Anna sorsitullekin kirjalle mahdollisuus

Tiedämme olevamme nyt sen kuuluisan matopurkin äärellä, mutta koemme, että madot ansaitsevat päästä vapauteen. Olemme kolmen opiskeluvuotemme aikana törmänneet useamman kerran siihen, kuinka kirjallisuuskeskustelussa tehdään harvinaisen selväksi, että tietyt kirjat ja kirjasarjat eivät ansaitse samanlaista arvostusta kuin toiset. Tuntuu olevan yleisesti tunnustettu fakta, että esimerkiksi Twilight-sarja on huono, vaikka miten päin pyörittelisi. On toki mahdollista arvioida kirjallisen teoksen paremmuutta toiseen nähden vaikkapa henkilöhahmojen syvyyden ja monipuolisuuden tai kerronnallisten ratkaisujen omaperäisyyden perusteella, mutta olemme sitä mieltä, että myös subjektiiviselle kokemukselle pitäisi antaa enemmän arvoa. Kirjoista pitäminen perustuu kuitenkin suurilta osin tunteelle; totta kai taitavasti kirjoitettu kirja kietoo helpommin lukijan pikkusormensa ympärille, mutta suuret kirjalliset ansiot eivät automaattisesti takaa sitä, että teos resonoisi lukijansa elämänvaiheen ja kokemusten kanssa. Tämän lisäksi objektiivinenkin analyysi on aina elävän ja kokevan henkilön tuottamaa ja näin ollen jossain määrin mielipide. Uskomme, että jokaisesta kirjallisesta teoksesta on mahdollista löytää kritisoitavaa, eikä yksiselitteisesti täydellistä teosta ole olemassa; siitä huolimatta jokin teos voi olla yksittäiselle lukijalle täydellinen. Tässä kirjoituksessa keskitymme kirjallisuuteen, mutta samat ajatukset pätevät myös muihin kulttuurituotteisiin, kuten elokuviin.

Aihevalintamme taustalla on yleinen turhautumisemme siihen, kuinka humanistisillakin aloilla tutkimuksellisena ihanteena on usein tieteen yleinen stereotyyppi, mahdollisimman suuri objektiivisuus ja tunteiden poissulkeminen. Etenkin, kun puhutaan nörttiydestä tai faniudesta, jotka – kuten kurssilla on moneen kertaan mainittu – ovat perusluonteeltaan tunnepohjaisia asioita, ei objektiivisuuteen pyrkivä tutkimus anna kokonaiskuvaa ilmiöstä. Olikin ehdottoman ilahduttavaa huomata, että Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa esiteltiin runsaasti tutkimusta, jossa subjektiivinen kokemus ja tunnepuoli olivat mukana. Henkilökohtaisesti pidämme tunteita hedelmällisenä ja mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Lisäksi haluamme kuitenkin painottaa myös sitä, ettei aina ole tarpeen tarkastella asioita analyyttisesti, vaan nörttikulttuurin tuotteista voi nauttia myös viihteenä.

Konferenssissakin todettiin, että fanit usein muistavat varsin tarkkaan ensikosketuksensa fanituksen kohteeseen, fandomiin tai tiettyyn genreen. Ensimmäinen kokemus on arvokas ja merkityksellinen; siitä alkaa tietyllä tavalla uusi aikakausi elämässä. Siksi onkin ristiriitaista, että samaan aikaan ensikosketuksesta voidaan puhua kuin nolosta salaisuudesta, luurangosta kaapissa. Vaikkapa ensimmäisestä luetusta fantasiakirjasta tykkäämistä perustellaan sillä, ettei ollut vielä tietoa paremmasta; se on pieni häpeäpilkku henkilökohtaisessa fanihistoriassa. Esimerkiksi Minna Siikilän esittelemän Anti-Shur’tugal-yhteisön keskuudessa Perillinen-sarja nähdään ilmeisesti eräänlaisena porttina Taru sormusten herrasta -trilogian kaltaisten teosten pariin. Ensikokemuksesta suunta on siis ylöspäin, kohti korkeampaa ja yleisesti hyväksytympää kirjallisuutta. Onko faniudessa oltava aina tietynlainen kaari, joka lähtee jostain vähän nolosta ja yksinkertaisesta ja päätyy genren korkeimpiin klassikoihin – eikä takaisin ole paluuta?

