Myönnä pois: sinäkin olet fani!

Fanit ovat kokoontuneet, siitä ei ole epäilystäkään. Seison tuhansien ihmisten keskellä. Areena on ääriään myöten täynnä, ja tunnelma on jännittynyt, odottava ja innostuksesta humaltunut. Satojen ja taas satojen käsien rytmikäs taputus ja yleisön villit vihellykset sekoittuvat korvia huumaavaksi pauhuksi, joka täyttää tajuntani. Suuri lava piirtyy edessäni massiivisena ja arvoituksellisena; valkoinen, läpikuultava esirippu kätkee taakseen vielä kaiken tulevan. Yhtäkkiä areena ympärilläni villiintyy entisestään ja sisälläni läikähtää, kun valkeaan kankaaseen piirtyy kolme tuttua siluettia kitaroineen. Raketit räjähtävät, taivaasta sataa kultaa ja esirippu putoaa alas.

Nyt se alkaa!

Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisenakin ajattelin pitkään, etten fanita yhtään mitään. ”Fanitus” määritelmänä tuntui liian voimakkaalta, ja se kytkeytyi mielessäni aina neljännen koululuokan kiihkeään ja syndäntä raastavaan Leonardo DiCaprio -kaipuuseen - tosin tuolloin Leo oli minulle tietenkin Jack(<3). Muistan edelleen, miten hurmioitunut olin James Cameronin ohjaaman Titanic-elokuvan (1997) traagisesta rakkaustarinasta ja kuinka ihailu DiCaprion esittämää Jack-hahmoa kohtaan tuntui suorastaan pakahduttavalta puristukselta rinnassa. Muistan ajatelleeni, että minun täytyy saada tavata Jack! Täytyyhän häneen saada jotenkin yhteys! Selasin ehkä puhelinluetteloa Dawson-sukunimeä etsien…

Faniuteni huipentuma: Sain maksaa monta kissatarraa vaihdossa ”Jack-tarroista”.

(Kuva: Tanja Mustonen)

Tätä tosirakkautta keski noin kaksi päivää, ja myöhemmin se tuntui nololta. Kuka hölmö nyt rakastuu fiktiiviseen elokuvahahmoon, joka (anteeksi spoileri:D) menee vielä kuolemaan tarinan lopussa?! (Vaikka se ovi olisi kyllä TUTKITUSTI kannatellut molemmat: http://www.discovery.com/tv-shows/mythbusters/videos/titanic-survival-results/ ; http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000547151.html :D) Jackiin hullaantuminen tuntui siis pitkään jäävän ainoaksi kosketuksekseni todelliseen fanittamiseen, tai niin halusin itse ajatella. Suorastaan varoin määrittelemästä itseäni minkään faniksi. Kyllähän minä tykkäsin monestakin asiasta ja innostuin seitsämännellä luokalla hetken aikaa jopa identifioitumaan Taru sormusten herrasta -faniksi, mutta muuten minä en mikään hysteerinen fani omassa mielessäni ollut.

Viime vuoden lokakuussa matkustin bussilla Helsingistä kohti kotia, ja edellisenä iltana koettu Haloo Helsingin! Hartwall Arenan konsertti pyöri kiinteästi mielessäni. Yhtyeen viimeistä konserttia ennen vuoden mittaista taukoa oli odotettu innolla, ja konsertin alun odottava tunnelma keskellä täpötäyden areena permantoa tallentui elävästi muistoihini. Tein bussimatkalla intensiivistä tiedonhakua ja yritin kovasti löytää yhtyeen jäsenten yhteystietoja, jotta voisin kiittää heitä henkilökohtaisesti hienosta konsertista. Olisin niin kovasti halunnut erottua niistä sadoista muista, jotka eivät viitsineet nähdä sen enempää vaivaa kuin postata koruttoman kiitoksen bändin yleiselle Facebook-sivulle. Ja olihan toki erittäin todennäköistä, että Suomen suosituimman pop rock -yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset puhelinnumerot löytyisivät Fonectasta…

Ihana Haloo Helsinki! (Kuva: Tanja Mustonen)

Vasta juuri nyt tätä blogipostausta kirjoittassani huomaan, kuinka samanlaisia tuntemuksia Titanicin Jack ja Haloo Helsingin! konsertti minussa oikeastaan herättivät. Molemmat saivat nimittäin aikaan palavan tarpeen päästä ilmaisemaan ihailu suoraan sen kohteelle, jotta juuri minun ihailuni erottuisi jollain tapaa koko muusta suuresta fanijoukosta. Ero 10-vuotiaan ja 24-vuotiaan minäni välillä ei siis näytä tässä suhteessa olevan järin suuri. Erona ”noloa Jack-episodia” seuranneeseen ajatusmaailmaan on kuitenkin se, että nykyisin identifioidun avoimesti monenkin eri asian faniksi! Haloo Helsinki! -yhtyeen ohella fanitan muun muassa Harry Potteria, Game of Thronesia ja  Disneyn animaatioita. Nykymaailmassa fanius on nörttiyden ohella valtavirtaistunut niin, että karkeasti yleistäen jokaisen voidaan sanoa fanittavan jotakin.

Tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa (17.3.2016) Juha Riihimäki kirjoittaa, että fanittaminen on siirtynyt osaksi myös aikuisten maailmaa. Myöskään fanikulttuuri ei ole enää nykypäivänä varattu vain lapsille, vaan Riihimäen haastattelema psykologi Mikael Saarinen huomauttaa, että ”[k]eski-iässä ja vanhempana fanitus on leikkiä, irtiottoa arjesta. Se saa sisäisen lapsen pysymään hengissä.” Lapsellisuuden ja leikillisyyden nivoutumista osaksi aikuisten maailmaa pohdin laajemmin myös edellisessä, jo ennen Riihimäen artikkelia kirjoittamassani, postauksessa.

Nörttiyden ohella myös fanius on osaltaan kantanut tiettyä stigmaa. Fanit on leimattu sukupuolittuneen jaon mukaan stereotyyppisesti joko pakkomielteisiksi yksilöiksi (miehet) tai hysteerisiksi joukoiksi (naiset). Edelleen sanasta ”fani” tulee monelle mieleen kirkuva ja hurmoksellinen ihailijajoukko, mutta tällaiseen fanikuntaan kuulumista ei nykymaailmassa tarvitse enää hävetä tai peitellä. Vaikka fanius on siis nörttiyden tapaan valtavirtaistunut ja jokainen fanittaa vähintään yhtä artistia tai tv-sarjaa, koetaan ”fanitus” kuitenkin vielä usein varsin voimakkaana käsitteenä. Eivätkö fanit ole niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan eturivin paikkoja suosikkiartistinsa jokaiseen konserttiin jo viikkoja ennen varsinaista showta? Tai niitä, jotka osaavat ulkoa kaikki elokuvan vuorosanat, muistavat massiivisen kirjasarjan juonen yksityiskohdat, tuntevat elokuva-adaptaation tuotannon taustat ja ovat aktiivisesti mukana faniyhteisön toiminnassa? Jos nuo edellä kuvatut ovat faneja, niin keitä sitten ovat ne, jotka saapuvat suosikkibändinsä konserttiin maltillisen tylsästi vasta ”normaaliin” aikaan pari tuntia etukäteen, tai jotka katsovat kyllä Lotr-trilogian pidennetyt elokuvaversiot vuosittain läpi, mutta Sormuksen sodan vaiheiden muistaminen tuottaa tuskaa? Faneja kaikki yhtälailla, vastaan minä, mutta joku muu saattaa olla toista mieltä; faniyhteisöllä on nimittäin (ikävä kyllä) valta sulkea ”väärät fanit” ulkopuolelle. Vaikka fani-identiteetti on faniuden tärkein tekijä, niin erot ja eronteko ovat fanikulttuurissa tärkeitä. Tämä ristiriita on mielestäni koko fani- ja nörttikulttuurin suurin ongelmakohta, ja saman huomion onkin tehnyt hyvin moni muukin kurssilainen.

Faniuteen liittyy kuitenkin ihailun intensiteetistä riippumatta tietynlainen aktiivinen toiminta ja tuottavuus. John Fisken artikkelin ”The Cultural Economy of Fandom” (1992) mukaan fanikulttuuriin liittyvä tuottavuus voidaan jakaa kolmeen toisiinsa limittyvään osa-alueeseen. Ensimmäisenä Fiske puhuu semioottisesta tuottavuudesta, joka on fanikulttuurin lisäksi leimallista laajemmin koko populaarikulttuurille. Semioottinen tuottavuus viittaa siihen, että erilaisten kulttuurituotteiden pohjalta luodaan sosiaalista identiteettiä ja rakennetaan sosiaalista kokemusmaailmaa. (mt. 37.) Ymmärrän Fisken ajatuksen niin, että esimerkiksi Haloo Helsinki! -fanit tuottavat ja pitävät yllä yhtyeen inspiroimina tietynlaista ”peace and love” -kulttuuria, jonka omaksuminen on selkeä osa Haloo Helsingin! fanitusta.

