Myönnä pois: sinäkin olet fani!

Fanit ovat kokoontuneet, siitä ei ole epäilystäkään. Seison tuhansien ihmisten keskellä. Areena on ääriään myöten täynnä, ja tunnelma on jännittynyt, odottava ja innostuksesta humaltunut. Satojen ja taas satojen käsien rytmikäs taputus ja yleisön villit vihellykset sekoittuvat korvia huumaavaksi pauhuksi, joka täyttää tajuntani. Suuri lava piirtyy edessäni massiivisena ja arvoituksellisena; valkoinen, läpikuultava esirippu kätkee taakseen vielä kaiken tulevan. Yhtäkkiä areena ympärilläni villiintyy entisestään ja sisälläni läikähtää, kun valkeaan kankaaseen piirtyy kolme tuttua siluettia kitaroineen. Raketit räjähtävät, taivaasta sataa kultaa ja esirippu putoaa alas.

Nyt se alkaa!

Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisenakin ajattelin pitkään, etten fanita yhtään mitään. ”Fanitus” määritelmänä tuntui liian voimakkaalta, ja se kytkeytyi mielessäni aina neljännen koululuokan kiihkeään ja syndäntä raastavaan Leonardo DiCaprio -kaipuuseen - tosin tuolloin Leo oli minulle tietenkin Jack(<3). Muistan edelleen, miten hurmioitunut olin James Cameronin ohjaaman Titanic-elokuvan (1997) traagisesta rakkaustarinasta ja kuinka ihailu DiCaprion esittämää Jack-hahmoa kohtaan tuntui suorastaan pakahduttavalta puristukselta rinnassa. Muistan ajatelleeni, että minun täytyy saada tavata Jack! Täytyyhän häneen saada jotenkin yhteys! Selasin ehkä puhelinluetteloa Dawson-sukunimeä etsien…

Faniuteni huipentuma: Sain maksaa monta kissatarraa vaihdossa ”Jack-tarroista”.

(Kuva: Tanja Mustonen)

Tätä tosirakkautta keski noin kaksi päivää, ja myöhemmin se tuntui nololta. Kuka hölmö nyt rakastuu fiktiiviseen elokuvahahmoon, joka (anteeksi spoileri:D) menee vielä kuolemaan tarinan lopussa?! (Vaikka se ovi olisi kyllä TUTKITUSTI kannatellut molemmat: http://www.discovery.com/tv-shows/mythbusters/videos/titanic-survival-results/ ; http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000547151.html :D) Jackiin hullaantuminen tuntui siis pitkään jäävän ainoaksi kosketuksekseni todelliseen fanittamiseen, tai niin halusin itse ajatella. Suorastaan varoin määrittelemästä itseäni minkään faniksi. Kyllähän minä tykkäsin monestakin asiasta ja innostuin seitsämännellä luokalla hetken aikaa jopa identifioitumaan Taru sormusten herrasta -faniksi, mutta muuten minä en mikään hysteerinen fani omassa mielessäni ollut.

Viime vuoden lokakuussa matkustin bussilla Helsingistä kohti kotia, ja edellisenä iltana koettu Haloo Helsingin! Hartwall Arenan konsertti pyöri kiinteästi mielessäni. Yhtyeen viimeistä konserttia ennen vuoden mittaista taukoa oli odotettu innolla, ja konsertin alun odottava tunnelma keskellä täpötäyden areena permantoa tallentui elävästi muistoihini. Tein bussimatkalla intensiivistä tiedonhakua ja yritin kovasti löytää yhtyeen jäsenten yhteystietoja, jotta voisin kiittää heitä henkilökohtaisesti hienosta konsertista. Olisin niin kovasti halunnut erottua niistä sadoista muista, jotka eivät viitsineet nähdä sen enempää vaivaa kuin postata koruttoman kiitoksen bändin yleiselle Facebook-sivulle. Ja olihan toki erittäin todennäköistä, että Suomen suosituimman pop rock -yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset puhelinnumerot löytyisivät Fonectasta…

Ihana Haloo Helsinki! (Kuva: Tanja Mustonen)

