Larppaus hyödyllisenä kulttuurin muotona

Kirjoitin jo aiemmin ) larppauksesta ja siihen liittyvästä valmistautumisesta ja proppautumisesta. Nyt lähestyn aihetta hieman toisesta näkökulmasta, eli mitä tarjottavaa larppauksella on ajanvietteen lisäksi. 
Larpatessa jokainen eläytyy hahmoonsa niin täysin, että jokainen pelaajan ilme, liike ja äännähdys on hahmon toimintaa sen takana toimivan pelaajan oman identiteetin sijaan. Se tarkoittaa, että pelaaja joutuu asettumaan täysin vieraan ihmisen (tai haltian tms.) nahkoihin ja mahdollisesti omaksumaan täysin päinvastaisen luonteen kuin mitä hänellä itsellään on. Sitä varten tarvitaan toki jo aluksi jonkin verran kykyä hahmottaa muiden näkemyksiä ja miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, mutta se myös opettaa väkisinkin avartamaan omaa mieltään. Yhtäkkiä saattaakin joutua puolustamaan uskottavasti vaikka orjakauppaa tai jonkin vähemmistön syrjimistä ja muusta väestöstä alemmaksi luokittelemista, vaikka se ei tietenkään pelaajan omia arvoja vastaisikaan. 

Vastaavasti pelaaja pääsee toimimaan luvallisesti tavoilla, joilla ei itse ikinä voisi toimia. Esimerkiksi ujo ja helposti toisten tieltä vetäytyvä ("ai se puhuukin vielä mun päälle? okei, kokeilenpa ehkä avata suuni uudestaan parin minuutin päästä") voikin joutua sysäämään muita syrjään, korostamaan itseään tai jopa huutamaan päin naamaa raivosta punaisena. Tai vastaavasti usein äänessä oleva ihminen voikin hahmonaan antaa muille paremmin tilaa ja jäädä kuuntelemaan huolellisemmin. Esimerkiksi poliittisissa peleissä (voivat olla fantasiaa tai tätä maailmaa) joutuu usein neuvottelemaan sekä pienistä että suurista asioista tai manipuloimaan muita hahmoja toimimaan tietyllä tavalla. Tämä kehittää sosiaalisiakin taitoja valtavasti, onneksi kuitenkin yleensä vähän pienemmän mittapuun asioihin tosin. 
Larpatessa on varsinkin pohjoismaissa tapana ”pelata hävitäksesi”. Se tarkoittaa, että vaikka tosielämässä et luultavasti kuiskisi kenellekään tavernassa salamurhasuunnitelmiasi, liveroolipelissä on tarkoitus luoda omalla pelaamisella lisää pelattavaa ja mahdollisuuksia. Koska olisi aika tylsää, jos henkilö A istuisi päivällä hiljaa nurkassa, iskisi yöllä tikarin henkilön B selkään ja katoaisi. Sen sijaan hahmo A saattaa vaikkapa juoda vähän liikaa ja uskoutua jollekin pienestä osasta suunnitelmiaan, joka puolestaan saattaa tarttua tilaisuuteen ja yrittää hyötyä tästä, tai juoruta väärille korville. Kaikki edellä mainittu tosin tapahtuu vain sen mukaan, mikä sopii kunkin hahmon luonteeseen. Samasta hienomman pelin saamisen syystä myös ihmissuhdedraamat ja tunteet näytetään yleensä tavallista näyttävämmin (larppaus muistuttaa todella paljon kotimaisia saippuaoopperoita). Lisäksi koska larppi kestää vain rajatun ajan (tunneista jopa viikkoon), ja yleensä peli noudattaa reaaliaikaa, siihen tiivistyy oikeassa elämässä pidemmälle ajalle sijoittuvia tapahtumia. Toki kaikki hahmot ovat eläneet elämäänsä jo ennen pelin alkamista (ja jatkavat jälkeenkin, mikäli eivät satu kuolemaan), mutta hahmon tavoitteet pyritään tietysti saavuttamaan larpin aikana. 