Toisena tuottavuuden lajina Fiske mainitsee ilmaisevan tuottavuuden, johon kytkeytyvät paitsi julkilausutut keskustelut fanituksen kohteelle annetuista merkityksistä, myös esimerkiksi idolia mukaileva hius- tai pukeutumistyyli (Fiske 1992, 37-38). Vaatetuksella voi myös helposti ilmaista kuuluvansa osaksi tiettyä faniyhteisöä:

(Kuva: Tanja Mustonen)

Viimeisenä Fiske kuvaa kenties tunnusomaisimpana pidettyä faniuteen liittyvää tuottavuuden lajia eli tekstuaalista tuottavuutta, joka pitää sisällään fanituotannon aina fanifiktiosta ja fanivideoista fanitaiteeseen. Fanit voivat paitsi tuottaa omia ja aivan uusia tekstejä fanituksen kohteen inspiroimina mutta osallistua myös alkuperäisen tarinan tuottamiseen. (Fiske 1992, 39 - 41.) Esimerkiksi nyt jo uransa lopettanut suomalainen pop rock -yhtye PMMP otti fanit mukaan viralliselle musiikkivideolleen. Myös ikisuositusta Salatut elämät -tv-sarjasta on tekeillä nettisarja, jonka tekemiseen fanit pääsevät mukaan.

Fanius ei siis tuottavuuden näkökulmastakaan vaadi välttämättä oman fanisarjan julkaisemista YouTubessa tai aktiivista fanifiktion julkaisemista faniyhteisön keskustelupalstalla. Tuottavuus voi yhtä hyvin olla ideoligian ammentamista fanituksen kohteesta ja sosiaalistumista faniyhteisöön fanipaidan avulla. Faniyhteisöt voivat affektiivisina joukkoina olla hyvinkin kurinalaisia ja raadollisia, ja haluaisinkin viimeisen postaukseni  päätteeksi toistaa vielä tässäkin blogissa useaan otteeseen julki tuodun muistutuksen: faniuden kuuluisi perustua iloon ja positiivisuuteen, ei ”väärin fanittavien” osoittelemiseen. Osoitan seuraavat Haloo Helsinki! -yhtyeen lyriikat kaikille enemmän tai vähemmän intomielisille faneille:

Me ollaan samaa tuhkaa,

samaa kevyttä ilmaa,

joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt.

(Haloo Helsinki!: ”Vihaan kyllästynyt”, albumilta Kiitos ei ole kirosana,  sanat: Elli Haloo)

Lähteet:

Fiske, John, 1992: ”The Cultural Economy of Fandom”. Lewis, Lisa A. (toim.), Adoring Audience. Fan Culture and popular Media. Routledge: London, Great Britain.

Välisalo, Tanja, 3.2.2016: Fanituotanto. Luento Jyväskylän yliopistolla.

Fandom joka aikuistui: isoksi kasvaneet potteristit

Harry Potterin tarinan alkamisesta on kulunut jo miltei kaksikymmentä vuotta. Tuollaisessa ajassa ehtii tapahtua paljon: ensimmäiset fanit eivät ole enää niitä alakouluikäisiä lapsia, joille sarja ehkä alun perin kirjoitettiin. Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, miten Harry Potter on vaikuttanut omaan kasvamiseeni esikoululaisesta yliopisto-opiskelijaksi, millainen oikeastaan on aikuistunut potteristi ja miten sarja voi näkyä täysikasvuisen ihmisen elämässä. Väritän pohdintaani palasilla omasta elämästäni, mutta pyrin myös tarkastelemaan aikuiseksi kasvanutta fandomia kokonaisuutena. Osa ajatuksistani on silkkaa spekulaatiota, ja toivonkin, että saisin teiltä muilta kommentteja sen suhteen, kuinka itse näette aiheen. 

Alkuun on todettava, etteivät Harry Potter -fandomin ovet sentään sulkeutuneet, kun viimeinen kirja tai elokuva näki päivänvalon. Päinvastoin – luulen, että taikamaailman uudet tuulet, kuten tuleva elokuvatrilogia ja Lontoossa esitettävä näytelmä, tuovat joukkoon paljon uutta verta. Kirjat istuvat nätisti kirjaston hyllyssä, josta kuka tahansa voi ne poimia mukaansa ja sukeltaa tarinaan. Uudet potteristit ovat enemmän kuin tervetulleita! Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin erityisesti niihin faneihin, jotka kokevat kasvaneensa Harryn ja kumppaneiden mukana. Viimeisen muutaman vuoden aikan kelkkaan hypänneiden potteristien fanius ei ole yhtään vähempiarvoista, mutta se on tietyllä tavalla erilaista: yhdessä uusia kirjoja jonottaneiden ja ensi-illoissa istuneiden fanien sukupolvikokemus on kenties vahvempi. (Sukupolvikokemuksen voimasta kirjoittaa esimerkiksi Caroline Siede.)

Oma tarinani alkoi joulukuussa 2000, kun avasin aikaisen joululahjan, joka osoittautui paksuksi kirjaksi – niin paksuksi, etten ollut koskaan sellaista lukenut. On ihmeellistä, miten hyvin muistan tuon hetken, sen missä istuin, ilmassa leijuneen taikuuden. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ja se lumosi pienen eskarilaisen täysin. Seuraavan kirjan sain parin kuukauden päästä syntymäpäivälahjaksi, mutta kolmatta en saanut lukea heti perään, koska jo basiliski oli vähän liikaa mielikuvitukselleni. Näkyvimmillään Potter-faniuteni oli 11-12-vuotiaana, jolloin perustin kavereiden kanssa erilaisia kerhoja, puhuin aiheesta jatkuvasti ja kirjoittelin lainauksia vihkojen kansiin. Tuolloin löysin myös Vuotavan noidankattilan, Suomen suurimman Harry Potter -foorumin, josta tuli seuraavien vuosien aikana minulle hyvin tärkeä yhteisö. Myöhemmin faniudesta alkoi muodostua yhä enemmän identiteettikysymys, jotain, joka määrittelee minut. Nykyään useimmille tutuilleni on selvää, että olen potteristi, ja yhä useammin muiden kanssa pääsee myös jakamaan sukupolvikokemuksiaan. Koen, että Harry Potter on vaikuttanut ajatusmaailmaani, mielikuvitukseeni, moniin ystävyyssuhteisiini – ja lopulta jopa alavalintaani. 

Ensimmäinen Harry Potter -kirja ilmestyi vuonna 1997. Sen ensimmäiset lukijat saattavat siis olla tänä päivänä kolmenkympin kriisissä painiskelevia perheellisiä ja työssäkäyviä ihmisiä. Heidän elämänsä on radikaalisti erilaista kuin parikymmentä vuotta sitten; velvollisuuksia ja vastuuta on luonnollisestikin reilusti enemmän kuin alakouluikäisellä ja aika menee ehkä muuhun kuin säännölliseen kirjojen uudelleenlukemiseen tai miiteissä kulkemiseen – tai miten kukin on tahollaan fanittanutkaan. Resursseja osallistua fandomin toimintaan ei välttämättä ole enää samalla tavalla kuin ennen. Moni on varmasti kasvanut ulos taikamaailmasta eikä koe sen vaikuttavan elämäänsä millään lailla, mutta uskon vakaasti, että paljon on myös meitä, joiden elämässä Harry on edelleen hyvin tiiviisti läsnä. Fanius ja fanitus on kyllä erilaista kuin ala-asteikäisenä, ja jotain on pudonnut pois: esimerkiksi minua miittailu lakkasi innostamasta siinä vaiheessa, kun huomasin olevani muita osallistujia reilusti vanhempi ja aivan erilaisessa elämäntilanteessa. Tilalle on kuitenkin voinut tulla jotain muuta; olen esimerkiksi löytänyt käsityöt niin yleisesti kuin fanituotannonkin muotona, ja ylpeänä kannan pakkaspäivinä sinistä Weasleyn jumpperiani. 

Aktiivisen toiminnan lisäksi Harry Potter vaikuttaa elämääni alati jossain taustalla. Se on hyvin konkreettisesti läsnä arkipäivässäni: kuuntelen opiskellessani usein elokuvien soundtrackeja tai saatan kietaista aamulla ranteeseeni siepillä koristellun rannerenkaan. Sarjan vaikutusta ajatteluun taas on vaikeampi osoittaa ja havaita, mutta se on myös ehdottomasti olemassa. Eräs hyvä ystäväni sanoi kerran olevansa taikamaailmassa niin syvällä, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. Minä tunnen samoin: kun on elänyt vain kuusi vuotta elämästään ilman Potteria, on sillä väkisinkin vaikutuksia maailmankuvaan ja ajatteluun. Itseään on vaikea määritellä tai esitellä mainitsematta sarjaa. Jos minua haluaa todella ymmärtää, on parempi kahlata läpi nuo seitsemän kirjaa. 

