"Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollaseen?": ajatuksiani nörttiydestä

Muistan kuinka sain 11-vuotiaana ensimmäisen Harry Potter-kirjani. Viisasten kivi oli juuri tullut markkinoille ja Tammella töissä ollut kummitätini lähetti sen minulle heti sen ilmestymisen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna voisin sanoa, että tuo oli se hetki jonka jälkeen paluuta ”normaalien” maailmaan ei enää ollut. Ei sillä että olisin siihenkään asti ollut mitenkään erityisen ’cool’: ylipainoinen, liikuntaa vihaava introvertti, joka viihtyi paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. Vähän koulukiusattu ja aina ’se outo’. Harry Potterin jälkeen tuli kaikki muu fantasiakirjallisuus, Buffy vampyyrintappaja ja 14-vuotiaana anime ja manga sekä fan fiction. En kuitenkaan koe, että olisin tuossa vaiheessa varsinaisesti vielä identifioitunut nörtiksi, sillä olin aina kokenut, että nörttiys vaatii tietotekniikan ymmärtämistä sekä jonkinlaista peli-innostusta.

Lukion alkaessa jouduin kuitenkin siihen tilanteeseen, ettei kukaan entisistä kavereistani tullut kanssani samalle luokalle ja suurin osa meni eri kouluihin. Yhtäkkiä jouduin etsimään uusia kavereita luokalta, jolta en tuntenut ketään. Joskus näillä main mielenkiintoni kohteet jäivät enemmän ja enemmän taka-alalle, sillä vaikka en ollut aiemmin kokenut mielenkiintoani muun muassa mangaa ja animea kohtaan oudoksi, aloin pikkuhiljaa huomaamaan, että muut pitivät sitä kummallisena harrastuksena. Tässä vaiheessa olin myös aikuistunut sen verran nuoruuden introverttivuosista, etten kokenut luonteeni enää soveltuvan nörtteilyyn, sillä eiväthän nörtit ole ulospäinsuuntautuneita ja kiinnostuneita urheilusta ja bilettämisestä (huomaa sarkasmi).

Kuva 1. Hello Kitty-kigurumini

 

 

Jotenkin kaikki nörttiyteen liittyvät mielenkiinnonkohteeni jäivät moneksi vuodeksi taka-alalle keskittyessäni enemmän urheiluun, sosialisoimiseen ja muihin harrastuksiin. Asiaan vaikutti myös varmasti se, ettei kukaan läheisistä ystävistäni ollut kiinnostunut esimerkiksi animesta tai fan fictionista. Aloittaessani kirjallisuuden opiskelun yliopistossa vuonna 2014 alkoivat vanhat harrastukset kuitenkin jälleen kiinnostaa, sillä pääsin takaisin siihen ympäristöön, missä olin ollut 14-vuotiaana: olemaan ihmisten kanssa, jotka ovat hyvin avoimesti kiinnostuneita kaikesta, minkä valtavirta mieltää nörtiksi.

En missään vaiheessa mieltänyt, että olisin varsinaisesti hävennyt kiinnostuksenkohteitani, mutta jälkikäteen ajateltuna asiassa saattoi olla myös jotain tällaista mukana. Haluaisin sanoa, että nuoruuden epävarmoina vuosina moni haluaa ennemmin sulautua joukkoon ja häpeää omia kiinnostuksenkohteitaan, mutta en suoranaisesti koe tunteneeni näin. Olen aina ollut itsevarma ja hyvin sinut itseni kanssa enkä ole koskaan oikein välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Kuva 2. Lontoon matkalla kävin katsomassa asemalaituria 9 3/4

 

Yliopistossa opiskelun aloitettuani koen kuitenkin, että en pelkästään miellä itseäni nörtiksi vaan olen ylpeä niistä asioista mitä aiemmin pidin sen verran outoina etten puhunut niistä muille kuin läheisille ystävilleni. Tämän kurssin myötä olen myös miettinyt, mikä tekee minusta nörtin? Mitkä ovat ne seikat, minkä vuoksi identifioidun nörttiyteen? Minun on pakko myöntää, ettei minulle ole tähän yksiselitteistä vastausta. En usko, että tarpeeksi perusteltu vastaus on se, että kaikki mistä olen kiinnostunut on valtavirran mielestä outoa.

