Sarjakuvakulttuurin valtavirtaistuminen elokuvissa ja sen ongelmat naisfanin näkökulmasta

Sarjakuvia ja varsinkin supersankarisarjakuvia on aina pidetty vähän nörttien juttuna; naista saamattomat finninaamaiset teinipojat toivomassa, että heillä olisi Batmanin vartalo ja charmi tai että he saisivat Wonder Womanin näköisen naisen. Tämä on ollut perusasetelma monissa sarjakuvista innostuneiden nörttien kustannuksella pilailevista TV-sarjoista. Sarjakuvien lukeminen ja kerääminen ei ole koskaan ollut mitenkään ”siisti” harrastus ja supersankareista intoileminen on nähty jonkinlaisena teinipoikien eskapismina josta olisi tarkoitus kasvaa jossain vaiheessa yli, ellei halua päätyä sketsisarjoista tutuksi arkkihahmoksi: 30-vuotiaaksi mieheksi, joka asuu edelleen äitinsä kanssa saman katon alla ja käyttää kaiken rahansa sarjakuviin ja muuhun nörttikamaan eikä koskaan saa naista. Tällä arkkityypillä leikittelee muun muassa Big bang theory (Rillit huurussa) TV-sarja, erityisesti Howard Wolowitz- nimisen hahmon kohdalla. 

Miksi sitten katsoessani tämän vuoden ensi-iltaelokuvien valikoimaa en voi olla huomaamatta, kuinka monta sarjakuviin pohjaavaa elokuvaa tänä vuonna on ilmestymässä, muun muassa Captain America: Civil War, Deadpool, Batman v Superman: Dawn of Justice sekä X-Men: Apocalypse. Tämä on vain jatkoa 2000-luvulla alkaneelle elokuvatuotannolle, jossa ei pelkästään tuoteta supersankariteemaisia elokuvia, vaan niistä tehdään lyhyen ajan sisään myös uusia versioita. Tästä esimerkkinä vuonna 2005 ilmestynyt Marvelin sarjakuviin Ihmeneloset pohjaava elokuva Fantastic Four ja kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2015 siitä tehty uusi versio sekä vuoden 2002 Spider-Man ja vuoden 2012 The Amazing Spider-Man (jos siis haluaa ajatella että Spider-Man ja The Amazing Spider-Man ovat ”sama elokuva”).

Mitä tästä siis pitäisi oikeastaan ajatella? Sarjakuvien keskellä kasvaneena ja supersankareista intoilevana nörttinä reaktioni on hyvin kaksijakoinen. Ensimmäinen reaktioni on innostus. On aivan mahtavaa, että näistä erinomaisista sarjakuvista tehdään vihdoin suuren budjetin elokuvia ja käynkin aina innolla katsomassa uusimmat X-Menit ja olin hyvin tyytyväinen, kun The Amazing Spider-Man tuli korjaamaan ne puutteet, mitä vuonna 2002 Tobey Maguiren tähdittämässä Spider-Man elokuvassa oli (lähinnä Peter Parkerin persoonallisuuteen liittyvät). Toisena reaktiona minulla nousevat kuitenkin pintaan tietynlainen omistushaluisuus: kuinka elokuvayhtiöt kehtaavat tulla ottamaan alakulttuurin (tässä tapauksessa nörttiyden) ja tehdä siitä valtavirtaa.

Vaikka sarjakuvista ja supersankarisarjakuvista on aina ollut olemassa erilaisia filmatisointeja (esim vanhat Batmanit ja Supermanit), on silti silmiin pistävää, kuinka viime aikoina Hollywood on jollain lailla huomannut nörttiyden valtavirtaistumisen ja päättänyt lähteä ratsastamaan tällä aallonharjalla takoakseen rahaa näillä suuren budjetin elokuvilla. Viime vuosina supersankarielokuvia on tehtailtu sitä tahtia, että välillä on tuntunut vaikealta pysyä perässä, mistä versiosta on kyse. Suuria tunteita minussa herätti varsinkin tänä vuonna ensi-iltaan tullut ja suhteellisen paljon huomiota saanut Deadpool-elokuva. Deadpoolia elokuvassa näytellyt Ryan Reynolds lobbasi kyseistä elokuvaa todella pitkään, ennen kuin se lopulta saatiin tuotantoon. Tuottajille tämä oli toki riski, varsinkin koska elokuvasta tehtiin supersankarielokuville epätyypillisesti K16-elokuva (”R Rated”). Riski kuitenkin kannatti, sillä Deadpoolin on tuottanut Yhdysvalloissa tällä hetkellä noin 285 miljoonaa dollaria ja on yksi kaikkien aikojen parhaiten tuottaneista K16-elokuvista.

Alakulttuurin valtavirtaistumisessa on toki ongelmansa sen ”alkuperäisten” harrastajien kannalta. Suurimmaksi ongelmaksi koen itse sen, kuinka elokuvajulkaisut poikkeavat alkuperäisistä sarjakuvista, koska niistä on pitänyt saada paremmin myyviä. Yleensä tämä yritetään saada aikaan lisäämällä juonen romantiikkakeskeisyyttä, sillä elokuvayhtiöt ilmeisesti elävät 50-luvulla ja kuvittelevat, että naiset tulevat katsomaan kyseisiä elokuvia vain poikaystäviensä pakottamina. Joten elokuvayhtiöiden mielestä hieno konsti saada naiset innostumaan supersankarielokuvista on lisätä niihin ihana romanttinen sivujuonne. Ikävä kyllä tällä on hyvin luotaantyöntävä vaikutus henkilöille kuten minä, jotka haluavat mennä katsomaan näitä elokuvia niiden hienosti toteutettujen toimintakohtauksien vuoksi eivätkä suinkaan jännittääkseen, kuinka päähenkilön parisuhteelle mahdollisesti käy. Jos haluisin katsoa puolitoista tuntia naurettavaa pelleilyä siitä, saavatko päähenkilöt toisensa vai eivät, menisin katsomaan romanttista draamaa.

