Neulominen, mummoilua vai nörtteilyä?

Identiteettien kysymyksiä on pohdittu kovasti tällä nörttikulttuurin luentosarjalla, ja se linja jatkukoon.

Nörteiksi tulkitaan usein teknologiasta ja fiktiosta kiinnostuneet ihmiset, ja sitä kautta moni nörtiksi identifioituukin. Itse tosin olen mietiskellyt, osin yhdellä luennoista käydyn keskustelun ansiosta, kuinka voi olla nörtti myös muiden harrastusten parissa, ja omalla kohdallani nimenomaan käsityöharrastuksen parissa. Oma erikoisosaamisalueeni, cosplay, on melko universaalisti hyväksytty nörttiharrastukseksi, koska se nähdään melko äärimmäisenä fanituksen muotona, ja näin kytkeytyy osaksi nörtteilyä kun se mielletään fiktion "normaalia" innokkaammaksi ihailuksi. Mutta nörtteillä voi käsitöiden parissa ilman niitä fiktiivisiä hahmoja ja hassuja pukuja!

Neulominen on noussut riemastuttavan yleiseksi harrastukseksi parikymppisten naisten parissa, vaikka sillä on edelleen vahva maine mummojen puuhana. Anekdootillinen data entiseltä työpaikaltani tukee tätä kokemustani: lankakaupassa vanhempi ikäpolvi oli varsin riemuissaan kun myyjänä oli nuori aikuinen, joka oikeasti harrasti neulomista itsekin, ja kertoilivat kuinka jossain vaiheessa tuntui, etteivät nuoremmat ikäluokat harrasta käsitöitä laisinkaan. Myös oman ikäiseni neulojat kertoilivat samoista ajatuksista: kaverit ihmettelee, että miksi parikymppinen neuloo. Kovin tieteellistähän tämä data ei ole, mutta samaa virttä vuosikaudet kuunnelleena vedän ainakin sellaisen johtopäätöksen, että ainakin neulomisen on vahvasti koettu olevan mummohommia.

Näin Suomen neulontaskeneä katselleena, ajattelisin nykyisen neulontapolven nuorentumisen johtaneen muutamaan muutokseen: nykypäivän nuoret neulojat tekevät muutakin kuin perussukkia, ja vaativat enemmän, sekä työvälineiltä että neulottavilta asioilta. Tässä päästäänkin siihen nörtteyteen: neulominen voi olla myös melko villiä välineurheilua! Sitä, kuten kaikkea muutakin, voi harrastaa leppoisasti kiikkustuolissa, järki kädessä. Tai sitten voi hurahtaa täysin.

Neulepuikkoja on erilaisia: on niklattua, bambua, koivua, ruusupuuta, hiilikuitua, jne. On lanka-ohjainta, apupuikkoa, viidenlaista silmukkamerkkiä ja ties mitä. Työvälineiden valinta ei ole vain mieltymyskysymys, vaan kuumentaa tunteita ja asettelee hierarkioita neulontaryhmissä Facebookissa. Langat ovat kuitenkin se työväline numero 1, ja niistähän ne suurimmat raivot repeävät: kuituja on kymmenittäin ja niiden ominaisuudet ovat olennaisia, ja lankoihin upotetaan rahaa kassikaupalla: yleisin kuultu lause lankakaupassa olikin "en saisi ostaa lisää kun on vanhojakin varmaan kymmeniä kiloja..." Parhaat nauroivat että voisivat perustaa oman kaupan varastoon, kun lankoja on satoja kiloja. Lankoja on hamstrattava, koska aina on joku projekti, johon juuri sitä silmään osunutta lankaa voisi tarvita, vaikka se projekti toteutuisi vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Neulemaailmassa on myös julkkiksia, idoleita ja hierarkioissa korkeammalla olevia. Esimerkiksi neulemallien suunnittelijat (kyllä: joku suunnittelee myös nämä vaatteet!) saattavat olla suuriakin julkkiksia, vaikka heistä ei Pihtiputaan mummo (samat sukat marketin langasta joka jouluksi anno 1950) ole koskaan kuullutkaan. Omassa piirissään, eli neuleharrastajien parissa nämä tyypit kuitenkin nauttivat suosiota, joka kasvaa internetissä, aivan kuten kaikkien muiden suosio nykyään. Suunnittelijoita fanitetaan neulomalla heidän tuotoksiaan, sillä suunnittelijat eivät siis suinkaan myy valmiita neuleita, vaan ohjeita neuleiden tekemiseen. Fanit esittelevät neuleita toisilleen, ja ihastelevat idoliaan ja tämän edesottamuksia, ja kun ulkomainen idoli saapuu Suomeen, fanit osallistuvat heidän neulontakursseilleen, meet and greet -tilaisuuksiin ja jahtaavat kohtaamisia idolin kanssa, sonnustautuneina tämän suunnittelemiin neuleisiin tietenkin.