Ehkä asiaa on parempi purkaa faniuden ja nörttiyden erojen miettimisen kautta. Olen kiinnostunut tietyistä TV-sarjoista, joilla on paljon faneja (Supernatural, Teen Wolf, Buffy vampyyrintappaja). Miksi en sitten koe olevani vain näiden sarjojen fani? Näkisin suurimman eron olevan siinä, kuinka intohimoisesti ja syvällisesti paneudun näihin asioihin. Analysoin sarjoja syvällisellä tasolla, olen mukana erilaisilla fanifoorumeilla, etsin kyseisistä sarjoista tehtyä fan artia sekä luen ja tuotan fan fictionia. Kiinnostukseni näihin asioihin menee siis huomattavasti syvemmälle kuin pelkkään sarjan seuraamiseen ja siitä nauttimiseen.

 

Haluaisin verrata tilannetta siihen, kuinka esimerkiksi poikaystäväni nauttii suuresti Moderni perhe- nimisestä TV-sarjasta ja kokee olevansa kyseisen sarjan fani. Hän osaa ulkoa suurin piirtein kaikki sarjan vitsit ja muistaa jaksot läpikotaisin. Kuitenkaan hän ei koe tarvetta katsoa YouTubesta sarjan näyttelijöiden haastatteluja tai blooperseja (epäonnistuneita kohtauksia). Toinen asia minkä koen kategorisoivan minut nörtiksi on se, että identifioin itse itseni nörtiksi. Koenkin, että identiteettiin liittyvissä asioissa omalla kokemuksella on hyvin suuri rooli.

Kuva 3. Ravenclaw pride!

Nörttiys on minulle suurelta osalta eriytymistä (mutta ei kuitenkaan eristäytymistä) omaan maailmaani. En ymmärrä, miksi on hyväksyttävämpää mennä todella pitkälle esimerkiksi jonkin urheilujoukkueen fanittamisessa, mutta TV-sarjojen fanittaminen on outoa? Enkä halua edes puhua siitä, kuinka outona osa ihmisistä pitää sitä, että 26-vuotias nainen on kiinnostunut mangasta ja animesta. Äitiäni lainatakseni: ”Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollasiin lasten juttuihin?” Tässä piilee osasyy siihen, miksi identifioidun nörtiksi. Kollektiivisesti nörttiys tuntuu yhteisönä ryhmältä, joka ymmärtää kiinnostuksen kohteitani eikä tuomitse tai naura niille. Saan olla juuri niin ’outo’ kuin olen.

Iän myötä olen alkanut vaalimaan tätä identiteettiä ja puhun puolitutuillekin ihmisille mm Boys’ Love mangasta mitä keräilen tai slash fictionista mitä luen tai miksi en ole koskaan oikein lämmennyt Attack on Titanissa muulle kuin Erenille. Jos kerran poikaystäväni ja hänen kaverinsa voivat selittää minulle urheilujuttuja joista en ymmärrä mitään, miksi minun pitäisi salailla kiinnostuksen kohteitani? Minusta tuntuukin, että minun sukupolveni ja meidän jälkeemme tulevat sukupolvet ovatkin ottaneet nörtti-sanan omaan käyttöönsä ja poistaneet (ainakin osan) sen stigmaa käyttämällä sitä ylpeästi kuvaamaan itseään. Samaan aikaan sanan merkitys on myös laajentunut, eikä alussa mainitsemani tietotekniikkaosaaminen ole enää oleellinen kriteeri nörttiydessä. Pikkuhiljaa on alkanut katoamaan myös vastakkainasettelu sen kanssa, että nörtit ovat lihavia (tai vastakohtaisesti surkean laihoja) eivätkä he urheile. Itse en oikein ymmärrä, millaisesta yksioikoisesta lähtökohdasta tämä ajatus kumpuaa. Itse viihdyn yhtä hyvin salilla ja lenkkipolulla kuin sohvalla katsomassa animea. Onneksi siis myös tämä puoli nörttiyden määritteestä on muuttumassa.

