Kirjallisuusnörttiys, kurssilla pimentoon jäänyt nörttiyden alue

Ajatus kirjoittaa tähän blogiin postaus kirjallisuudesta ja nörttiydestä virisi jo kurssin ensimmäisillä luennoilla. Sain kuitenkin luotua kaksi muuta yli tuhannen sanan mittaista kirjoitusta ennen kuin sain otetta tästä aiheesta. Erityisesti asian kääntelyyn, vääntelyyn ja sormista lipsumiseen vaikutti se, ettei kirjallisuuden suhdetta nörttiyteen juurikaan käsitelty kurssin aikana.

Kirjallisuus nousi esille lähinnä nörttiyden alkujuurien yhteydessä käsiteltäessä scifi-kirjallisuuden ympärille sen alkuaikoina kehittynyttä fanipohjaa, scifi-genren miehisyyttä Aino-Kaisa Koistisen sekä scifi-fandomia Irma Hirsjärven toimesta. Fanifiktionkin muodossa aihetta sivuttiin, mutta silloin painopiste oli ymmärrettävästi ennemmin fanien omassa tuotannossa kuin alkuperäisteoksissa. Lisäksi Katja Kontturi ja Essi Varis käsittelivät sarjakuvaa. 

Jäin kaipaamaan katsausta kirjallisuudesta ja nörttiydestä erityisesti siitä syystä, että mikäli koen olevani nörtti, koen olevani nimenomaan kirjallisuusnörtti. Se on intohimoni ja hukkaisin kevyesti aikani, rahani ja rakkauteni kirjoihin, mikäli en omaisi tätäkään rahtusta itsehillintää, joka minulle on suotu. On kuitenkin hämmentävää huomata, että jälleen lähestyessäni nörttiyden määrittelyä, tällä kertaa kirjallisuuden suhteen, en kykene tarkalleen sanomaan, miksi koen olevani kirjallisuusnörtti.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kirjallisuutta, nörttiyttä ja faniutta ja näiden suhdetta nojaten luentojen materiaaleihin. Avaan oman nörttiyden ja faniuden kokemukseni näkökulmasta hitusen scifi- ja fantasiagenrejä sekä sarjakuvaa. Lähtökohtani on omakohtaisempi kuin kahdessa aiemmassa tekstissäni, joten kirjallisuusesimerkkeinä käytän tämän hetkisiä henkilökohtaisia suosikkejani.

Ei ne kirjat, vaan ne ihmiset

Miksi sitten kutsun itseäni kirjallisuusnörtiksi? Pääasiassa siksi, että luen paljon ja melko laajasti kaikkea. Nenäni on lähes aina kiinni kirjassa ja jos joku avaisi reppuni tai laukkuni minä päivänä hyvänsä, löytyisi sieltä poikkeuksetta jokin opus. Lempiostospaikkojani ovat antikvariaatit ja kirjakaupat, ja julkisista palveluista taistelisin verisimmin kirjastojen puolesta.

Olen kasvanut kirjojen keskellä ja tunnen kutkuttavaa innostusta aina löytäessäni uuden teoksen tai uuden kirjoittajan, johon pääsen tutustumaan. Suhtautumiseni kirjoihin, kirjallisuuteen ja lukemiseen on yksi suurimmista intohimoistani. Lukeminen on parasta ajanvietettä, jota saatan itselleni keksiä, ja haltioidun aina hitusen saadessani uuden kirjan käteeni. Eniten huolestun ajatuksesta, etten elämäni aikana todennäköisesti ehdikään lukea kaikkia teoksia, jotka haluaisin.

Arvostan kirjoja puhtaasti myös esineinä ja täytyy myöntää, että kirjani voivat toisinaan asunnossani paremmin kuin minä. Jokainen kirja, jonka omistan, herättää sisälläni lämpimiä tunteita, enkä voisi ajatella luopuvani yhdestäkään niistä.

Samanlaisiin päätelmiin edelle olevan kuvaukseni kanssa on tullut Lauren Di Pede omassa kirjoituksessaan, jossa hän ruotii kahtakymmentä kirjallisuusnörtin piirrettä. Täytyy sanoa, että tunnistan lähes jokaisen hänen nimeämistään piirteistä itsessäni.

Tämän kokemuksen valossa kirjallisuusnörttiyttä värittää intohimoinen harrastuneisuus. Nörttiyden lajin piiriin kuuluu kiivas kiinnostus jotakin genreä tai genrejä, kirjailijaa, kirjasarjaa tai sitten vain kirjallisuutta kohtaan. Kuitenkin uskon, että kirjallisuudesta ei tee nörttiä niinkään kirjat tai genret, vaan ihmiset, jotka niitä lukevat, harrastavat ja rakastavat. Erityisen määrittävää on nörttiyteen liitetty laaja, intohimoinen harrastuneisuus asian suhteen ja utelias, mielikuvituksellinen kiinnostus aiheeseen.