Nopea tapahtumien ja draaman kulku saa yleensä herätettyä hahmoissa hyvin monenlaisia tunteita ja niiden ääripäitäkin. Se antaa pelaajalle mahdollisuuden ilmaista itseään näyttävämmin, kuin mitä itsenään voisi. Lisäksi hahmon kautta voi työstää ja käsitellä omia vaikeita tunteitaan kuten ahdistusta, vihaa tai yksinäisyyttä. Itselleni larppaus oli teininä todella tärkeä henkireikä, ja ainoa tapa miten uskalsin päästää oman vihani esiin. Uskon sen voivan auttaa myös muita, joilla on vaikeuksia käsitellä tunteitaan. Lisäksi kevyemmät ja lyhyemmät liveroolipelit voisivat auttaa mielenterveyspotilaiden (varsinkin masennuksesta kärsivien) kuntoutumisessa toiminnallisuutensa ja selkeiden hahmon tavoitteiden ja niiden toteuttamisen ja pelistä muutenkin saatavien onnistumisen ja aikaansaamisen tyydytyksen kokemusten avulla. Tällä hetkellä uutta on videopelien käyttö samassa kuntoutustarkoituksessa, ja näkisin liveroolipeleihin laajentamisen ennen pitkää luontevana suuntana. 

Ja vaikka tunne-elämän ongelmia ei olisikaan, se että saa luvallisesti käyttäytyä aivan hirveällä tavalla (huutaa ja haukkua tai jopa kiduttaa ja manipuloida muita [huom. Tämäkin vain, jos hahmo on sellainen]) on hyvä tapa tuulettua ja puhdistava kokemus. Varsinkin, kun pelaajat tietävät, että siinä kaksi hahmoa kommunikoivat, eivätkä loukkaukset kohdistu pelaajaan tai ole vastapelaajan itsensä sanomia. Kaikki jää peliin, ja sen päätyttyä kanssapelaajat voivat jopa ylistää heitä piinannutta pelaajaa tämän larppaustaidoista. Larppaus on siis loistavaa näyttelemistreeniä, ja yllättävän moni larppaaja onkin joko harrastelijanäyttelijä (tai ihan ammattilainen). Sekaan kuitenkin mahtuu myös ilman sen kummempia taitoja ja kokeneemmat pelaajat auttavat yleensä omalla ”suorituksellaan” aloittelijoita. 

Historian elävöitys kulkee larppauksen kanssa hienosti yhdessä. Esimerkiksi Helsingissä Harmaasudet Ry on historian elävöitys -ja liveroolipeliyhdistys. Asuihin kiinnitetään myös Harmaasusien larpeissa usein paljon huomiota ja aikakauden yksityiskohdat pyritään yleensä saamaan oikein. Larppaus voisikin olla mielenkiintoinen vaihtoehtoinen tapa perehtyä vaikkapa tiettyjen aikakausien historiaan. Ja esimerkiksi Kalevalaa on jo kokeiltu opettaa larpaten lapsille ainakin yhden opettajan toimesta. Tällainen edularp voisikin pienissä määrissä innostaa oppilaita hieman kuivempienkin asioiden pariin, kunhan pelistä tehdään tarpeeksi jännittävä ja mielenkiintoinen. Aiheen ei tarvitse olla juuri historia, vaan se voi yhtä hyvin olla vaikka fysiikka, matematiikka tai jokin kieli. Tai mitä tahansa muuta, josta tehdään pelimaailmassa pärjäämisen edellytys. 

Larpeilla voi myös avartaa ihmisten maailmankuvaa, kuten yllä jo osin selitin. Suomen Punainen Risti onkin jo kokeillut tämän käyttämistä järjestämällä jo muutaman kerran yön yli kestävän larpin, jossa pelaajat ovat eläytyneet pakolaisten osaan, mikä on varmasti yksi parhaista tavoista oppia ymmärtämään, mitä he joutuvat käymään läpi. 

Manga ja anime harrastuksena Suomessa

Valitettavan monen mielikuva animesta (ja jopa mangasta) on vähäpukeisia koulutyttöjä, joita likaiset sedät katsovat. Tätä selittää varmasti osittain animen Suomeen tulon historia 80-luvulla scifi-piirien kautta (mikä on sittemmin vääristynyt edellä olevaan mielikuvaan), mutta toisaalta hameiden helmat myös ovat usein todella lyhyitä. Ja jos ei pysähdy katsomaan kunnolla, ei näe pinnan alta monipuolista juonta tai vakavia teemoja. Toinen harhaluulo, johon olen törmännyt, on että anime on yhtä kuin hentai lonkeropornoineen. 