Oman kokemukseni mukaan nörttiys on siis monipuolistunut vuosien saatossa. Enää sinun ei tarvitse olla introvertti, finninaamainen, tietokoneella suurimman osan ajastaan viettävä teinipoika voidaksesi kutsua itseäsi nörtiksi. Nörttiyttä on yhtä monenlaista kuin nörttejäkin: on animenörttejä, kirjanörttejä, tiedenörttejä, TV-sarjanörttejä, tietokonenörttejä ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka eivät välttämättä luokittele itseään nörteiksi, vaikka ovatkin kiinnostuneita jostakin nörtiksi luokiteltavasta. Nykyään näidenkin ihmisten on ehkä helpompi ”tulla kaapista” kiinnostuksen kohteidensa kanssa, ilman että se herättää niin paljon kummeksuntaa kuin joskus aiemmin.

                                                             Kuva 4. Osa BL-mangoistani

BBC:n artikkeli käsittelee tätä aihetta pohtimalla, onko sanoista ’geek’ ja ’nerd’ tulossa positiivisia termejä. Artikkeli käsittelee sanojen historiaa ja sitä, kuinka niiden merkitys on muuttunut nykypäivänä. Mielenkiintoiseksi kohdaksi nousi kuitenkin artikkelin loppu, jossa käsiteltiin sitä, että niin sanotut ’old-school’ nörtit eivät ole olleet tästä muutoksesta kovin mielissään, sillä he kokevat, että heidän oma alueensa on vallattu ja muutettu joksikin, mitä se ei ole.

Osittain ymmärrän tämän tunteen, itselläni oli samanlainen olo siinä vaiheessa, kun animesta ja mangasta ja kaikesta niihin liittyvästä tulikin muotia. Tuntui kuin minun oma alueeni olisi kaapattu ja viety pois minulta. Toisaalta koen, että tämä on myös melko hipster-ajattelutapa, joka sulkee osan ihmisistä pois määrittelemällä hyvin tiukasti sen, mitä ’oikea nörttiys’ on. Kaiken kaikkiaan koen nörttiyden määritelmän avautumisen ja neutralisoitumisen positiivisena asiana. On hienoa, että ihmiset saavat toteuttaa itseään vapaammin ja ennakkoluulot alkavat pikku hiljaa hälvetä . Go nörtit!

 

-Mia

(Kaikki kuvat itse ottamiani)

Hopeanuoli-fanius - pelkkää nostalgisointia?

Kurssin aikana on tullut pohdittua faniutta ja nörttiyttä suunnasta jos toisesta. Kuten on tullut jo aiemmassakin kirjoituksessa mainittua, en itse ole oikeastaan koskaan identifioitunut varsinaisesti nörtiksi – en tiedä miksi, mutta nörtti ei terminä vain jotenkin tunnu omalta.

Fanius sen sijaan on minulle hyvinkin tuttua ja sanoisin olevani yleensä varsin taipuvainen fanimaiseen suhtautumiseen – I don’t ”like”, I obsess. En pysty 100%:lla tarkkuudella osoittamaan, mistä tällainen taipumus on peräisin, mutta uskon, että ensimmäisillä fanituksen kohteilla on oma osuutensa asiassa. Tämän vuoksi ajattelinkin tässä tekstissä keskittyä Hopeanuoli-faniuteen, joka on itselleni yksi ensimmäisistä ja pisimpään kestäneistä faniuksistani.

