Raise the gates aaaaand GO! – Miksi juosta, ellei paetakseen?

Aiemmin tässä blogissa Memmi kirjoitti nörttiyden ja urheilun välisistä yhtymäkohdista sekä näiden kahden maailman välisestä (enemmän tai vähemmän keinotekoisesta) vastakkainasettelusta. Postauksen näkökulma on sekä mielenkiintoinen että avartava, sillä on totta, että urheilun rooli osana nörttikulttuuria tulee helposti sivuutettua varsinkin sen ollessa itselle vielä verrattain vieras alue. Memmi kuitenkin huomauttaa teknologian kehityksen tuoneen oman lisänsä myös urheiluun, mistä Six to Startin Zombies, Run! toimii loistavana esimerkkinä. Zombies, Run! kytkee urheiluun monia varsin nörttimäisiä piirteitä, joihin minun olisi tarkoitus postauksessani perehtyä. Kysykäämme siis, kuinka saada nörtti juoksemaan. Tarinallisuuden ja eläytymisen rooli motivoivana voimana on postauksessani keskiössä, minkä lisäksi sivuan todellisuuden pelillistymistä ja Zombies, Run!in sijoittumista nörttikulttuurin kentälle. 

En ole koskaan mieltänyt itseäni erityisen urheilulliseksi ihmiseksi ja voin sanoa kuuluneeni aikoinaan niihin lapsiin, joille kaikenlainen joukkueurheilu peruskoulun liikuntatunneilla vertautui vastenmielisyydessään pulahdukseen Kalmansoiden kelmeässä vedessä. Penkkiurheilussa minua kiehtoo erityisesti penkkiurheilijoiden reaktioiden seuraaminen ja urheilun näissä herättämät voimakkaat tunteet itse urheilulajin jäädessä taka-alalle. Muutama vuosi sitten kuitenkin tapahtui jotakin suurta: tutustuin Zombies, Run! –nimiseen lenkkeilysovellukseen ja viikkoa tai paria myöhemmin olin jo siinä määrin hurahtanut lenkkeilyyn, että palauttavan välipäivän pitäminen aina silloin tällöin tuntui suorastaan tukahduttavalta.

Todellisuuden pelillistyminen on ollut paljon tapetilla viime aikoina, mikä realisoitui minulle viimeistään viime syksynä Pelin lumo – näkökulmia digitaalisiin peleihin –kurssilla. Yhä useammat hyötysovellukset sisältävät pelillisiä ominaisuuksia, joiden tarkoituksena on motivoida ihmisiä elämään terveellisesti tai tarkastelemaan hyvinkin arkisia asioita uudesta näkökulmasta, tiedostavammin. Pitäessään kirjaa saavutuksistaan ”pelaaja” ansaitsee erilaisia palkintoja, kuten tasonkorotuksia tai virtuaalisia esineitä – paremman fyysisen kunnon tms. lisäksi tietenkin. Sovelluksia löytyy moneen makuun. Jonkin aikaa sitten asensin puhelimelleni virtuaalisen kasvin, jota kasvattaakseni minun tuli juoda tietty määrä vettä päivässä. Onnistuttuani tappamaan kasvini kaksi kertaa peräjälkeen poistin sovelluksen, sillä on melkoinen henkinen kolaus joutua todistamaan kasvattinsa riutuvan pois kerta toisensa jälkeen tietäen sen johtuvan siitä, että on itse laiminlyönyt omaa hyvinvointiaan. Tieto lisää tuskaa tai niin sanotaan. Pelillisiä elementtejä käytetään nykyään paljon myös opetuksessa ja itsenäisessä opiskelussa. Nörttiyden marginaalisuus ja valtavirtaistuminen ovat teemoja, joita sivuttiin nörttikulttuurin kurssilla useaan otteeseen. Toisinaan onkin mielenkiintoista pohdiskella, tekeekö pelillistyminen arkipäivästä nörttiä tai nörtistä arkipäivää, vai onko näillä kahdella asialla ylipäänsä mitään tekemistä keskenään.