Todellisuudessa manga ja anime ovat yhtä laaja kokonaisuus kuin kirjallisuus tai länsimaiset tv-sarjat. Jos joku kertoo katsovansa mielellään vaikka Netflixiä, seuraa automaattisesti jatkokysymys siitä, minkä tyylisiä sarjoja tai leffoja sieltä valitsee. Miksei sama ulotu myös animen piiriin? Yleisen huomion kohteeksi nousevat vain kohua aiheuttavat asiat, ja "normaali" kaanon jää vain nörttien kollektiiviseen tietoisuuteen. Tämän takia anime-/mangaharrastus jää helposti pieneksi vähän hävettäväksi salaisuudeksi. Esimerkiksi itse uuteen ihmiseen tutustuessani en uskalla yleensä kovin pian kertoa mielenkiinnostani, ellen arvele hänenkin jakavan jollain lailla samaa nörttiyden osa-aluetta. Tuomituksi ja leimatuksi tulemisen pelko on valitettavasti ainakin vielä toistaiseksi jossain määrin olemassa, mutta toivottavasti hiipuu vähitellen samaan tapaan kuin vaikkapa fantasiakirjallisuuden negatiivinen leima ei-oikeana kirjallisuutena. Japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneista käytetäänkin välillä sanaa otaku, joka on Japanissa hyvin negatiivisesti sävyttynyt ja tarkoittaa jollekin asialle fanaattisesti omistautunutta henkilöä, jonka elämän muut osa-alueet kenties kärsivät tämän takia. Suomessa sanaa käytetään jonkinlaisena synonyyminä japaninörtille. Toisaalta raja nörtin ja harrastelijan välillä on mielenkiintoinen: miten paljon animea täytyy katsoa, ennen kuin luokitus vaihtuu harrastelijasta nörtiksi?

Itse olen kokenut, että jotta voin sanoa katsovani animea ja olevani oikeutettu kuulumaan samaan joukkoon, kuin ihmiset jotka käyvät lukuisissa aiheelle omistetuissa coneissa, minun täytyy katsoa tai vähintäänkin tuntea kaikki suosituimmat sarjat. Vaikka ne eivät kiinnostaisi minua. Osa näistä onkin ollut todella hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisella juonella varustettuna. Valitettavasti joukkoon kuitenkin mahtuu myös muuta. Jostain syystä esimerkiksi Amnesia oli sellainen anime, jonka viittauksiin törmäsin netissä pyöriessäni teininä todella usein. Katsoin sen itsepäisesti loppuun, vaikka kiehuin koko ajan raivosta siitä, miten misogynistinen se oli. Päähenkilön nimeä ei esimerkiksi kerrottu koskaan, vaan häneen viitattiin vain heroinena netissäkin. Tältä puuttui kokonaan oma persoona ja tahdon voima, ja hän totteli mukisematta ja kyseenalaistamatta miehiä, joista yksi esimerkiksi piti tätä suuressa lintuhäkissä ja huumasi tätä tämän "omaksi parhaakseen". Pahinta oli, että sarjan fanit olivat juuri teinityttöjä, jotka jopa haaveilivat sarjan miehistä. Tuon pimeämpään kuiluun en kuitenkaan ole eksynyt animessa. Sen sijaan matkaan on tarttunut monia aarteita kuten Death Note tai Fullmetal Alchemist (ja monia harvinaisempia sarjoja). Nämä kaksi ovatkin mangamaailmassa samanlaisia klassikoita kuin Taru Sormusten herrasta tai Harry Potter fantasiakirjallisuudessa. Väitänkin, että suurimman osan reitti vakavaan harrastukseen on kulkenut vähintään jommankumman sarjan kautta. Ja jokaisen, joka on yhtään lukenut mangaa tulee ehdottomasti tuntea nämä. (Death Note uppoaa usein realistisen piirrosjälkensä ja uskomattoman upean juonensa takia myös ihmisiin, jotka eivät muuten mangaan koskisi.)

Ongelmaa mangan ja animen yleisestä tuntemattomuudesta ja ennakkokäsityksistä hämmentävästi lisää se, että mangaa myydään nykyään myös ruokakaupoissa lehtiosastolla kaikkien nähtävillä. Valikoima vain on suppeaakin kapeampi. Suurin osa siitä kourallisesta on nuorille tytöille kirjoitettua söpöä ja romanttista mangaa (shoujo), jonka yleensä tunnistaa jo niistä valtavista silmistä, jotka mielletään yleensä kaiken mangan piirrostyyliksi (esimerkkejä tässä ja tässä). Lisäksi hyllystä saattaa löytyä jokin shounen-manga (esimerkiksi Bleach on melko suosittu), jonka kohdeyleisö on alun perin ollut nuoret pojat, mutta jota Suomessa lukevat usein myös tytöt (kaikki eivät kestä shoujoa, varsinkaan koko ajan). Toisaalta myös esimerkiksi Ranma 1/2 on pojille suunnattu, mutta kaikkien yllätykseksi sen valtasivatkin kohdeikää nuoremmat tytöt.