Ensikosketukseni Japanissa karhuja vastaan taisteleviin koiriin olen saanut perinteisten vhs-kasettien kautta. Viimeisin vhs-julkaisu, jota oma neljäs kasettinikin edustaa, on vuodelta 1996. Oletettavasti tämä vhs on kuitenkin ostettu meille vasta muutama vuosi myöhemmin, sillä vaikken muistakaan aikaa ennen tuota kasettia, en usko, että olisin katsonut Hopeanuolta vielä aivan 2-vuotiaana.

Joka tapauksessa on siis selvää, että olen kasvanut Hopeanuolen parissa ja näin ollen altistunut sille sekä hyvässä että pahassa jo pienestä pitäen. Pahassa siinä mielessä, että myönnän nähneeni hyvin eläviä painajaisia seinien läpi murtautuvista, ylisuurista karhuista – ja japanilaista populaarikulttuuria käsittelevällä luennolla huomaamistani reaktioista päätellen en ole ainoa tämänkaltaisille traumoille altistunut henkilö tässäkään porukassa. Väitän, että hyvää on kuitenkin oman matkani varrella ollut huomattavasti enemmän.

Mitä tämä hyvä sitten oikeastaan on? Kurssin aikana olen alkanut miettiä enemmän, miksi oikeastaan fanitan Hopeanuolta. Fanittamisessani on toki ollut erilaisia vaiheita, joista jotkut ovat olleet intensiivisempiä kuin toiset, mutta jos Gin (eli suomalaisittain Hopeanuoli) ja kumppanit ovat kulkeneet mukanani näin pitkään, on sarjassa oltava – ainakin minulle – jotain muutakin kuin nostalgista arvoa.

Hopeanuoli on ollut ponnahduslauta monille myöhemmin tärkeille vaiheille elämässäni: sen kautta löysin esimerkiksi roolipelaamisen ja se myös innosti minua kehittämään piirustustaitojani. Myös ensimmäinen koskaan katsomani Youtube-video liittyi Hopeanuoleen – lyhyt, dubattu parodia, joka alkaa varsin suomalaiseen tapaan perkeleellä, saattanee soittaa jotain kelloja (video löytyy siis edelleen Youtubesta, mikäli jotakuta kiinnostaa nostalgisoida ja/tai nauraa lentävän sirkkelin parissa).

Fanitan myös niin animen kuin mangankin piirtojälkeä. Anime ja manga eroavat tyyleiltään monin paikoin, ja olen törmännyt myös nurinaan siitä, että animen olisi pitänyt noudattaa enemmän Takahashin omaa, autenttista piirtojälkeä. On kuitenkin muistettava, että vaikka anime pohjaakin Takahashin manga-sarjaan, on se kuitenkin eri mediumiin viety, oma teoksensa. Vaikka niillä on selvä yhteys, en kuitenkaan näe syytä, miksen voisi nauttia niistä myös erillisinä teoksina. Voin samaan aikaan arvostaa esimerkiksi käsin maalattuja upeita taustoja animessa ja toisaalta Takahashin tapaa piirtää koiria ja kuvata liikettä.

Tästä pääsemmekin sulavasti siirtymään itse sarjan päähenkilöihin eli koiriin. Eläinhahmot, varsinkin koirat, melko luonnollisesti kiinnostavat lapsena, mutta minuun ne vetoavat edelleen – etenkin kun ne on toteutettu visuaalisesti huolella. Onhan animessa tietysti niitä ei-niin-upeitakin animointeja, mutta niillä taasen on sitten ihan oma paikkansa huumorinurkassa – mikäpä sen hauskempaa kuin naureskella täysin luonnottomille asennoille tai derpeille ilmeille. Varsinkin lapsena hahmot ovat olleet ihailtavia ja paikoin samaistuttaviakin: esimerkiksi Gin nuorena sankarina ja Cross oikeastaan ainoana naishahmona sarjan muuten maskuliinisessa maailmassa. Näkisin myös että sarjan ilmiselvän raakuuden ja muun rajun sisällön takana on opettavaisiakin teemoja, koska sarja kuitenkin käsittelee esimerkiksi ystävyyttä, oikeudenmukaisuutta ja uskollisuutta. Lisäksi animessa itselleni hyvin tärkeänä osana on sen soundtrack – saan edelleen kylmiä väreitä tiettyjä kappaleita kuunnellessa, ja olenkin näin vanhemmiten oivaltanut, että monet karhukuumotukseni liittyvät hyvin vahvasti soundtrackin luomaan tunnelmaan, eikä niinkään välttämättä edes itse karhuihin.

