Sarjakuvaliikkeiden sukupuolittuneisuus

Lukiessani Brian Swaffordin tutkimusta The Comics Shop As Cultural Clubhouse keskittyi huomioni sukupuolta käsittelevään kohtaan. Swafford aloittaa koko tekstin kuvailemalla, kuinka sarjakuvakaupassa huomio kiinnittyy sarjakuvien kansissa oleviin vähäpukeisiin ja tiettyä vartalomallia noudatteleviin naishahmoihin ja kuinka sarjakuvaliikkeeseen poikaystävänsä seurassa saapunut nainen oli vaivaantunut ja sanoi: ”I don’t belong in here”(Swafford 2012: 291). Tämä oli Swaffordin mielestä osoitus siitä, kuinka luotaantyöntävä ja sukupuolittunut ympäristö sarjakuvakauppa on.

Itse olen asiasta eri mieltä. Ensinnäkin nainen jatkaa lausettaan ”Why do you always drag me in here?” (Swafford 2012: 291), mikä implikoi melko selkeästi sitä, että nainen ei ole kiinnostunut olemaan sarjakuvaliikkeessä ja on tullut mukaansa vain koska hänen poikaystävänsä käy siellä. Swafford saa asian kuitenkin kuulostamaan siltä, kuin sarjakuvaliike olisi niin sukupuolittunut ja naisvastainen ympäristö, ettei kyseinen naishenkilö sen vuoksi halunnut tulla sinne. Voisin verrata tapahtumaa siihen, jos veisin poikaystäväni Make Up Storen- liikkeeseen ja hän sanoisi, ettei kuulu sinne ja kysyisi, miksi aina raahaat minut tänne. Väittäisinkö silloin, että hän ei halunnut olla siellä, koska se on niin miehet ulos sulkeva paikka vai koska hän ei vain yksinkertaisesti ole kiinnostunut meikeistä, joten niihin keskittyvä liike on hänelle tylsä paikka?

En väitä etteikö sarjakuvakulttuurissa olisi sukupuolittumisen ongelmia, mutta karsastan tätä näkökulmaa, että kaikesta pitää tehdä sukupuolittunut ongelma. Swafford löytää kyllä kritisoitavaa naissarjakuvasankareiden kehoista, sanomalla: ”The resulting comics do prominently include women, yet the women that appear in the comic book pages are drawn with heaving bust lines and impossibly narrow waists.” (Swafford 2012: 299), mutta ei mainitse sanallakaan sitä, että miessarjakuvasankareiden vartalot eivät myöskään ole niitä kaikista realistisimpia.

Mielestäni Swaffordin olisi kannattanut lähestyä sukupuolittumisen ongelmaa enemmin niiden naisten kautta, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvista ja käyvät sarjakuvaliikkeissä omasta tahdostaan. Se olisi antanut asiasta huomattavasti realistisemman kuvan. Sama kun minut raahaisi metsästysliikkeeseen ja sanoisi, että se on sukupuolittunut ja naisille luotaantyöntävä paikka, koska minua ei kiinnosta olla siellä. Tai ehkä en vain ole kiinnostunut metsästyksestä.

-Mia

Lähteet
Smith, Matthew J & Duncab, Randy (toim.) 2012: Critical approaches to comics: theories and methods. New York: Routledge.

Median antama kuva larppauksesta

En ole koskaan tutustunut lähemmin larppaukseen. Ainoat mielikuvani siitä ovatkin televisiosarjoista; nörtit kokoontumassa viikonlopuksi metsään, pukeutuakseen erilaisiin fantasia-asuihin ja leikkiäkseen olevansa jotain muuta kuin he ovat. Mielikuvani larppauksesta on siis ollut melko eskapismipainotteinen ja hyvin yksipuolisesti median värittämä.

Maya Müllerin From Subculture to Mainstream (2011) antoi minulle hiukan syvääluotaavamman kuvan siitä, millaista larppaus on (tutkimus ei tosin keskittynyt Suomeen vaan larppaukseen Tanskassa). Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi tässä tutkimusartikkelissa nousi median näkemys larppauksesta ja kuinka tämä näkemys on muuttunut vuosien saatossa. Tämä muistutti minua Suomen mediassa cosplayn ja erilaisten conien uutisoinnista ja sen muutoksesta vuosien saatossa. Ensin coneista uutisoitiin (kuten luennoillakin oli puhetta) ”värikkäästi pukeutuvien nuorten outona tapahtumana”, mutta kun tietynlainen uutuudenviehätys haihtui, alkoi myös uutisointi muuttua realistisemmaksi ja asiapainotteisemmaksi. Conit eivät olleet enää uusi ja ihmeellinen juttu, mitä piti hämmästellä (ja ehkä myös hiukan naureskella sen kustannuksella).

