What? OTAKU is evolving! - Nörtti-identiteettini kehittyminen lasten animeista scifiin

Nörttikulttuurin kurssi on saanut varmasti monet meistä miettimään omaa nörtti-identiteettiämme. Itse en nuorempana luokitellut itseäni nörtiksi, sillä minulla on nörtin käsitteestä melko kielteinen mielikuva. Esimerkiksi ajattelin, että nörtit ovat erityisen taitavia käyttämään tietokonetta, mutta sosiaalisilta taidoiltaan aivan surkeita ja muutenkin epäsiistejä ja jopa luotaantyöntäviä. Miten ihmeessä pidän nörtin mainettani nyt hyvänä asiana?

Olen ollut pienestä saakka hyvä koulussa, ja sain kuulla hikari-, hikke- ja hikipinko-huutoja aina tasaisin väliajoin, varsinkin yläasteella. Erityisesti 8. luokalla ollessani kävin läpi eräänlaista identiteettikriisiä. Olin jo ala-asteella ihastunut Pokémoniin: minulla oli kasapäin keräilykortteja, muutama GameBoy-peliversio, pehmoleluja, ääntelevä Pikachu-figuuri, pattereilla toimiva PokéDex sekä Pokémon-aiheisia marmorikuulia näin muutaman oheistuotteen mainitakseni. Pienessä kyläkoulussamme minua pidettiin outona, kun olin niin innostunut taskuhirviöistä - muut toki katsoivat sarjaa ja omistivat korttejakin, mutta olin kai heidän mielestään turhan innokas fani. Myös Digimon kuului suosikkeihini, ja kun Sub alkoi näyttää sarjaa Magic Knight Rayearth nimellä Taikasoturit, olin jo pikkuhiljaa tunnistamassa itsessäni sisäisen pikku otakun.

Aloin lukea Anime-lehteä heti ensimäisestä tammikuussa 2005 ilmestyneestä numerosta lähtien. Lehdessä olleen ohjeen mukaan väsäsin itselleni oitis kissankorvat. Saman vuoden syksyllä alkoi ilmestyä Time Stranger Kyoko, joka oli ensimmäinen suomeksi käännetty shoujo- eli tytöille suunnattu manga. Se olikin ensimmäinen omistamani manga, ja siitä lähtien olen lukenut kaikenlaista mangaa, ja erityinen suosikkini on Fullmetal Alchemist, jonka alkuperäistä animesovitusta Sub alkoi myöhemmin näyttää. Sitä ennen olin Anime-lehden vinkkien mukaan tutustunut Neon Genesis Evangelioniin, jota myöskin näytettiin Subilla ja mangasovitustakin alettiin julkaista suomeksi. Ei mennyt kuin vajaa vuosi, kun aloitin coneissa käymisen: ensimmäinen conini oli vuoden 2006 Nekocon Kuopiossa ja toinen oli samana vuonna järjestetty Animecon Helsingin Paasitornissa.

Tästä pääsemme takaisin kahdeksasluokkalaisen Terhin identiteettikriisiin. Murrosikäinen ja pian rippikouluun menossa, hyvä koulussa ja kavereitakin oli - sitten olivat ne isosilmäiset tytöt sarjakuvien sivuilla. Minun oli vaikea luovia pienehkössä yhteiskoulussa, jossa oli selkeä jako suosittuihin ja syrjittyihin oppilaisiin. Jäin monille mieleen sanavalmiudestani ja tuntiaktiivisuudestani jo 7. luokalla, joten en voinut olla osa harmaata massaa. Persoonallisuus pisti joillekin silmään, ja pientä koulukiusaamistakin tapahtui silloin tällöin.

Tuskailin aikani, mutta viimeistään ysiluokalla tulin sinuiksi itseni kanssa. Aloin myös käydä erään kaverini kanssa keskustassa mangakerhossa, ja jatkoin siellä käymistä lukion loppuun asti. Päätin olla ylpeä animeharrastuksestani, jota pystyi perustelemaan aikuisille päihteettömyyden nojalla (siinä vaiheessa kaikki Suomen animetapahtumat olivat ehdottoman päihteettömiä). Lisäksi mangakerhossa ja coneissa käydessäni koin kuuluvani joukkoon ja sain samanhenkisiä ystäviä. Myös rippikoulussa oli voimaannuttava kokemus ystävystyä erään silloisen mangakerholaisen kanssa. Iltaisin luimme mangaa ja pelasimme pariin otteeseen myös Duel Mastersia.

