneerityötä tunnettavuuden saralla kannattaa tehdä. Eihän niitä ristiretkiksi voi sanoa, mutta toivottavasti jokainen tämän lukeva uskaltaa näyttää rakkautensa lempihahmojaan kohtaan, jos niin haluaa. Olisi myös kiva kuulla teidän muiden kurssilaisten mielipiteitä aiheesta: onko cossien huomio sidoksissa hahmojen suosioon?

All aboard,
Terhi

Medialähteet:

• Kaylee-cossistani otettu kuva löytyy täältä: http://geekgirls.fi/wp/blog/2015/09/07/tracon-2015-kuvina/
•  Loput kuvat olen ottanut itse vuoden 2013 ja 2015 Traconeissa
• Pätkä Fireflyn ensimmäisestä jaksosta, video otsikolla Kaylee makes love to a strawberry, lataajana agirlyman: https://www.youtube.com/watch?v=bYopf8KSy4o