Vasta juuri nyt tätä blogipostausta kirjoittassani huomaan, kuinka samanlaisia tuntemuksia Titanicin Jack ja Haloo Helsingin! konsertti minussa oikeastaan herättivät. Molemmat saivat nimittäin aikaan palavan tarpeen päästä ilmaisemaan ihailu suoraan sen kohteelle, jotta juuri minun ihailuni erottuisi jollain tapaa koko muusta suuresta fanijoukosta. Ero 10-vuotiaan ja 24-vuotiaan minäni välillä ei siis näytä tässä suhteessa olevan järin suuri. Erona ”noloa Jack-episodia” seuranneeseen ajatusmaailmaan on kuitenkin se, että nykyisin identifioidun avoimesti monenkin eri asian faniksi! Haloo Helsinki! -yhtyeen ohella fanitan muun muassa Harry Potteria, Game of Thronesia ja  Disneyn animaatioita. Nykymaailmassa fanius on nörttiyden ohella valtavirtaistunut niin, että karkeasti yleistäen jokaisen voidaan sanoa fanittavan jotakin.

Tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa (17.3.2016) Juha Riihimäki kirjoittaa, että fanittaminen on siirtynyt osaksi myös aikuisten maailmaa. Myöskään fanikulttuuri ei ole enää nykypäivänä varattu vain lapsille, vaan Riihimäen haastattelema psykologi Mikael Saarinen huomauttaa, että ”[k]eski-iässä ja vanhempana fanitus on leikkiä, irtiottoa arjesta. Se saa sisäisen lapsen pysymään hengissä.” Lapsellisuuden ja leikillisyyden nivoutumista osaksi aikuisten maailmaa pohdin laajemmin myös edellisessä, jo ennen Riihimäen artikkelia kirjoittamassani, postauksessa.

Nörttiyden ohella myös fanius on osaltaan kantanut tiettyä stigmaa. Fanit on leimattu sukupuolittuneen jaon mukaan stereotyyppisesti joko pakkomielteisiksi yksilöiksi (miehet) tai hysteerisiksi joukoiksi (naiset). Edelleen sanasta ”fani” tulee monelle mieleen kirkuva ja hurmoksellinen ihailijajoukko, mutta tällaiseen fanikuntaan kuulumista ei nykymaailmassa tarvitse enää hävetä tai peitellä. Vaikka fanius on siis nörttiyden tapaan valtavirtaistunut ja jokainen fanittaa vähintään yhtä artistia tai tv-sarjaa, koetaan ”fanitus” kuitenkin vielä usein varsin voimakkaana käsitteenä. Eivätkö fanit ole niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan eturivin paikkoja suosikkiartistinsa jokaiseen konserttiin jo viikkoja ennen varsinaista showta? Tai niitä, jotka osaavat ulkoa kaikki elokuvan vuorosanat, muistavat massiivisen kirjasarjan juonen yksityiskohdat, tuntevat elokuva-adaptaation tuotannon taustat ja ovat aktiivisesti mukana faniyhteisön toiminnassa? Jos nuo edellä kuvatut ovat faneja, niin keitä sitten ovat ne, jotka saapuvat suosikkibändinsä konserttiin maltillisen tylsästi vasta ”normaaliin” aikaan pari tuntia etukäteen, tai jotka katsovat kyllä Lotr-trilogian pidennetyt elokuvaversiot vuosittain läpi, mutta Sormuksen sodan vaiheiden muistaminen tuottaa tuskaa? Faneja kaikki yhtälailla, vastaan minä, mutta joku muu saattaa olla toista mieltä; faniyhteisöllä on nimittäin (ikävä kyllä) valta sulkea ”väärät fanit” ulkopuolelle. Vaikka fani-identiteetti on faniuden tärkein tekijä, niin erot ja eronteko ovat fanikulttuurissa tärkeitä. Tämä ristiriita on mielestäni koko fani- ja nörttikulttuurin suurin ongelmakohta, ja saman huomion onkin tehnyt hyvin moni muukin kurssilainen.

