Nörtti nappulakengissä - nörtit ja urheilu

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa urheilun ja nörttiyden yhtymäkohdista, mutta mietin yhä uudestaan ja uudestaan kuinka relevanttia sisältöä saisin siitä aikaiseksi. Kuitenkin lukiessani syvälle Nörttitytöt-sivun blogimerkintöihin tunnisteella liikunta ja löydettyäni hyvän avauksen nörtti-käsitteen rajallisuudesta blogistamme Miialta, rohkaistuin itsekin tähän aivoriiheen. Tämä on nyt yritykseni tökkiä jäätä varpaallani. Oma positioni tähän aiheeseen tulee noin 12 vuotta kestäneestä jalkapallon potkimisesta, joista viimeiset neljä olivat vakavampaa kilpaurheilua. Suunnilleen yhtä pitkän aikaa olen keskittynyt "klassisempaan" puoleen nörtteilystä lukien fantasiakirjoja ja uppoutuen niiden maailmaan.

Urheilu ei nouse nörtteilyn alakäsitteenä juuri lainkaan esille, kun diskurssia puretaan yleisellä tasolla. Kurssimme sisältökään ei juuri sivua sitä, mutta jo puhuessa nörttiydestä "intohimoisena harrastamisena" se antaa jo lukemattomia polkuja erilaisiin aktiviteetteihin. Siis miksi ei myös urheiluun? Tekstissä esille nousevat esimerkit ja kokemukset urheilija-nörttiydestä kumpuavat päällisin puolin vain futiksesta, se kun on itselleni vahvimpana tarttumapintana aiheeseen. 

Näen itse ja olen kokenut omakohtaisesti yhtymäkohtia urheilussa ja ns. klassisessa nörtteilyssä. Intohimoiset harrastajat ja kilpaurheilijat käyttävät elämässään runsaasti resursseja aktiviteettinsa nimeen: rahaa kelvollisiin välineisiin, aikaa kehittyäkseen, ilokseen tai terapiakseen, sekä tätä kautta tekevät uhrauksia sen eteen (tinkiminen sosiaalisuudesta ja opiskelusta). Lisäksi urheiluun sisältyy usein sosiaalisen ulottuvuuden lisäksi se itsenäinen ahkera puurtaminen ja lukemattomien toistojen kertaaminen omassa rauhassaan. Kuten fandomeja löytyy monia, myös urheilussa ovat omat faniyhteisönsä, sekä leikkimieliset spekulatiiviset ulottuvuutensa. Pelaan esimerkiksi paraikaa veljeni kanssa Fantasy Premier League:ta, jossa roolipelaamme managereja ja valkkaamme joukkueemme valioliigan pelaajista. Oman liigamme olemme nimenneet Battle for Hakakuja:ksi, mutta samalla kisaamme muita kansainvälisiä ja kotimaisia pelaajia vastaan automaattisesti. Pelaaminen vaatii toisinaan liikaa taktista pelisilmää, kun on mietittävä hetkiä jolloin on parasta käyttää "villit korttinsa" esim. BENCH BOOST (kuvassa aktivoitu) ja pysyttävä peliviikkojen perässä katsoen onko joillain omista pelaajista pelikieltoja tai loukkaantumisia.

Taidokkaasti rajattua screenshot näkymää Fantasy Premium League:n joukkueestani

Tietenkin tämä on hyvin nykyaikainen esimerkki, sillä esimerkkitapauksena toimiva jalkapallo on muodostanut todella fanaattiset yhteisönsä kauan ennen teknologista vallankumousta, jo 1300-luvulla. Viime torstaina ja perjantaina pidetyssä Nörttikulttuurin konferenssissa Irma Hirsjärvi tuli maininneeksi hyvin kattavassa puheenvuorossaan, että fani tuli ensikertaa käyttöön puhekieleen viitatessa fanaattisiin joukkueensa kannattajiin jalkapallossa. Uutisista on monelle tullut jalkapalloa uskonnon kaltaisesti seuraavista ihmisistä mielleyhtynä huliganismiin. Peli muuntautuu todelliseksi vastakkainasetteluksi eri seurojen välille, jonka seurauksena kannattajat pahimmillaan luovat todella väkivaltaisen ilmapiirin ympärilleen. Laji todella imaisee otteeseensa, eikä aina hyvässä mielessä.