Lukioaikana animea tuli katsottua ja mangaa luettua, ja säännölliset coneissa käynnit toivat mukanaan innostukseen cosplayn maailmaan. Pukeuduin mielelläni suosikkihahmoikseni erityisesti Fullmetal Alchemistista ja Neon Genesis Evangelionista. Mangakerhosta tutuista kavereista kehkeytyi minulle edelleen tärkeitä sydänystäviä, joita tapaan säännöllisesti eri paikkakunnilla sijaitsevistä opiskelupaikoista huolimatta.

Mutta miten otakusta tuli nörtti? Päästyäni opiskelemaan yliopistoon syksyllä 2011 animen katsominen väheni ja mangaankaan ei ollut niin paljoa varaa. Innostuin BBC:n Uudesta Sherlockista, ja aloin käydä sarjan suomalaisen Facebook-faniryhmän miiteissä. Olin niin uppoutunut Sherlockin maailmaan, että Tumblrin dasboardini alkoi täyttyä animen ja mangan sijaan Sherlockin ja Watsonin seikkailuista, kuten myös Doctor Who-aiheisista päivityksistä. Sattuikin sopivasti, että keväällä 2012 Yle alkoi näyttää Doctor Who'n uutta versiota vuoden 2005 jaksoista alkaen. Olin tietenkin heti koukussa, sillä seikkailuntäyteiset ja jännittävät anime- ja mangasarjat olivat Tumblrin ohella kasvattaneet minua Tohtorin erikoiseen maailmaan. Keväällä 2013 kävin ensimmäisessä Doctor Who Finland -nimisen Facebook-ryhmän miitissä Tampere Kupliissa, ja miittailtua on tullut sekä Sherlockin että Doctor Who'n osalta melko säännöllisesti.

Otakusta kehittyi siis hiljalleen Sherlockin avittamana ja Doctor Who'n viimeistelemänä nörtti. Poikaystäväni löysin Doctor Who Finlandin kautta, ja hänen kauttaan löysin Fireflyn, joka lisäsi kiinnostustani scifiin entisestään. Fanituotteista olen ostanut eniten fanipaitoja, joita käytän ahkerasti (pyrin laittamaan jokaiselle luentokerrallekin jonkin paidan). Olen korostuneen sosiaalinen otaku ja nörtti, joka harrastaa cosplayta ja viihtyy coneissa. Käytän myös aikaa internetissä ja fanifiktiota on tullut sekä luettua että kirjoitettua. Videopelit ovat osa nörttimäisiä harrastuksiani, ja Steam-yhteisön myötä pelaamiseni määrä on kasvanut: yhteisöllistäkin pelaamista on, ja vaikka putkeen ei tule pelattua yhtä paljon kuin Pokémonia tai muita käsikonsolipelejä, on pelaamiseni Steamin myötä säännöllistynyt. Nyttemmin olen kavereiden kautta löytänyt osu!-nimisen rytmipelin, jota tulee hakattua myös paljon. osu!:a voi pelata vaikka yhden musiikkikappaleen päivässä, joten se ei vie yhtä paljon aikaa kuin Pokémonien kouluttaminen.

Faniuden ja nörttiyden ulottuvuus on elämässäni niin laaja, että joskus koen vaikeaksi sulkea niitä pois omasta identiteetistäni. On minulla toki muutakin elämää, mutta nörttiys toisaalta määrittelee minua: innostun helposti, hankin paljon tietoa minua kiinnostavista asioista ja suhtaudun tunnollisesti minulle tärkeisiin asioihin. Eroan kuitenkin merkittävästi ensimmäisellä luennolla mainitun McCain, Gentile & Campbellin (2015) kyselytutkimuksen tuloksista: en ole niinkään taipuvainen eskapismiin, sillä vaikutan esimerkiksi poliittisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä. Toki olen luova ja ajoittain masennukseen taipuvainen, mutta en pidä itseäni narsistina tai fantasiamaailmoihin uppoutuvana yksilönä. Mutta toisaalta politiikassa narsismista saattaisi olla hyötyäkin...? Tai sitten ei.

Kaiken kaikkiaan nörttikulttuurin kurssi on opettanut minulle paljon nörteistä ja faneista ylipäätään, mutta samalla myös minusta itsestäni. Olen saanut käyttööni uutta tietoa, jota olen soveltanut oman identiteettini tietoista käsittelyä. On ollut hauskaa käsitellä omaa kehitystä fanista ja otakusta nörtiksi ehkä hieman akateemisestikin.