 Nämä "poikamangat" ovat yleensä hyvin seikkailullisia ja sisältävät jonkin verran taistelemista ja/tai väkivaltaa. Genrejä on kuitenkin näiden kahden lisäksi yhtä paljon kuin kirjallisuudessa. Niiden luokittelu vaihtelee vähän paikasta toiseen, mutta täältä tai perusteellisemmin selitettyinä täältä näkee yleisimpiä genrejä. Usein sama manga tai anime on monia genrejä vain yhden sijaan, ja niiden listaus netissä jokaiseen erikseen mahdollistaa todella tarkan haun. Valitettavasti Suomessa helposti löydettävissä ovat tosiaan vain markettien mangat, ja kirjastojenkin valikoimiin kuuluu yleensä vain osa kaikkein suosituimmista sarjoista. Lukijan täytyy osata hakeutua erikseen erikoismyymälöihin (joissa niissäkin on aika rajalliset resurssit). Verkosta tilaaminen tietysti ratkaisee nämä ongelmat, jos siihen on varaa.

Toivon, että jossain vaiheessa myös kypsemmät ja taiteellisemmat mangat saisivat yleiseltä medialta ja kauppojen valikoimista tilaa. Mutta koska ne myyvät vähemmän (teinitytöt eivät yleensä ahmi niitä niin nopeasti kuin kevyempiä tuotteita, joista osa on tehtykin juuri kaupallisesta näkökulmasta), sitä tuskin tulee tapahtumaan lähiaikoina. Harrastus näyttäisi kuitenkin olevan yleistymässä hitaaseen tahtiin, ja monet stereotypiat luultavasti haalistuvat samalla.

Larppaus ja oikeaoppisen proppauksen vaikeus

Proppauksella tarkoitetaan hahmon vaatteita, tarvikkeita ja muita larpin sisäisiä esineitä tai lavasteita. Muusta sanastosta voi lukea täältä.

Olen osallistunut vain kouralliseen larppeja. Koska teininä tuntui niin vaikealta lähteä oikeisiin peleihin, järjestin kaverin kanssa hyvin omituisen pienen kaveriporukan yritelmän. Se ei todellakaan onnistunut hyvin, mutta ei onneksi säikäyttänyt minua kovin kauas aiheesta. 

Parin vuoden päästä uskaltauduin jo ilmoittautumaan ensimmäiseen viralliseen peliin, japanilaiseen kauhularppiin (en viitsi mainita pelin nimeä siltä varalta, että se pelautetaan uudelleen ja spoilaan jotain). Sain hahmon ja ompelin sinnikkäästi kimonoa ja muita vaatteita äidin avustamana vain neljä tuntia kestävään peliin useita päiviä. Jännitin todella paljon millaista larppaus tulisi olemaan, hahmokuvaus oli noin 8 sivua ja proppausohjeet todella tarkat. 

Lopulta pelipäivä koitti ja muut osallistujat vaikuttivat yhtä innostuneilta ja todella ystävällisiltä ekakertalaista kohtaan. Pelipaikka oli uskomattoman hienosti tehty: huoneessa oli paperiset seinät ja tatamilattia. Kaikki vaikutti yllättävän aidolta. Ja seinät kätkivät jopa salahuoneita — joissa puolestaan oli mielenkiintoisia juonen kannalta tärkeitä asioita, kuten ihmisen (ehkä naudan) verisiä luita. Ja oli muuten uskottava hajumaailmakin! Juoni eteni nopeasti ja samanaikaisesti hahmon ihmissuhteissa ja elämässä tapahtui suuria mullistuksia. Ihastuin lopullisesti larppaukseen. Seuraavat pelit, joissa kävin kestivät muutaman päivän. Ja kyllä, myös yöllä larpattiin. Eli jos menit nukkumaan, myös hahmosi teki niin ja oli paras toivoa, ettei kukaan salamurhaisi sinua tyynyllesi. 