Müllerin artikkelia lukiessa löysin samoja yhtymäkohtia siihen, kuinka uudesta alakulttuurista puhutaan mediassa ennen kuin siitä tulee vakiintunut osa yhteiskuntaa. Seuraavat lainaukset Müllerin tutkimusartikkelista alleviivaavat tätä havaintoa:

“In 1994, a brutal murder in Sweden led the Danish newspaper BT to write about LARP as a dangerous activity:

 In LARP the participants are living in a totally different world,  their roles are often very violent; such as monsters, demons,  persecuted or persecutor. In some cases one of the participants has  to ‘die’ to make the game proceed. Thomas and the two brothers  had been role-playing every weekend in the last several months. The  police’theory is that Thomas initially voluntarily played along in the  belief that he only had to die for fun.” (Kiberg, 1994, p. 16) (Müller 2011: 43)

“From the mid- to late 1990s, the discourse changed. In 1996, an article describing a scenario in a submarine focused on the positive sides of LARP. The forty-eight-hour scenario was described as if the participants had been in a movie filled with action, drama, suspense, and historical coldwar creepiness.” (Kristensen, 1996) (Müller 2011: 44)

Mielestäni on mielenkiintoista, kuinka media voi vaikuttaa ihmisten näkemyksiin tietystä ilmiöstä. Larppauksen voisi kuvitella olevan mukava harrastus, jossa ollaan ihmisten kanssa, tutkitaan ja laajennetaan omaa identiteettiä eläytymällä erilaisiin hahmoihin ja yksinkertaisesti vain pidetään hauskaa. Voisin kuitenkin veikata, että monet vanhemmat ovat kieltäneet lapsiaan osallistumasta tällaiseen aktiviteettiin, luettuaan BT-lehden kuvauksen kyseisestä harrastuksesta.

Tässä mielessä on hyvä, että alakulttuureista tulee enemmän osa yhteiskuntaa ja media tutustuu niihin tarkemmin, ennen kuin he kirjoittavat niistä mitä sattuu. Tätä kautta suuremman yleisön on mahdollista tutustua erilaisiin ilmiöihin ja muodostaa mielipiteensä niistä paljon realistisemmalta pohjalta, kuin negatiivisesti sävyttyneistä lehtiartikkeleista.

-Mia

Lähteet

Müller, Maya. 2011. "From Subculture to Mainstream." Teoksessa Henriksen, Thomas Duus, Christian Bierlich, Kasper Friis Hansen, and Valdemar Kølle, toim. Think Larp: Academic Writings from KP2011. Copenhagen

Naisten asema ja kaksoisstandardit pelaamisessa

Nörttikulttuurin nousu seminaarin esityksistä minulle kiinnostavimmaksi nousi tohtorikoulutettava Usva Frimanin ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Itse en ole koskaan ollut mitenkään erityisen innostunut minkäänlaisesta pelaamisesta, mutta minulla on aina ollut naispuolisia ystäviä, jotka ovat harrastaneet todella paljon videopelejä ja heidän kauttaan on tullut sitten pelailtua sekä päästyä sisään videokulttuuriin. Myös poikaystäväni pelaa suhteellisen paljon ja meillä onkin kotona X-Box One, X-Box 360, Playstation 3 sekä Nintendo 64. Edellä mainituista Nintendo 64 on minun ja se onkin ollut minulla muistaakseni 9-vuotiaasta asti. Vaikka en ole itse pelaaja niin olen kuitenkin pelannut elämässäni välillisesti jonkin verran.

Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi Frimanin esityksessä nousi naispelaajien kohtaama häirintä ja se, kuinka erilailla naispelaajiin suhtaudutaan. Liitän alle erään haastatellun kuvauksen siitä, kuinka hän kokee häirinnän. Valitsin tämän kohdan, koska itse Twitchia seuranneena olen huomannut täysin samat asiat, kuin mistä haastateltu nainen puhuu.

