Keskuudessamme liikkuu nörttejä

3.3-4.3.2016 pidetty Nörttikulttuurin nousu-konferenssi antoi paljon pureksittavaa ja aihetta useampaankin kahvipöytäkeskusteluun. Sukupuolikysymykset nettipelien maailmassa, parasosiaaliset suhteet, mentaalinen maisema, antifanius, turrius ynnä muu kiehtova termistö jätti ainakin minut runsaudenpulan äärelle pohtimaan, mihin tarttuisin tässä blogitekstissäni. Omat kiinnostuksenkohteeni nörttikulttuurin suhteen ovat ennemmin yhteiskunnallisia (toki voisi myös sanoa että kuivia) kuin omasta faniudesta tai nörtti-identiteetistä kumpuavia, joten päätin tarkastella ilmiötä lintuperspektiivistä ja zoomailla useampaa itseäni kiinnostanutta aihepiiriä.

Kaikki nämä konferenssin kiinnostavat kysymykset palaavat lopulta siihen, mitä nörttiyskin ilmiöineen omalla tavallaan peilaa: normeihin ja niiden rikkomiseen. Syntymästä aikuisuuteen ja lopulta kuolemaan asti meitä ohjaillaan kulttuurisilla normeilla ja kun asiaa oikein ajattelee, hyväksyttävä ja arvostettava tapa olla ja elää on lopulta melko tiukasti ulkoa ohjattua. Vaikka meillä on lähes loputtomiin varaa valita, ”oikeita” valintoja on kuitenkin vain rajattu määrä. Erityisesti nämä normit määrittelevät täysivaltaista ja uskottavaa aikuisuutta. Nörttiyden voidaan väittää koostuvan elämänvalinnoista, jotka haastavat aikuisuuden normit. Nörttiys ja intohimoinen fanitus voivat olla ok lapsuudessa ja vielä varhaisessa teini-iässäkin, mutta kulttuurimme yleensä odottaa, että viimeistään työikäiseksi tultaessa astutaan ruotuun ja jätetään nuoruuden höpsötykset taakse. Kieltäytyykö nörtti kasvamasta aikuiseksi, onko kyseessä eräänlainen oman elämänsä Peter Pan, joka pitää kiinni niistä asioista jotka saavat hänet innostumaan ja uppoutumaan muiden samanmielisten kanssa tuttuihin mentaalisiin maisemiin reaalitodellisuuden sijaan?

Vaikka nörttiys nyt sitten olisikin este saavuttaa normienmukainen aikuisuus, pidän itse erittäin terveenä että kulttuurimme normeja tehdään näkyviksi ja niitä kyseenalaistetaan. Ilmiöt ovat usein yhteiskunnallisesta näkökulmasta kiinnostavimmillaan toimiessaan normaaliuden rajoilla, ei niinkään jossain näkymättömissä omassa komerossaan (vrt. hikikomori-ilmiö). Itse koen vapauden olevan ennemmin rajoilla kuin täysin sisä- tai ulkopuolella. Nörttiydessä voivat sekoittua lapsuus ja aikuisuus, mies ja epämies, nainen ja epänainen, seksuaalinen normaalius ja epänormaalius, sosiaalisuus ja epäsosiaalisuus, vaihtoehtoisuus ja kulutuskulttuuri, aktivisuus ja passiivisuus. Tulemme helposti suurten kysymysten äärelle: miten määritellään oikeanlainen ja hyvä elämä, aikuisuus, mitkä kaikki asiat vaikuttavat sekä henkilökohtaisiin että yhteiskunnallisiin elämänpoliittisiin valintoihimme? Kuinka avoimia me oikeasti olemme vaihtoehdoille?

Kurssillamme on ollut paljon pinnalla nörttikulttuuriin liittyvät sukupuolikysymykset. Nörttiyden valtavirtaistuessa nörttitytöt ovat ottaneet näkyvän roolin nörttikulttuurin tuottajina, uusintajina ja kuluttajina. Naiset kohtaavat helposti monenlaisia hankaluuksia perinteisesti miesvaltaisissa nörttimaailmoissa, mutta onko nörttinainen yhteiskunnan näkökulmasta yhtä hankala ilmiö kuin nörttimies? Aiemmin kurssilla pohdittiin nörttiyttä ”vääränlaisena miehisyytenä” (tämä voi kyllä olla jo auttamatta vanhanaikainen käsitys, mutta vanhanaikaisetkin stereotypiat tapaavat pysyä sitkeästi hengissä). Esimerkiksi brony-ilmiö kyseenalaistaa reippaasti perinteistä heteronormatiivista maskuliinisuutta ja ylipäätään nörttiyden sterotypiat tuntuvat kietoutuvat ennen kaikkea epätoivotun miehisyyden ympärille. Epäurheilullisuus, epäsosiaalisuus, epäcoolius, ehkä epänormaali seksuaalisuus ynnä muut epä-asiat ovat kuuluneet nörtin määrittelyihin. Tuskinpa stereotyyppinen naisnörttikään toteuttaa mitään kulttuurillista naiseuden huipentumaa, mutta onko se jostain syystä vähemmän vakavaa kuin nörttimiesten (kuviteltu?) epämieheys. ”Miehekkyys” on perinteisesti ollut kulttuurissamme korkealle arvostettua ja sitä on innokkaasti todisteltu, toki myös nörttipiireissä (kenellä on parhaat scoret jne.) Naisellisuus puolestaan on yleensä jotain muuta kuin syvälle pureutuvaa ja innostunutta tiedonkeruuta, nettipelejä ja ”epänaisellisia” seksuaalisuuden ilmentymiä (jäin syvästi kaipaamaan Silja Kukan peruuntunutta Kink meme-yhteisöt naisten pornona-luentoa!). Ehkä nörttimiehet ja naiset ovat myös sukupuolistereotypioita haastavia kapinallisia.

