Mihin katosi fantasia?

Kuva: Wikimedia Commons (Dominik Matus)

Nörtti ja tietokoneet, nörtti ja sarjakuvat, nörtti ja cosplay, scifi, anime, manga... Entä fantasia? 

Kauan sitten, eli 2000-luvun alussa, kun olin vaikutteille altis ja helposti innostuva varhaisteini, elettiin yleistä fantasiabuumia. Oli Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta- elokuvat, Pirates of the Caribbeanin ensimmäinen osa ja lehdissä kyseltiin kasvatuksen asiantuntijoilta mistä fantasiakirjallisuuden massiivinen suosio johtuu ja miten sen lukeminen vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Menevätkö ne pilalle ja alkavat veistellä pihakoivusta taikasauvoja, lausua loitsuja ja harrastaa miekkailua? Tuleeko niistä wiccalaisia? Roolipelaajia? Saatanpalvojia?

Enää fantasiabuumi ei ole niin ajankohtainen. Näin päättelisin ainakin siitä, että koko Nörttikulttuuri-kurssillamme ei ollut sille vartavasten omistettua luentoa. Jos vastaava kurssi olisi pidetty reilut 10 vuotta sitten, olisi perinteinen fantasia todennäköisesti ollut kurssin puhutuimpia teemoja. Nyt esimerkiksi kaiken fantasian kuningas J.R.R.Tolkien taidettiin mainita korkeintaan ohimennen.  

                  

Perusfantasian äärellä

Vaikka alkuvaikutelma on tämä, ei fantasia oikeasti ole kadonnut minnekään. Se muuttaa muotoaan ja on vähintään piiloutuneena mukana oikeastaan kaikkessa. Scifi, sarjakuvat anime ja manga ovat toki laajassa mittakaavassa enimmäkseen fantasiaa, mutta perinteiset miekka ja lohikäärme-maailmat eivät ole enää samalla tavalla kaikkien huulilla kuten ne vuosituhannen vaihteessa olivat. Luulen että ihmisillä, ja varsinkin nuorilla, on lähtökohtaisesti aina jonkinlainen eskapismin tarve, joten vaikka fantasiamaailmat ja teokset vaihtelevat, itse idea pysyy. 

Fantasia on termi, joka periaatteessa tarkoittaa kaikkia mielikuvituksen tuotoksia, mutta joka kuitenkin genrenä herättää aika vahvat mielikuvat tietyistä elementeistä. Suuri osa fantasiatarinoista sijoittuu rinnakkaismaailmoihin, joissa on Valittuja nuorukaisia, haltioita ja haltiattaria, lohikäärmeitä, velhoja, ultimaattista pahaa, miekkoja, kieliä ja karttoja... Vahvasti siis Tolkienin maailmoista ponnistavaa ainesta. Valitettavasti perusfantasia alkoi niin pahasti toistamaan itseään, että suuren yleisön mielenkiinto loppui väkisikin. Fantasianörtit eivät ole koskaan lakanneet olemasta, he ovat vain palanneet marginaaliin.

Nykyfantasia tuntuisi hakevan inspiraatiota ikiaikaisen Tolkienin sijaan "todellisen" maailman ja fantasiamaailman risteymistä. Esimerkkinä Twilight-sarja, joka yhdistää teiniromanssia ja vampyyreitä. Sama supersuositun True Bloodin kanssa. Game of Thrones on toki (shokkiarvoilla ratsastavaa) perusfantasiaa, ja huikean suosittua, joten ei kai perusfantasia lopulta ole mihinkään mennyt, vaikka itse ilmiö onkin laantunut sitten 2000-luvun alun, tai ainaki muuttanut muotoaan. Game of Thrones on niin valtavirtaa, etten ole varma voiko sitä sellaisenaan varsinaisesti lukea nörttikulttuuriin kuuluvaksi. Fantasianörtti voi tottakai olla kiinnostunut myös Game of Thronesista, mutta pelkkä sarjan seuraaminen ei tee nörtiksi.      