”Ja sit taas, se mitä mä oon kans huomannu, niin ku siis mä oon niinku jonkun verran kattonu Twitchistä siis näitä naisstreamaajia, mut et mä en yleensä, mä en, niinku, mun on aina pakko peittää kädellä se chatti, koska se on niin järkyttävää se kama, mitä sinne tulee, et se on niinku lähinnä sellasta ’näytä tissit, näytä perse’, tällästä niinku… Ja sit et just tämmöstä, et jos se mokaa, ni haukutaan heti, että niinku ’idiootti ku teit noin’. Et se on tosi niinku sellast rajuu se teksti mitä sielt tulee niinku naisille ylipäätään, et ei miespelaajien chatteihin ei tuu sellast tavaraa ku mitä naispelaajien chatteihin tulee.” (Friman 2016)

Internetissä on saanut aina tottua siihen, että naisista puhutaan aivan järkyttävään sävyyn ja kaikista parhaiten se kulminoituu miesvaltaisilla forumeilla kuten Twitchissa. Naisten pelaamiseen suhtaudutaan ihan kuin pienen lapsen touhuihin, naureskellen ja sillä oletuksella, ettei nainen voi olla hyvä pelaaja. Kommentit naispelaajia kohtaan ovat todella seksistisiä ja suurin osa kommentoijista ei ole pätkääkään kiinnostunut oikeasti seuraamaan kyseisen naisen peliä, vaan he ovat tulleet paikan päälle vaan osoittaakseen, ettei naisilla ole mitään asiaa Twitchiin. Ja totta kai paras keino osoittaa se on alentaa naisen kaikkea tekemistä ja alentaa hänen arvonsa pelkäksi vartaloksi ja objektiksi, mistä nämä tissi-perse-kommentit ovat todiste.

Twichista olen saanut kaiken kaikkiaan sellaisen kuvan, että vaikka miespelaajatkin joutuvat kuulemaan välillä vaikka minkälaisia törkeyksiä, niin silti miehille annetaan paljon enemmän kannustusta kun he eivät pärjää ja heidän ei odoteta tekevän kaikkea täydellisesti. Sen sijaan naispelaajien standardit ovat todella korkealla, mikä kävi ilmi pelaamisesta yleisestikin kun luki Frimanin esityksessä olleita naispelaajien kommentteja, kuten seuraavasta käy ilmi:

”Jotenki naisen pitää olla niin tosi hyvä ennen ku se on niinku keskiverto. Et miehen on ihan ok olla vähä niinku huono aluks ja harjotella, mut naisen pitäis jotenki heti olla suht hyvä.” (Friman 2016)

Pelaaminen on aina mielletty jotenkin maskuliiniseksi toiminnaksi ja mielestäni nämä naisten kertomukset ovat osoitus siitä, että pelaajamiehet kokevat pelaajanaiset uhkana: jokin ulkopuolinen tulee ja pilaa heidän juttunsa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että naiset eivät tästä pelästy, vaan jatkavat pelaamista juuri niin kuin itse haluavat, sillä pelaaminen ei ole eikä sen tule olla miesten yksinoikeus.

-Mia

Lähteet

Friman, Usva 3.3.2016: ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Nörttikulttuurin nousu-seminaari

"Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollaseen?": ajatuksiani nörttiydestä

Muistan kuinka sain 11-vuotiaana ensimmäisen Harry Potter-kirjani. Viisasten kivi oli juuri tullut markkinoille ja Tammella töissä ollut kummitätini lähetti sen minulle heti sen ilmestymisen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna voisin sanoa, että tuo oli se hetki jonka jälkeen paluuta ”normaalien” maailmaan ei enää ollut. Ei sillä että olisin siihenkään asti ollut mitenkään erityisen ’cool’: ylipainoinen, liikuntaa vihaava introvertti, joka viihtyi paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. Vähän koulukiusattu ja aina ’se outo’. Harry Potterin jälkeen tuli kaikki muu fantasiakirjallisuus, Buffy vampyyrintappaja ja 14-vuotiaana anime ja manga sekä fan fiction. En kuitenkaan koe, että olisin tuossa vaiheessa varsinaisesti vielä identifioitunut nörtiksi, sillä olin aina kokenut, että nörttiys vaatii tietotekniikan ymmärtämistä sekä jonkinlaista peli-innostusta.