Faniuteen liittyy kuitenkin ihailun intensiteetistä riippumatta tietynlainen aktiivinen toiminta ja tuottavuus. John Fisken artikkelin ”The Cultural Economy of Fandom” (1992) mukaan fanikulttuuriin liittyvä tuottavuus voidaan jakaa kolmeen toisiinsa limittyvään osa-alueeseen. Ensimmäisenä Fiske puhuu semioottisesta tuottavuudesta, joka on fanikulttuurin lisäksi leimallista laajemmin koko populaarikulttuurille. Semioottinen tuottavuus viittaa siihen, että erilaisten kulttuurituotteiden pohjalta luodaan sosiaalista identiteettiä ja rakennetaan sosiaalista kokemusmaailmaa. (mt. 37.) Ymmärrän Fisken ajatuksen niin, että esimerkiksi Haloo Helsinki! -fanit tuottavat ja pitävät yllä yhtyeen inspiroimina tietynlaista ”peace and love” -kulttuuria, jonka omaksuminen on selkeä osa Haloo Helsingin! fanitusta.

Toisena tuottavuuden lajina Fiske mainitsee ilmaisevan tuottavuuden, johon kytkeytyvät paitsi julkilausutut keskustelut fanituksen kohteelle annetuista merkityksistä, myös esimerkiksi idolia mukaileva hius- tai pukeutumistyyli (Fiske 1992, 37-38). Vaatetuksella voi myös helposti ilmaista kuuluvansa osaksi tiettyä faniyhteisöä:

(Kuva: Tanja Mustonen)

Viimeisenä Fiske kuvaa kenties tunnusomaisimpana pidettyä faniuteen liittyvää tuottavuuden lajia eli tekstuaalista tuottavuutta, joka pitää sisällään fanituotannon aina fanifiktiosta ja fanivideoista fanitaiteeseen. Fanit voivat paitsi tuottaa omia ja aivan uusia tekstejä fanituksen kohteen inspiroimina mutta osallistua myös alkuperäisen tarinan tuottamiseen. (Fiske 1992, 39 - 41.) Esimerkiksi nyt jo uransa lopettanut suomalainen pop rock -yhtye PMMP otti fanit mukaan viralliselle musiikkivideolleen. Myös ikisuositusta Salatut elämät -tv-sarjasta on tekeillä nettisarja, jonka tekemiseen fanit pääsevät mukaan.

Fanius ei siis tuottavuuden näkökulmastakaan vaadi välttämättä oman fanisarjan julkaisemista YouTubessa tai aktiivista fanifiktion julkaisemista faniyhteisön keskustelupalstalla. Tuottavuus voi yhtä hyvin olla ideoligian ammentamista fanituksen kohteesta ja sosiaalistumista faniyhteisöön fanipaidan avulla. Faniyhteisöt voivat affektiivisina joukkoina olla hyvinkin kurinalaisia ja raadollisia, ja haluaisinkin viimeisen postaukseni  päätteeksi toistaa vielä tässäkin blogissa useaan otteeseen julki tuodun muistutuksen: faniuden kuuluisi perustua iloon ja positiivisuuteen, ei ”väärin fanittavien” osoittelemiseen. Osoitan seuraavat Haloo Helsinki! -yhtyeen lyriikat kaikille enemmän tai vähemmän intomielisille faneille:

Me ollaan samaa tuhkaa,

samaa kevyttä ilmaa,

joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt.

(Haloo Helsinki!: ”Vihaan kyllästynyt”, albumilta Kiitos ei ole kirosana,  sanat: Elli Haloo)

Lähteet:

Fiske, John, 1992: ”The Cultural Economy of Fandom”. Lewis, Lisa A. (toim.), Adoring Audience. Fan Culture and popular Media. Routledge: London, Great Britain.

Välisalo, Tanja, 3.2.2016: Fanituotanto. Luento Jyväskylän yliopistolla.

Nörtti: ole rohkesti lapsellinen!