Yhtenä hyvin keskeisenä tekijänä kiinnostuksen säilymisen kannalta on myös mainittava se, että materiaalia on tullut jatkuvasti lisää. Takahashi on jatkanut Ginga-sarjaa 80-luvulta tähän päivään saakka ja vasta nyt se on oletettavasti loppumassa tällä hetkellä meneillään olevaan sarjan osaan, Ginga: The Last Wars:iin. On kuitenkin muistettava, että materiaali ei rajoitu ainoastaan mangaan. Itselläni fanituksen jatkumo on edennyt yksinkertaistetusti suunnilleen näin: suomidubeista internetin ihmeelliseen maailmaan, mistä sain hyvin paljon lisää tietoa mangasta oheistuotteisiin. Itsenäisestä tiedonhausta animen leikkaamattomaan, japaninkieliseen versioon sekä jatko-osaan, Weediin (nimenomaan animena). Vuonna 2010 Hopeanuoli-mangaa alettiin julkaista suomeksi, joka taas vei fanitukseni aivan uusille urille avaten lopulta pääsyn myös muuhun Takahashin tuotantoon. Tästä olenkin sitten liikkunut pikku hiljaa kohti nykypäivää ja ehkä myös paikoitellen ”aikuismaisempaa” fanitusta – olen esimerkiksi pelkän viihteellisen lukemisen lisäksi kokeillut analyyttisempää lähestymistapaa mangaan yliopiston kautta.

Lisäksi on totta kai painotettava suomalaisen Ginga-fandomin aktiivisuutta ja elinvoimaisuutta: vaikka en ole varsinaisesti missään vaiheessa itse ollut aktiivinen fandomissa, on se kuitenkin tarjonnut kaltaiselleni sivustaseuraajalle vuosien mittaan mahdollisuuden päästä käsiksi niin viralliseen kuin fanien itsekin tuottamaan materiaaliin (esimerkiksi valoonkalo.net-sivuilta löytyy oikein timanttisia parodiasarjakuvia). Olenkin hyvin kiitollinen Suomi-fandomista, sillä ilman aktiivisia suomalaisia faneja, mangaa ei olisi koskaan julkaistu suomeksi enkä näin ollen olisi sitä luultavasti koskaan päässyt itse lukemaan.

Hopeanuoli ei ole minulle vain lapsuudesta tuttu piirretty, vaan edelleen hyvin tärkeä ilmiö. Olen kuitenkin usein tullut pohtineeksi sitä, voiko Hopeanuoleen tai yleensä Gingaan kehittää samanlaista kiintymyssuhdetta, jos sen pariin ei ole lapsena eksynyt – tämä juurikin siksi, että niin monelle juuri nostalgia värittää ja muovaa omaa faniutta sarjaa kohtaan. Yllä listaamani asiat esittävät sarjan varsin positiivisessa valossa, ja vaikka tiedostankin, ettei se todellakaan ole täydellinen, on se minulle silti hyvin rakas ja tärkeä – hyvine ja huonoine puolineen. Relevanttia lienee kuitenkin miettiä, miten paljon juuri nostalgialla on vaikutusta omaan suhtautumiseeni sarjaa kohtaan.