Yksinkertainen asetelma yksityiskohtaisessa maailmassa

Fantasiabuumin aikana fantasian suosiota ja (vanhempia rauhoitellen) hyötyjä perusteltiin hyvän ja pahan taistelun teemoilla, joka toi vastapainoa teinien monimutkaiseen maailmaan ja maailmantuskaan. Kaikki fiktio tarjoaa eskapismia, mutta fantasiamaailmoihin usein sisäänkirjattu selkeä hyvä/paha tuntuu ihanan yksinkertaiselta verrattuna omaan maailmaamme, jossa parhainkin tarkoitusperin tehdyistä teoista voi löytää huonoja puolia ja oman arkielämän tavallisimmatkin valinnat ovat usein moraalisesti arveluttavia, kunhan vain katsotaan tarpeeksi laajaa kuvaa. Olisihan se ihanaa tietää, että omat valinnat ovat Hyviä ja Paha olisi helppo tunnistaa sen sijaan, että kaikki on monimutkaista ja tarkasteltavissa kymmenistä eri näkökulmista. Kaikki fantasia ei tietenkään yliyksinkertaista moraalisia kysymyksiä, mutta ihmisten on helppo järjestellä ajattelunsa dualistiseksi. Se on se helpoin vaihtoehto, joka ei aina vaan reaalimaailmassa toimi.      

Fantasialle tyypillisiä viehättäviä teemoja ovat myös urheus ja päättäväisyys ylivoimaisen suurelta tuntuvan vastuksen edessä. Tuttavani tiivisti oman suhteensa lempifantasiaansa: "Aina kun elämässäni on vaikeuksia, luen Sormusten Herraa, mietin Frodon tehtävää ja huomaan, että minulla on kaikki oikeastaan tosi hyvin". Fantasiatarinoissa sankari harvoin itse valitsee omaa rooliaan, hän on syntynyt siihen, jokin kohtalonomainen taho valitsee hänet. Vaikeuksia ei voi väistää, ne on kohdattava tai muuten kaikki tuhoutuu. Omassa elämässämme tuskailemme usein oman riittämättömyytemme ja hukassa olevan elämänsuuntamme kanssa. Fantasiatarinoissa sankarin rooli on selvä: jos tehtävä on mahdollista suorittaa, hän - ja vain hän- pystyy siihen.         

Fantasiaan liittyy myös oma estetiikkansa, joka paitsi kutkuttaa mielikuvitusta, kutkuttaa myös elokuvantekijöiden ja erikoistehosteihmisten näppejä. Upeat maisemat, eksoottiset asut ja rakennukset sekä tietenkin erikoiset fantasiaolennot ja otukset vetoavat katsojiin, varsinkin jos yleisö esim. kirjalle on jo valmiiksi olemassa. Fantasian olennaisin esitystapa on nimenomaan fantasiaromaani, tai vielä tarkennettuna romaanisarjat. Kaikki muu on ekstraa ja tosifanit saavat keskenään närkästyä kuinka elokuva ei noudata kirjaa -eikä heidän omaa mielikuvitustaan- tasantarkasti. Ja kuinka ärsyttävää on, että ihmiset jotka eivät ole lukeneet kirjaa, pitävät elokuvasta. Erityisesti tietokonepohjaisten erikoistehosteiden huikea edistyminen toi aiemmin mahdottomina pidetyt teokset toteuttamiskelpoisiksi ja tästä uudesta mahdollisuudesta otettiin tietenkin kaikki irti. 

Fantasia on myös hyvää materiaalia kaikenlaisen krääsän ja oheistuotteiden myymiseen. Muistan kuinka joskus ihan kaikkea sai Harry Potter-versioina (vähän niinkuin Angry Birds-tuotteet nykyään), tuttuni tilailivat internetistä haltiakorvia ja näköisversioita Sormusten Herran sormuksista ja haltiakoruista. Tämä kaikki siis ennen kuin nettikauppa oli kasvanut nykyiseen mittaansa.    