Urheilua seuraavat ja sen eri lajeihin paneutuvat omaavat siis klassiseen nörttiyteen liitettyjä ominaisuuksia. Yleistä on myös obsessio faniutta ilmaisevaan materiaan ja tuotteisiin, jotka toisentavat lajien todellisuuden rakenteita. Kuuluisista pelaajista kerätään pelaajakortteja, lempiseuran fanikrääsää haalitaan ja kotihalleihin matkustetaan toisesta maasta asti. Urheilupelit kuten FIFA ja NHL kiehtovat laajalti, ja Fantasy Premium Leaguen kaltaiset leikkimieliset vaihtoehtoisen todellisuuden skenaariot kiehtovat miljoonia. 

Mikä sitten on jättänyt urheiluun obsessoituneet ulos nörtin käsitteestä? Ennen kuin termi koki nykyään tapahtuneen inflaationsa eli tuo outoihin harrastuksiin perehtynyt ryhmä pienessä omaleimaisessa marginaalissaan. Nörtti tarkoitti sosiaalisilta taidoiltaan estynyttä, mutta kuitenkin älykästä sekä turhiin ja lapsellisiin asioihin obsessoitunutta heteromiestä. Luonnollisesti urheilijat eivät sisältyneet tähän termiin näiden steretypioiden varjolla, sillä mikään ei ole maskuliinisempaa kuin esimerkiksi nahkakuulan perässä juokseva hikinen mies. Urheilua ja urheilijoita on arvostettu niin kauan kuin ne ovat kuuluneet osaksi kulttuuritapahtumia. Terveyden, hyvinvoinnin ja kestävyyden ihannointi ovat vanhaa perua, jonka havaitsee jo lihaksikkaista antiikin marmoripatsaista. Nykypäivän länsimaisessa yhteiskunnassa ne ovat yhä arvostettuja piirteitä. Urheilullinen ulkomuoto on pitänyt pintansa kauneusihanteissa yhtä lailla pitkän aikaa. Laura Antolan konferenssin esitelmämässä esille noussut Pierre Bourdieun kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma-ajattelu avasi itselleni uusia ajattelumalleja faniuteen ja sen merkityksestä yksilöön. Raa'asti yksinkertaistettuna kyseessä on toimintaa, kykyjä ja henkistä pääomaa, joilla yksilö kartoittaa mahdollisuuksiaan toimia yhteiskunnassa. Faniuden kontekstissa siis tieto, taito ja kokemukset kartoittavat yksilön statusta tämän yhteisössä.

Kurssilla on käsitelty paljon sitä, miten nörttiyden marginaali on nykypäivään mentäessä kasvanut räjähdysmäisesti valtavirtaan. Siitä kuka on oikea nörtti ja mitä nörtteys viimekädessä on voidaan keskustella varmasti maailman tappiin. Se taas on fakta, että nörttiyden käsite on moninaistunut tähtitieteellisesti. Nörttejä löytyy useasta sukupuolesta, ikäryhmästä, etnisyydestä ja marginaalin sisältä löytyy pienempiä marginaaleja. Termissä havaitsee yhä harvemmin sen negatiivisen kaiun, joka sillä alun alkaen oli. Sen sijaan nörttiys on pääasiassa identifoitumisen väline, tapa ryhmäytyä johonkin. Nörttiys tuntuukin loppupeleissä olevan sanan toistamista ja toteuttamista itselleen.