Intohimo, intensiteetti ja harrastuneisuus

Intohimon ja kiihkeän kiinnostuksen kautta kirjallisuusnörttiys, kuten moni muukin nörttiyden muoto, kiertyy yhteen faniuden kanssa. Kuten aiemmassa kirjoituksessani, Nörttiys ja fanius: rajankäyntiä ja yhteen kietoutumista, totesin, kuuluu nörttiyteen olennaisesti obsessoitunut harrastuneisuus ja faniutta ja nörttiyttä yhdistää lähes pakkomielteinen suhtautuminen fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin. Faniudessa ja fanittamisessa olennaisena piirteenä on voimakas affektiivisuus. Fanittamisen kohde herättää suurta intohimoa ja siihen sitoudutaan vahvasti tunnetasolla.

Kun ottaa huomioon intohimoisen suhtautumiseni kirjallisuuteen, voidaan sanoa, että nörttiyteni nojaa vahvasti faniuteen. Kuitenkin nörtti-nimike luonnistuu paremmin, sillä koen harrastuneisuuteni ja tietämykseni kirjallisuuden suhteen ylittävän pelkän tunnesiteen. Kyseessä ei ole pelkkä puhdas rakkaussuhde ilman älyllisiä haasteita ja mielen ravinnetta.

Lisäksi kirjallisuusfani viittaisi puhtaasti kirjallisuuden eli kaiken kirjamuodossa olevan fanittamiseen ja kirjallisuusnörttiyteen vaikuttavat kuitenkin vahvasti luetut genret. Erityisesti scifi ja fantasia kuuluvat nörttiyteen ja lukemani kirjat sijoittuvatkin pitkälti näiden kahden genren piiriin.

Scifi: teknologian, tieteen ja älyn tulevaisuudennäkymiä

Kuva: Nasti Rings

Scifi-kirjallisuus on toiminut kasvupohjana niin nörttiydelle kuin faniudellekin. Tämän syntyhistorian liitoksen kautta nörttiys on nivoutunut kirjallisuuden genreistä vahvasti scifiin. Juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin, 1920—1930-luvuilla käytyyn scifi-kirjallisuuskeskusteluun ja scifin ympärille syntyneisiin harrastajalehtiin.

Scifi on perinteisesti älyn ja tieteen genre ja se toimii kehtona erilaisille tulevaisuudennäkymille, joissa teknologia, sen kehitys ja niin uhkat kuin mahdollisuudetkin ovat pääosassa. Asioita ja maailmankuvaa selitetään tieteeseen nojaten, älyn pohjalta. Nörttiyden yhtenä piirteenä pidetäänkin stereotypisesti juuri älykkyyttä, minkä voi nähdä liittyvän tavalla tai toisella scifiin.

Nykykirjallisuudesta mainio esimerkki scifin kyvystä käsitellä tieteen ja teknologian mahdollisuuksia ja uhkia, on Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Se tarjoaa vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvan, joka puskee tieteen, luonnon ja ymmärryksen rajoja. Trilogian äärellä kysyy itseltään, minä kaikkena ymmärrämme tietoisuuden. Teosten tarina avautuu ekokatastrofista kertovana trillerinä, jossa paranoian säikeet punoutuvat vaikuttavina kerrontaan. Scifiä ja fantasiaa sekoittava trilogia käsittelee kutkuttavin tavoin ihmisen suhdetta niin luontoon kuin teknologiaankin ja herättää ajatuksia vaikutussuhteista niin ihmisen ja luonnon kuin teknologian ja luonnon sekä näiden kaikkien välillä.

Teokset Hävitys, Hallinta ja Hyväksyntä kyseenalaistavat sen, mitä tiedämme, ymmärrämme ja voimme ymmärtää luonnosta ihmisestä riippumattomana. Kirjoissa peilataan todellisuutta, jossa ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu vaan ainoastaan eliö eliöiden joukossa käsittämättömän, vieraaksi muuttuneen luonnon keskellä. Tarina saa kysymään, mikä ympäröivässä maailmassa on sittenkään todellista ja käsityskykymme rajoissa. Millainen todella on se todellisuus, jossa elämme ja kuinka paljon siitä ymmärrämme? Paljonko aistimme meitä huijaavat ja kuinka lukkiutuneita olemme tapoihimme ajatella ja katsoa ympäristöä suhteessa itseemme, ihmiseen?

Sen sijaan scifin klassikoista oivana esimerkkinä älykkyyden ja loogisen ajattelun painottamisesta on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -saaga. Sarja etenee filosofisen pohdiskelun siivittämänä lävitse nuoren miehen kasvukaaren aikuiseksi rakastumisten ja menetysten kautta. Päähenkilö Severian käsittelee kaikkea vahvasti älyn kautta, suhtautuen kohtaamiinsa asioihin ja ihmisiin usein kylmän viileästi ja loogisesti.

Fantasia: mielikuvituksen ja vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelun alue

Scifin ohella nörttiyden piiriin liitetään vahvasti fantasiakirjallisuus. Kurssin ensimmäisellä luennolla Essi Varis toi esille tutkimuksiin pohjaavan tiedon, jonka mukaan nörttiydessä älyä oleellisempana piirteenä näyttäytyy mielikuvitus. Pohdin, onko tämän piirteen ja fantasiakirjallisuuden välillä jokin yhteys. Fantasiakirjallisuudessahan keskeistä on mielikuvitus ja kyky kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja. Oleellista fantasiakirjallisuudessa on kyky hyväksyä olevaksi kirjoittajan luoma todellisuus ja maailma sekä asettua vastavuoroiseen suhteeseen niiden kanssa.