Kirja on paikka

Itse en ole tilaillut mitään fanikrääsää enkä ihmeemmin obsessioitunut mihinkään kirjaan, vaikka Potterit on toki luettu moneen kertaan. Olen myös niitä kerettiläisiä, jotka innostuvat enemmän Taru Sormusten Herrasta-elokuvista kuin kirjoista. Gasp! Elokuvien pariin jaksan palata aina uudestaan, mutta kirjoja pidän turhan raskaslukuisina. Vaikka kun viimeksi katsoin trilogiaa, se tuntui ja näytti kömpelömmältä kuin muisitin... 

Fantasiamaailmoissa on kuitenkin jotain jota pidän tavattoman viehättävänä. Vaikka periaatteessa scifi sopisi minulle paremmin (rakastan tietoa, nippelitiedon nappulatriviaa, monimutkaisia moraalidilemmoja ja pohdin tulevaisuusvisioita), fantasiamaailmat vetoavat minuun nimenomaan paikkoina. Koen useimmiten kirjat ja joskus myös elokuvat tiloina ja maailmoina jossa käydä. Fantasiamaailmat ovat usein paikkoina ihanampia kuin scifin kylmä avaruus tai tulevaisuuden dystopiat. Tämän paikkafiiliksen vuoksi jaksan selailla kirjoja edestakaisin uudestaan ja uudestaan, vaikka ne eivät olisi maailman korkeinta kirjallisuutta. Minä viihdyn niissä. Rohkelikkohuoneen suuressa nojatuolissa on kiva juoda kermakaljaa ja pelata räjähtävää näpäystä. Tai Keski-Maan upeassa eräämaassa vaeltaa kohti Edorasia. Tunnen läpikotaisin jokaisen vastaantulevan puun ja polun.  

Kuva: Wikimedia Commons (Joel Lee)

Ai niin, Game of Thronesin lisäksi Peter Jacksonin Hobitti-trilogia (krhöm, trilogia...) on toki viime vuosien tuotos, mutta siitä en halua puhua sen enempää. Yritän näet aktiivisesti unohtaa koko elokuvatrilogian olemassaolon.       

Kirjallisuusnörttiys, kurssilla pimentoon jäänyt nörttiyden alue

Ajatus kirjoittaa tähän blogiin postaus kirjallisuudesta ja nörttiydestä virisi jo kurssin ensimmäisillä luennoilla. Sain kuitenkin luotua kaksi muuta yli tuhannen sanan mittaista kirjoitusta ennen kuin sain otetta tästä aiheesta. Erityisesti asian kääntelyyn, vääntelyyn ja sormista lipsumiseen vaikutti se, ettei kirjallisuuden suhdetta nörttiyteen juurikaan käsitelty kurssin aikana.

Kirjallisuus nousi esille lähinnä nörttiyden alkujuurien yhteydessä käsiteltäessä scifi-kirjallisuuden ympärille sen alkuaikoina kehittynyttä fanipohjaa, scifi-genren miehisyyttä Aino-Kaisa Koistisen sekä scifi-fandomia Irma Hirsjärven toimesta. Fanifiktionkin muodossa aihetta sivuttiin, mutta silloin painopiste oli ymmärrettävästi ennemmin fanien omassa tuotannossa kuin alkuperäisteoksissa. Lisäksi Katja Kontturi ja Essi Varis käsittelivät sarjakuvaa. 

Jäin kaipaamaan katsausta kirjallisuudesta ja nörttiydestä erityisesti siitä syystä, että mikäli koen olevani nörtti, koen olevani nimenomaan kirjallisuusnörtti. Se on intohimoni ja hukkaisin kevyesti aikani, rahani ja rakkauteni kirjoihin, mikäli en omaisi tätäkään rahtusta itsehillintää, joka minulle on suotu. On kuitenkin hämmentävää huomata, että jälleen lähestyessäni nörttiyden määrittelyä, tällä kertaa kirjallisuuden suhteen, en kykene tarkalleen sanomaan, miksi koen olevani kirjallisuusnörtti.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kirjallisuutta, nörttiyttä ja faniutta ja näiden suhdetta nojaten luentojen materiaaleihin. Avaan oman nörttiyden ja faniuden kokemukseni näkökulmasta hitusen scifi- ja fantasiagenrejä sekä sarjakuvaa. Lähtökohtani on omakohtaisempi kuin kahdessa aiemmassa tekstissäni, joten kirjallisuusesimerkkeinä käytän tämän hetkisiä henkilökohtaisia suosikkejani.