Minulla on useampikin ystävä, jotka eivät ole Hopeanuolen iloa – tai kauhua – nuorella iällä kokeneet ja olenkin äärimmäisen kiinnostunut tarkkailemaan, millaisia reaktioita sarja heissä herättää – kunhan saan heidät ensin kanssani sarjaan tutustumaan (working on it). Olisin myös todella kiinnostunut kuulemaan teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne Hopeanuolen parista. Onko Akakabuto traumatisoinut teidät lopullisesti? Oletteko aina halunneet oman Hopeanuolen? Uskotteko Hopeanuoli-faniuden olevan erilaista uusille faneille, jotka mahdollisesti tutustuvat sarjaan ensisijaisesti mangan kautta? Mitä luulette, että fandomille käy, kun uutta materiaalia ei enää tulekaan? Ovatko jo lapsuudessa alkaneet faniudet auttamatta vain nostalgisointia?

Manga ja anime harrastuksena Suomessa

Valitettavan monen mielikuva animesta (ja jopa mangasta) on vähäpukeisia koulutyttöjä, joita likaiset sedät katsovat. Tätä selittää varmasti osittain animen Suomeen tulon historia 80-luvulla scifi-piirien kautta (mikä on sittemmin vääristynyt edellä olevaan mielikuvaan), mutta toisaalta hameiden helmat myös ovat usein todella lyhyitä. Ja jos ei pysähdy katsomaan kunnolla, ei näe pinnan alta monipuolista juonta tai vakavia teemoja. Toinen harhaluulo, johon olen törmännyt, on että anime on yhtä kuin hentai lonkeropornoineen. 

Todellisuudessa manga ja anime ovat yhtä laaja kokonaisuus kuin kirjallisuus tai länsimaiset tv-sarjat. Jos joku kertoo katsovansa mielellään vaikka Netflixiä, seuraa automaattisesti jatkokysymys siitä, minkä tyylisiä sarjoja tai leffoja sieltä valitsee. Miksei sama ulotu myös animen piiriin? Yleisen huomion kohteeksi nousevat vain kohua aiheuttavat asiat, ja "normaali" kaanon jää vain nörttien kollektiiviseen tietoisuuteen. Tämän takia anime-/mangaharrastus jää helposti pieneksi vähän hävettäväksi salaisuudeksi. Esimerkiksi itse uuteen ihmiseen tutustuessani en uskalla yleensä kovin pian kertoa mielenkiinnostani, ellen arvele hänenkin jakavan jollain lailla samaa nörttiyden osa-aluetta. Tuomituksi ja leimatuksi tulemisen pelko on valitettavasti ainakin vielä toistaiseksi jossain määrin olemassa, mutta toivottavasti hiipuu vähitellen samaan tapaan kuin vaikkapa fantasiakirjallisuuden negatiivinen leima ei-oikeana kirjallisuutena. Japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneista käytetäänkin välillä sanaa otaku, joka on Japanissa hyvin negatiivisesti sävyttynyt ja tarkoittaa jollekin asialle fanaattisesti omistautunutta henkilöä, jonka elämän muut osa-alueet kenties kärsivät tämän takia. Suomessa sanaa käytetään jonkinlaisena synonyyminä japaninörtille. Toisaalta raja nörtin ja harrastelijan välillä on mielenkiintoinen: miten paljon animea täytyy katsoa, ennen kuin luokitus vaihtuu harrastelijasta nörtiksi?