Uusi lenkkeilyharrastukseni yllätti sekä itseni että useat tuttavani. Kuinka on mahdollista, että pieni nörtti, joka on koko siihenastisen elämänsä ajan suhtautunut urheiluun täydellisellä välinpitämättömyydellä, pinkookin yhtäkkiä päivät pitkät ympäri kaupungin katuja malttamatta lopettaa juoksemista ennen kuin ei vain yksinkertaisesti jaksa enää edes liikahtaa? Se on helppoa, sillä loppujen lopuksi siihen vaaditaan vain riittävän hyvä syy juosta, ja eläviä kuolleita pakeneminen jos mikä on sellainen. Monet lenkkeilijät asettavat itselleen toinen toistaan haastavampia edistymistavoitteita saadakseen juoksemisen tuntumaan mahdollisimman mielekkäältä puuhalta, kun toiset taas hakevat motivaatiota lenkkeilyseurasta tai erilaisista kilpailuasetelmista. Minä sen sijaan juoksen, koska en voi muutakaan. Zombies, Run! nimittäin tekee lenkkeilystä elämän ja kuoleman kysymyksen. ”Ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko, ja pelon vanhin ja voimakkain muoto on tuntemattoman pelko. -- Aavemaisen ja makaaberin viehätys lepää väistämättä kapealla pohjalla, koska se vaatii lukijalta tiettyä mielikuvituksen astetta sekä kykyä irrottautua arkipäivästä”, H.P. Lovecraft toteaa kuuluisan esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa esipuheessa (1927/1939, Savukeidas 2013, s. 17). Myös omaan lenkkeilymotivaatiooni edellinen pätee mitä mainioimmin.

On vaikea sanoa, onko Zombies, Run! ennen kaikkea lenkkeilyohjelma, kuunnelma, mobiilipeli vai roolipeli, sillä se sisältää piirteitä näistä kaikista, mutta voin turvallisin mielin todeta, että kyseessä on ainakin ja ehdottomasti tarina. Tässä tarinassa pelaajalla itsellään on merkittävä rooli – hän, eli minä, olen Runner 5, tarinan äänetön päähenkilö. Kertomus sijoittuu zombi-invaasion jälkinäyttämölle. Se alkaa helikopterista, jonka tarkoituksena on viedä tarvikkeita Abel Township –nimiseen turvasatamaan jonnekin päin Englantia. Helikopteri ammutaan alas, ja joudun pakenemaan paikalta ainoana eloonjääneenä. Zombilauma perässäni ja Abel Townshipin kommunikaatiovastaava Sam Yaon ohjeistava ääni korvanapissani pingon kohti tulevaa kotiani tehden matkan varrella kierroksen hylättyyn sairaalaan hakemaan lääkintätarpeita. Ensimmäinen jakso päättyy päästyäni turvallisesti Abel Townshipin porttien sisäpuolelle ja seuraavissa missioissa opin tukikohdan tavoille sekä suoritan erilaisia tehtäviä uuden kotini ja sen asukkaiden hyväksi. Tehtävä tehtävältä tutustun laajaan kirjoon muita juoksijoita ja Abel Townshipin väkeä. Opin tuntemaan heidät ja välittämään heistä, vaikka muutamia kanssaselviytyjiäni kohtaan minun on aluksi vaikea lämmetä. Matkan varrella saan tietää palasia omasta henkilöhistoriastani ja zombiviruksen taustalla vaikuttavista omituisuuksista. Tarina edistyy hitaasti, mutta varmasti, ja sen kokoaminen esiin tulevista tiedonjyväsistä on osaksi omalla vastuullani. Hulvaton pariskunta Jack ja Eugene pitävät yllä Abel Townshipin omaa radiokanavaa Radio Abelia, jota on mahdollista jäädä kuuntelemaan aina varsinaisten tehtäväosuuksien päätyttyä. Tarinanpätkien ja radiojuontojen välillä sovellus soittaa itse määrittelemääni lenkkeilymusiikkia, mikä tekee kaikesta vielä hieman hauskempaa.