Ei ne kirjat, vaan ne ihmiset

Miksi sitten kutsun itseäni kirjallisuusnörtiksi? Pääasiassa siksi, että luen paljon ja melko laajasti kaikkea. Nenäni on lähes aina kiinni kirjassa ja jos joku avaisi reppuni tai laukkuni minä päivänä hyvänsä, löytyisi sieltä poikkeuksetta jokin opus. Lempiostospaikkojani ovat antikvariaatit ja kirjakaupat, ja julkisista palveluista taistelisin verisimmin kirjastojen puolesta.

Olen kasvanut kirjojen keskellä ja tunnen kutkuttavaa innostusta aina löytäessäni uuden teoksen tai uuden kirjoittajan, johon pääsen tutustumaan. Suhtautumiseni kirjoihin, kirjallisuuteen ja lukemiseen on yksi suurimmista intohimoistani. Lukeminen on parasta ajanvietettä, jota saatan itselleni keksiä, ja haltioidun aina hitusen saadessani uuden kirjan käteeni. Eniten huolestun ajatuksesta, etten elämäni aikana todennäköisesti ehdikään lukea kaikkia teoksia, jotka haluaisin.

Arvostan kirjoja puhtaasti myös esineinä ja täytyy myöntää, että kirjani voivat toisinaan asunnossani paremmin kuin minä. Jokainen kirja, jonka omistan, herättää sisälläni lämpimiä tunteita, enkä voisi ajatella luopuvani yhdestäkään niistä.

Samanlaisiin päätelmiin edelle olevan kuvaukseni kanssa on tullut Lauren Di Pede omassa kirjoituksessaan, jossa hän ruotii kahtakymmentä kirjallisuusnörtin piirrettä. Täytyy sanoa, että tunnistan lähes jokaisen hänen nimeämistään piirteistä itsessäni.

Tämän kokemuksen valossa kirjallisuusnörttiyttä värittää intohimoinen harrastuneisuus. Nörttiyden lajin piiriin kuuluu kiivas kiinnostus jotakin genreä tai genrejä, kirjailijaa, kirjasarjaa tai sitten vain kirjallisuutta kohtaan. Kuitenkin uskon, että kirjallisuudesta ei tee nörttiä niinkään kirjat tai genret, vaan ihmiset, jotka niitä lukevat, harrastavat ja rakastavat. Erityisen määrittävää on nörttiyteen liitetty laaja, intohimoinen harrastuneisuus asian suhteen ja utelias, mielikuvituksellinen kiinnostus aiheeseen.

Intohimo, intensiteetti ja harrastuneisuus

Intohimon ja kiihkeän kiinnostuksen kautta kirjallisuusnörttiys, kuten moni muukin nörttiyden muoto, kiertyy yhteen faniuden kanssa. Kuten aiemmassa kirjoituksessani, Nörttiys ja fanius: rajankäyntiä ja yhteen kietoutumista, totesin, kuuluu nörttiyteen olennaisesti obsessoitunut harrastuneisuus ja faniutta ja nörttiyttä yhdistää lähes pakkomielteinen suhtautuminen fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin. Faniudessa ja fanittamisessa olennaisena piirteenä on voimakas affektiivisuus. Fanittamisen kohde herättää suurta intohimoa ja siihen sitoudutaan vahvasti tunnetasolla.

Kun ottaa huomioon intohimoisen suhtautumiseni kirjallisuuteen, voidaan sanoa, että nörttiyteni nojaa vahvasti faniuteen. Kuitenkin nörtti-nimike luonnistuu paremmin, sillä koen harrastuneisuuteni ja tietämykseni kirjallisuuden suhteen ylittävän pelkän tunnesiteen. Kyseessä ei ole pelkkä puhdas rakkaussuhde ilman älyllisiä haasteita ja mielen ravinnetta.