Lukion alkaessa jouduin kuitenkin siihen tilanteeseen, ettei kukaan entisistä kavereistani tullut kanssani samalle luokalle ja suurin osa meni eri kouluihin. Yhtäkkiä jouduin etsimään uusia kavereita luokalta, jolta en tuntenut ketään. Joskus näillä main mielenkiintoni kohteet jäivät enemmän ja enemmän taka-alalle, sillä vaikka en ollut aiemmin kokenut mielenkiintoani muun muassa mangaa ja animea kohtaan oudoksi, aloin pikkuhiljaa huomaamaan, että muut pitivät sitä kummallisena harrastuksena. Tässä vaiheessa olin myös aikuistunut sen verran nuoruuden introverttivuosista, etten kokenut luonteeni enää soveltuvan nörtteilyyn, sillä eiväthän nörtit ole ulospäinsuuntautuneita ja kiinnostuneita urheilusta ja bilettämisestä (huomaa sarkasmi).

Kuva 1. Hello Kitty-kigurumini

 

 

Jotenkin kaikki nörttiyteen liittyvät mielenkiinnonkohteeni jäivät moneksi vuodeksi taka-alalle keskittyessäni enemmän urheiluun, sosialisoimiseen ja muihin harrastuksiin. Asiaan vaikutti myös varmasti se, ettei kukaan läheisistä ystävistäni ollut kiinnostunut esimerkiksi animesta tai fan fictionista. Aloittaessani kirjallisuuden opiskelun yliopistossa vuonna 2014 alkoivat vanhat harrastukset kuitenkin jälleen kiinnostaa, sillä pääsin takaisin siihen ympäristöön, missä olin ollut 14-vuotiaana: olemaan ihmisten kanssa, jotka ovat hyvin avoimesti kiinnostuneita kaikesta, minkä valtavirta mieltää nörtiksi.

En missään vaiheessa mieltänyt, että olisin varsinaisesti hävennyt kiinnostuksenkohteitani, mutta jälkikäteen ajateltuna asiassa saattoi olla myös jotain tällaista mukana. Haluaisin sanoa, että nuoruuden epävarmoina vuosina moni haluaa ennemmin sulautua joukkoon ja häpeää omia kiinnostuksenkohteitaan, mutta en suoranaisesti koe tunteneeni näin. Olen aina ollut itsevarma ja hyvin sinut itseni kanssa enkä ole koskaan oikein välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Kuva 2. Lontoon matkalla kävin katsomassa asemalaituria 9 3/4

 

Yliopistossa opiskelun aloitettuani koen kuitenkin, että en pelkästään miellä itseäni nörtiksi vaan olen ylpeä niistä asioista mitä aiemmin pidin sen verran outoina etten puhunut niistä muille kuin läheisille ystävilleni. Tämän kurssin myötä olen myös miettinyt, mikä tekee minusta nörtin? Mitkä ovat ne seikat, minkä vuoksi identifioidun nörttiyteen? Minun on pakko myöntää, ettei minulle ole tähän yksiselitteistä vastausta. En usko, että tarpeeksi perusteltu vastaus on se, että kaikki mistä olen kiinnostunut on valtavirran mielestä outoa.

Ehkä asiaa on parempi purkaa faniuden ja nörttiyden erojen miettimisen kautta. Olen kiinnostunut tietyistä TV-sarjoista, joilla on paljon faneja (Supernatural, Teen Wolf, Buffy vampyyrintappaja). Miksi en sitten koe olevani vain näiden sarjojen fani? Näkisin suurimman eron olevan siinä, kuinka intohimoisesti ja syvällisesti paneudun näihin asioihin. Analysoin sarjoja syvällisellä tasolla, olen mukana erilaisilla fanifoorumeilla, etsin kyseisistä sarjoista tehtyä fan artia sekä luen ja tuotan fan fictionia. Kiinnostukseni näihin asioihin menee siis huomattavasti syvemmälle kuin pelkkään sarjan seuraamiseen ja siitä nauttimiseen.

 

Haluaisin verrata tilannetta siihen, kuinka esimerkiksi poikaystäväni nauttii suuresti Moderni perhe- nimisestä TV-sarjasta ja kokee olevansa kyseisen sarjan fani. Hän osaa ulkoa suurin piirtein kaikki sarjan vitsit ja muistaa jaksot läpikotaisin. Kuitenkaan hän ei koe tarvetta katsoa YouTubesta sarjan näyttelijöiden haastatteluja tai blooperseja (epäonnistuneita kohtauksia). Toinen asia minkä koen kategorisoivan minut nörtiksi on se, että identifioin itse itseni nörtiksi. Koenkin, että identiteettiin liittyvissä asioissa omalla kokemuksella on hyvin suuri rooli.

Kuva 3. Ravenclaw pride!