Oivallinen esimerkki laajasta, sisäänsä imaisevasta ja vastavuoroiseen kuvittelusuhteeseen kutsuvasta fantasiamaailmasta on Terry Pratchettin luoma Kiekkomaailma. Kiekkomaailma-kirjasarja levittäytyy laajana kymmeniin teoksiin, jotka tarjoavat useampia teoksia lukeneelle pieniä silmäniskuja ja vilkutuksia teoksesta toiseen hahmojen vilahdellessa siellä täällä kirjoissa erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Pratchettin tyylinä on älykäs huumori, jonka kautta hän tuo esille erilaisia epäkohtia ja mielenkiintoisia huomioita peilattuna reaalimaailmasta Kiekkomaailmaan.

Sarjakuvat: kuvallisen ja kielellisen ilmaisun yhteen kietoutuma

Kuva: Nasti Rings

Kolmantena kirjallisuusnörttiyteni esiintymismuotona avaan lyhyesti sarjakuvia. Sarjakuvat ovat historian saatossa muovautuneet roskakulttuurina alkaneesta ilmiöstä lastenkulttuuriksi ja pikkuhiljaa omaksi alakulttuurikseen. Edelleen erityisesti supersankarisarjakuvien vaikutuksesta sarjakuvista on tullut osa nörttikulttuuria. Sarjakuvanörttiys on toki oma nörttiyden lajinsa, mutta luen kuitenkin sarjakuvat osaksi kirjallisuuden laajaa kenttää.

Itse olen tutustunut Don Rosan ihmeelliseen tuotantoon lapsuudessa, kuten valtaosa suomalaisista. Nämä kirjat ja tarinat pysyvät kestosuosikkeina kirjahyllyssäni. Toisena lapsuudesta kantautuneena suosikkina on Elfquest-sarja, jonka fantasiaelementit ja kuvakieli kiehtovat edelleen mieltäni. Huomaankin, että sarjakuvien parissa viehätyn ensisijaisesti viivan jäljestä ja teosten visuaalisista ilmeistä. Saatan kaapata kirjastosta mukaani jonkin teoksen puhtaasti sen kansikuvan perusteella tai muutaman verkkaisesti selaillun sivun jälkeen. Esimerkiksi Cyril Pedrosan sarjakuvaromaani Kolme varjoa on sellainen, jonka lainasin luettavaksi puhtaasti piirtäjän herkistävän, kaarevan viivan ja ilmaisun tähden.

Erään yksilön subjektiivinen kokemus laajennettuna kuvastamaan kirjallisuusnörttiyden piirteitä

Mitä siis voin omasta, lyhyesti avatusta kirjallisuusnörttiydestäni laajentaa joiksikin yleisluontoisesti päteviksi piirteiksi? Ainakin kaikkea nörttiyttä ja faniutta määrittävä intohimo ja kiihkeä harrastuneisuus kuuluvat olennaisena osana asiaan. Kirjallisuusnörtti rakastaa kirjojaan ja kirjallisuutta ja tietää sydämessään, mitkä ovat hänelle itselleen ominaisimmat genret ja rakkaimmat kirjoittajat.

Kirjoja ja genrejä olennaisempia ovatkin juuri ne ihmiset ja fanit, jotka kutsuvat itseään kirjallisuusnörteiksi. Heidän intohimonsa ja kiinnostuksensa kirjallisuutta kohtaan määrittävät sitä, mitä pidetään nörttiytenä kirjallisuuden piirissä. Vaikka siis scifi ja fantasia liitetään genreistä yleisimmin nörttiyteen, en näkisi mitään syytä sille, etteikö kuka tahansa millä tahansa kirjallisuuden genrellä tai tyylillä nälkäänsä kiihkolla ja uteliaisuudella tyydyttävä voisi kutsua itseään kirjallisuusnörtiksi.

Nörttiys ja naiseus: kuka päätti miehisyyden olevan tärkein piirre nörtissä?

Nörttiys vaikuttaa olevan hankalasti määriteltävä käsite ja ilmiö. Se lipsuu ja kiemurtelee karaten otteesta vähän väliä ja paeten määrittelyä. Valtavirrasta katsottuna se rakentuu pitkälti stereotypioille ja oman kulttuurinsa sisältä koettuna sitä määrittää intohimo ja leimaa leikkaavan tiukat rajanvedot.

Nörttiys on ensisijaisesti identifioitumiskysymys, kuten kurssin aikana on toistettu useaan otteeseen. Mikäli ihminen itse määrittelee itsensä nörtiksi, on hän tällöin nörtti. Yksinkertaista, eikö vain. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka identifioituvat nörteiksi, mutteivät siitä huolimatta koe täysin kuuluvansa nörttiyden piiriin. Erityisesti tällaista kokevat naisnörtit, jotka kohtaavat sukupuolensa tähden vähättelyä, syrjintää ja mitätöimistä.