Kasvaako nörtti koskaan aikuiseksi? Siis sellaiseksi tavalliseksi veronmaksajaksi, joka käy töissä viitenä päivänä viikossa (klo 8-16), katsoo joka ilta kymmenen uutiset ja sään ja rentoutuu vapaapäivinä sauvakävelyn ja viikonloppuisin nelosen leffaputken äärellä? Ei sillä, että sauvakävelyssä tai nelosen leffaputkessa olisi jotain vikaa, mutta sanoisin kuitenkin, että tällaiseksi hajuttomaksi, mauttomaksi ja tasaisen tylsäksi aikuiseksi nörtti ei koskaan kasva. Nörtillä on nimittäin paljon sauvakävelyä enemmän mielikuvitusta, luovuutta ja kekseliäisyyttä, ja nämä ominaisuudet pitävät leikin tavalla tai toisella aina osana nörtin elämää - sauvakävelyn ohessakin. ;)

Olen kurssin edetessä pohdiskellut nörttikulttuurin leikillisyyttä sekä lasten- ja nuortenkulttuurin nivoutumista yhä kiinteämmäksi osaksi aikuisten maailmaa. En tiedä, onko nörttien sukupolvista olemassa akateemista tutkimusta, mutta ainakin kuilu oman ja vanhempieni sukupolvien välillä tuntuu jo varsin suurelta juuri kulttuurin leikillisyyden näkökulmasta katsottuna. Omien vanhempani ikäpolvessa on varsin harvassa sellaisia, jotka olisivat katsoneet vielä 25-vuotiaina Disneyn piirrettyjä ja Muumilaakson tarinoita, lukeneet sarjakuvia ja kevyttä genrekirjallisuutta tai pelanneet konsolipelejä päivät pitkät - nämähän ovat lapsille suunnattua ajanvietettä! Yleisesti ottaen koko ympäröivä kulttuuri tuntuu pitkälti nuortuneen, ja nykyään kategoriaan ”nuori aikuinen” uppoaakin hyvin laaja ikähaarukka aina 18-vuotiaasta yli 30-vuotiaisiin. Kenties kulttuurin nuortuminen on osaltaan seurausta kulttuurin leikillitymisestä (vai toisin päin?), mutta väittäisin joka tapauksessa, että aikuisten ja lasten maailmat ovat nykyaikana jokseenkin lähempänä toisiaan osaltaan juuri valtavirtaistuneen nörtti- ja fanikulttuurin vaikutuksesta.

Leikki ja pelit, tai hienommin leikillisyys ja pelillisyys ovat siis selvästi kiinteä osa nörtti- ja fanikulttuuria ja tämän portin kautta ne ovat siirtyneet osaksi myös aikuisten maailmaa. Nörtit pukeutuvat ja eläytyvät ihailemikseen hahmoiksi, haalivat itselleen valtavat määrät fandomiin liittyviä oheistuotteita ja kiintyvät fanituksensa kohteisiin todella aidosti ja vahvasti. Eikö kaikki tämä ole kuitenkin lapsuudesta tuttua lähes jokaiselle? Lasten leikit kumpuavat usein juuri suosituista peleistä, elokuvista, kirjoista ja tv-sarjoista - omassa lapsuudessani suuressa suosiossa oli leikkiä Pocahontasta juoksentelemalla pitkin pihoja intiaanipuvussa ja tekeytyä maailman parhaaksi Pokémon-kouluttajaksi milloin minkäkin pahaa-aavistamattoman pehmolelun kera. Jokainen muistaa myös varmasti keränneensä ainakin yhtä tiettyä lelusarjaa ja vuodattaneensa kyyneleitä Mufasan ja Bambin äidin kuolemille. Nörtti- ja fanikulttuurin ilmiöt tuntuvat siis kumpuavan enemmän tai vähemmän lasten maailmasta, mutta aikuisten maailma halutaan kuitenkin erottaa selvästi lastenkulttuurista, mikä tehdään kenties uskottavuuden takia. Aikuisten maailmassa nämä lapsuudesta tutut leikit ovat toki kehittyneempiä ja järjestäytyneempiä: lähimarketista ostetussa intiaanipuvussa juoksentelu muuttuu autenttisten cosplay-pukujen suunnitteluksi ja toteuttamiseksi tai käsikirjoitetuksi larppaamiseksi täydellisyyttä hipovan aidoissa peliympäristöissä. Lasten lelut muuttuvat oheistuotteiksi ja keräilyfiguureiksi, ja suosikkihahmon kuolemaa ei itketäkään enää äidille, vaan suruun haetaan vertaistukea esimerkiksi fandomin julkiselta Twitter-tililtä (Esimerkkinä The 100 -sarjan Clexa Sources -tili, VARO SPOILEREITA!).