Lisäksi kirjallisuusfani viittaisi puhtaasti kirjallisuuden eli kaiken kirjamuodossa olevan fanittamiseen ja kirjallisuusnörttiyteen vaikuttavat kuitenkin vahvasti luetut genret. Erityisesti scifi ja fantasia kuuluvat nörttiyteen ja lukemani kirjat sijoittuvatkin pitkälti näiden kahden genren piiriin.

Scifi: teknologian, tieteen ja älyn tulevaisuudennäkymiä

Kuva: Nasti Rings

Scifi-kirjallisuus on toiminut kasvupohjana niin nörttiydelle kuin faniudellekin. Tämän syntyhistorian liitoksen kautta nörttiys on nivoutunut kirjallisuuden genreistä vahvasti scifiin. Juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin, 1920—1930-luvuilla käytyyn scifi-kirjallisuuskeskusteluun ja scifin ympärille syntyneisiin harrastajalehtiin.

Scifi on perinteisesti älyn ja tieteen genre ja se toimii kehtona erilaisille tulevaisuudennäkymille, joissa teknologia, sen kehitys ja niin uhkat kuin mahdollisuudetkin ovat pääosassa. Asioita ja maailmankuvaa selitetään tieteeseen nojaten, älyn pohjalta. Nörttiyden yhtenä piirteenä pidetäänkin stereotypisesti juuri älykkyyttä, minkä voi nähdä liittyvän tavalla tai toisella scifiin.

Nykykirjallisuudesta mainio esimerkki scifin kyvystä käsitellä tieteen ja teknologian mahdollisuuksia ja uhkia, on Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Se tarjoaa vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvan, joka puskee tieteen, luonnon ja ymmärryksen rajoja. Trilogian äärellä kysyy itseltään, minä kaikkena ymmärrämme tietoisuuden. Teosten tarina avautuu ekokatastrofista kertovana trillerinä, jossa paranoian säikeet punoutuvat vaikuttavina kerrontaan. Scifiä ja fantasiaa sekoittava trilogia käsittelee kutkuttavin tavoin ihmisen suhdetta niin luontoon kuin teknologiaankin ja herättää ajatuksia vaikutussuhteista niin ihmisen ja luonnon kuin teknologian ja luonnon sekä näiden kaikkien välillä.

Teokset Hävitys, Hallinta ja Hyväksyntä kyseenalaistavat sen, mitä tiedämme, ymmärrämme ja voimme ymmärtää luonnosta ihmisestä riippumattomana. Kirjoissa peilataan todellisuutta, jossa ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu vaan ainoastaan eliö eliöiden joukossa käsittämättömän, vieraaksi muuttuneen luonnon keskellä. Tarina saa kysymään, mikä ympäröivässä maailmassa on sittenkään todellista ja käsityskykymme rajoissa. Millainen todella on se todellisuus, jossa elämme ja kuinka paljon siitä ymmärrämme? Paljonko aistimme meitä huijaavat ja kuinka lukkiutuneita olemme tapoihimme ajatella ja katsoa ympäristöä suhteessa itseemme, ihmiseen?

Sen sijaan scifin klassikoista oivana esimerkkinä älykkyyden ja loogisen ajattelun painottamisesta on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -saaga. Sarja etenee filosofisen pohdiskelun siivittämänä lävitse nuoren miehen kasvukaaren aikuiseksi rakastumisten ja menetysten kautta. Päähenkilö Severian käsittelee kaikkea vahvasti älyn kautta, suhtautuen kohtaamiinsa asioihin ja ihmisiin usein kylmän viileästi ja loogisesti.

Fantasia: mielikuvituksen ja vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelun alue

Scifin ohella nörttiyden piiriin liitetään vahvasti fantasiakirjallisuus. Kurssin ensimmäisellä luennolla Essi Varis toi esille tutkimuksiin pohjaavan tiedon, jonka mukaan nörttiydessä älyä oleellisempana piirteenä näyttäytyy mielikuvitus. Pohdin, onko tämän piirteen ja fantasiakirjallisuuden välillä jokin yhteys. Fantasiakirjallisuudessahan keskeistä on mielikuvitus ja kyky kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja. Oleellista fantasiakirjallisuudessa on kyky hyväksyä olevaksi kirjoittajan luoma todellisuus ja maailma sekä asettua vastavuoroiseen suhteeseen niiden kanssa.