Väitämme, että vanhoihin fanituksen kohteisiin säilyy kuitenkin yleensä jonkinasteinen tunneside senkin jälkeen, kun suurin innostus on laantunut (olettaen, että se ylipäätään laantuu). Meille henkilökohtaisesti on vieras ajatus, että fanius loppuisi ja sen kohde menettäisi merkityksensä kokonaan – jo siitä syystä, että se on ollut enemmän tai vähemmän iso osa jotain tiettyä elämänvaihetta ja vaikuttanut näin ollen osaltaan myös identiteetin muodostumiseen. Tietty faniuden kohde voi määrittää niin vahvasti sitä ympäröivää elämänvaihetta, että myöhemmin menneitä muistellessa se on lähes ainoa mieleen tuleva asia. Kiinnostuksenkohteet toki vaihtuvat ajan kuluessa ja fanius voi hiipua, menettää merkitystään identiteetin osana tai kuten Siikilän esitelmästä kävi ilmi, kääntyä antifaniudeksi. Siitä huolimatta merkitys kuitenkin säilyy, ja paradoksaalista kyllä, ehkä eniten juuri antifaniuden kautta. Vaikka esimerkiksi Anti-Shur’tugal-yhteisön tarkoituksena on osoittaa Perillinen-sarjan kehnous, tulevat lokaajat samalla ajankäytöllään ja vaivannäöllään tehneeksi Paolinin teokset varsin merkityksellisiksi – siitä huolimatta, ettei niitä arvosteta.

Kurssin aikana on ollut puhetta naisille suunnatun kirjallisuuden alhaisesta arvostuksesta verrattuna maskuliinisempiin teoksiin. Tulimme ajatelleeksi, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuudella on kenties samanlainen stigma; se on tavallaan yksinkertaistettua kirjallisuutta yksinkertaisille ihmisille. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että jokainen teos – kuului se mihin genreen tahansa – on kirjoitettu jollekin kohdeyleisölle ja mukailee sen oletettuja mieltymyksiä. Esimerkiksi nuortenkirjallisuus käsittelee kohderyhmälleen ajankohtaisia aiheita, kuten vaikkapa Twilight ensirakkautta. Onhan vain luonnollista, että itselle tärkeät ja mieltä askarruttavat teemat vetävät tiettyjen kirjojen pariin, ja siksi jokaisella pitäisi olla oikeus lukea omalle ikäryhmälleen suunnattua kirjallisuutta kokematta väheksyntää lukumieltymyksiään kohtaan. Toisaalta pitäisi olla myös mahdollisuus valita vapaasti, mitä haluaa lukea – oli kyse sitten lastenkirjoja lukevasta aikuisesta tai tuhatsivuisia klassikoita lukevasta nuoresta. Ainoa rajoitus on ehkä se, että kirjallisuus on lukijansa kehitysasteelle jossain määrin sopivaa; ei siis kauhua, seksiä ja väkivaltaa pienille lapsille. Toivoisimme kaikille vapautta hypellä eri kohdeyleisölle suunnattujen teosten välillä tulematta kyseenalaistetuksi!

Yksi syy hyppelyyn on tietysti palaaminen nostalgisia muistoja aiheuttavien teosten pariin. Esimerkiksi allekirjoittaneilla on tapana silloin tällöin uppoutua vanhojen suosikkien maailmoihin, Twilightista Neiti Etsiviin. Omakin suhtautumisemme näihin teoksiin ja niiden lukemiseen saattaa olla paikoitellen itseironinen, mutta taustalta löytyy kuitenkin edelleen vahva tunneside. Teos on vieläkin siinä määrin tärkeä, että siihen haluaa palata. Tietysti pidemmän ajan jälkeen vanhoihin suosikkeihin palaamisessa on se riski, että lukukokemus osoittautuu suureksi pettymykseksi. Kirjassa käsitellyt teemat eivät välttämättä ole enää itselle ajankohtaisia, kieli voi tuntua liioitellun yksinkertaiselta tai henkilöhahmot tyhjiltä ja vierailta. Asian ydin onkin siinä, että kenenkään ei pitäisi oman pettymyksensä varjolla mennä kieltämään ketään toista lukemasta kyseistä teosta tai pitämästä siitä – tai hävetä sitä, että on itse joskus tuntenut vahvasti teosta kohtaan. 