Vaikka Zombies, Run! on kaiken muun ohella keino pitää kirjaa juoksusuorituksistaan ja halutessaan vertailla niitä muiden pelaajien tilastoihin, mikään pelin tekniikassa ei itse asiassa edellytä pelaajaa juoksemaan. Hän voi aivan yhtä hyvin kävellä, pyöräillä tai maata vuoteessa tarinan etenemisen järkkymättä siitä millään tavalla. Mikä sitten tekee Zombies, Run!ista pelin? Juostessaan Runner 5 kerää ympäristöstään erilaisia tarvikkeita juomapulloista pesäpallomailoihin ja rakennusmateriaalista urheilurintaliiveihin. Näiden tarvikkeiden avulla pelaaja pääsee kehittämään virtuaalista Abel Township –tukikohtaansa, mikä on pelin ehdottomasti mobiilipelimäisin ominaisuus. Lisäksi pelaaja voi kytkeä päälle ”zombie chase” –asetuksen (eli Zombies, Run!in oman version intervalliharjoituksista), jolloin hänen tulee edetä vähintään 20% nopeammin aina ”zombies detected” –komennon kuullessaan, jotta saisi elävät kuolleet karistettua kannoiltaan. Epäonnistuessaan tässä pelaaja ei kuole, vaan ”pudottaa” osan juoksun aikana keräämästään materiaalista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nämä konkreettiset pelilliset ominaisuudet eivät ainoina tee Zombies, Run!ista peliä saati sitten nörttiä. Suuri osa pelin houkutuksesta piilee eläytymisessä. Pelaaja ei juokse siksi, että pelimekaniikka vaatisi häntä juoksemaan, vaan siksi, että pelaajasta tulee Runner 5, ja Runner 5:n on juostava selvitäkseen hengissä. Koska peli ei määrittele millään tavoin, millainen Runner 5 on, hän voi olla mitä tahansa pelaaja haluaa hänen olevan. Jokainen Runner 5 on erilainen ja toimii omista lähtökohdistaan. Sovellusta voi käyttää monella tapaa, mutta itselleni Zombies, Run! on ennen kaikkea roolipeli, jossa pelaaminen tapahtuu pitkälti oman pääni sisällä. Minulle peli näyttäytyy henkisestä ja fyysisestä tasosta muodostuvana kokonaisuutena – juokseminen ei tuntuisi samalta ilman Zombies, Run!ia, mutta Zombies, Run! kadottaisi osan viehätyksestään ilman juoksemista. Peli on eskapismia parhaimmillaan.

Tämä fanivideo havainnollistaa varsin hyvin kokemustani Zombies, Run!ista.

Se mikä tekee Zombies, Run!ista erilaisen (ja samalla nörtimmän) verrattuna muihin tuntemiini hyötysovelluksiin on se, että sillä on oma fandominsa. Pelillä on aktiivinen, joskin varsin pieni, fanien joukko, joka kirjoittaa analyysejä uusista jaksoista, järjestää miittejä, luo fanifiktiota, fanitaidetta sekä fanivideoita ja toimii kaikin puolin muiden fandomien tavoin. Verrattain pienestä koostaan johtuen fandom on varsin tiivis ja pelin tekijöiden ja fanien välinen yhteistyö melko näkyvää. Six to Startin väki kommentoi ja julkaisee fanien tuotoksia omilla sivuillaan, ja osa itse pelin missioista on fanien kirjoittamia. Toisinaan sovelluksen käyttäjille tarjoutuu mahdollisuus lähettää omia viestejään ja kysymyksiään Jackille ja Eugenelle Radio Abeliin, jolloin fanin on mahdollista päästä kuulemaan oma äänensä itse pelissä. Sovellukseen on helppo muodostaa vankka emotionaalinen side, ja se myös jättää paljon tilaa mielikuvitukselle johtuen osaksi siitä, että maailma henkilöineen jää pelaajan itsensä visualisoitavaksi pelin toimiessa käytännössä katsoen kuunnelman ehdoin. En väitä tai edes usko, että kaikki Zombies, Run!in käyttäjät olisivat nörttejä (vaikka koko konseptia voinee pitää  jokseenkin nörttinä), mutta parhaimmillaan sovellus voi tarjota nörtille hyvin paljon. Sanottakoon vielä, että olen saanut osakseni useita huvittuneita katseita kertoessani fanittavani fitness appia.