Congratulations! Your OTAKU evolved into GEEK!

Mitenkäs te muut? Millainen on teidän kasvutarinanne. Olkaa valmiina, sillä tulen myös kommentoimaan vastaavia identiteettipohdintojanne, kunhan salimerkkini riittävät!

Lähteet:
http://myanimelist.net/
https://fi.wikipedia.org/
http://animelehti.fi
http://nekocon.fi
http://animecon.fi
http://www.wizards.com/default.asp?x=duelmasters,,en
http://store.steampowered.com
http://osu.ppy.sh

McCain, J., Gentile, B., & Campbell, W. K. (2015). A Psychological Exploration of Engagement in Geek Culture. PloS one, 10(11), e0142200.

Lapsuuden vaikutus nykynörttiyteeni

Monet meistä ovatkin jo kirjoitelleet omasta nörtti-identiteetistään. On ollut mukava lukea muiden pohdintoja aiheesta, ja sen takia ajattelin nyt itse kirjoittaa omasta näkökulmastani. Pitkien mietintöjen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että omassa nörttiydessäni lapsuuden kokemukset ovat olleet hyvin merkittävässä roolissa: sen ajan kiinnostuksen kohteet ovat osittain kulkeutuneet myös nykyhetkeen.

Pokémon!

Minä, kuten varmasti suurin osa meistä muistakin -90-luvulla syntyneistä ihmisistä, olin lapsena hyvin innostunut Pokémonista. Käytin melkoisen paljon aikaa, rahaa ja vaivaa kerätäkseni kortteja ja muuta krääsää. En muista omalta ala-asteluokaltani yhtäkään naperoa, joka ei olisi ollut innostunut korttien keräilyyn ja animen katsomiseen. Koska Pokémon oli silloin todella iso juttu, en katso ainakaan vielä silloin olleeni nörtti, olin vain lapsi joka tykkäsi värikkäistä piirretyistä :D Ehkä se oli lapsena eri asia jo senkin vuoksi, että Pokémonia näytettiin ihan yleisellä tv-kanavalla, nykyään tuntuu että kaikki animeintoilijat joita tunnen, etsivät fanituksen kohteensa ja tietonsa jostain aivan muualta kuin MTV3-kanavalta. Olen Anna Rantasilan sanoin "altistunut anime-estetiikalle" jo lapsesta lähtien, omalla kohdallani se ei vain ole johtanut suurempaan animeharrastukseen. He jotka jatkoivat Pokémonista pidemmälle animen maailmaan joutuivat nähdä paljon vaivaa löytääkseen lisää intoilun aihetta, itse olin liian laiska niin tehdäkseni.

Näin aikuisiällä olen jatkanut Pokémon-krääsän keräämistä, nyt lähinnä pehmolelujen muodossa. Lapsena ilmaisin faniuttani tuottamalla fanitaidetta; muistan yrittääneni oppia piirtämään täydellisen Pikachun, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuollainen fanituksen kohteen omaksi ottaminenhan on kyllä melkoisen nörttimäinen piirre, että ehkä siinä poikkesin muista kaveripiirini Pokémon-faneista olemalla astetta nörtimpi :D

                                          Kuva: Salla Kanta-oksa

                                                       Ei vielä ihan niitä sataaviittäkymmentä ole...

Näistä Pokémon-jorinoistani voisin vetää sellaisen johtopäätöksen, että nörttiys vaatii halua ja jaksamista löytää tietoa faniutensa kohteesta. On jaksettava perehtyä kaanoniin, katsottava leffat tai luettava teokset. Omalta kohdaltani en osaa sanoa, että olenko tuon määritelmän mukaan nörtti; tuntuu että kiinnostun aina kaikesta siististä, mutta se jääkin siihen "siistiä"- tasolle, enkä siirry sitten lainkaan asiantuntija-asteelle.