Se, että nörttikulttuurissakin halutaan selvästi erottautua lapsellisuudesta ja lasten leikeistä, kertoo mielestäni yhteiskunnan asenteista lasten- ja nuortenkulttuuria kohtaan. Termi ”lapsellinen” kantaa Kielitoimiston sanakirjankin mukaan väheksynnän merkitystä, ja lapsellisella viitataankin usein johonkin kehittymättömään, yksinkertaiseen tai naiiviin. On siis varsin ymmärrettävää, ettei nörttikulttuurikaan juuri liputa kumpuavansa lasten- ja nuortenkulttuurista, mutta mielestäni nörttikulttuuri jos mikä voisi rohkeasti tehdä lapsellisuudesta itselleen selkeän voimavaran - liittyväthän lapsellisuuteen (eli lapsen kaltaisuuteen) kiinteästi myös mielikuvat innokkuudesta, vilpittömyydestä ja luovasta heittäytymisestä. Juuri lapsenmielinen leikki, pelaaminen ja innostuneisuus on kuitenkin nostettu viime aikoina julkisesti esille nörtti- ja fanikulttuurien leimallisina piirteinä, joista jokaisen ihmisen olisi syytä ottaa mallia: kurssilla ja konferenssissakin mainittu Jussi Pullisen kolumni Helsingin Sanomissa kehottaa ottamaan faneilta oppia työelämään, ja tutkija Kati Heljakka kertoo Satakunnan Viikossa, että lapsellisuuden ja leikin ympärille voi rakentaa myös ammatin. Kulttuurin leikillistyminen ja pelillistyminen on onneksi noteerattu akateemisella rintamalla myös laajemmin, sillä aiheesta on juuri meneillään nelivuotinen tutkimushanke.

Koko nörtti- ja fanikulttuurin henki kiteytyy mielestäni palavaan intohimoon, ja tällainen innokkuus ja heittäytyminen puolestaan kantautuvat mielestäni selvästi lastenkulttuurista. Lapsellisuuteen liittyvät innokkuus, luovuus, mielikuvituksen rikkaus ja kekseliäisyys ovat niitä kantavia voimia, joiden avulla saadaan aikaan esimerkiksi massiivisia con-tapahtumia, uskomattoman autenttisia larppeja ja upeaa fanitaidetta. Kurssin faniutta käsittelevällä luennollakin katsotun SNL-sketsipätkän mukaiset stereotypiat nörteistä ja faneista aikaansaamattomina ja vanhempiensa kellareissa asuvina ”no life -nahjuksina” joutaisivat viimeistään nyt romukoppaan, sillä oikeasti nörtit ja fanit saavat aikaan aivan valtavasti. Konferenssissakin mainittuna malliesimerkkinä faniuden voimasta voidaan pitää Peter Jacksonin ohjaamaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa, joka on kenties yksi onnistuneimpia elokuva-adaptaatioita. Intohimoisena Tolkien-fanina Jackson kutsui myös fanit ympäri maailmaa osaksi massiivista elokuvaprojektia, jonka lopputulos on historiaa. Vastaavasti Jacksonin ohjaama Hobitti-trilogia ei yltänyt lähellekään samanlaista menestystä - merkittävänä osasyyllisenä voidaan varmasti pitää tiettyä intohimottomuutta, sillä eihän Jacksonin ollut alun perin tarkoitus ohjata koko elokuvaa (josta tulikin lopulta monikollinen elokuvia…).

Intohimo, omistautuminen ja mielikuvituksellinen luovuus ovat siis avaimia onnistumiseen, ja nämä voimat kumpuavat mielestäni suoraan lastenkulttuurista ja leikillisyydestä. Siinä missä Pullinen peräänkuuluttaa kolumnissaan ottamaan oppia faneilta työelämää ajatellen, sanoisin itse, että nörteiltä ja faneilta voisi ottaa oppia ylipäätään elämää varten. Nörteille ominaiset leikillisyys, luovuus, mielikuvituksellisuus ja intohimo ovat nähdäkseni työelämässä menestymisen lisäksi kulmakiviä myös positiiviseen elämänasenteeseen - nykynörttejä on siis turha leimata masentuneiksi ja syrjäytyneiksi erakoiksi.