Nörtti nappulakengissä - nörtit ja urheilu

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa urheilun ja nörttiyden yhtymäkohdista, mutta mietin yhä uudestaan ja uudestaan kuinka relevanttia sisältöä saisin siitä aikaiseksi. Kuitenkin lukiessani syvälle Nörttitytöt-sivun blogimerkintöihin tunnisteella liikunta ja löydettyäni hyvän avauksen nörtti-käsitteen rajallisuudesta blogistamme Miialta, rohkaistuin itsekin tähän aivoriiheen. Tämä on nyt yritykseni tökkiä jäätä varpaallani. Oma positioni tähän aiheeseen tulee noin 12 vuotta kestäneestä jalkapallon potkimisesta, joista viimeiset neljä olivat vakavampaa kilpaurheilua. Suunnilleen yhtä pitkän aikaa olen keskittynyt "klassisempaan" puoleen nörtteilystä lukien fantasiakirjoja ja uppoutuen niiden maailmaan.

Urheilu ei nouse nörtteilyn alakäsitteenä juuri lainkaan esille, kun diskurssia puretaan yleisellä tasolla. Kurssimme sisältökään ei juuri sivua sitä, mutta jo puhuessa nörttiydestä "intohimoisena harrastamisena" se antaa jo lukemattomia polkuja erilaisiin aktiviteetteihin. Siis miksi ei myös urheiluun? Tekstissä esille nousevat esimerkit ja kokemukset urheilija-nörttiydestä kumpuavat päällisin puolin vain futiksesta, se kun on itselleni vahvimpana tarttumapintana aiheeseen. 

Näen itse ja olen kokenut omakohtaisesti yhtymäkohtia urheilussa ja ns. klassisessa nörtteilyssä. Intohimoiset harrastajat ja kilpaurheilijat käyttävät elämässään runsaasti resursseja aktiviteettinsa nimeen: rahaa kelvollisiin välineisiin, aikaa kehittyäkseen, ilokseen tai terapiakseen, sekä tätä kautta tekevät uhrauksia sen eteen (tinkiminen sosiaalisuudesta ja opiskelusta). Lisäksi urheiluun sisältyy usein sosiaalisen ulottuvuuden lisäksi se itsenäinen ahkera puurtaminen ja lukemattomien toistojen kertaaminen omassa rauhassaan. Kuten fandomeja löytyy monia, myös urheilussa ovat omat faniyhteisönsä, sekä leikkimieliset spekulatiiviset ulottuvuutensa. Pelaan esimerkiksi paraikaa veljeni kanssa Fantasy Premier League:ta, jossa roolipelaamme managereja ja valkkaamme joukkueemme valioliigan pelaajista. Oman liigamme olemme nimenneet Battle for Hakakuja:ksi, mutta samalla kisaamme muita kansainvälisiä ja kotimaisia pelaajia vastaan automaattisesti. Pelaaminen vaatii toisinaan liikaa taktista pelisilmää, kun on mietittävä hetkiä jolloin on parasta käyttää "villit korttinsa" esim. BENCH BOOST (kuvassa aktivoitu) ja pysyttävä peliviikkojen perässä katsoen onko joillain omista pelaajista pelikieltoja tai loukkaantumisia.

Taidokkaasti rajattua screenshot näkymää Fantasy Premium League:n joukkueestani

Tietenkin tämä on hyvin nykyaikainen esimerkki, sillä esimerkkitapauksena toimiva jalkapallo on muodostanut todella fanaattiset yhteisönsä kauan ennen teknologista vallankumousta, jo 1300-luvulla. Viime torstaina ja perjantaina pidetyssä Nörttikulttuurin konferenssissa Irma Hirsjärvi tuli maininneeksi hyvin kattavassa puheenvuorossaan, että fani tuli ensikertaa käyttöön puhekieleen viitatessa fanaattisiin joukkueensa kannattajiin jalkapallossa. Uutisista on monelle tullut jalkapalloa uskonnon kaltaisesti seuraavista ihmisistä mielleyhtynä huliganismiin. Peli muuntautuu todelliseksi vastakkainasetteluksi eri seurojen välille, jonka seurauksena kannattajat pahimmillaan luovat todella väkivaltaisen ilmapiirin ympärilleen. Laji todella imaisee otteeseensa, eikä aina hyvässä mielessä.