Ihan aito aikuiseksi kasvanut potteristi
Kuva: Venla Leppälä

Millainen sitten on Potterin parissa kasvanut aikuinen? Paljon huomiota on viime aikoina saanut tutkimus, jonka mukaan Harry Potter tekee lukijoistaan empaattisempia ja suvaitsevaisempia. Tämä johtuu erityisesti siitä, että kirjoissa on erilaisia stigmatisoituja ryhmiä, joiden kohtaaminen fiktion maailmassa kasvattaa hyväksymään tosielämän vastaavia ryhmiä. (Lisää tutkimuksesta esimerkiksi täällä.) Ei mielestäni lainkaan hullumpi ominaisuus miltei kokonaiselle sukupolvelle, joka on hiljalleen nousemassa vallankahvaan. Mututuntumalla sanoisin myös, että aikuiset potteristit arvostavat lukemista ja hyvin todennäköisesti ovat poimineet tuhansilta lukemiltaan sivuilta oppia omaankin kielenkäyttöönsä. Maailmassa, jossa kommunikaatio perustuu hyvin suurissa määrin kirjoitetulle kielelle, ovat lukiessa huomaamatta omaksuttu kielen rikkaus ja taito ilmaista itseään suuria etuja. Toki potteristit ovat elämänsä aikana lukeneet valtavan määrän muutakin kirjallisuutta, mutta Harry Potterin roolia suurten lapsijoukkojen lukuinnon herättäjänä ei voi kiistää. Potterit ovat olleet monelle ovi kaikenlaiseen kirjallisuuteen. Uskon, että potteristeilla on myös voima siirtää jälkikasvulleen tämä into ja rakkaus kirjoihin, jolloin Rowlingin kynästä lähtenyt lukemisbuumi voi jatkua seuraavankin sukupolven keskuudessa. Suurella todennäköisyydellä moni lukee lapsilleen – jo nyt tai tulevaisuudessa – myös Pottereita, paitsi siksi, että ne ovat saavuttaneet klassikon aseman lastenkirjallisuuden joukossa, myös palatakseen omiin lapsuuskokemuksiinsa ja tarjotakseen omalle jälkikasvulleen mahdollisuuden samanlaisiin elämyksiin. Tunnustan, että minullakin on hyllyssä uusi kuvitettu Viisasten kivi, osin ihan vain koska rakastuin kuvituksiin, mutta osin myös siksi, että näen itseni jonain päivänä saattamassa seuraavan potteristisukupolven edustajaa Harryn matkaan. 

Ei ole myöskään mahdotonta, että Potterin ja kumppaneiden rinnalla kasvaminen määrittää tulevan työn ja elämänuran. Caroline Siede mainitsee esimerkiksi HP-parodia A Very Potter Musicalin, joka vei tekijänsä suuremmille areenoille, sekä wizard rock -bändit, jotka ovat voineet jatkaa uraansa velhomaailman ulkopuolella. Fanifiktion kirjoittaminenkin voi johtaa ihan oikeaan kirjailijuuteen. Tällaiset tapaukset ovat tietysti melko harvassa, mutta Potterien vaikutus on havaittavissa maanläheisemmissäkin yhteyksissä: kun fuksivuonna tulevilta äidinkielenopettajilta ja kieliasiantuntijoilta kysyttiin lempikirjoja, melko lailla puolet mainitsi Harry Potterin olleen jollain asteella läheinen jossain vaiheessa elämää. Kuten sanottua, Potter voi avata oven lukemisen ihanuuteen ja sitä myötä monenlaisiin kirjoihin, mikä taas saattaa herättää kiinnostuksen kieleen ja kirjallisuuteen liittyviä ammatteja kohtaan – sekä kehittää taitoa menestyä tällaisella alalla. 

Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa puhuttiin niin sanotusta väärin aikuistumisesta – ikään kuin vinoon kasvamisesta tai jollain tasolla lapsuuteen jumiin jäämisestä. Olenko minä nyt sitten jumissa, kun ostan lomareissulta taikasauvan tai saan itkukohtauksen Warner Brosin studiokierroksella? Onko Potterin perintöä mukanaan kantava aikuinen väärin aikuistunut? Höh, enpä usko: miltä kuulostaa suvaitsevainen ja mielikuvituksellinen ihminen, jolla on takanaan vuosia intohimoista omistautumista asialleen sekä repussaan hyvä luku- ja kirjoitustaito, monta eettistä opetusta sekä arvostusta lukemista kohtaan? TanjaM kirjoitti mielestäni hyvin siitä, kuinka nörttien mielikuvitus, leikillisyys ja luovuus ovat tänä päivänä juuri sitä, mitä työelämässä, ja elämässä yleensä, kaivataan. Ehkä minunkin pitäisi kirjoittaa ansioluettelooni "potteristi vuodesta 2000". Onhan siinä nyt meriittiä kerrakseen! 

Haluaisin kernaasti kuulla muidenkin mielipiteitä asiasta. Millainen sinun mielestäsi on Harry Potterin mukana kasvanut aikuinen? Millainen on oma tarinasi ja miten koet Potterin vaikuttaneen elämääsi?

"Tulen tarvitsemaan tätä Sephiroth-figuuria vielä joskus!!" : Fanikrääsän omistaminen ja siitä luopuminen

Olin todella kova “Japani-ernu” vai pitäisikö sanoa Otaku teinivuosinani (noin 13-15 vuotiaana). Kuuntelin j-rock ja j-pop musiikkia, katsoin animea päivittäin, luin mangaa ja pelasin runsaasti japani ropeja (tai oikeastaan lähinnä Final Fantasy:ä ja Kingdom Hearts:ia). Otin paljon vaikutteita japanilaisesta visual kei-kulttuurista pukeutumiseeni sekä muihin ulkonäöllisiin aspekteihin (käytin paljon mm. värillisiä circle lens:ejä jne.) ja tapasimme samanhenkisten ihmisten kanssa miiteissä, coneissa ja basically juttelimme omasta japani-harrastuksesta sekä olimme muuten vain super “kawaii”. Keräsin paljon kaikkea japani popkulttuuri-krääsää, esimerkiksi action figuureja peleistä, julisteita sekä pehmoleluja. Olin todella vannoutunut japanilaisen popkulttuurin fani ja/tai nörtti, miten sen nyt haluaakin sanoa.

Kuitenkin elämässäni on ainakin tyylillisesti ollut useampia “kausia”, jolloin vaatetyylini ja ulkonäköni kokee suuria muutoksia, yleensä riippuen kiinnostuksenkohteistani sinä aikana. Se varmasti on aika normaalia teini- ja nuoruusiässä, että etsii itseään eikä oikein tiedä, mikä on se oikea paikka, tyyli tai kiinnostuksenkohde itselleen. Minulla “ernu-vaihe” (sitä mitenkään vähättelemättä, tällä nimellä itseäni kutsuin silloin) kesti noin 3 vuotta. Sen jälkeen vaihdoin tyyliäni pikku hiljaa neutraalimmaksi ja ehkä ns. valtavirran mukaisemmaksi. Silloin jäi kyllä moni muukin japanin popkulttuuriin liittyvä harrastaminen vähille: en lukenut enää juurikaan mangaa, katsellut animea tai keräillyt japani rompetta. Uskon harrastuksen loppuneen ehkä juuri siihen, kun lukio alkoi ja elämääni tulvi niin paljon uusia asioita, että oli vaikea jäädä aloilleen. Ainoa asia, joka jäi silloin elämääni jäljelle “ernu-vuosilta”, oli videopelien pelaaminen sekä kaikki japani-tavarat/krääsät sekä vaatteet, jotka olin ostanut. Ne ovat minulla yhä tallessa.

Nykyään olen palannut japani-harrastuksieni juurille jollain tasolla. En tosin aivan samoissa mittakaavoissa, mitä joskus teinivuosinani: katson animea silloin tällöin ja opiskelen japanin kieltä/kulttuuria.

En sen enempää halua puhua omista teinivuosistani ym. Vaan pohdin pikemminkin nörtti-tavaroita, fani-tuotteiden ostamista, niiden ostomotiiveja sekä niistä luopumista. Itse en ole vielä tänäkään päivänä luopunut omista nörttitavaroistani (muutamaa puseroa sekä creepers-kenkiä lukuun ottamatta), vaan pidän niitä visusti tallessa äitini luona sekä varastossa (jostain kumman syystä).