Neulomiseen liittyy selkeästi siis myös yhteisöllisyyttä: ompeluseuroja on ollut ajat kaiket, ja neulonta jatkaa tätä perinnettä. Modernisti yhteisöllisyys on siirtynyt nettiin, jossa neulojat kokoontuvat sekä yhteisen harrastuksen pariin, että muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita tutustuessaan muihin. Yhteisöllisyys ulottuu myös netin ulkopuolelle, ja neulojat tapaavat toisiaan neulemiiteissä, iltamissa sekä käsityömessuilla ja neulefestareilla. Messuilla ja festareille laitetaan visat vinkumaan ja täydennetään lankavarastoja, vaikkei niitä lankoja ehkä ihan oikeasti tarvitsisi, eikä kukaan ehdi niitä kaikkia pitsihuiveja yhden talven aikana käyttää.

Mitä on nörtteys? No eikös se ole just tätä. Intohimoista suhtautumista harrastukseensa tavalla, jota muut eivät ihan käsitä. Fiktionörttien kohdemateriaalia, eli kirjoja, elokuvia, tietokoneita jne voi kuluttaa olematta nörtti, mutta kun siirrytään intohimoisemmalle harrastamisen tasolle, siitä tuleekin nörttiä. ”Kaikki” pelaavat videopelejä, mutta kun peleihin käytetty aika alkaa olla ”normaalia” suurempinumeroista, siitä tulee nörttiä. Teatteriharrastus on ”normaalia”, larppaaminen on nörttiä. Samoilla tavoilla neulomisesta tulee nörttiä: kun villasukkia tehtaillaan enemmän kuin on tarve ja etsitään aina vain uusia malleja ja tapoja tehdä pitsejä, se alkaa lähestyä nörtteilyä.

Kuluttamisen voi nähdä oleellisena osana nörtteilyä: Esimerkiksi figuureihin upotetaan rahaa, niitä asetellaan esille ja kuvataan omaa kokoelmaa. Neulojat upottavat rahaa lankoihin ja neuleohjeisiin, kuvaavat valmiita neuleita ja esittelevät niitä yllään. Kodinsisustuksen esineitä neuloessa ne asetellaan kirjaimellisesti esille kotiin, kuten figuuritkin. Toki neuleista voi sanoa olevan enemmän hyötyä kuin figuureista, jotka loppupeleissä ovat vain muoviköntsiä vitriinissä, koska kyllähän vaatteita pitää olla, mutta kuinka moni tarvitsee 20+ villatakkia ja enemmän huiveja kuin eteisen kaappiin mahtuu? (Minä.)