Kauhua jo lapsuudesta alkaen

Nörttiyden maailmassa täytyy olla todellinen asiantuntija uskaltaakseen väittää olevansa sellainen. Aina löytyy joku joka on perehtyneempi ja viisaampi fani, joku joka on lukenut kaikki Batman-sarjikset tai muuta vastaavaa. En siis uskalla väittää olevani asiantuntija mitä tulee suosikkielokuvagenreeni eli kauhuun, mutta voin sanoa harrastuneisuuteni kauhun saralla olevan melko laajaa :)

Muistan lapsuudestani paljon kosketuksia kauhun maailmaan. Mummomme luona oli hyvin vähän mitään katseltavaa, ja yksi niistä harvoista oli Scooby-Doo zombisaarella. Sitä tuli siis katseltua mummolassa hyvin usein, sadepäivinä kun ei aina jaksanut keksiä mitään muuta tekemistä. En tiedä onko Scooby-Doo varsinaisesti kauhua lainkaan, mutta ainakin hyvin kauhistuttava se oli silloin lapsena. Pelkäsin zombeja hyvin kauan, juurikin tuon leffan takia. 

                                                    Kuva: Salla Kanta-oksa

Jokin kauhun tunteessa kuitenkin kiehtoi, joten genre oli lisäperehtymisen arvoinen. Yllä olevassa kuvassa on Erich Ballingerin Hirviötieto- niminen kirja, josta sisarusteni kanssa ammensimme paljon tietämystä kaikenlaisista hirviö- ja kauhujutuista. Teos on sangen humoristiseen sävyyn kirjoitettu, mutta kyllä sieltäkin pelottavia asioita löytyi, esimerkiksi sivulla 155 ollut kuva zombista oli karmea. Vihdin kunnankirjasto oli tärkeässä asemassa kauhufaniuteni kehittymisessä: sieltä lainasin paljon yllämainitun oppaan kaltaisia teoksia. Goosebumps- kirjasarja oli kovassa huudossa, muutkin kurssilaiset varmaan ovat lukeneet niitä? :D

Ollessani ala-asteikäinen meidän perheellämme ei ollut nettiä käytettävissä, joten kaikki tieto kiinnostuksemme kohteista piti löytää kirjastosta tai lehdistä. Yksi iloisimpia hirviö/kauhumuistojani on se, kun äitimme tilasi meille hirviökansion (esimerkkikuva täällä). Kansioon oli siis tarkoitus kerätä lehtisiä, joissa oli tietoa erilaisista hirviöistä ja "hirviöistä": esimerkiksi Minotauros ja Kraken edustivat myyttisiä hirviöitä, kun taas linkittämässäni kuvassa oleva sihisijätorakka oli enemmänkin hirviönä nähty eläin. Lienee sanomattakin selvää, että jotkut kansion otuksista (esimerkkinä Mantikori) veivät toisinaan yöunet kauhistuttavuutensa vuoksi.

                                                          Kuva: Salla Kanta-oksa

                                                                             Kirjasta löytää hyvin vinkkejä :)  

Nykyään olen jo karaistunut kauhun katsoja: on hankala löytää sellaista leffaa, joka oikeasti onnistuisi pelottamaan (Paranormal Activity - Tokyo Night taitaa olla viimeisin). Olen kiinnostunut katsomaan klassikkokauhua (Halloween, The Texas Chainsaw Massacre), mutta myös uudemmat leffat kiinnostavat. Ja toki ikuinen pelkoni zombeja kohtaan on myös jättänyt jälkensä: The Walking Dead on omasta mielestäni paras sarja tällä hetkellä. Kauhun tunne siinä toki syntyy usein melkein kaikesta muusta kuin zombeista. 

Yhteenveto

Ehkäpä suurin pointti tässä tekstissäni on ollut se, että lapsuus vaikuttaa paljon nörtti-identiteetin syntymiseen. Myös saatavilla olevat resurssit vaikuttavat: kun olen itse köyhästä perheestä maaseudulta kotoisin, niin kirjasto oli yksi tärkeimpiä paikkoja nörttiyden kehittämiseen. 

Toinenkin pointti löytyy: kiinnostukseen suuntaaminen ja vaivannäkö ovat olennaisia nörttiydessä. Lapsena pidin Pokémonista, niinkin paljon että omistan vielä nykyään siihen liittyvää krääsää. Minusta ei silti kasvanut animenörttiä. Sen sijaan kiinnostuin paljon kauhusta, ja monet asiat vaikuttivat siihen, että minun oli suht helppo löytää uusia kiinnostavia juttuja kauhusta (ja samalla uusia pelon aiheita). Goosebumps, hirviökansiot ja -tietokirjat, kauhutarinat ja muut ruokkivat kiinnostustani niin, että pidän itseäni ensisijaisesti kauhunörttinä, jos olen nörtti lainkaan :)

Kommentoikaa! Haluaisin kuulla muidenkin nörttilapsuudenkokemuksista (tai lapsuuden nörttikokemuksista) :D