Oivallinen esimerkki laajasta, sisäänsä imaisevasta ja vastavuoroiseen kuvittelusuhteeseen kutsuvasta fantasiamaailmasta on Terry Pratchettin luoma Kiekkomaailma. Kiekkomaailma-kirjasarja levittäytyy laajana kymmeniin teoksiin, jotka tarjoavat useampia teoksia lukeneelle pieniä silmäniskuja ja vilkutuksia teoksesta toiseen hahmojen vilahdellessa siellä täällä kirjoissa erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Pratchettin tyylinä on älykäs huumori, jonka kautta hän tuo esille erilaisia epäkohtia ja mielenkiintoisia huomioita peilattuna reaalimaailmasta Kiekkomaailmaan.

Sarjakuvat: kuvallisen ja kielellisen ilmaisun yhteen kietoutuma

Kuva: Nasti Rings

Kolmantena kirjallisuusnörttiyteni esiintymismuotona avaan lyhyesti sarjakuvia. Sarjakuvat ovat historian saatossa muovautuneet roskakulttuurina alkaneesta ilmiöstä lastenkulttuuriksi ja pikkuhiljaa omaksi alakulttuurikseen. Edelleen erityisesti supersankarisarjakuvien vaikutuksesta sarjakuvista on tullut osa nörttikulttuuria. Sarjakuvanörttiys on toki oma nörttiyden lajinsa, mutta luen kuitenkin sarjakuvat osaksi kirjallisuuden laajaa kenttää.

Itse olen tutustunut Don Rosan ihmeelliseen tuotantoon lapsuudessa, kuten valtaosa suomalaisista. Nämä kirjat ja tarinat pysyvät kestosuosikkeina kirjahyllyssäni. Toisena lapsuudesta kantautuneena suosikkina on Elfquest-sarja, jonka fantasiaelementit ja kuvakieli kiehtovat edelleen mieltäni. Huomaankin, että sarjakuvien parissa viehätyn ensisijaisesti viivan jäljestä ja teosten visuaalisista ilmeistä. Saatan kaapata kirjastosta mukaani jonkin teoksen puhtaasti sen kansikuvan perusteella tai muutaman verkkaisesti selaillun sivun jälkeen. Esimerkiksi Cyril Pedrosan sarjakuvaromaani Kolme varjoa on sellainen, jonka lainasin luettavaksi puhtaasti piirtäjän herkistävän, kaarevan viivan ja ilmaisun tähden.

Erään yksilön subjektiivinen kokemus laajennettuna kuvastamaan kirjallisuusnörttiyden piirteitä

Mitä siis voin omasta, lyhyesti avatusta kirjallisuusnörttiydestäni laajentaa joiksikin yleisluontoisesti päteviksi piirteiksi? Ainakin kaikkea nörttiyttä ja faniutta määrittävä intohimo ja kiihkeä harrastuneisuus kuuluvat olennaisena osana asiaan. Kirjallisuusnörtti rakastaa kirjojaan ja kirjallisuutta ja tietää sydämessään, mitkä ovat hänelle itselleen ominaisimmat genret ja rakkaimmat kirjoittajat.

Kirjoja ja genrejä olennaisempia ovatkin juuri ne ihmiset ja fanit, jotka kutsuvat itseään kirjallisuusnörteiksi. Heidän intohimonsa ja kiinnostuksensa kirjallisuutta kohtaan määrittävät sitä, mitä pidetään nörttiytenä kirjallisuuden piirissä. Vaikka siis scifi ja fantasia liitetään genreistä yleisimmin nörttiyteen, en näkisi mitään syytä sille, etteikö kuka tahansa millä tahansa kirjallisuuden genrellä tai tyylillä nälkäänsä kiihkolla ja uteliaisuudella tyydyttävä voisi kutsua itseään kirjallisuusnörtiksi.