Nörttiyteen tavallaan liittyvä ”vikuroiva elämänasenne” vaikuttaisi siis toimivan monella tasolla. Onko nörttikulttuurissa meneillään jonkinlainen jännite valtavirtaistumisen ja vastakulttuurin taitekohdassa? Nörttiyden ilmiöt ovat kaikkialla, mutta olen myös miettinyt nörttiyttä myös eräänlaisena sukupolvikapinana. Nörtti-ilmiö on helppo ymmärtää vastareaktiona valtavirtakulttuuriin vaatimuksiin, jopa äärimmäisyyksiin asti (vrt. hikikomori-ilmiö). Jokainen sukupolvi yleensä luo oman kapinansa, ja pohdinkin, onko nörttikulttuurin nousu meidän 80-90-luvulla syntyneiden kapina? Hipit, punkkarit, taistolaiset ynnä muut olivat 60- ja 70 juttu. Meidän juttumme on nörttiys, sekoitus populaarikulttuuria, teknologiaa, uusviattomuutta, fantasiamaailmoja. Eskapismia! Nämä ilmiöt läpäisevät meidän kaikkien lapsuuden ja yhä luomme niistä merkityksiä.

Keskustelin konferenssin jälkeen lapsuutensa Commodore 64 parissa viettäneen ystäväni kanssa ja hän mainitsi olevansa nostalgianörtti. Nörttiys ei kuulu enää hänen identiteettiinsä, mutta on ehkä joskus kuulunut ja Commodore-peleistä puhuminen saa hänet edelleen silminnähden lapsekkaan innostuneeksi. Kerran nörtti, aina nörtti? Omat vanhempani nostalgioivat lapsuuden kesiä ja niiden leikkejä, nostalgioiko meidän sukupolvemme ensimmäistä pelikonsoliaan, sarjakuvakokoelmaansa, ensimmäistä animeaan, Pokemon-korttikokoelmaansa tai cosplay-asuaan? Onko lapsuutemme maailma ollut niin erilainen kuin se maailma johon meidän odotetaan kasvavan, että emme selviä muutoksesta ilma että pidämme lapsuutemme jatkuvasti mukanamme? Jos se tuo uusviattomuutta tähän kyynisyydellä ja shokkiarvoilla ratsastavaan julkiseen keskusteluun, niin kannatan!

Vaikka pohdin aiemmin nörttikulttuuria kapinana, en silti usko, että nörttiys on kuitenkaan kovin tiedostettua kapinaa. Se voi monien kohdalla olla vastausta ulkoisiin paineisiin ja pakoa odotuksista. En silti ajattelisi nörttiyttä pelkästään yhteiskunnallisen ilmiönä tai ulkoapäin omaksuttavana, vaan se on myös sisäsyntyinen ja henkilökohtainen asia. Muistan jostain lukeneeni sympaattisen ajatuksen, joka meni jotenkuinkin näin: ”Coolius perustuu siihen, että dissaat asioita. Nörttiys on puolestaan sitä, että vilpittömästi rakastat jotain”. Näin muotoiltuna nörttiys kuulostaa todella positiiviselta ominaisuudelta ihmisessä. Ehkä se rakastamisen kohde ei ole täysin yhteiskunnan normien mukainen (kuten ööö... Beatles? Jalkapallo? Työ..?) vaan jotain ihan marginaaliseksi luokiteltua (kuten vaikka scifianime, Hopeanuoli, Tolkienin tuotanto jne.) mutta luulisi rakkauden tuovan ihmiselle, niin nörtille kuin tavikselle, enemmän hyvää kuin dissaus.

Tämä 90-luvun alusta peräisin oleva Nintendoklubin jäsenkortti ei ole omani, sitä kantaa lompakossaan aikuinen mies, jolle se on edelleen tärkeä muistoesine. Väärin aikuistuttu? Kuva: HannaT