Tässä postauksessa hahmotan nörttiyttä suhteessa naiseuteen ja viittaan erityisesti Victoria McNallyn kirjoitukseen siitä, kuinka vuonna 2016 naisnörttejä ei voi enää jättää huomiotta. Sitaatit kautta kirjoituksen ovat McNallyn oivasta tekstistä. Vedän jälleen suuria linjoja yksityiskohtien sijaan – tämä näyttää olevan ominainen tapani kirjoittaa – ja pyrin hahmottamaan lyhyesti ilmiön historiallistakin taustaa.

Sitkeä harha

”Geek is mainstream! Anybody can be a nerd if they work hard, believe in themselves, and have very specific ideas about what they want from a “Batman” movie!

Unless, of course, you’re not a man.”

Kuten yllä oleva lainaus Victoria McNallyn artikkelista oivasti toteaa, on yhä vallalla ajatus nörttiydestä miehien alueena.

Nörtin stereotyyppinä on pitkään ollut valkoinen nuori mies, jolla on välinpitämätön suhtautuminen hygieniaan ja tyyliin, kömpelöt sosiaaliset taidot sekä majoitus vanhempiensa luona. Nörttikulttuuri on tarjonnut alakulttuurin, jossa poikkeavuuden diskurssi on keskeinen ja nörttiys on edustanut ”vääränlaista” valkoisuutta ja maskuliinisuutta ympäristössä, jossa valtakulttuuri painottaa maskuliinisuudessa piirteitä, joita ei perinteisesti liitetä nörttiyteen. Tällaisia ovat esimerkiksi urheilullisuus, sosiaalinen karisma ja fyysinen vahvuus.

Vaikka tämä mielikuva on vain stereotypia ja niin luennoilla kuin konferenssissakin on toistavasti todisteltu sitä vanhanaikaisesti ja pyritty näyttämään, kuinka monivivahteista nörttiys voikaan olla, pitää mielikuva silti sitkeästi pintansa. Sillä joka ainoa kerta, kun luennolla tai konferenssissa aloitettiin keskustelu nörteistä ja nörttiydestä, lähestyttiin ilmiötä tämän stereotypian kautta. Aivan kuin nörtteyden eri puolia ja ilmentämismuotoja ei voisi pohdiskella tai esitellä nostamatta vähintään kerran esille tätä syvälle juurtunutta mielikuvaa niin sanotusta aidosta ja alkuperäisestä nörtistä.

Kuten huomaatte, lähdin itsekin liikkeelle tästä mielikuvasta ja sen perkaamisesta. Miksi tämä mielikuva sitten on niin sitkeästi nörtteyden ytimessä ja minne sen juuret oikeastaan ulottuvat?

Historia ja juuret scifissä

Nörttikulttuurin juuret löytyvät scifi-kirjallisuuden piiristä. Scifiä on pidetty miehisenä genrenä erityisesti sen painottaman logiikan ja ajattelun ylivoiman tähden. Erityisesti miesten genrenä scifi vakiintui pulp-kirjallisuuden kulta-aikana 1920—1950-luvuilla, jolloin scifi-kirjallisuus tarkoitti pitkälti miesten kirjoittamia mieshahmojen seikkailuja, joissa naishahmojen rajoittuneena roolina oli lähinnä poistaa mahdolliset homoseksuaaliset vivahteet miesten välisistä toverisuhteista. Pulpin kultakautena scifi näyttäytyi mielen ja älykkyyden genrenä, joka saastuisi, mikäli naisten ruumiillisuus pääsisi ujuttautumaan sen piiriin. Tästä kasvaneet säikeet kantavat nykypäivään saakka ja ovat edelleen nähtävissä nörttikulttuurin sisällä.

Alun perin nörttiys tarkoitti obsessoitunutta tietotekniikan harrastajaa. Tältä kantilta katsottuna onkin huvittavaa, että niin sanotun alkuperäisen nörtin mielikuvan ytimessä on mies, sillä naiset ovat olleet aktiivisesti läsnä tietotekniikan kehittämisessä historian saatossa. Usein he vain jäävät näkymättömiin. Naisten osuutta tietokoneiden kehittämisessä avasi Jonne Arjoranta omalla Internet- ja hakkerikulttuuria käsitelleellä luennollaan. Arjoranta toi esille muun muassa Ada Lovelacen, jonka nimen alta löytyy ensimmäinen algoritmi, sekä ensimmäisen digitaalisen tietokoneen, ENIAC:n, kuusi ensimmäistä operaattoria, jotka kaikki olivat naisia.

Naisten määrä tietotekniikan parissa kasvoi kasvamistaan, kunnes se 1970—1980-luvuilla romahti. Tällöin kotikoneet alkoivat olla kuluttajien saatavilla ja kuvaan astui mainonta. Mainoskuvastossa tietokone brändättiin miesten välineeksi, vakavaksi kapineeksi, jolla voi tehdä miehisiä asioita, kuten laskea veroja tai laatia taulukoita. Kuvissa naishahmot ovat usein taustalla, joko keittiössä tai kodinhoidollisissa puuhissa. Tietokoneet siis asetettiin mainonnan kautta osaksi ajankuvansa mukaista kulttuurin sukupuolitettua kuvastoa, jossa mies on toimija ja nainen taustalla.