Pidempiin peleihin osallistuminen tuntui kannattavammalta kuin alle päivän pituisiin, koska etukäteisvalmisteluihin menee aina niin paljon aikaa ja rahaa. Hahmo tarvitsee juuri oikeanlaisen asun (kuin cosplayssa) ja materiaalien pitää olla uskottavan näköiset. Ja laadukkaat, kuten suureksi häpeäkseni opin muinaissuomalaisessa pelissä suolla vaeltaessani. Pellavan näköinen trikoo ei sitten ollutkaan ihan pellavan veroista... Housujen lahkeet venyivät ja menettivät muotonsa suossa kastuessaan ja vollotin sisäisesti häpeästä  märkiä, suosta vihertäviä puoli metriä liian pitkiä lahkeita talloessani. Muiden vaatteet olivat aitoa nahkaa ja pellavaa, osalla oli myös turkkeja lämmikkeenä. Vannoin, että jatkossa minäkin osaan proppautua oikein. Kukaan ei moittinut minua, mutta koin silti pilaavani muiden kokemusta epäuskottavalla ulkonäölläni. Vielä pahempaa, oli hyinen kesäkuun alku ja tarkoitus oli tosiaan vaeltaa metsässä ja yöpyä ulkona. Joten isän vaatimuksesta puin roolivaatteideni alle lämpökerraston, joka myös vilkkui välillä vaatteiden alta. Muut olivat varustautuneet ilmeisen lämpimästi mutta ajan mukaisesti. 

Viimeistään keskiyöllä täydenkuun valossa järveen hahmoni parasta ystävää uhratessa tajusin, että jatkossa olisi pidettävä huolta myös alusvaatteiden uskottavuudesta. Koska en voisi tietää millaiseen tilanteeseen joutuisin —oli sattumasta kiinni etten joutunut itse kahlaamaan veteen syntymättömän lapseni uhratakseni. Enkä olisi pärjännyt loppuyötä ainoat vaatteeni märkinä. (Ei huolta, järveen joutunut uhriparka pääsi pelinjohdon lämpimään telttaan, jossa oli myös kamiina. Tämä selvisi kuitenkin vasta aamulla pelin päätyttyä, mikä oli toisaalta ihan hyvä koska in-game yöpyminen tapahtui enemmän tai vähemmän märissä vaatteissa epäonnistuneessa laavun irvikuvassa noin 9 asteessa, ja kiusaus tapattaa hahmoni olisi saattanut osoittautua liian suureksi houkutukseksi.)

[Tärkeä huomio: Oikeasti larpatessa ei ole pakko tehdä mitään, mihin ei ole valmis. Jo ilmoittautumislomakkeessa kysytään yleensä millaisia asioita haluaa tai ei halua tehdä, ja pelaajan toiveita kunnioitetaan.]

Osa larppaajista on sitä mieltä, ettei peliin oteta mitään muuta kuin hahmon omaisuus. Tämä nähdään yleensä hifistelynä ja koen sen itsekin turhaksi. Koska jos jotain sattuu, tarvitaan kännykkää. Ja pidemmissä peleissä off-game ruoka on aika kiva varaturva siltä varalta, että hahmot kokevatkin hankaluuksia ravinnon saamisen suhteen tai pelin päättyessä on kiljuva nälkä. (Kyllä pelaajista huolehditaan yleensä hyvin, ja ruokailusta ja muista erikoisjärjestelyistä infotaan hyvissä ajoin ennen peliä.) 