Palataanpa vielä hetkeksi meidän kaikkien niin kovasti rakastaman Twilightin pariin. Sarjaa on usein kritisoitu siitä, että se kasvattaa tytöistä alistuvia ja passiivisia naisia, joilla on vääristynyt kuva parisuhteesta. Emme kiellä, ettei sarja olisi jossain määrin arveluttava, ehkä useammastakin syystä. Helposti kuitenkin unohtuu, että myös lapsilla ja nuorilla on järkeä ja arvostelukykyä, eivätkä he ota kaikkea vastaan kritiikittä. Emme tiedä muista, mutta ainakaan meidän ajatteluamme Stephenie Meyer ei ole sen kummemmin onnistunut turmelemaan, vaikka kummankin menneisyydestä löytyy suhteellisen intensiivinen Twilight-vaihe. Lisäksi mielestämme huomionarvoista on, että jotain sarjan suhteen on kuitenkin tehty oikein, kun se on saanut niin suuret massat liikkeelle. On vaikea uskoa, että nuoriso olisi noin suuressa mittakaavassa ohjailtavissa täysin ala-arvoisen kulttuurituotteen voimin. Onko kukaan pysähtynyt miettimään, millaisia hyviä puolia Twilightista löytyy? Monelle meidän ikäisellemme kyseinen ilmiö on kuitenkin suoranainen sukupolvikokemus, joka on saanut aikaan muun muassa paljon yhteisöllisyyttä, ehkä tarjonnut lohtua vaikeissa elämäntilanteissa ja yksinkertaisesti viihdyttänyt - koska silläkin on oma arvonsa. Voidaanko siis sanoa, että Twilight olisi läpeensä huono?

Does this make you feel uncomfortable? Kuva: Susanna Peltonen

Siinä missä viime kerralla paasasimme siitä, että toisella tavalla tykkäämisen ei pitäisi olla keltään muulta pois, halusimme tällä kertaa keskittyä enemmän faniuden kohteisiin. Taustalla vaikuttava perusajatus on kuitenkin sama: jokaisella pitäisi olla oikeus omiin mieltymyksiinsä niin kauan kuin niistä ei ole kenellekään haittaa tai vahinkoa. Joku voi tietysti argumentoida, että vaikkapa Twilight vahingoittaa nuorten lukijoidensa ajattelua, mutta jos tälle linjalle lähdetään, joutuu kieltolistalle aikamoinen kasa muutakin kirjallisuutta ja kulttuuria ylipäätään. Historian hiiltyneiltä sivuilta löytyy todisteet siitä, mihin kirjojen syyttäminen huonojen vaikutteiden levittämisestä voi radikaaleimmillaan johtaa. Myöskään ”korkeampilaatuisen” kirjallisuuden olemassaolon ei pitäisi olla syy lähteä väkisin sivistämään sitä, joka lukee ”huonompilaatuista” kirjallisuutta. Jokaisella on oikeus pitää siitä mikä omien mieltymysten, elämäntilanteen ja ajattelun kanssa resonoi ilman, että joku katsoo kieroon. 

Suosittelemmekin nyt jokaiselle seuraavaa: Mieti hetki, missä on faniutesi tai nörttiytesi alkupiste. Miltä fanittaminen tuntui silloin? Kun sinulla on aikaa, palaa tuon alkupisteen ääreen ja kuulostele, miltä nyt tuntuu. Onko tunne muuttunut vai pysynyt samana? Milloin viimeksi sait nauttia tästä kirjasta/sarjakuvasta/elokuvasta/tv-sarjasta/tms. ilman nolostelua?

Peace & love,

Susanna ja Lotta