Kokevatko urheilufanit itsensä nörtiksi? Osaan puhua vain omasta puolestani, koska en ole paljoa tätä aihetta avannut muiden kanssa. Olen itse aina kokenut, että elän kahden radikaalisti erilaisen fanittamisen kohteen kanssa. Havainto läimähtää kasvoihini etenkin, kun olen tekemisissä jomman kumman yhteisön kanssa. Urheilupiireissä on vaikea fantasianörtteillä syväluotaavasti ja on helppo yleistys sanoa, että usein puhuminen aiheesta rajoittuu vain filmiadaptaatioihin. Nörttiyttä pidetään huvittavana lisänä ja tästä kertonee jotain se, että viimeisin junnuvalmentajani tapasi huutaa minua kentällä nimellä Potteri. Olinpa lukiossa myös sporttiluokalla ja siellä joskus toisinaan taas saatoin olla Klonkku (imartelevaa, eikös?). Minulle on näiden ja muiden pienten yksityiskohtien jälkeen jäänyt se erillisyyden olo, jota selitän itselleni nörtin leimalla. Mutta lopulta olen tässäkin tapauksessa vain tietynlainen nörtti: fantasianörtti, mutta sitäkin vain suurimpia klassikoita kohtaan.  Eli olenko oikeastaan vain fani?
  Urheilusta ei ole sen helpompi lähteä puhumaan esimerkiksi tässä laitoksessa, jossa nykyään opiskelen. Olen luovien ja erittäin nörtteilyyn taipuvaisten ihmisten ympäröimä, joten harvoin urheilu (saati futis ja mma) kirvoittaa keskustelua aikaiseksi. Luonnollisesti tässä porukassa se klassinen nörtteily taas pelaa loistavasti. Sitten taas kun selitän pää kuumana viimeisimmistä UFC-matseista ja avaan Fantasy Premium Leaguen keskellä sosiaalista yhdessäoloa, ympäristöstä irtoaa tietynlaista vierastusta. Miettii mikä sitten olisi reaktio, jos myöntäisi luonnon nurmesta sotkuisen ja märän nappulakengän olevan yksi maailman parhaiten tuoksuvista asioista? Koululiikunta kokemusten jakaminen on myös hyvä tapa erottautua joukosta, sillä omat muistoni ovat todella hyviä ja tunnit olivat hyvänä tukena itsetunnolleni (olin surkea matemaattisissa). Vastavuoroisesti kuulen muilta taas niitä kauhukertomuksia, jossa ihmiset katsovat joukkuelajeissa kuin vierasta sikaa epäonnistumisten kohdalla ja jokainen sekunti on yhtä tuskaa.

Koen, että urheilulla on luonnostaan suurempi välimatka klassisen nörtteilyn eri variaatioihin, jotka taas toimivat keskenään hyvin sulavasti. Jos sattuisin harrastamaan larppausta tai cosplayta, olisi niistä lyhyempi askel fantasanörttien kanssa toimimiseen, koska ne ovat molemmat valtavirrasta niin radikaalisti irtautuvia harrastuksia ja muutenkin tematiikaltaan lennokkaampia (todellisuutta spekuloivia). Urheilu taas on ollut osana kulttuurihuveja pitkään ja saanut laajalti aina arvostusta osakseen: se ei ole kokenut marginaalista irtautumista.

En kuitenkaan usko tai tässä halua väittää, että nörteistä löytyy yleisesti vähemmän urheilua harrastavia kuin muista ihmisryhmistä. Kuitenkin olen itse tullut huomanneeksi, että joukkuelajien keskeltä on vaikea löytää muita nörttejä. Olen päässyt tähän (saletisti vedenpitävään) tulokseen henkilökohtaisen otantani kautta, pelattuani kolmessa eri joukkueessa ja käytyäni kolme vuotta sporttiluokkaa, jossa kohtaa ihmisiä monesta lajitaustasta. Toinen tuoreempi huomioni on, että nörtimpää auraa hehkuvat suosivat enemmän yksilölajeja, eritoten budolajeja, miekkailua, joogaa tai vaikka napatanssia (otanta tutuistani ja Nörttitytöt-sivuilta). Mikä tätä selittäisi? Itselleni tulee mieleen vain se, että näihin esimerkkilajeihin sisältyy tietynlaista mystiikkaa ja eksoottisuutta verrattuna arkeen. Näitä lajeja yhdistää myös se, että ne sisältävät suoriutumista ja taitoskaalaa, jota voisi nähdä fiktiossa; kaduilla näkee vähemmän ihmisiä haastamassa toisiaan kaksintaisteluun miekoin.

Kun nyt olen päässyt puheeseen nörteistä ja liikunnasta yleisesti: Nörttitytöt-sivusto herätti minut siihen, miten teknologia on löytänyt luovat keinonsa osaksi ihmisten päiväliikuntaa. Löytyy geokätköilyä, zombeja tai muuta mysteeristä kannustamaan lenkille ja monenlaista kuntoilupäiväkirjaa. Itse olen kokeillut kuntoilupäiväkirjoja, mutta en kokenut niitä itselleni kovin käteväksi. Zombie run! taas kuulostaa hyvinkin mielenkiintoiselta.

Toivottavasti tämä hehtaaripostaus eksyi parin ihmisen luettavaksi, koska tässä aiheessa vellominen kiinnostaa itseäni paljon. Mitä kokemuksia ja ajatuksia muilla on?