Urheilua seuraavat ja sen eri lajeihin paneutuvat omaavat siis klassiseen nörttiyteen liitettyjä ominaisuuksia. Yleistä on myös obsessio faniutta ilmaisevaan materiaan ja tuotteisiin, jotka toisentavat lajien todellisuuden rakenteita. Kuuluisista pelaajista kerätään pelaajakortteja, lempiseuran fanikrääsää haalitaan ja kotihalleihin matkustetaan toisesta maasta asti. Urheilupelit kuten FIFA ja NHL kiehtovat laajalti, ja Fantasy Premium Leaguen kaltaiset leikkimieliset vaihtoehtoisen todellisuuden skenaariot kiehtovat miljoonia. 

Mikä sitten on jättänyt urheiluun obsessoituneet ulos nörtin käsitteestä? Ennen kuin termi koki nykyään tapahtuneen inflaationsa eli tuo outoihin harrastuksiin perehtynyt ryhmä pienessä omaleimaisessa marginaalissaan. Nörtti tarkoitti sosiaalisilta taidoiltaan estynyttä, mutta kuitenkin älykästä sekä turhiin ja lapsellisiin asioihin obsessoitunutta heteromiestä. Luonnollisesti urheilijat eivät sisältyneet tähän termiin näiden steretypioiden varjolla, sillä mikään ei ole maskuliinisempaa kuin esimerkiksi nahkakuulan perässä juokseva hikinen mies. Urheilua ja urheilijoita on arvostettu niin kauan kuin ne ovat kuuluneet osaksi kulttuuritapahtumia. Terveyden, hyvinvoinnin ja kestävyyden ihannointi ovat vanhaa perua, jonka havaitsee jo lihaksikkaista antiikin marmoripatsaista. Nykypäivän länsimaisessa yhteiskunnassa ne ovat yhä arvostettuja piirteitä. Urheilullinen ulkomuoto on pitänyt pintansa kauneusihanteissa yhtä lailla pitkän aikaa. Laura Antolan konferenssin esitelmämässä esille noussut Pierre Bourdieun kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma-ajattelu avasi itselleni uusia ajattelumalleja faniuteen ja sen merkityksestä yksilöön. Raa'asti yksinkertaistettuna kyseessä on toimintaa, kykyjä ja henkistä pääomaa, joilla yksilö kartoittaa mahdollisuuksiaan toimia yhteiskunnassa. Faniuden kontekstissa siis tieto, taito ja kokemukset kartoittavat yksilön statusta tämän yhteisössä.

Kurssilla on käsitelty paljon sitä, miten nörttiyden marginaali on nykypäivään mentäessä kasvanut räjähdysmäisesti valtavirtaan. Siitä kuka on oikea nörtti ja mitä nörtteys viimekädessä on voidaan keskustella varmasti maailman tappiin. Se taas on fakta, että nörttiyden käsite on moninaistunut tähtitieteellisesti. Nörttejä löytyy useasta sukupuolesta, ikäryhmästä, etnisyydestä ja marginaalin sisältä löytyy pienempiä marginaaleja. Termissä havaitsee yhä harvemmin sen negatiivisen kaiun, joka sillä alun alkaen oli. Sen sijaan nörttiys on pääasiassa identifoitumisen väline, tapa ryhmäytyä johonkin. Nörttiys tuntuukin loppupeleissä olevan sanan toistamista ja toteuttamista itselleen.