Onneksi ajat muuttuvat ja kulttuuri kehittyy. Nörttiyskään ei enää määrity ensisijaisesti tietotekniikkaharrastuneisuuden kautta, vaan on ajansaatossa laajentunut kiihkeämielisen intohimoisesta tietotekniikan harrastajasta miltei mistä tahansa intohimoisesti kiinnostuneeksi harrastajaksi. Nykyään nörttiys käsitetään lähes elämäntapana. Tällä eittämättä on yhtymäkohtansa nörttikulttuurin valtavirtaistumiseen, mutta onko se syy vai seuraus, se on yhä epäselvää. Ja kuinka naisten tunnustautuminen nörteiksi liittyy tähän?

Naiseus ja valtavirtaistuminen: nörttiyden sukupuolisuus murroksessa 

”And while young men are still considered the primary audience for most science fiction and fantasy films, they aren’t the only ones lining up on opening weekend.”

Naisten tulo nörttiyteen on tapahtunut yhtä aikaa nörttikulttuurin valtavirtaistumisen kanssa ja onkin aiheellista kysyä, onko kyse syy—seuraus-suhteesta. Löysivätkö naiset nörttiyden ilot kulttuurin valtavirtaistumisen myötä vai valtavirtaistuiko nörttikulttuuri naisten julistautuessa sen kannattajiksi?

Varmaa on, että naiset muodostavat ison osan esimerkiksi uusimpien fantasia- ja supersankarielokuvien, kirjojen ja tv-sarjojen kuluttajista. Tästä huolimatta valtaosa tuotannosta kohdennetaan edelleen miehille. On kuin naisnörtit muuttuisivat näkymättömiksi ostaessaan leffalipun, DVD-boxin tai jonottaessaan fanittamansa kirjasarjan uusinta teosta.

Oman kirjoituksensa valtavirtaistumisen ja naisnörtteyden ongelmallisestakin suhteesta kirjoitti MiaS. Hän kirjoittaa oivasti: ”Ilmeisesti elokuvayhtiöiden keski-ikäiset heteromiehet eivät ole kuitenkaan aivan vielä päässeet 50-luvulta nykypäivään, joten he kuvittelevat, että ainoa elementti mikä voisi houkutella naisia katsomaan tällaista elokuvaa on romantiikka.” MiaS jatkaa:

”Tehdessään supersankarielokuvia elokuvatuottajat ovat onnistuneet loukkaamaan naisia kahdella tapaa. Ensinnäkin naissupersankareista ei voida tehdä elokuvia, koska naiset eivät lue sarjakuvia (huomaa sarkasmi) eivätkä siis tule omasta mielenkiinnostaan katsomaan kyseisiä elokuvia ja miehille naispäähenkilö on taas liian epäkiinnostava. Samaan aikaan elokuvatuottajat kuitenkin pilaavat ne elokuvat joita he oikeasti tuottavat, ajattelemalla, että naiset saadaan houkuteltua paikalle tunkemalla elokuvaan jokin lopputuloksen ja juonen kannalta irrelevantti romanttinen suhde.”

Tältä osin ilmiö linkittyy laajempaan kulttuuriseen diskurssiin naiseudesta ja valtasuhteista miehisyyden ja muiden sukupuolien välillä. Jostain syystä naisten innostusten ja kiinnostusten kohteet tulevat valitettavasti edelleen vähätellyiksi ja sivuutetuiksi binaaristen sukupuolistereotypioiden nojalla.

”women, as a whole, can’t really be geeks like men can be.”

Koska nörttiys on alun perin edustanut eräänlaista vääränlaista miehisyyttä, voi nörttiyden rajojen hämärtyminen ja muuttuminen nörttiyden valtavirtaistumisen ja naisten tulemisen myötä näyttäytyä uhkaavana kulttuurin sisältä käsin. Rajanvedot ovat kuitenkin aina yritys hahmottaa ja jäsentää itseään ja maailmaa ympärillään, joten kun naiset alkavat tunnustautua osaksi jotain, mikä on stereotyyppisesti nähty sosiaalisesti syrjittyjen miesten alueena, voi useampikin tuota aluetta asuttavista miehistä saada psyykettään suojaavan allergisen reaktion.

Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, etteikö tuosta kohtauksesta tulisi päästä ylitse ja kohdella kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti. Siedätyshoito toimii useimpiin allergioihin.

Murrosaika mahdollisuutena nörttiyden vahvistamiseen

Väistämättä jonkin ilmiön ja sen määrittelyn rajojen muuttuessa joudutaan aina kohtaamaan kysymys siitä, kuinka paljon muutosta jokin asia kestää ennen kuin se lakkaa olemasta sitä, mitä se olennaisimmillaan on. Muutoksen edessä on pohdittava niitä piirteitä, jotka ovat muuttuvan asian ytimessä, niitä ominaispiirteitä, jotka määrittävät sen luonteen ja ainutlaatuisuuden. Mikä tekee nörttiydestä nörttiyttä? Mikä on nörttiyttä määrittävin tekijä? Onko se intohimoinen, pakkomiellettä lähentelevä suhtautuminen harrastuneisuuden kohteeseen? Niin sanotusti rakkaus lajiin? Vai onko se miessukupuoli?