Toisaalta erilliset off-game kamat in-game tavaroiden lisänä aiheuttavat välillä ongelmia. Metatasolla pelaajat jättävät kohteliaasti huomioimatta, jos toinen pelaaja vaikkapa pudottaa tai vilauttaa omaa omaisuuttaan kesken hahmojen vuorovaikutuksen. Vaan entä jos metapelaaminen lähteekin väärään suuntaan? Eräässä pelissä hahmojen NPC-opas (non-player character, tässä tapauksessa pelaajien joukkoon soluttautunut yksi pelinjohtaja) oli kuollut hyvin dramaattisesti, ja surevat hahmot kävivät läpi edesmenneen johtajansa omaisuuden lisätietoa tilanteesta hankkiakseen. Vaan tämän laukkupa osoittautuikin tyhjäksi. Eli siellä oli alueen kartta ja muutama muu nykyaikainen esine, joita hahmot eivät tietenkään nähneet. Myöhemmin selvisi, että tavarat olisivatkin kuuluneet peliin ja vaellusmatkalla olevia kyläläisiä oli johdettu harhaan koko näiden elämän ajan, ja muinaisen Suomen sijaan kyseessä olikin 2000-luku. (Kyllä, kyseessä oli juuri se traaginen suollahyppelypeli.) Mutta kuollut pelinjohtaja ei voinut kuin irvistää sisäisesti valitsemallemme suunnalle -- ja toivoa, että hylkäisimme ruumiin mahdollisimman pian, koska olimme pitäneet liikuttavan seremonian ja tuntui oikealta laskea lehdet symbolisesti oppaamme silmien päälle (ei kai se meidän vika ollut jos ne eivät meinanneet pysyä paikoillaan ilman että siihen laittoi kiviä painoksi?). Joten meidän pelissämme jumalille ihmistenkin uhraaminen ja jokaisen muun kuin oman kyläläisen välttely oli olennaisen tärkeä osa selviytymistä, toisin kuin pelinjohdon suunnittelemassa pelissä.

Pelimaksut ovat ainakin niissä larpeissa, joiden ilmoituksia olen nähnyt, jääneet yleensä alle 50 euron, mutta todellisuudessa larppaukseen palaa paljon enemmän rahaa. Tunnustan, että kaikkine kankaineen, tarvikkeineen ja esineineen olen saattanut polttaa yhtä peliä varten parisataa euroa, ja tunsin silti alemmuutta muiden pelaajien asuja kohtaan. Kyse oli kuitenkin luultavasti vain omasta aloittelevan larppaajan epävarmuudestani, ja todellisuudessa hahmoni oli ihan hyvin varustettu. Kovin köyhälle tuntuu silti aika mahdottomalta päästä piireihin, vaikka Facebookissa on Larp-tarvikkeiden kirpputori ja Larppien proppihuutelo -ryhmät. Kuitenkin tuntuu siltä, että suurin osa asusta ja tarvikkeista pitäisi jo löytyä tai varmasti onnistua tekemään itse, jotta peliin uskaltaa ilmoittautua. Ja jos osallistuu eri genrejen peleihin, ei välttämättä voi käyttää uudestaan aiempia asuja. Jo se, sijoittuuko peli varhais- vai myöhäiskeskiajalle voi tarkoittaa uuden puvun tarvetta, vaikka hahmo säilyisi molemmissa aatelisena naisena.

Näiden vaativia valmisteluja vaativien larppien lisäksi on olemassa myös pienemmän kynnyksen pelejä, joista en oikeastaan tiedä käytännössä mitään. Marpit (minilarpit tai maanantai-larpit [Helsingin Harmaasudet Ry:n termi]) kestävät vain joitakin tunteja, ja hahmokuvaukset ovat lyhyitä ja saadaan usein vasta samana tai edellisenä päivänä. Joskus jopa vasta pelipaikalla. Näihin ei luonnollisestikaan pitäisi tarvita kummoisiakaan proppeja. Mutta missä vaatteissa siellä sitten tulisi olla? Uskottavat asut ja puitteet ovat osa kokemusta ja tekevät tilanteesta aidomman. Pelaaja pääsee myös vähän kätkeytymään niiden taakse tarvittaessa. Ei tarvitse selittää mitään ylimääräistä, vaan kaikki näkevät että tuolla aatelisnaisella/ talonpojalla on selvästi tällainen elämäntilanne tai tuo veistos, jota hahmo puristaa kädessään on selvästi todella tärkeä hänelle. Ilman tätä tuntuu, että pitäisi osata itse enemmän ja hienommin näytellä hahmon tunteita ja tapoja, pelata paremmin.

Onko kenelläkään kokemusta proppauksen aiheuttamista omituisista tilanteista? Miten olette itse selvinneet hahmon varustamisesta?

Toivoisin todella kuulevani larppiin valmistautumisen ja cosplayn eroja. En tunne itse cossausta harrastuksena ollenkaan, mutta ilmeisesti monet pyrkivät myös asussa ollessaan käyttäytymään alkuperäisen hahmon tavoin? Rahaa vaikuttaisi kuluvan molempiin paljon, mutta siinä missä hahmoksi pukeutuminen on larpatessa väline, se on ilmeisesti cosplayn tavoite jo sellaisenaan?