Kaikkien ernu-tavaroiden hamstraus oli mielestäni tosi coolia silloin teinivuosina. Olin aikamoinen materialisti ja minun oli saatava mahdollisimman runsaasti lempi animeni tai suosikki j-rock tai -pop bändin fanikrääsää. Silloinkin kaiken sen fanikrääsän ja tavaran tarkoitus oli luoda huoneeseeni erittäin Otaku-esteettinen-tunnelma (heh), joka oli lähinnä itseäni varten, koska vain harvat ernu-ystäväni kävivät luonani silloin.

Jälkeen päin olen miettinyt, miksi hamstrasin kaikkea sitä fanitavaraa/ ernukrääsää niin helvetisti? Mitä tein kaikella sillä materialla, jotka vain olivat hyllylläni pölyttymässä omien silmieni alla? Ja miksi tavaroista luopuminen on ollut minulle erittäin vaikeaa?

Vaatteet sekä asusteet ymmärrän paremmin: halusin ulkoisesti näyttää muille, mistä olin kiinnostunut sekä luoda tällä tavoin omaa identiteettiäni ja ehkä saada muut huomaamaan minut valtavirrasta. Plus tietenkin pidin siitä, miten pukeuduin sekä kaikista vaatteistani, koska ne olivat mielestäni tyylikkäitä. Osasta vaatteista luopuminenkaan ei tuntunut niin pahalta tai oudolta, ehkä siksi, että  pukeutumistyylini oli muuttunut ennenkin kasvaessani vanhemmaksi.

Tavaroista sen sijaan en ole vieläkään pystynyt luopumaan, enkä tiedä lainkaan miksi. Ehkä koen aina ne näkiessäni suurta nostalgian tunnetta ja mieleeni tulvii mukavia muistoja  nuoruusvuosiltani? Ehkä tunnen, että ne ovat vieläkin osa minua tai identiteettiäni jollakin tapaa vieläkin? Muistelen kyllä kaihoisasti sitä, kun äitini antoi Creepers-kenkäni perhetuttumme tytölle. En ollut käyttänyt kenkiä moneen vuoteen, mutta silti minut valtasi jotenkin kaiho sekä ikävä melkein loppuun kulutettuja kenkiä kohtaan. Ehkä pelkään myös sitä, että sama käy, jos luovun muistakin nuoruusvuosieni fani-/nörtti-tavaroistani.

Tavaroiden kerääminen silloin sai kaiketi oloni tuntumaan hyväksi, kuten materialla on yleensä tapana. Oli se sitten mitä mieleistä materiaa tahansa: vaatteita, koruja, antiikki-esineitä tai fani-tavaraa. Tuntui hyvältä omistaa jotain, mistä ystäväni olivat ehkä kateellisia tai minkä avulla sain juttelemisen aihetta. Tavaroilla oli minulle kyllä myös itseisarvo, ne olivat tärkeitä ehkä vain sellaisenaan hyllyllä, koristamassa huonetta ja ilahduttamassa minun silmääni.

En tiedä, tulenko koskaan luopumaan kaikista sadoista mangoistani, muutamasta action figuuristani ja kaikesta muusta romppeesta, joita silloin ernu-aikanani keräilin. Vaikka en enää niitä käyttäisikään tai laittaisi esille koskaan. VAIN AIKA NÄYTTÄÄ MITÄ ON TULEVA.

Onko teillä ollut samoja tuntemuksia? Oletteko olleet joskus "super faneja/nörttejä" ja menneet sen vaiheen ohi? Omistanut fanikrääsää ja luopunut siitä/ voinut olla luopumatta?

P.S. tämä on neljäs tekstini, siksi jätin sen hieman lyhyemmäksi :E

Kirjallisuusnörttiys, kurssilla pimentoon jäänyt nörttiyden alue

Ajatus kirjoittaa tähän blogiin postaus kirjallisuudesta ja nörttiydestä virisi jo kurssin ensimmäisillä luennoilla. Sain kuitenkin luotua kaksi muuta yli tuhannen sanan mittaista kirjoitusta ennen kuin sain otetta tästä aiheesta. Erityisesti asian kääntelyyn, vääntelyyn ja sormista lipsumiseen vaikutti se, ettei kirjallisuuden suhdetta nörttiyteen juurikaan käsitelty kurssin aikana.

Kirjallisuus nousi esille lähinnä nörttiyden alkujuurien yhteydessä käsiteltäessä scifi-kirjallisuuden ympärille sen alkuaikoina kehittynyttä fanipohjaa, scifi-genren miehisyyttä Aino-Kaisa Koistisen sekä scifi-fandomia Irma Hirsjärven toimesta. Fanifiktionkin muodossa aihetta sivuttiin, mutta silloin painopiste oli ymmärrettävästi ennemmin fanien omassa tuotannossa kuin alkuperäisteoksissa. Lisäksi Katja Kontturi ja Essi Varis käsittelivät sarjakuvaa. 

Jäin kaipaamaan katsausta kirjallisuudesta ja nörttiydestä erityisesti siitä syystä, että mikäli koen olevani nörtti, koen olevani nimenomaan kirjallisuusnörtti. Se on intohimoni ja hukkaisin kevyesti aikani, rahani ja rakkauteni kirjoihin, mikäli en omaisi tätäkään rahtusta itsehillintää, joka minulle on suotu. On kuitenkin hämmentävää huomata, että jälleen lähestyessäni nörttiyden määrittelyä, tällä kertaa kirjallisuuden suhteen, en kykene tarkalleen sanomaan, miksi koen olevani kirjallisuusnörtti.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kirjallisuutta, nörttiyttä ja faniutta ja näiden suhdetta nojaten luentojen materiaaleihin. Avaan oman nörttiyden ja faniuden kokemukseni näkökulmasta hitusen scifi- ja fantasiagenrejä sekä sarjakuvaa. Lähtökohtani on omakohtaisempi kuin kahdessa aiemmassa tekstissäni, joten kirjallisuusesimerkkeinä käytän tämän hetkisiä henkilökohtaisia suosikkejani.

Ei ne kirjat, vaan ne ihmiset

Miksi sitten kutsun itseäni kirjallisuusnörtiksi? Pääasiassa siksi, että luen paljon ja melko laajasti kaikkea. Nenäni on lähes aina kiinni kirjassa ja jos joku avaisi reppuni tai laukkuni minä päivänä hyvänsä, löytyisi sieltä poikkeuksetta jokin opus. Lempiostospaikkojani ovat antikvariaatit ja kirjakaupat, ja julkisista palveluista taistelisin verisimmin kirjastojen puolesta.

Olen kasvanut kirjojen keskellä ja tunnen kutkuttavaa innostusta aina löytäessäni uuden teoksen tai uuden kirjoittajan, johon pääsen tutustumaan. Suhtautumiseni kirjoihin, kirjallisuuteen ja lukemiseen on yksi suurimmista intohimoistani. Lukeminen on parasta ajanvietettä, jota saatan itselleni keksiä, ja haltioidun aina hitusen saadessani uuden kirjan käteeni. Eniten huolestun ajatuksesta, etten elämäni aikana todennäköisesti ehdikään lukea kaikkia teoksia, jotka haluaisin.

Arvostan kirjoja puhtaasti myös esineinä ja täytyy myöntää, että kirjani voivat toisinaan asunnossani paremmin kuin minä. Jokainen kirja, jonka omistan, herättää sisälläni lämpimiä tunteita, enkä voisi ajatella luopuvani yhdestäkään niistä.

Samanlaisiin päätelmiin edelle olevan kuvaukseni kanssa on tullut Lauren Di Pede omassa kirjoituksessaan, jossa hän ruotii kahtakymmentä kirjallisuusnörtin piirrettä. Täytyy sanoa, että tunnistan lähes jokaisen hänen nimeämistään piirteistä itsessäni.

Tämän kokemuksen valossa kirjallisuusnörttiyttä värittää intohimoinen harrastuneisuus. Nörttiyden lajin piiriin kuuluu kiivas kiinnostus jotakin genreä tai genrejä, kirjailijaa, kirjasarjaa tai sitten vain kirjallisuutta kohtaan. Kuitenkin uskon, että kirjallisuudesta ei tee nörttiä niinkään kirjat tai genret, vaan ihmiset, jotka niitä lukevat, harrastavat ja rakastavat. Erityisen määrittävää on nörttiyteen liitetty laaja, intohimoinen harrastuneisuus asian suhteen ja utelias, mielikuvituksellinen kiinnostus aiheeseen.