Mikäli miehisessä nörttikulttuurissa ei koettaisi niin vahvasti nörttiyden määrittyvän naisten syrjimisen ja ulossulkemisen kautta, naiset eivät näyttäytyisi uhkana kulttuurille eivätkä naisnörttien kiinnostusten kohteet alempiarvoisempina. Kuten kaikki murros- ja muutosvaiheet, on tämä hyvä aika jokaiselle nörtille pohtia, minkä varaan he nörtteyttään rakentavat. Onko heidän nörtti-identiteettinsä kyllin vahva ja vakaa kestääkseen sen, että joku erilainen ihminen määrittää itsensä nörtiksi?  

Naisvastaisuudesta ja sukupuolijaosta huolimatta löytyy nörtteydestä myös positiivisia ja jokseenkin mutkattomia kokemuksia naisten keskuudesta. Tällaisesta kirjoitti muun muassa Saara Juutinen. Nörttikulttuurikin koostuu loppujen lopuksi ihmisyksilöistä, ei stereotypioista.

Sukupuolitettu keskustelu nörttiydestä laajemman kulttuurisen diskurssin viitekehyksessä

Keskustelu nörttiyden olemuksesta suhteessa sukupuoleen kiinnittynee yleiseen stereotypiaan naiseudesta ja naisen roolista. Kyse on pitkälti siitä, mitä piirteitä naiseuteen ja naisena olemiseen liitetään. Mitä mielikuvia, oletuksia ja odotuksia naiseuteen asetetaan kulttuurissamme. Kyse on tältä kannalta katsottuna laajemmasta diskurssista ja kulttuurisesta ilmiöstä kuin vain nörttikulttuurin sisällä käytävästä rajanvedosta. Toki nämä rajat vedetään nörttikulttuurin sisällä terävän tiukasti, mutta tämä on jatkuvassa murroksessa.

Lisäksi sukupuolitettu jako kytkeytyy laajempiin yhteiskunnassa ja valtakulttuurissa vallitseviin valtarakenteisiin, jotka määrittävät maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Edelleen on aiheellista esittää huomio sukupuolisuuden koko kirjoa koskien: jos nörttiyttä pyritään määrittelemään miehisyyden tai naiseuden kautta, jäävät näkemättä kaikki muut sukupuolet. Tässä on aihe, joka vaatisi kokonaan oman postauksensa ja rutkasti viittauksia laajempaan kulttuuriseen tilanteeseen ja muutokseen.

Onneksi nörttiydessä on käynnissä murrosvaihe, joka voi tuoda muutoksen nörttiyden ja sukupuolen väliseen suhteeseen. Kenties nörttikulttuurin stereotypiat murtuvat ja kehittyvät sallivampaan suuntaan.

Nörttiys ja fanius: rajankäyntiä ja yhteen kietoutumista

Tässä kirjoituksessa käyn lävitse faniutta ja hahmotan piirteitä nörttiyden ja faniuden rajankäynnistä. Kyseessä on yleisluontoinen katsaus ja tiivistys kokonaisuudesta, jota olen kurssin aikana itselleni hahmottanut. En kirjoita postausta nörttinä enkä fanina, vaan pyrin vetämään yhteen suurempia linjoja ilmiöiden välillä.

Ammennan kautta kurssin on käydystä keskustelusta siitä, mitä on olla nörtti ja millaisia piirteitä nörttiyteen liitetään. Läpi kurssin kantavana teemana ovat puhututtaneet myös fanius ja erilaiset fandomit ja useaan otteeseen onkin tuotu esille hämärää ja elävää rajaa faniuden ja nörttiyden välillä.

Tämä raja on hämmentävä ja kaikkea muuta kuin selvä. Kiinnostus aiheeseen sai pontta omasta painiskelustani rajanvedon kanssa, sillä koen fanittavani monia asioita, jotka ovat osa nörttikulttuuria (mm. Doctor Who, fantasiakirjallisuus, Jessica Jones, sarjakuvat), mutten kuitenkaan kykene syystä tai toisesta sanomaan, olenko nörtti vai fani. Mikä ei sinänsä ole ihme, ottaen huomioon nörttiyden käsitteen määrittelemättömyyden, tietynlaisen stereotyyppisyyden ja sen, ettei kukaan luennoitsijoistakaan ole kyennyt sitä määrittelemään. 

Nörttiys ja fanius ovat molemmat ilmiöitä, joista kaikilla on jonkinlainen mielikuva ja jotka valtavirrasta katsottuna määrittyvät stereotypioidensa kautta, mutta joista kukaan ei tunnu todella osaavan yksiselitteisesti sanoa, mitä kaikkea niiden määritelmät pitävät sisällään.

Mikä sitten on fani?

Mielikuvia faneista on tyypillisesti kahdenlaisia. Stereotyyppisesti kyseessä on pakkomielteinen ihmisyksilö, joka on intohimoisen kiinnostunut jostain tietystä asiasta. Tai sitten kyse on yksilöstä osana isompaa, hysteeristä laumaa, joka yhtenä massana suhtautuu pakkomielteisellä intohimolla johonkin kohteeseen.