Kulttuurin leikillistyminen tuo myös kaivattua arvoa lasten- ja nuortenkulttuurille. Lapsellisuuden ei pitäisi nykymaailmassa kantaa enää halveksivaa merkitysleimaa, vaan lapsellisuudesta tulisi olla ylpeä. Nykyihmisen ei näin ollen tarvitse koskaan kasvaa ulos aiemmin pelkästään lapsuuteen ja nuoruuteen liitetyistä ilmiöistä, vaan leikki ja intohimoinen omistautuminen itselle tärkeisiin asioihin saavat jatkua mieluusti läpi elämän.

Oikean nörtin ja tosifanin jäljillä: kuka saa olla nörtti ja kuka on oikea fani?

”Kuinka moni tuntee ja myöntää olevansa nörtti”, kuuluu luennoitsijan kysymys kurssin aloituskerralla. Istun eturivissä ja kuulen, kuinka koko ryhmä tuntuu nostavan kätensä ilmaan selkäni takana. Myös vieressä istuvat ystävät viittaavat, puhumattakaan kurssin luennoitsijoista, jotka huitovat ilmaa kaksin käsin. (The force is strong with you guys.)

Minä en nosta kättäni.

”Olenko minä sitten nörtti vai en, ja miksi en ylipäätään viitannut?” pohdin luennon jälkeen. Tosinörtti tuskin epäröisi saman kysymyksen äärellä, mistä osoituksena luennollakin nähty käsimeri, joten nörttiyteni lienee vielä hyvin alkutekijöissään. Toisin sanoen: tunsin, ettei minulla ole vielä oikeutta kutsua itseäni nörtiksi. Minä en nimittäin tiedä nörttiydestä ja nörttikulttuurista paljoakaan, ja monet “oikeat nörtit” pitävät minua varmasti tyypillisenä Marvelin elokuvien myötä komeista supersankareista innostuneena keltanokka-pyrkyrinä (Not true by the way! Vaikka Ironman, Thor, Kapu...<3). En siis lue juurikaan sarjakuvia, cossaus ei ole minun juttuni, video-, rooli-, lauta-, tietokone(ym.)pelien maailman on melko vieras ja koodaus täyttä hepreaa. En tiedä Star Wars -elokuvien alkuperäisiä ilmestymispäivämääriä, George Lucasin kengännumeroa tai Mark Hamillin lempijäätelöä.

Miksi ihmeessä sitten vien joltain tosinörtiltä paikan kurssilla, jonka aiheet ovat itselleni jokseenkin uusia? Koska, kuten sanottua, nörttiys on nyt kuuminta hottia, se on coolia ja se kiinnostaa! Haluan siis tietää lisää tästä kulttuurista, joka saa ihmiset omistautumaan niin täydellisesti, että nörttiydestä tulee elämäntapa - eikä ole varmasti pahitteeksi oppia ymmärtämään ilmiöitä, jotka ovat vahvasti läsnä monen tulevan oppilaani elämässä. Onneksi kyseessä ei myöskään ole Nörttikulttuurin kurssi nörteille, eikä syntyperäinen nörttiys näyttänyt sisältyvän kurssin suoritusvaatimuksiin. Ja hei, vaikka vahvempieni seurassa aloinkin epäillä omaa nörtti-identiteettiäni, en minäkään ihan toivoton ole: Harry Potter, Lord of the Rings, Game of Thrones, Nolanin Batmanit (+Interstellar & Inception), MCU:n leffat ja monet, monet, MONET muut kirjat, leffat ja sarjat ovat parasta ikinä!