Intohimo, intensiteetti ja harrastuneisuus

Intohimon ja kiihkeän kiinnostuksen kautta kirjallisuusnörttiys, kuten moni muukin nörttiyden muoto, kiertyy yhteen faniuden kanssa. Kuten aiemmassa kirjoituksessani, Nörttiys ja fanius: rajankäyntiä ja yhteen kietoutumista, totesin, kuuluu nörttiyteen olennaisesti obsessoitunut harrastuneisuus ja faniutta ja nörttiyttä yhdistää lähes pakkomielteinen suhtautuminen fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin. Faniudessa ja fanittamisessa olennaisena piirteenä on voimakas affektiivisuus. Fanittamisen kohde herättää suurta intohimoa ja siihen sitoudutaan vahvasti tunnetasolla.

Kun ottaa huomioon intohimoisen suhtautumiseni kirjallisuuteen, voidaan sanoa, että nörttiyteni nojaa vahvasti faniuteen. Kuitenkin nörtti-nimike luonnistuu paremmin, sillä koen harrastuneisuuteni ja tietämykseni kirjallisuuden suhteen ylittävän pelkän tunnesiteen. Kyseessä ei ole pelkkä puhdas rakkaussuhde ilman älyllisiä haasteita ja mielen ravinnetta.

Lisäksi kirjallisuusfani viittaisi puhtaasti kirjallisuuden eli kaiken kirjamuodossa olevan fanittamiseen ja kirjallisuusnörttiyteen vaikuttavat kuitenkin vahvasti luetut genret. Erityisesti scifi ja fantasia kuuluvat nörttiyteen ja lukemani kirjat sijoittuvatkin pitkälti näiden kahden genren piiriin.

Scifi: teknologian, tieteen ja älyn tulevaisuudennäkymiä

Kuva: Nasti Rings

Scifi-kirjallisuus on toiminut kasvupohjana niin nörttiydelle kuin faniudellekin. Tämän syntyhistorian liitoksen kautta nörttiys on nivoutunut kirjallisuuden genreistä vahvasti scifiin. Juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin, 1920—1930-luvuilla käytyyn scifi-kirjallisuuskeskusteluun ja scifin ympärille syntyneisiin harrastajalehtiin.

Scifi on perinteisesti älyn ja tieteen genre ja se toimii kehtona erilaisille tulevaisuudennäkymille, joissa teknologia, sen kehitys ja niin uhkat kuin mahdollisuudetkin ovat pääosassa. Asioita ja maailmankuvaa selitetään tieteeseen nojaten, älyn pohjalta. Nörttiyden yhtenä piirteenä pidetäänkin stereotypisesti juuri älykkyyttä, minkä voi nähdä liittyvän tavalla tai toisella scifiin.

Nykykirjallisuudesta mainio esimerkki scifin kyvystä käsitellä tieteen ja teknologian mahdollisuuksia ja uhkia, on Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Se tarjoaa vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvan, joka puskee tieteen, luonnon ja ymmärryksen rajoja. Trilogian äärellä kysyy itseltään, minä kaikkena ymmärrämme tietoisuuden. Teosten tarina avautuu ekokatastrofista kertovana trillerinä, jossa paranoian säikeet punoutuvat vaikuttavina kerrontaan. Scifiä ja fantasiaa sekoittava trilogia käsittelee kutkuttavin tavoin ihmisen suhdetta niin luontoon kuin teknologiaankin ja herättää ajatuksia vaikutussuhteista niin ihmisen ja luonnon kuin teknologian ja luonnon sekä näiden kaikkien välillä.

Teokset Hävitys, Hallinta ja Hyväksyntä kyseenalaistavat sen, mitä tiedämme, ymmärrämme ja voimme ymmärtää luonnosta ihmisestä riippumattomana. Kirjoissa peilataan todellisuutta, jossa ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu vaan ainoastaan eliö eliöiden joukossa käsittämättömän, vieraaksi muuttuneen luonnon keskellä. Tarina saa kysymään, mikä ympäröivässä maailmassa on sittenkään todellista ja käsityskykymme rajoissa. Millainen todella on se todellisuus, jossa elämme ja kuinka paljon siitä ymmärrämme? Paljonko aistimme meitä huijaavat ja kuinka lukkiutuneita olemme tapoihimme ajatella ja katsoa ympäristöä suhteessa itseemme, ihmiseen?

Sen sijaan scifin klassikoista oivana esimerkkinä älykkyyden ja loogisen ajattelun painottamisesta on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -saaga. Sarja etenee filosofisen pohdiskelun siivittämänä lävitse nuoren miehen kasvukaaren aikuiseksi rakastumisten ja menetysten kautta. Päähenkilö Severian käsittelee kaikkea vahvasti älyn kautta, suhtautuen kohtaamiinsa asioihin ja ihmisiin usein kylmän viileästi ja loogisesti.

Fantasia: mielikuvituksen ja vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelun alue

Scifin ohella nörttiyden piiriin liitetään vahvasti fantasiakirjallisuus. Kurssin ensimmäisellä luennolla Essi Varis toi esille tutkimuksiin pohjaavan tiedon, jonka mukaan nörttiydessä älyä oleellisempana piirteenä näyttäytyy mielikuvitus. Pohdin, onko tämän piirteen ja fantasiakirjallisuuden välillä jokin yhteys. Fantasiakirjallisuudessahan keskeistä on mielikuvitus ja kyky kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja. Oleellista fantasiakirjallisuudessa on kyky hyväksyä olevaksi kirjoittajan luoma todellisuus ja maailma sekä asettua vastavuoroiseen suhteeseen niiden kanssa.

Oivallinen esimerkki laajasta, sisäänsä imaisevasta ja vastavuoroiseen kuvittelusuhteeseen kutsuvasta fantasiamaailmasta on Terry Pratchettin luoma Kiekkomaailma. Kiekkomaailma-kirjasarja levittäytyy laajana kymmeniin teoksiin, jotka tarjoavat useampia teoksia lukeneelle pieniä silmäniskuja ja vilkutuksia teoksesta toiseen hahmojen vilahdellessa siellä täällä kirjoissa erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Pratchettin tyylinä on älykäs huumori, jonka kautta hän tuo esille erilaisia epäkohtia ja mielenkiintoisia huomioita peilattuna reaalimaailmasta Kiekkomaailmaan.

Sarjakuvat: kuvallisen ja kielellisen ilmaisun yhteen kietoutuma

Kuva: Nasti Rings

Kolmantena kirjallisuusnörttiyteni esiintymismuotona avaan lyhyesti sarjakuvia. Sarjakuvat ovat historian saatossa muovautuneet roskakulttuurina alkaneesta ilmiöstä lastenkulttuuriksi ja pikkuhiljaa omaksi alakulttuurikseen. Edelleen erityisesti supersankarisarjakuvien vaikutuksesta sarjakuvista on tullut osa nörttikulttuuria. Sarjakuvanörttiys on toki oma nörttiyden lajinsa, mutta luen kuitenkin sarjakuvat osaksi kirjallisuuden laajaa kenttää.

Itse olen tutustunut Don Rosan ihmeelliseen tuotantoon lapsuudessa, kuten valtaosa suomalaisista. Nämä kirjat ja tarinat pysyvät kestosuosikkeina kirjahyllyssäni. Toisena lapsuudesta kantautuneena suosikkina on Elfquest-sarja, jonka fantasiaelementit ja kuvakieli kiehtovat edelleen mieltäni. Huomaankin, että sarjakuvien parissa viehätyn ensisijaisesti viivan jäljestä ja teosten visuaalisista ilmeistä. Saatan kaapata kirjastosta mukaani jonkin teoksen puhtaasti sen kansikuvan perusteella tai muutaman verkkaisesti selaillun sivun jälkeen. Esimerkiksi Cyril Pedrosan sarjakuvaromaani Kolme varjoa on sellainen, jonka lainasin luettavaksi puhtaasti piirtäjän herkistävän, kaarevan viivan ja ilmaisun tähden.

Erään yksilön subjektiivinen kokemus laajennettuna kuvastamaan kirjallisuusnörttiyden piirteitä

Mitä siis voin omasta, lyhyesti avatusta kirjallisuusnörttiydestäni laajentaa joiksikin yleisluontoisesti päteviksi piirteiksi? Ainakin kaikkea nörttiyttä ja faniutta määrittävä intohimo ja kiihkeä harrastuneisuus kuuluvat olennaisena osana asiaan. Kirjallisuusnörtti rakastaa kirjojaan ja kirjallisuutta ja tietää sydämessään, mitkä ovat hänelle itselleen ominaisimmat genret ja rakkaimmat kirjoittajat.