Nämä stereotypiat lienevät aikansa eläneitä, mutta molemmissa niissä on keskeisenä tekijänä intohimo, joka on kautta aikojen käsitetty olennaiseksi osaksi faniutta. Tanja Välisalo esitteli kurssin luennollaan faniuden määritelmiä yhdistäviä piirteitä, jotka ovat yhteenveto useammasta tutkimuksesta. Näitä piirteitä ovat affektiivisuus, yhteisöllisyys ja sosiaalisuus, faniksi identifioituminen sekä faniuden ilmentäminen toiminnan kautta ja ilmiön kytkeytyminen populaarikulttuuriin. Faniudesta tänne blogiin on kirjoittanut muun muassa Miia.

Faniuteen liittyy fanituotanto, joka on yksi tapa ilmentää faniutta toiminnan kautta. Ilmiönä fanituotanto on aivan yhtä vanha kuin faniuskin. Fanituotannossa on kyse erilaisista teksteistä, taiteesta, videoista, käsitöistä ja kaikesta muusta mahdollisesta sisällöstä, jota fanit tuottavat fanittamansa kohteen pohjalta. Tunnetuin näistä lienee fanifiktio eli fanien kirjoittamat fiktiiviset tarinat faniutensa kohteesta. Tämä sai alkunsa scifi-piireissä 1930-luvulla, jolloin kertomuksia julkaistiin fanilehdissä. Nykyään fanifiktio kukoistaa Internetin erilaisilla sivustoilla rikkaana. Fanituotannosta ovat kirjoittaneet MariaA, HannaT ja Sara. L.

Popkulttuuri ja laajentuminen sosiaalisen median eri alustoille

Perinteisesti fanius on liitetty vahvasti populaarikulttuuriin. Nykyään faniuden piirteet ovat tosin laajentuneet populaarikulttuurin ulkopuolelle. Fanius on tietotekniikan ja mediaympäristöjen kehittymisen myötä tullut yhä helpommin ylläpidettäväksi ja kokonaisvaltaisemmaksi.

Internetin synnyttyä fanittamisesta on tullut reaaliaikaisempaa, globaalimpaa ja verkostoitumisesta vaivattomampaa. Enää ei ole pitkiin aikoihin tarvinnut odottaa sitä yhtä lehteä, jossa viikoittain julkaistaan fanituotantoa, vaan kaikki on saatavilla verkossa kaiken aikaa, kunhan tietää reitin, jota etsiytyä aiheen äärelle. Nykyään faniudella on hyvin globaali luonne, kuten Hirsjärvi toi esiin omassa keynote-puheenvuorossaan ”Ihme tyyppejä – nörtit, Finn Weird ja Worldcon” Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa 4.3.2016. Tämän globaalin luonteen kehittymiseen on vaikuttanut erityisesti tietotekniikan ja sosiaalisen median kehittyminen. Fanit maailman eri kolkista voivat olla yhteydessä toisiinsa vaivattomasti ja rakentaa yhteisöään fyysisestä olinpaikastaan huolimatta.

Hyvän esimerkin verkon ja mediaympäristön kehittymisestä tarjosivat Tanja Sihvonen ja Meniina Wik Vaasan yliopistosta, jotka puhuivat Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa aiheella ”Uuden Sherlockin uudenlaiset Fanit?: Fanius osana digitaalisen mediatuotannon logiikkaa”. Sihvonen ja Wik toivat esille Uusi Sherlock –tv-sarjan fandomin, joka on rakentunut vahvasti erilaisten mediaympäristöjen varaan. Itse sarja hyödyntää vahvasti faniutensa maailmanlaajuista luonnetta ja verkossa eri alustoilla tapahtuvaa toimintaa tarjoamalla eri sosiaalisen median väylien kautta faneille mahdollisuuden tuntea osallisuutta sarjaan sekä sen tapahtumiin ja kehittymiseen.

Intensiteetti, tapa vai kohde?

Konferenssissa otettiin esille myös nörttiyden ja faniuden rajankäynti. Olennaisena  rajanvedon suhteen nähtiin kysymys siitä, mikä nostetaan faniutta tai nörttiyttä määrittäväksi tekijäksi. Onko kyse kohteesta, intensiteetistä vai tavasta, jolla faniutta tai nörttiyttä ilmennetään?

Tämäkään kolmijako ei tarjoa yksiselitteistä vastausta sille, mihin sijoittuu faniuden ja nörttiyden rajapinta, sillä molempien piiristä löytyy samoja kohteita ja yhteneväistä intensiteettiä. Myös tavoissa ilmentää faniutta tai nörttiyttä on samankaltaisuuksia.

Faniutta ja nörttiyttä yhdistää pakkomielteisyyttä lähentelevä suhtautuminen fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin. Alun perin tämä obsessoitunut harrastuneisuus kohdistui nörttiydessä erityisesti tietotekniikkaan, mutta niin valta- kuin nörttikulttuurinkin muutosten myötä pakkomielteinen ja kiivas kiinnostuneisuus ja harrastaminen voi koskea lähes mitä tahansa. Määrittävää on se, kuinka  poikkeava ja rajattu kiinnostuksen kohde on, sillä poikkeavuuden diskurssi on olennainen osa nörttiyttä. Myös faniuden ja fanittamisen keskiössä on voimakas affektiivisuus. Fanittamisen kohteeseen sitoudutaan vahvasti tunnetasolla ja se herättää suurta intohimoa.