Tässä piileekin valtavirtaistumisen ongelma minun näkökulmastani katsottuna. Koen itseni sarjakuvafaniksi siinä mielessä, että olen lukenut supersankarisarjakuvia kuten Spider-Mania pienestä pitäen ja kun menen katsomaan joitain supersankarielokuvaa, tiedän sen taustatekijöistä huomattavasti enemmän kuin keskivertokatsoja, joka menee katsomaan elokuvaa ehkä lähinnä mielenkiinnosta uutta ensi-iltaelokuvaa kohtaan. Välillä onkin vaikea päättää, onko elokuvakokemus ollut enemmän tyydyttävä vai närkästyttävä. Olin 13-vuotias kun ensimmäinen Spider-Man-elokuva ilmestyi ja minulla oli suuria odotuksia sen varalle. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun pääosia esittämään oli palkattu lahnamainen Tobey Maguire ja letarginen Kirsten Dunst, sillä heidän roolisuorituksensa ei vastannut yhtään sitä, mihin olin tottunut Spider-Man sarjakuvissa. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi kuitenkin The Amazing Spider-Man-elokuva ja riemukseni sain huomata, että Andrew Garfield oli kaikkea sitä, mitä olin Peter Parkerilta odottanut ja sopi rooliin kuin nyrkki silmään. Elämä oli jälleen pelastettu, kiitos uuden tuotannon.

No tätä iloahan ei kestänyt pitkään. Minun on vaikea käsittää, kuinka kukaan kokisi Wolverinen ja Jean Greyn välisen rakkaussuhteen mielenkiintoisemmaksi juonielementiksi kuin esimerkiksi X-Men ryhmän lukemattomien mutanttien erilaiset kyvyt. Miksei romanttisia elokuvia voi pitää romanttisina ja toimintaelokuvia toimintaelokuvina?  Tässä onkin elokuvallistamisen ja valtavirtaistumisen suurin ongelma: yleisö. Supersankarisarjakuvien fanit ovat supersankarisarjakuvien faneja juuri toiminnan ja juontenkäänteiden ja supersankarielementin vuoksi, ei sen takia että niiden juonellisessa pääosassa on jokin köykäinen parisuhdedraama. Jos haluaisin lukea sellaista, ostaisin Harlekiini-romaanin.

Elokuvat pitää kuitenkin saada myytyä erilaisemmalle yleisölle kuin sarjakuvat ja naiset ovat kuitenkin niin suuri osa haluttua kohdeyleisöä, että heille on pakko saada jotain kimmoketta tulla katsomaan elokuva omin päin eikä pelkästään poikaystävän seurana. Ilmeisesti elokuvayhtiöiden keski-ikäiset heteromiehet eivät ole kuitenkaan aivan vielä päässeet 50-luvulta nykypäivään, joten he kuvittelevat, että ainoa elementti mikä voisi houkutella naisia katsomaan tällaista elokuvaa on romantiikka. Kuitenkaan naissankareista kuten Wonder Womanista ei voida tehdä omaa elokuvaa, sillä sen ei uskottaisi myyvän. Tämä kertoo vain siitä, että elokuvayhtiöt eivät usko naisten lukevan sarjakuvia ja naisten täytyy tyytyä katsomaan elokuvia, joissa naishahmot ovat vain romanttinen sivujuonne sillä aikaa kun päähenkilönä toimiva mies pelastaa maailman (ja yleensä myös kyseisen naisen).

Tehdessään supersankarielokuvia elokuvatuottajat ovat onnistuneet loukkaamaan naisia kahdella tapaa. Ensinnäkin naissupersankareista ei voida tehdä elokuvia, koska naiset eivät lue sarjakuvia (huomaa sarkasmi) eivätkä siis tule omasta mielenkiinnostaan katsomaan kyseisiä elokuvia ja miehille naispäähenkilö on taas liian epäkiinnostava. Samaan aikaan elokuvatuottajat kuitenkin pilaavat ne elokuvat joita he oikeasti tuottavat, ajattelemalla, että naiset saadaan houkuteltua paikalle tunkemalla elokuvaan jokin lopputuloksen ja juonen kannalta irrelevantti romanttinen suhde. 

Lopputulos on se, että ei tuoteta supersankarisarjakuviin pohjautuvia elokuvia, joissa on naispääosa kuten esimerkiksi Wonder Woman (ehkä tunnetuin, mutta ei todellakaan ainut naissankari) ja samalla pilataan loputkin supersankarielokuvat sotkemalla niitä liiaksi romantiikalla. Tiedostan toki, että supersankarisarjakuvissa on paljonkin erilaisia romanttisia suhteita, mutta toisin kuin niiden elokuvaversioissa, ei romantiikalla ole sarjakuvissa niin suurta osaa juonen ja sen kehittymisen kannalta.

Aion kuitenkin jatkossakin käydä katsomassa supersankarielokuvia ja innostua niiden toimintakohtauksista ja mutanttien erikoiskyvyistä ja Spider-Manin sarkastisista kommenteista. Samalla kuitenkin pidän sormet ristissä, että jatkossa elokuvayhtiöt tajuaisivat, että elokuvat voivat olla naisten mielestä mielenkiintoisia ilman romanttisia juonenkäänteitäkin.

(Jälkihuomautus: Puhuessani kirjoituksessani sarjakuvista, tarkoitan nimenomaan supersankarisarjakuvia, vaikken sitä joka kohdassa mainitsisikaan.)

-Mia