Kirjoja ja genrejä olennaisempia ovatkin juuri ne ihmiset ja fanit, jotka kutsuvat itseään kirjallisuusnörteiksi. Heidän intohimonsa ja kiinnostuksensa kirjallisuutta kohtaan määrittävät sitä, mitä pidetään nörttiytenä kirjallisuuden piirissä. Vaikka siis scifi ja fantasia liitetään genreistä yleisimmin nörttiyteen, en näkisi mitään syytä sille, etteikö kuka tahansa millä tahansa kirjallisuuden genrellä tai tyylillä nälkäänsä kiihkolla ja uteliaisuudella tyydyttävä voisi kutsua itseään kirjallisuusnörtiksi.

Koska kiinnostaa. Negatiivisia asioita on vaikeaa myöntää tai kieltää.

Onko noloa olla kiinnostunut asioista? Miten typerä kysymys, haluan uskoa. Jätän kuitenkin huomioimatta niin sanoessani nörttiyden, faniuden ja kaiken harrastamisen ihmisten keskuudessa. Lukija voi nähdä miksi sana nolo voi tulla esiin jokaisen kolmen kohdalla. Kiinnostuminen yleensä myös kuuluu niihin. Hyvin yksinkertaista. Mikä on tehnyt mielenkiinnosta, joka luultavasti auttoi meidät tähän päivään kaikkine keksintöineen ja aatteineen, jotain miksi lapset piikittelevät toisiaan mentaaliseen väkivaltaan asti näin esimerkkinä. Kenties on tuttu myös asenne, ettet voi avoimesti olla liian innostunut koska se koetaan ainakin oudoksi jos ei muuta. Psykologiaa on tutkittava tarkemminkin jos haluaa vastauksia. Rajaamista tarvitaan. Kokemukset ovat lähteenäni, voin kertoa, että kiinnostus on aiheuttanut minunkin suuntaani vinoja katseita. En halua mainita missä, en tässä ja olin kiinnostunut silloin itse instituution toiminnasta yhtälailla kuin harrastuksistani. Kumpaakin oudoksuttiin. Arvioin että syynä katseisiin oli hyvin yksinkertainen selitys: koska ei kiinnosta.

Manga, sarjakuva, jossa hahmot ovat epäinhimillisen näköisiä ja muutenkin muoteista suoraa valettuja. Pelkkiä tissijä ja peppuja näkyy joka sarjassa. (Niin, eihän tällaista ilmiötä kirjallisuudesta tai supersankareiden keskeltä löydy. Mihin voimme huutaa, että jokainen teos on oma kokonaisuutensa, eri tekijän kynästä, omasta genrestä, eri kohdeyleisölle.) Niin, mutta sitten niitä kirjoja vielä luetaan väärinpäin.

Miksi olet kiinnostunut jostain tällaisesta, miksi tuo ei vain mene muualle harrastuksineen, miksi joku muu ei voi pitää kanssani samoista asioista. Ihmisen tervekin itsekeskeisyys, se on hiljainen. Ei sitä halua muille kertoa, tulet vainoharhaiseksi koska kuvittelet olevasi narsistinen. Silti, siellä se on. Erottamassa meidät siitä viereisestä henkilöstä. Samalla pidämme hänestä, sillä olisi tylsää jos maailmassa kaikki olisivat samanlaisia. Tämä on kaukana rakettitieteestä, eikö vain? Tarvitaan hieman keittiöpsykologiaa, hieman itsetietoisuutta ja asettumista muiden asemaan. Lapsi pelkää erottomista, vielä ei ole itsevarmuutta, vielä ei ole tietoa siitä millä tavalla maailmassa pärjää, millä tavalla ei tarvitse jäädä yksin. Kaikki tämä, on meidän mielenkiintomme tiellä, ainakin vähän, joskus enemmän. Kuljen yksinkertaistuksin nyt, tämä on yksipuoli, koskaan ihmistä ei voi täysin analysoida.

Videopelit? Virtuaalitodellisuus? Ei niitä voi syödä, miten naurettavaa… (Paitsi, että 3D-tulostin on keksitty ja tekniikka kenties vie meidät massojemme keskeltä avarampaan paikkaan pilvien taa.) Ihminen lakkaa elämästä omaa elämäänsä, unohtavat todellisuuden. (Mikä on todellisuus huomenna? Miten paljon keskiajan ihmiset olisivat pelänneet maailmaamme tänä päivänä? Miten yksikertaista sanon taas.)

Vanhempamme pärjäsivät maailmassa tuntemiemme keinojen takia, heidän esimerkkinsä on meillä takana. Onko olemassa uusia keinoja, tietenkin on. Kun nuo keinot irtoavat tarpeeksi entisestä varmuus katoaa täysin, epäluulo kasvaa. Yhteiskuntamme sitoo ihmisiä yhteen, tarkoituksemme on auttaa niitä, jotka eivät onnistu tai, joita kohtaa huono-onni. Tuo toinen on mielenkiintonsa takia menossa suuntaan joka saattaa heittää hänet minun harteilleni. Sellaisen aiheen tähden, harrastuksen vuoksi ja mielenkiinnon takia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa, jolla ei ole minulle arvoa (ymmärrän tietenkin että muille sillä on mutta silti). Hypoteesini on säälimätön. Uusi ei ikänä tule olemaan suosittua, ei todella. Riippuen ihmisestä, uusi voi olla asia joka keksittiin satoja vuosia sitten tai jokin meemi joka keksittiin eilen. Epäluulo merkitsee ihmishengissä edelleenkin, missä päin maailmaa sitten ollaan. Siitä emme koskaan pääse eroon, meidän ei kannata päästä siitä eroon. Meidän kannattaisi kuitenkin muuttaa se työkaluksi, ei tunteidemme talutushihnaksi.

Ihmiset juoksee pitkin metsiä haarniskassa ja huitovat ilmaa puumiekoilla tai muuten vain omaksuvat rooleja, joilla ei tee yhtään mitään ja joilla ei makseta vuokraa. (Meillä on joka tilanteeseen omat kasvot, työntekijä, kaupassakävijä ja opiskelija. Miksi vapaalle siirtyessämme emme voi olla jotain täysin muuta? Jotain jännittävää? Jotain erilaista kuin tilintarkastajia tai siivoojia, ministereitä tai putkimiehiä?)

En halua pyydellä aneeksi omia yksikertaisia ajatuksiani, en halua pyydellä anteeksi mistä pidän, kuka haluaa, en halua selitellä kun olen jostain muiden luomasta asiasta niin kiitollinen tai nautin siitä. Kuka haluaa? Et voi menestyä jos et käytä aikaasi innovaatioon, yrittämiseen, kovaan työhön, jonka tulos on näkymättömissä ja ole hyvänen aika kiitollinen kun voit tulla kotiin rättiväsyneenä työstä. Sinulla on juuri ja juuri aikaa nukkua, jotta voit toistaa saman huomenna. Todellisuus ja rationaalisuus sinut ruokkii. No, mitä ikinä työstä ajattelette tai näistä väitteistä, ihmisellä on aivot, jotka mahdollistavat tajunnan, tietoisuuden. Millä sinä pidät tietoisuudestasi huolta?

Elokuvien asemaa kukaan ei varmaan enää viitsi kyseenalaistaa olematta tietoisesti tekopyhä. (Voin olla väärässä.) Ei silti tarvitse huutaa ja seota tuehan tähden, ainakaan meidän suomalaisten. (Small-talkin taitoon kuuluu sadan filmitähden tunteminen. Olet outo jos et tiedä.)

Haluaisin esittää pienen ajatusharjoitteen, kaikella ystävyydellä. Täydennä seuraaviin kahteen väitteeseen sulkujen kommentit. Jokainen nörtti varmasti osaa, sinä normaali ihminen, haastan sinut yrittämään.

Kirjoitat fanfiktiota? No… anteeksi mutta näin yhden kaverini toisella puolella baaria.

Hänellä ei ole elämää, kai matemaattisuus vie muilta ominaisuuksilta aivoissa tilaa. Kaikkihan ne ovat sosiaalisestirajoittuneita.

Vai onko sittenkin niin, että nämä ovat kaikki vain kiinnostuksen kohteita, sen enempää sormella osoittamatta ja pisteitä keräämättä? Sosiaalisenmedian käyttäjä nauraa kommenteilleni, ne ovat jotain mitä jokainen lukee jossain muodossa päivästä toiseen keskustelupalstoilla. Kiistelyä puhtaista makuasioista, maustettuna ennakkoluulon terävällä epäoikeudenmukaisuudella, se tekee vain vihaiseksi tai kyllästyttää loputtomiin. Todistelu on taitonsa, siitä on tullut välttämätöntä, jokainen huomaa joskus yrittävänsä todistella kantaansa. Minä teen sitä tässä, juuri nyt, menestyksestä en voi paljoa itse sanoa.