En kuitenkaan usko kovin monen neulojan itsensä myöntyvän nörtiksi omassa harrastuksessaan, vaikka kuinka harrastaisi intohimoisesti ja hardcoresti. Ehkäpä kysymys on lopulta siinä itseidentifioitumisessa? Itse ainakin koen oman neulomisharrastukseni nörtteilynä, koska olen nörtti myös perinteisemmässä mielessä, ja näin sen lokeron nieleminen on hivenen helpompaa. Käytän aikaa neulomiseen silloinkin, kun en fyysisesti väkerrä silmukoita puikoilla, esimerkiksi suunnittelemalla seuraavia projekteja, selailemalla neulontasivuja ja –ryhmiä, keskustelemalla muiden neulojien kanssa jne. Suunnittelen myös neulomistani: ”Jes, vapaa sunnuntai ja kämppä on jo imuroitu, saa neuloa KOKO PÄIVÄN!” Sormet syyhyää jos ei ehdi neuloa joka päivä edes pikkasen. Ja oikeastaan niitä lankoja ei tarvitsisi, mutta koskaan ei ole liikaa alpakkaa varastossa. Suhtaudun aika samalla tavalla myös esimerkiksi kirjoihin, TV-sarjoihin, elokuviin… Joten miksi tämä harrastus olisi jotenkin poikkeava? Miksi tämä ei muka ole yhtä nörttiä? Jos voin samalla intohimolla keskustella tuntikausia taisteluplaneettojen ylläpitämisen järjettömyydestä ja niiden hyödyllisyydestä Siirtokuntien taloudelle (okei, tämä on enemmän monologi kuin keskustelu, terveisiä meidän perheestä) kuin eri villalaatujen ominaisuuksista ja valmistajien välisistä eroista, eikös ne ole molemmat aivan yhtä nörttejä aiheita, omilla tavoillaan?

Minä ainakin neulenörtteilen, eikä tukkani ole edes harmaa. (Itseasiassa on, mutta hiusväri auttaa.)

(P.S. Taisteluplaneetat on ihan järjettömiä laitoksia aselevon aikana, mutta ilman niitä Siirtokuntien talous romahtaisi koska ne työllistävät niin valtavan määrän kansalaisia. Sotateollisuus ftw!)

"Tulen tarvitsemaan tätä Sephiroth-figuuria vielä joskus!!" : Fanikrääsän omistaminen ja siitä luopuminen

Olin todella kova “Japani-ernu” vai pitäisikö sanoa Otaku teinivuosinani (noin 13-15 vuotiaana). Kuuntelin j-rock ja j-pop musiikkia, katsoin animea päivittäin, luin mangaa ja pelasin runsaasti japani ropeja (tai oikeastaan lähinnä Final Fantasy:ä ja Kingdom Hearts:ia). Otin paljon vaikutteita japanilaisesta visual kei-kulttuurista pukeutumiseeni sekä muihin ulkonäöllisiin aspekteihin (käytin paljon mm. värillisiä circle lens:ejä jne.) ja tapasimme samanhenkisten ihmisten kanssa miiteissä, coneissa ja basically juttelimme omasta japani-harrastuksesta sekä olimme muuten vain super “kawaii”. Keräsin paljon kaikkea japani popkulttuuri-krääsää, esimerkiksi action figuureja peleistä, julisteita sekä pehmoleluja. Olin todella vannoutunut japanilaisen popkulttuurin fani ja/tai nörtti, miten sen nyt haluaakin sanoa.

Kuitenkin elämässäni on ainakin tyylillisesti ollut useampia “kausia”, jolloin vaatetyylini ja ulkonäköni kokee suuria muutoksia, yleensä riippuen kiinnostuksenkohteistani sinä aikana. Se varmasti on aika normaalia teini- ja nuoruusiässä, että etsii itseään eikä oikein tiedä, mikä on se oikea paikka, tyyli tai kiinnostuksenkohde itselleen. Minulla “ernu-vaihe” (sitä mitenkään vähättelemättä, tällä nimellä itseäni kutsuin silloin) kesti noin 3 vuotta. Sen jälkeen vaihdoin tyyliäni pikku hiljaa neutraalimmaksi ja ehkä ns. valtavirran mukaisemmaksi. Silloin jäi kyllä moni muukin japanin popkulttuuriin liittyvä harrastaminen vähille: en lukenut enää juurikaan mangaa, katsellut animea tai keräillyt japani rompetta. Uskon harrastuksen loppuneen ehkä juuri siihen, kun lukio alkoi ja elämääni tulvi niin paljon uusia asioita, että oli vaikea jäädä aloilleen. Ainoa asia, joka jäi silloin elämääni jäljelle “ernu-vuosilta”, oli videopelien pelaaminen sekä kaikki japani-tavarat/krääsät sekä vaatteet, jotka olin ostanut. Ne ovat minulla yhä tallessa.

Nykyään olen palannut japani-harrastuksieni juurille jollain tasolla. En tosin aivan samoissa mittakaavoissa, mitä joskus teinivuosinani: katson animea silloin tällöin ja opiskelen japanin kieltä/kulttuuria.