Oman nörtti-identiteettikriisini myötä aloin kuitenkin pohtia asiaa laajemmin: kuka nykypäivänä oikein on tai saa olla nörtti? Ero ns. alkuperäisen tosinörtin ja nykynörtin välillä on suuri, vaikka stereotypiat hintelistä, silmälasipäisistä ja finninaamaisista pojista istuvat tiukassa. ”Nörtti” on ollut pitkään suoranainen vastakohta ”tavalliselle” tai ”normaalille”, mutta nörtin nykymerkitys alkaa haarautua jo melko kauas sanakirjojen stigmatisoivista ”nössö”, ”friikki” ja ”sosiaalisesti eristäytynyt” -määritelmistä. Itse asiassa nörtin määritelmä tuntuu nykyään kääntyneen aivan ylösalaisin, sillä enää nörttiys ei ole stigma vaan enemmänkin arvonimi, jota kannetaan leuka pystyssä. Omaa nörttitietoutta tuodaan nykyään ylpeästi esille (mikä herättää lievää kateutta meissä aloittelijoissa…), ja tämä onkin varsin ymmärrettävää, sillä onhan nörttiyden arvonimestä nykyään taistelemassa huomattavan suuri joukko monenkirjavaa sakkia. ”Mikään ei ole niin kuin ennen”, huokailevat tiensä tuskallisesti huipulle raivanneet alkuperäisnörtit, jotka ovat joutuneet sietämään nörtittelyä aivan eri merkityksessä. Nykyään nörttiydestä on tullut vapaaehtoinen vastakulttuuri, joten ei ihme, että reviiristä aletaan olla tarkkoja.

Suurin tekijä nörttikulttuurin muutokseen lienee siis ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen nörtteihin ja nörttikulttuurin ilmiöihin: 2000-luvulla jokainen nimittäin fanittaa jotakin, ja fanius ja nörttiys tuntuvat olevan ikään kuin sisarilmiöitä, jotka kietoutuvat toisiinsa. Kuten luennoillakin olemme puhuneet, nörttiys on nyt pinnalla ja siirtymässä yhä enenevissä määrin osaksi valtavirtaa - keskelle ihan tavallisten mattien ja liisojen arkea. Suurena tekijänä tässä valtavirtaistumisessa lienee elokuvateollisuus, joka on onnistunut luomaan äärimmäisen menestyneitä filmatisointieja ns. nörttigenren kirjoista ja sarjakuvista: nimittäin fantasiasta ja scifistä. Muun muassa Harry Potterin, Sormusten Herran, valitettavasti Twilightin, Hunger Gamesin ja MCU:n elokuvien (uranuurtajana Ironman (<3)) myötä nämä genret ovat ponnahtaneet räjähdysmäisesti ihmisten tietoisuuteen ja samalla entistä suuremman fanituksen kohteiksi. Nörttien alueelle tullaan siis ryminällä, ja heille suorastaan pyhien teosten hahmot ovat joutuneet valkokankaalta yhä useamman ihailijan hampaisiin. Samoja teoksia ja tarinoita kierrätetään ja varioidaan tehokkaasti yhä uusiksi adaptaatioiksi, ja harva elokuvan tai tv-sarjan katsoja tuntee alkuperäisteoksen filmatisoinnin takana. Mutta onko alkuperäisteoksen tunteminen välttämätön edellytys, mikäli mielii osaksi nörttiyhteisöä? Mikä on oikea tapa aloittaa nörtiksi kasvaminen, ja saako supersankarileffoista tykätä ilman, että on lukenut alkuperäisen sarjakuvan?

Perinteisen ideologian mukaan pyhä alkuperäisteos on aina parempi ja eittämättä monipuolisempi kuin esimerkiksi siitä kyhätty elokuvaversio. Ikuisena Potter-fanina ymmärrän tämän ajatusmaailman ja pidän sitä itsekin yllä toitottamalla Harry Potter -kirjojen ylemmyyttä elokuviin verrattuna. Olen houkutellut (lue: uhkaillut ja kiristänyt) monia ystäviäni ”Oikeiden Pottereiden” pariin (tietenkin alkuperäiskielellä, vaikka kunnia myös loistaville suomennoksille) ja tyrmistynyt, kun kirjat eivät olekaan välttämättä vieneet mennessään. Jos katsomme Potter-elokuvia yhdessä ystävieni kanssa, kommentoin joka väliin ärsyttävästi ”Kirjoissa tää menee oikeesti niin että...”