Tulevaisuudesta haluaisin tietää, mikä meitä silloin kiinnostaa ja miksi. Mitä me tulevaisuudessa joudumme todistelemaan? Mikä on mahdollista tulevaisuudessa? Mikä on normaalia? Nörtteys saattaa kuolla kokonaan siinä merkityksessä missä se nyt on, tai sitten löytyy vain yksinkertaisesti uusi kiinnostuksen kohde, uusi ulottuvuus, josta emme voi olla varmoja ja joka kenties pelottaa.

Laimeaa eikö?

Yaa-yaah tyehtgeethin!

Tai englanniksi: Greetings stranger! Aloin kutsumaan itseäni nörtiksi ammattikoulussa, kun tajusin käyväni keskustelua ystäväni kanssa ewokiksi. Silloin se kolahti ja planeetat olivat jälleen linjassa. Kurssin aikana pohdin paljon sitä miksi olen tai olenko ollenkaan nörtti. Pohdin myös paljon sitä mitä nörttiys minulle tarkoittaa.

Miksi olen nörtti enkä "vain" fani? Minulle nörttinä oleminen tarkoittaa elämäntapaa. Se on osa elämääni ilman että välttämättä fanitan kaikkia asioita joita se pitää sisällään. Keskustelu ystäväpiirissäni on arkipäiväistä: mitä on pelannut viimeaikoina, mitä siitä on ollut mieltä, tubettajien tekemät videot tai ajankohtainen aihe/ilmiö. Keskusteluun ei läheskään aina liity hirvittävää hypeä vaan se tapahtuu aivan samalla tavalla kuin puhuisimme ruuasta. Toiset haaveilevat millainen unelmien auto voisi olla, toiset pohtivat paljon sitä millainen unelmien pöytäkone olisi ja millaisia osia siihen mahdollisesti haluaisi. Kummatkin yhtälailla käyttöesineitä ja haaveilijalleen mahdollisesti arkipäiväisiä.

Fanius särähtää korvaani monissa tapauksissa ohimenevänä kautena. Tämä johtuu luultavasti siitä että sanan fani olen aina mieltänyt vahvasti liittyvän musiikkiin. Kurssi kuitenkin sai minut ymmärtämään sanaa paljon monipuolisemmin. Mietin kurssin aikana voitaisiinko nörttiyttä jopa kuvata erittäin omistautuneeksi faniudeksi tai "äärifaniudeksi? Kun katsoo esimerkiksi Big Bang Theoryn esiin tuomia stereotypioita hahmojen omistautuneisuus fanittamiaan kohteita kohtaan paistaa läpi koko ajan. Myös arkipäiväisyys tulee hyvin esille sarjassa.

Sukupuoli nousi kurssin aikana esiin monta kertaa. Tämä on ollut erittäin ajankohtainen keskustelun aihe myös minun "nörtti ystäväpiirissäni". Kurssin aikana esille nousivat sanat: miesvaltaisuus, poikaklubi, sisäänheittäjä. Mietin onko näin ja miksi minä en ole kokenut asiaa niin. Kasvoin veljien keskellä ja ala-asteella luokallani oli vain poikia. Äitini pelasi kanssamme konsolipelejä. Pelaamisen lisäksi, luin fantasiakirjallisuutta, sarjakuvia ja katsoin animea. Jaoin monet harrastuksistani veljieni kanssa ja tyttöjen kiusatessa olin aina tervetullut poikien leikkeihin. Minä kasvoin "sisäänheittäjieni" kanssa. Kurssin aikana tajusin sukupuolittuneisuuden näkyvän myös Big Bang Theoryssä. Naishahmot eivät pääsääntöisesti/alkuun ole kiinnostuneet miesten sarjakuva, elokuva ja peliharrastuksista. Kuitenkin pientä "sisäänheittämistä" sarjan mittaan tapahtuu. Sarjassa myös sarjakuvakauppa on vahvasti miesten reviiriä ja naisia näkee harvoin.


En ollut aikaisemmin ajatellut miesvaltaisuutta. Puhuttiin myös negatiivisesta suhtautumisesta naisiin sekä heidän kyseenalaistamisestaan. Peliyhteisössä FPS-peleissä törmään paljon huuteluun. MMORPG:issä olen aina itse saanut olla rauhassa. Tosin seminaarissakin pohdittiin World of Warcraftia, jossa olen pelannut viimeksi yli viisi vuotta sitten. Kurssin aikana pelasin useaan eri otteeseen Team Fortress 2:sta. Huomasin, että mikäli toin sukupuoleni esiin puhumalla voice chattiin enennkuin minulla oli pisteitä/peli sujui huonosti ihmiset todellakin saattoivat ottaa tämän negatiivisesti ja kohdistaa kommentteja sukupuoleeni. Eivät aina, ja huomasin että negatiivista kommenttia antoivat nimenomaan vanhemmat ihmiset voicechatin välityksellä: ”Go back to kitchen”. Jos tein saman asian kun olin top-pelaaja kierroksesta toiseen, en onnistunut saamaan yhtään negatiivista kommenttia. Tätä olisi mielenkiintoista tarkkailla enemmän. Tietyllä tavalla asetelmassa näkyy myös monen pelaajan ymmärtämättömyys noobeja kohtaan. Jotkut pelaajista ovat erittäin kilpailuhenkisiä. Ennen kurssia olen kiinnittänyt huomiota vanhempien pelaajien hivenen agressiiviseen suhtautumiseen nuorempia pelaajia kohtaan niissä tilanteessa joissa pelaaja on vasta aloittelija tai pelaa huonosti. TF2:ssa pistetaulu tuntuu vaikuttavan joskus paljonkin. Kerran veljeni kanssa sitä pelatessani, tuntematon ihminen alkoi haukkumaan minua, koska olin hänen mielestään huono medikki. Olin kuitenkin Top pelaaja ja yllätyksekseni joku tiimin jäsenistä järjesti äänestyksen jossa valittaja lensi yksimielisesti pihalle. Olisi mielenkiintoista tutkia näkyykö samanlainen ilmiö myös muissa peleissä. Itse näkisin agressiivisen tuhtautumisen erityisesti TF2:ssa liittyvän vahvasti pisteisiin. Tietysti aina on olemassa myös niitä, joille pistetaulu ei merkitse mitään. FPS-peleissä tätä olisi ehkä helpompaa tutkia koska samanlainen pisteytys ei esimerkiksi MMORPG:issä toimi tai ole niin konkreettisesti näkyvissä. Monilla pelaajilla on useampi hahmo, joten levelit eivät kerro koko totuutta. TF2:ssa taas jokaisen kierroksen jälkeen näkyy oman tiimin Top 3.

Sukupuolirooleja ja tarinoiden syvempiä merkityksiä olen alkanut pohtimaan paljon kasvaessani. Käsittelen aihetta siksi myös muissa blogiteksteissäni. Tekstistä tuli ehkä liian omakohtainen, mutta se tuntui luontevalta tavalta tuoda esiin kurssin herättämiä ajatuksia. Nyt pidemmittä puheitta, Teeha.

Fani vai n-sana (ei SE n-sana)

Jos suoraan sanotaan, niin en ole koskaan mieltänyt itseäni nörtiksi. Fanius on minulle paljon tutumpi käsitteenä ja voin sanoa olevani fani. Mutta nörtti? Sana kuulosta minun korviini oudolta, enkä tunne yhteenkuuluvuutta sanan/termin kanssa. En tosin ole ainoa termin asian kanssa painiva, vaikka täältä löytyy niitäkin, jotka ovat jotenkin sinut nörttiydensä kanssa.

Aloitetaanpa kuitenkin alusta. Vuosien varrella olen lukenut lähinnä fantasia kirjoja ja pelannut erilaisia pelejä netissä. Olen ollut erilaisilla nettisivuilla osallisena – lähinnä Harry Potter aiheeseen liittyen. Tähän kuului mm. Harry Potter aiheeseen liittyvien uutisten toimittaminen eräälle Potter sivustolle, keskustelufoorumilla Potterista keskustelu yms. Vähitellen Pottermaniani ja netissä pelaaminen alkoivat hiipua, ja siirryin animen pariin. Naruto taisi olla yksi ensimmäisistä katsomistani animeista (vaikka muistan nähneeni Akiran joskus todella nuorena). Naruton animesta oli hyvin lyhyt hyppäys lukemaan mangaa ja aloin lukea ns. holy shonen trinityä (Naruto, Bleach, One Piece). Termi on länsimaalaista perua kuvastamaan noiden kolmen sarjan suosiota, vaikka julkaisumaassaan Japanissa One Piece rökitti silloin (ja rökittää edelleen) kilpailijansa suosiossa.