Faniuden ja nörttiyden ilmentämisessä yhteisinä piirteinä ovat esimerkiksi erilaisiin tapahtumiin, kuten coneihin, osallistuminen, erilaisten tekstien ja muiden sisältöjen tuottaminen sekä erilaiset lelut ja krääsät, jotka liittyvät olennaisesti fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin.

Fanius osana nörttiyttä

Jotkin fanittamisen kohteet – kirjat, elokuvat, pelit ja sarjat – nähdään vahvana osana nörttikulttuuria. Esimerkiksi scifi liitetään läheisesti nörttiyteen. Tämä juontaa juurensa nörttiyden kasvupohjana toimineesta, scifiä koskevasta kirjallisuuskeskustelusta 1920—1930-luvulla Yhdysvalloissa. Kuten Hirsjärvikin luennoi kurssillamme 27.1.2016, on scifi-fandom eräällä tavalla kaikkien fandomeiden äiti. Scifin piiristä löytyy vannoutuneita fandomeita, kuten esimerkiksi brittiläisen Doctor Who -tv-sarjan ympärille rakentunut fandom.

Toinen vahva esimerkki ovat sarjakuvat, jotka ovat historian saatossa kehittyneet halvasta roskakulttuurista lastenkulttuurin kautta omaksi alakulttuurikseen ja sitä kautta osaksi nörttikulttuuria. Sarjakuvanörtti on oma nörttiyden lajinsa, johon liittyvät omat stereotypiansa. Ja vaikka Essi Varis luennollaan argumentoi ilmaisua ”sarjakuvafani” vastaan sen yleisluontoisuuteen vedoten ja perustellen sen viittaavan pikemmin yleisesti sarjakuvien fanittamiseen muotona ja mediumina, fanittavat monet kuitenkin joitakin tiettyjä sarjakuvia ja identifioituvat tätä kautta sarjakuvafaniksi.   

Tiukat rajanvedot ja kerrostumat osana identiteetin määrittelyä

Molempien kulttuurien sisällä on tiukkoja rajanvetoja. Sihvonen ja Wik puhuivat Nörttikulttuurin nousu -konferenssin puheenvuorossaan erilaisista kerrostumista, joita on faniudessa.

Niin faniudessa kuin nörttiydessäkin on eräänlaisia kerrostumia, jotka määrittävät fandomin sisällä sitä, mikä on oikean fanittamisen kohde ja mitä on olla oikea nörtti. Viiteryhmien sisällä voi olla hyvinkin tiukat, yhteisön itsensä määrittelemät rajat, jotka ylläpitävät mielikuvaa siitä, mikä on oikeanlaista faniutta tai nörttiyttä. Rajanvedoilla voidaan pyrkiä pitämään oma yhteisö tiiviinä ja suojelemaan omaa, tietyllä tavalla voimauttavaakin poikkeavuuden kokemusta.

Faniudessa ja nörttiydessä on siis yhdistäviä piirteitä myös syvällä merkitysten tasolla. Kuten Hirsjärvi totesi konferenssin keynote-puheenvuorossaan, on fandom yksi maailman merkityksellistämisen väline. Jotain, mihin kiinnittyä, jonka kautta katsoa maailmaa ja kokea se mielekkääksi. Samaa voi sanoa nörttiydestä, joka voi olla hyvinkin määrittävä osa identiteettiä ja yleisistä ennakkoluuloista poiketen hyvinkin yhteisöllinen ja sosiaalinen kulttuuri. Lisäksi mahdolliset tiukat rajat siitä, mitä oikea fanius tai oikea nörttiys on kussakin viiteryhmässä, ovat tapa jäsentää ympäröivää maailmaa ja määrittää itseään suhteessa siihen.

Tämä piirre nousi esille myös konferenssin paneelikeskustelussa, jossa nähtiin faniuden omien yhteisön rajojen tiukka vartiointi ja halu pitää oma fanittamisen kohde marginaalisena juurikin identiteetin rajojen määrittelyn osana.

Yhteenveto

Voitaneen todeta, että fanius ja nörttiys eivät ole toisensa poissulkevia vaan pikemminkin osittain päällekkäin sijoittuvia alakulttuurin ja identifioitumisen muotoja. Viimekädessä lienee kiinni ihmisestä itsestään, identifioituuko hän nörtiksi, faniksi vai nörtiksi, joka fanittaa tai ensisijaisesti faniksi, joka tunnistaa itsestään myös nörtin.

Kurssilla ja konferenssissa oppimani perusteella fani- ja nörttikulttuuri näyttäytyvät osittain yhteen kietoutuneina kulttuureina, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa, imien vaikutteita toisiltaan. Yhdistävinä tekijöinä ovat intohimoiduus, tiukat rajanvedot omien viiteryhmien sisällä ja kulttuurien välillä jaetut kiinnostuksen kohteet. Näkisin, ettei kyseessä ole niinkään selväpiirteinen, terävä raja, vaan pikemminkin eräänlainen jaetuista piirteistä muodostuva alue, jolla fanius ja nörttiys vellovat toistensa lomitse seikoittuen ja keskenään
keskustellen.