Kokevatko urheilufanit itsensä nörtiksi? Osaan puhua vain omasta puolestani, koska en ole paljoa tätä aihetta avannut muiden kanssa. Olen itse aina kokenut, että elän kahden radikaalisti erilaisen fanittamisen kohteen kanssa. Havainto läimähtää kasvoihini etenkin, kun olen tekemisissä jomman kumman yhteisön kanssa. Urheilupiireissä on vaikea fantasianörtteillä syväluotaavasti ja on helppo yleistys sanoa, että usein puhuminen aiheesta rajoittuu vain filmiadaptaatioihin. Nörttiyttä pidetään huvittavana lisänä ja tästä kertonee jotain se, että viimeisin junnuvalmentajani tapasi huutaa minua kentällä nimellä Potteri. Olinpa lukiossa myös sporttiluokalla ja siellä joskus toisinaan taas saatoin olla Klonkku (imartelevaa, eikös?). Minulle on näiden ja muiden pienten yksityiskohtien jälkeen jäänyt se erillisyyden olo, jota selitän itselleni nörtin leimalla. Mutta lopulta olen tässäkin tapauksessa vain tietynlainen nörtti: fantasianörtti, mutta sitäkin vain suurimpia klassikoita kohtaan.  Eli olenko oikeastaan vain fani?
  Urheilusta ei ole sen helpompi lähteä puhumaan esimerkiksi tässä laitoksessa, jossa nykyään opiskelen. Olen luovien ja erittäin nörtteilyyn taipuvaisten ihmisten ympäröimä, joten harvoin urheilu (saati futis ja mma) kirvoittaa keskustelua aikaiseksi. Luonnollisesti tässä porukassa se klassinen nörtteily taas pelaa loistavasti. Sitten taas kun selitän pää kuumana viimeisimmistä UFC-matseista ja avaan Fantasy Premium Leaguen keskellä sosiaalista yhdessäoloa, ympäristöstä irtoaa tietynlaista vierastusta. Miettii mikä sitten olisi reaktio, jos myöntäisi luonnon nurmesta sotkuisen ja märän nappulakengän olevan yksi maailman parhaiten tuoksuvista asioista? Koululiikunta kokemusten jakaminen on myös hyvä tapa erottautua joukosta, sillä omat muistoni ovat todella hyviä ja tunnit olivat hyvänä tukena itsetunnolleni (olin surkea matemaattisissa). Vastavuoroisesti kuulen muilta taas niitä kauhukertomuksia, jossa ihmiset katsovat joukkuelajeissa kuin vierasta sikaa epäonnistumisten kohdalla ja jokainen sekunti on yhtä tuskaa.

Koen, että urheilulla on luonnostaan suurempi välimatka klassisen nörtteilyn eri variaatioihin, jotka taas toimivat keskenään hyvin sulavasti. Jos sattuisin harrastamaan larppausta tai cosplayta, olisi niistä lyhyempi askel fantasanörttien kanssa toimimiseen, koska ne ovat molemmat valtavirrasta niin radikaalisti irtautuvia harrastuksia ja muutenkin tematiikaltaan lennokkaampia (todellisuutta spekuloivia). Urheilu taas on ollut osana kulttuurihuveja pitkään ja saanut laajalti aina arvostusta osakseen: se ei ole kokenut marginaalista irtautumista.

En kuitenkaan usko tai tässä halua väittää, että nörteistä löytyy yleisesti vähemmän urheilua harrastavia kuin muista ihmisryhmistä. Kuitenkin olen itse tullut huomanneeksi, että joukkuelajien keskeltä on vaikea löytää muita nörttejä. Olen päässyt tähän (saletisti vedenpitävään) tulokseen henkilökohtaisen otantani kautta, pelattuani kolmessa eri joukkueessa ja käytyäni kolme vuotta sporttiluokkaa, jossa kohtaa ihmisiä monesta lajitaustasta. Toinen tuoreempi huomioni on, että nörtimpää auraa hehkuvat suosivat enemmän yksilölajeja, eritoten budolajeja, miekkailua, joogaa tai vaikka napatanssia (otanta tutuistani ja Nörttitytöt-sivuilta). Mikä tätä selittäisi? Itselleni tulee mieleen vain se, että näihin esimerkkilajeihin sisältyy tietynlaista mystiikkaa ja eksoottisuutta verrattuna arkeen. Näitä lajeja yhdistää myös se, että ne sisältävät suoriutumista ja taitoskaalaa, jota voisi nähdä fiktiossa; kaduilla näkee vähemmän ihmisiä haastamassa toisiaan kaksintaisteluun miekoin.

Kun nyt olen päässyt puheeseen nörteistä ja liikunnasta yleisesti: Nörttitytöt-sivusto herätti minut siihen, miten teknologia on löytänyt luovat keinonsa osaksi ihmisten päiväliikuntaa. Löytyy geokätköilyä, zombeja tai muuta mysteeristä kannustamaan lenkille ja monenlaista kuntoilupäiväkirjaa. Itse olen kokeillut kuntoilupäiväkirjoja, mutta en kokenut niitä itselleni kovin käteväksi. Zombie run! taas kuulostaa hyvinkin mielenkiintoiselta.

Toivottavasti tämä hehtaaripostaus eksyi parin ihmisen luettavaksi, koska tässä aiheessa vellominen kiinnostaa itseäni paljon. Mitä kokemuksia ja ajatuksia muilla on?