En sen enempää halua puhua omista teinivuosistani ym. Vaan pohdin pikemminkin nörtti-tavaroita, fani-tuotteiden ostamista, niiden ostomotiiveja sekä niistä luopumista. Itse en ole vielä tänäkään päivänä luopunut omista nörttitavaroistani (muutamaa puseroa sekä creepers-kenkiä lukuun ottamatta), vaan pidän niitä visusti tallessa äitini luona sekä varastossa (jostain kumman syystä).

Kaikkien ernu-tavaroiden hamstraus oli mielestäni tosi coolia silloin teinivuosina. Olin aikamoinen materialisti ja minun oli saatava mahdollisimman runsaasti lempi animeni tai suosikki j-rock tai -pop bändin fanikrääsää. Silloinkin kaiken sen fanikrääsän ja tavaran tarkoitus oli luoda huoneeseeni erittäin Otaku-esteettinen-tunnelma (heh), joka oli lähinnä itseäni varten, koska vain harvat ernu-ystäväni kävivät luonani silloin.

Jälkeen päin olen miettinyt, miksi hamstrasin kaikkea sitä fanitavaraa/ ernukrääsää niin helvetisti? Mitä tein kaikella sillä materialla, jotka vain olivat hyllylläni pölyttymässä omien silmieni alla? Ja miksi tavaroista luopuminen on ollut minulle erittäin vaikeaa?

Vaatteet sekä asusteet ymmärrän paremmin: halusin ulkoisesti näyttää muille, mistä olin kiinnostunut sekä luoda tällä tavoin omaa identiteettiäni ja ehkä saada muut huomaamaan minut valtavirrasta. Plus tietenkin pidin siitä, miten pukeuduin sekä kaikista vaatteistani, koska ne olivat mielestäni tyylikkäitä. Osasta vaatteista luopuminenkaan ei tuntunut niin pahalta tai oudolta, ehkä siksi, että  pukeutumistyylini oli muuttunut ennenkin kasvaessani vanhemmaksi.

Tavaroista sen sijaan en ole vieläkään pystynyt luopumaan, enkä tiedä lainkaan miksi. Ehkä koen aina ne näkiessäni suurta nostalgian tunnetta ja mieleeni tulvii mukavia muistoja  nuoruusvuosiltani? Ehkä tunnen, että ne ovat vieläkin osa minua tai identiteettiäni jollakin tapaa vieläkin? Muistelen kyllä kaihoisasti sitä, kun äitini antoi Creepers-kenkäni perhetuttumme tytölle. En ollut käyttänyt kenkiä moneen vuoteen, mutta silti minut valtasi jotenkin kaiho sekä ikävä melkein loppuun kulutettuja kenkiä kohtaan. Ehkä pelkään myös sitä, että sama käy, jos luovun muistakin nuoruusvuosieni fani-/nörtti-tavaroistani.

Tavaroiden kerääminen silloin sai kaiketi oloni tuntumaan hyväksi, kuten materialla on yleensä tapana. Oli se sitten mitä mieleistä materiaa tahansa: vaatteita, koruja, antiikki-esineitä tai fani-tavaraa. Tuntui hyvältä omistaa jotain, mistä ystäväni olivat ehkä kateellisia tai minkä avulla sain juttelemisen aihetta. Tavaroilla oli minulle kyllä myös itseisarvo, ne olivat tärkeitä ehkä vain sellaisenaan hyllyllä, koristamassa huonetta ja ilahduttamassa minun silmääni.

En tiedä, tulenko koskaan luopumaan kaikista sadoista mangoistani, muutamasta action figuuristani ja kaikesta muusta romppeesta, joita silloin ernu-aikanani keräilin. Vaikka en enää niitä käyttäisikään tai laittaisi esille koskaan. VAIN AIKA NÄYTTÄÄ MITÄ ON TULEVA.

Onko teillä ollut samoja tuntemuksia? Oletteko olleet joskus "super faneja/nörttejä" ja menneet sen vaiheen ohi? Omistanut fanikrääsää ja luopunut siitä/ voinut olla luopumatta?

P.S. tämä on neljäs tekstini, siksi jätin sen hieman lyhyemmäksi :E