Toki aloin lukea muita mangoja ja katsoa eri animeita, joille annettiin foorumeilla suosituksia. Hurahtamiseni mangan ja animen maailmaan alkoi pikkuhiljaa hiipua alkuinnostuksen jälkeen, ja aloin katsella erilaisia tv-sarjoja. En voi kertoa kuinka iloinen olin löydettyäni Doctor Whon (en ole tosin katsonut alkuperäisen sarjan jaksoja). Tänä aikana seurasin myös useita muita tv-sarjoja, kuten Supernatural, Dark Angel, Buffy, Angel, Torchwood… The list goes on.

Toki katselin näitä sarjoja, ja luin Pottereita ja mangoja, limittäin. Dark Angel tuli katsottua kauan ennen manga/anime vaihdettani, mutta yleisesti ottaen olen huomannut menneeni yhdestä segmentistä toiseen. Kun olen ollut jossain tietyssä segmentissä, niin olen pääasiallisesti katsonut/lukenut sen segmentin asioita.

Koko tuona aikana en ole koskaan käyttänyt itsestäni termiä nörtti.

Fani ja fanius on ollut se nimitys, johon olen tuntenut yhteenkuuluvuutta koko tuona aikana. ”Fandom” ja ”fan” sanat ovat niitä joihin olen eniten törmännyt internetissä liikkuessani. En muista kertaakaan törmänneeni henkilöihin, jotka olisivat nimenneet itsensä nörtiksi tai englanninkielisesti ”a geek”. Tämä tosin perustuu omiin muistamiseen. Pakkohan minun on jossain vaiheessa ollut törmätä termiin, mutta en muista rekisteröineeni asiaa. Prioriteettini ei ollut silloin alkaa pohtia syvällisiä – fanin ja nörtin eroja, sekä kumpaan kuulun. Pikemminkin olin enemmän keskittynyt fanittamiseen.

Aloin pohtia omaa historiaani ja näitä kahta termiä miettiessäni, miksi minulla on niin paljon vaikeuksia sanoa itseäni nörtiksi. Jopa asian sanominen ääneen, ”olen nörtti”, saa minut irvistämään. Onko minulla joitain ennakkoluuloja nörttejä kohtaan?

What is a nerd? What is a fan? Suuria kysymyksiä

Nörttikulttuurin seminaariin liittyen yle julkaisi pienen artikkelin nörttiydestä (joka oli kirjoitettu vähän informaatioähkyisesti). Kyseinen teksti summaa nörttiyden: ”ollakseen oikea nörtti on tiedettävä enemmän ja fanitettava kovemmin kuin muut. Alakulttuurit nörttikulttuurin sisällä voivat olla hyvin voimakkaita”.

Istuessani luennolla sarjakuvakulttuurista kuulin tiivistyksen termeihin fani ja nörtti. Fani on harrastaja, joka kuluttaa ja nörtti on taas jotain syvempää perehtymistä aiheeseen. Tämä ei kuitenkaan ihan ole kattava selitys, sillä fanituotanto (fanifiktio, fanitaide, fanivideot, cosplay, erilaiset käsityöt yms.), joka menee faniuden alle, on jonkin asian tuottamista. Toki siinä samaan aikaan voidaan nähdä, että tuotetaan kulutettavaa asiaa. Fanifiktiota luetaan muiden fanien toimesta, fanitaidetta katsotaan, kommentoidaan ja jaetaan jne. Fanius voi siis samalla jonkin asian tuottamista, kuin myös kuluttamista.

Miten sitten ne ihmiset, jotka kirjoittavat fanifiktiota? Hehän ovat hyvin sisällä perillä omaan fanituksen kohteeseensa. Jokainen Sherlockin ja John Watsonin välinen kommunikaatio joutuu Uuden Sherlock fanin kohteeksi (joka siis fanittaa Watsonia ja Sherlockia keskenään). Tällainen fani muodostaa tulkintoja ja luo oman käsityksen aiheeseen (nörttikulttuurin seminaarissa oli Tanja Sihvosen ja Meniina Wikin esitelmä uudesta Sherlockista, jossa käsiteltiin sarjan fanittamista tarkemmin). Tulkintojen lisäksi fanittaja voi hakea enemmän informaatiota parista alkuperäislähteistä, tai keskittyä fanitamiseen ja fanifiktion luomiseen.

Mikäli nörtteys vaatii perehtymistä asiaan (lopulta esim. sisäpiirivitsien ymmärtämistä, kattavan tiedon aiheeseen omaamista yms.), niin menevätkö ne, jotka hakevat lisäinformaatiota aiheeseen, nörttiyden alle? Kyllä, mikäli he ottavat tarpeeksi laajan katsannon ja perehtyvät kunnolla aiheeseen.

Aiheesta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta Nasti summasi jo tarkemmin fanin ja nörttiyden, yhtäläisyydet ja erot.

Que the identity crisis

Olenko siis ollut koko tämän ajan tietämättäni nörtti? Started from the bottom now we here tyylisesti aloitin fanista ja päädyin nörtiksi perehdyttyäni johonkin fanittamaani asiaan tarpeeksi? Olenhan ollut mukana fandomeissa, kerännyt syventävää tietoa fanittamistani aiheista. Perehtynyt terminologioihin ja niiden selityksiin. Keräsinkö siis tarpeeksi informaatiota ja level uppasin nörtiksi?

….
………
……………………….
…………………………………………………………………

Nope.

Ei.

Nope.

Ensireaktioni on hylkiä tuota johtopäätöstä. Repiä se kappaleiksi, laittaa vessanpönttöön ja huuhdella. Tunkea muutama sata dynamiittia perään, ja räjähdyksen jälkeen laittaa vielä perään haita, joilla on laser päässään, tuhoamaan loputkin jäljelle jääneet palat.

Mistä tämä reaktioni johtuu?

Ensinnäkin koen, etten ole saavuttanut jotain tiettyä tasoa faniudessani, että olisin kerännyt tarpeeksi informaatiota kutsuakseni itseäni nörtiksi. Toiseksi, en koe itseäni nörtiksi. Hyvä kun osaan edes selittää sen termin, saati mitä eroa on nörtillä ja fanilla. Kolmanneksi, minulla on jostain syystä kauhea asennevamma nörtti sanaa kohtaan. Tämä menee samaan kategoriaan, kuin miksi en suostu vieläkään lukemaan Tuntematonta sotilasta tai katsomaan Benjamin Buttonin uskomaton elämä elokuvaa. Inhooni ei ole järkevää selitystä. Koen vain syvää inhoa niitä kohtaan.

En tosin voi kirjoittaa tätä ilman, että tarkastelisin syytä miksi vierastan nörtti sanaa. Tunneperäiseen reaktiooni on oltava jokin syy. Syynä on hyvin luultavasti nörtti sanan laukaisemat mielikuvat nörtistä. Mieleeni tulee tahtomattani mielikuva silmälasipäisestä, tietokoneen ääressä istuvasta, no life omaavasta henkilöstä. Tiedän sen olevan väärin. Tiedän nörtin tarkoittavan nykyään ihan jotain muuta. Silti tämä on se kuva, mikä pompsahtaa ensimmäisenä mieleen nörtti sanan kuullessani.

Tämä voi olla samanlainen kokemus muille ihmisille. Oletan mikäli joltain kadulla kävelijältä kysyttäisiin, mikä on ensimmäinen asia mitä tulee mieleen sanasta nörtti, niin vastaus olisi jotain tietokoneisiin liittyvää. Saatan toki olla väärässä. Jokaisella on kuitenkin joitain ennakkokäsityksiä joistain asioista. Ennakkokäsityksiä pitää kuitenkin muuttaa, mikäli ne eivät pidä paikkaansa. Uuden informaation tullessa on päivitettävä oppimiansa asioita. On siis aika yrittää kohdata omat ennakkokäsitykseni nörttiydestä, ja päivitettävä mitä se tarkoittaa. Sen takia joudun sanomaan seuraavan asian.

Olen fani. Olen myös nörtti.

…

P*rkele.

(Jatkan tosin edelleen tätä yhden henkilön Tuntematon sotilas kirjan ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä elokuvan välttämistä. Yksi asia kerrallaan.)

Tiedän, että minulla oli myös kohdat yksi ja kaksi pohdinnassani miksen nähnyt itseäni nörttinä. Kohta kolme oli kuitenkin se, mikä painoi eniten vastenmielisyydessäni nörtti termiä kohtaan. Joissain fanittamissani asioissa olen kärryillä niin hyvin, että voisin täten nimittää itseäni nörtiksi niihin liittyen.

Joudun sulattelemaan asiaa tovin, mutta en koe tämän nörtti termin omaksumista ylitsepääsemättömäksi itselleni. Kommentoi mikäli olet kokenut samanlaista tuskaa aiheen takia, tai haluat vaan kommentoida/jatkaa juttua.