Olen ihmetellyt kurssin edetessä sitä, miksi eronteko on nörttikulttuurissa niin keskeinen tekijä. Nörtit sitoutuvat palavan intohimoisesti fandomeihinsa ja toimivat niiden sisällä tiukkoina portinvartijoina ja tuomareina: täytyy fanittaa oikein ja oikeaa versiota sekä olla ehdottoman uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja sen yksityiskohdille. Miksi pitää erotella ja jaotella? Miksi me-ne -vastakkainasettelu liittyy väkisin niin vahvasti tähänkin kulttuuriin, jonka pitäisi perustua hauskaan harrastamiseen sekä positiiviseen ihailuun ja fanittamiseen? Mitä väliä sillä on, etten ole lukenut Deadpoolia tai muita Marvelin sarjakuvia, kun elokuvat ovat niin mahtavia? Harry Potterin kohdalla pilkka kalahtaa siis kuitenkin omaan nilkkaan, ja huomaan ihmetelleeni asioita, joita toistan ja pidän yllä itsekin. Mutta tekeekö se minusta yhtään parempaa tai oikeampaa Potter-fania, vaikka huokailen ja pyörittelen silmiäni teatraalisesti poikaystäväni (jälleen kerran) tyssänneelle Viisasten kiven lukemiselle? Mikä oikeus minulla on määritellä hänen elokuviin perustuva fanituksensa jotenkin toissijaiseksi?

Ollakseni aivan rehellinen, tieni potterholistiksi alkoi nimenomaan elokuvien kautta. Ehdin odotella ja katsoa elokuvat Azkabanin vankiin asti ennen kuin kiinnostuin tarinasta niin paljon, että siirryin kirjojen pariin. Puolustukseni haluan sanoa, että vaikka monet moittivat Viisasten kiven alkua tylsäksi, minulle se oli rakkautta ensisivulta. Potter-faniksi solahtaminen oli oikeastaan liiankin helppoa, sillä tuskallisen seuraavan osan odotuksen pariin jouduin vasta Feeniksin killan jälkeen. Ehdin siis kokea vaivaiset kaksi tosifanien yöjonotusta. Säälittävää.

Joka tapauksessa yritän näillä ristiriitaisen (itse)ironisilla ajatuksilla sanoa, ettei nörttiyden ja/tai faniuden taipaleella ja muodostumisella pitäisi olla niin suurta merkitystä kuin sillä kenties nyt on. Eikö jokainen saa fanittaa hyvillä mielin juuri haluamaansa adaptaatiota ja osallistua fandomin toimintaan itselleen sopivalla intensiteetillä olematta sen huonompi tai vääräuskoisempi fani kuin kukaan muukaan? Ongelmana tässä liberaalissa ajattelussa on kuitenkin se, että nörtti- ja fanikulttuuri nyt sattuu menemään enemmän tai vähemmän (eli enemmän) tunteisiin. Kun koko toiminta perustuu sydänverta vuodattavalle omistautumiselle, on fanien yhteentörmäyksiltä lähes mahdoton välttyä. Affektiivisuus on siis merkittävä osa sekä nörtti- että fanikulttuuria - niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka vahvat tunteet johtavat usein väistämättä ainakin jonkinlaiseen erontekoon, ovat ne ennen kaikkea yhdistävä tekijä: huomionarvoista on siis se, että vaikka voimakas affektiivisuus aiheuttaakin ajoittain kuohuntaa, se on myös koko nörttiyden ja faniuden alkuvoima, joka myös pitää niitä yllä.

Tämän pohdiskelun päätteeksi voin kai todeta, että kyllä minussa kuitenkin on tarpeeksi nörttiä viittaamaan, joten teen sen nyt jälkikäteen virtuaalisesti: kyllä, myönnän ja ennen kaikkea tunnen olevani nörtti!

Suurin osa teistä muista kurssilaisista viittasi ensimmäisellä luennolla empimättä, joten minua kiinnostaisi kuulla teidän ajatuksianne nykynörteistä ja nörttiyden määrittelystä. Miten te koette nörttikulttuurin valtavirtaistumisen? Käykö nörtin reviiri ahtaaksi vai onko räjähdysmäisesti lisääntynyt materiaali (viittaan mm. jatkuvalla syötöllä ilmestyviin elokuviin) mannaa myös alkuperäisnörtille?