Itse olen kokenut, että jotta voin sanoa katsovani animea ja olevani oikeutettu kuulumaan samaan joukkoon, kuin ihmiset jotka käyvät lukuisissa aiheelle omistetuissa coneissa, minun täytyy katsoa tai vähintäänkin tuntea kaikki suosituimmat sarjat. Vaikka ne eivät kiinnostaisi minua. Osa näistä onkin ollut todella hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisella juonella varustettuna. Valitettavasti joukkoon kuitenkin mahtuu myös muuta. Jostain syystä esimerkiksi Amnesia oli sellainen anime, jonka viittauksiin törmäsin netissä pyöriessäni teininä todella usein. Katsoin sen itsepäisesti loppuun, vaikka kiehuin koko ajan raivosta siitä, miten misogynistinen se oli. Päähenkilön nimeä ei esimerkiksi kerrottu koskaan, vaan häneen viitattiin vain heroinena netissäkin. Tältä puuttui kokonaan oma persoona ja tahdon voima, ja hän totteli mukisematta ja kyseenalaistamatta miehiä, joista yksi esimerkiksi piti tätä suuressa lintuhäkissä ja huumasi tätä tämän "omaksi parhaakseen". Pahinta oli, että sarjan fanit olivat juuri teinityttöjä, jotka jopa haaveilivat sarjan miehistä. Tuon pimeämpään kuiluun en kuitenkaan ole eksynyt animessa. Sen sijaan matkaan on tarttunut monia aarteita kuten Death Note tai Fullmetal Alchemist (ja monia harvinaisempia sarjoja). Nämä kaksi ovatkin mangamaailmassa samanlaisia klassikoita kuin Taru Sormusten herrasta tai Harry Potter fantasiakirjallisuudessa. Väitänkin, että suurimman osan reitti vakavaan harrastukseen on kulkenut vähintään jommankumman sarjan kautta. Ja jokaisen, joka on yhtään lukenut mangaa tulee ehdottomasti tuntea nämä. (Death Note uppoaa usein realistisen piirrosjälkensä ja uskomattoman upean juonensa takia myös ihmisiin, jotka eivät muuten mangaan koskisi.)

Ongelmaa mangan ja animen yleisestä tuntemattomuudesta ja ennakkokäsityksistä hämmentävästi lisää se, että mangaa myydään nykyään myös ruokakaupoissa lehtiosastolla kaikkien nähtävillä. Valikoima vain on suppeaakin kapeampi. Suurin osa siitä kourallisesta on nuorille tytöille kirjoitettua söpöä ja romanttista mangaa (shoujo), jonka yleensä tunnistaa jo niistä valtavista silmistä, jotka mielletään yleensä kaiken mangan piirrostyyliksi (esimerkkejä tässä ja tässä). Lisäksi hyllystä saattaa löytyä jokin shounen-manga (esimerkiksi Bleach on melko suosittu), jonka kohdeyleisö on alun perin ollut nuoret pojat, mutta jota Suomessa lukevat usein myös tytöt (kaikki eivät kestä shoujoa, varsinkaan koko ajan). Toisaalta myös esimerkiksi Ranma 1/2 on pojille suunnattu, mutta kaikkien yllätykseksi sen valtasivatkin kohdeikää nuoremmat tytöt.

 Nämä "poikamangat" ovat yleensä hyvin seikkailullisia ja sisältävät jonkin verran taistelemista ja/tai väkivaltaa. Genrejä on kuitenkin näiden kahden lisäksi yhtä paljon kuin kirjallisuudessa. Niiden luokittelu vaihtelee vähän paikasta toiseen, mutta täältä tai perusteellisemmin selitettyinä täältä näkee yleisimpiä genrejä. Usein sama manga tai anime on monia genrejä vain yhden sijaan, ja niiden listaus netissä jokaiseen erikseen mahdollistaa todella tarkan haun. Valitettavasti Suomessa helposti löydettävissä ovat tosiaan vain markettien mangat, ja kirjastojenkin valikoimiin kuuluu yleensä vain osa kaikkein suosituimmista sarjoista. Lukijan täytyy osata hakeutua erikseen erikoismyymälöihin (joissa niissäkin on aika rajalliset resurssit). Verkosta tilaaminen tietysti ratkaisee nämä ongelmat, jos siihen on varaa.

Toivon, että jossain vaiheessa myös kypsemmät ja taiteellisemmat mangat saisivat yleiseltä medialta ja kauppojen valikoimista tilaa. Mutta koska ne myyvät vähemmän (teinitytöt eivät yleensä ahmi niitä niin nopeasti kuin kevyempiä tuotteita, joista osa on tehtykin juuri kaupallisesta näkökulmasta), sitä tuskin tulee tapahtumaan lähiaikoina. Harrastus näyttäisi kuitenkin olevan yleistymässä hitaaseen tahtiin, ja monet stereotypiat luultavasti haalistuvat samalla.