Nörttiys on minulle suurelta osalta eriytymistä (mutta ei kuitenkaan eristäytymistä) omaan maailmaani. En ymmärrä, miksi on hyväksyttävämpää mennä todella pitkälle esimerkiksi jonkin urheilujoukkueen fanittamisessa, mutta TV-sarjojen fanittaminen on outoa? Enkä halua edes puhua siitä, kuinka outona osa ihmisistä pitää sitä, että 26-vuotias nainen on kiinnostunut mangasta ja animesta. Äitiäni lainatakseni: ”Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollasiin lasten juttuihin?” Tässä piilee osasyy siihen, miksi identifioidun nörtiksi. Kollektiivisesti nörttiys tuntuu yhteisönä ryhmältä, joka ymmärtää kiinnostuksen kohteitani eikä tuomitse tai naura niille. Saan olla juuri niin ’outo’ kuin olen.

Iän myötä olen alkanut vaalimaan tätä identiteettiä ja puhun puolitutuillekin ihmisille mm Boys’ Love mangasta mitä keräilen tai slash fictionista mitä luen tai miksi en ole koskaan oikein lämmennyt Attack on Titanissa muulle kuin Erenille. Jos kerran poikaystäväni ja hänen kaverinsa voivat selittää minulle urheilujuttuja joista en ymmärrä mitään, miksi minun pitäisi salailla kiinnostuksen kohteitani? Minusta tuntuukin, että minun sukupolveni ja meidän jälkeemme tulevat sukupolvet ovatkin ottaneet nörtti-sanan omaan käyttöönsä ja poistaneet (ainakin osan) sen stigmaa käyttämällä sitä ylpeästi kuvaamaan itseään. Samaan aikaan sanan merkitys on myös laajentunut, eikä alussa mainitsemani tietotekniikkaosaaminen ole enää oleellinen kriteeri nörttiydessä. Pikkuhiljaa on alkanut katoamaan myös vastakkainasettelu sen kanssa, että nörtit ovat lihavia (tai vastakohtaisesti surkean laihoja) eivätkä he urheile. Itse en oikein ymmärrä, millaisesta yksioikoisesta lähtökohdasta tämä ajatus kumpuaa. Itse viihdyn yhtä hyvin salilla ja lenkkipolulla kuin sohvalla katsomassa animea. Onneksi siis myös tämä puoli nörttiyden määritteestä on muuttumassa.

Oman kokemukseni mukaan nörttiys on siis monipuolistunut vuosien saatossa. Enää sinun ei tarvitse olla introvertti, finninaamainen, tietokoneella suurimman osan ajastaan viettävä teinipoika voidaksesi kutsua itseäsi nörtiksi. Nörttiyttä on yhtä monenlaista kuin nörttejäkin: on animenörttejä, kirjanörttejä, tiedenörttejä, TV-sarjanörttejä, tietokonenörttejä ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka eivät välttämättä luokittele itseään nörteiksi, vaikka ovatkin kiinnostuneita jostakin nörtiksi luokiteltavasta. Nykyään näidenkin ihmisten on ehkä helpompi ”tulla kaapista” kiinnostuksen kohteidensa kanssa, ilman että se herättää niin paljon kummeksuntaa kuin joskus aiemmin.

                                                             Kuva 4. Osa BL-mangoistani

BBC:n artikkeli käsittelee tätä aihetta pohtimalla, onko sanoista ’geek’ ja ’nerd’ tulossa positiivisia termejä. Artikkeli käsittelee sanojen historiaa ja sitä, kuinka niiden merkitys on muuttunut nykypäivänä. Mielenkiintoiseksi kohdaksi nousi kuitenkin artikkelin loppu, jossa käsiteltiin sitä, että niin sanotut ’old-school’ nörtit eivät ole olleet tästä muutoksesta kovin mielissään, sillä he kokevat, että heidän oma alueensa on vallattu ja muutettu joksikin, mitä se ei ole.

Osittain ymmärrän tämän tunteen, itselläni oli samanlainen olo siinä vaiheessa, kun animesta ja mangasta ja kaikesta niihin liittyvästä tulikin muotia. Tuntui kuin minun oma alueeni olisi kaapattu ja viety pois minulta. Toisaalta koen, että tämä on myös melko hipster-ajattelutapa, joka sulkee osan ihmisistä pois määrittelemällä hyvin tiukasti sen, mitä ’oikea nörttiys’ on. Kaiken kaikkiaan koen nörttiyden määritelmän avautumisen ja neutralisoitumisen positiivisena asiana. On hienoa, että ihmiset saavat toteuttaa itseään vapaammin ja ennakkoluulot alkavat pikku hiljaa hälvetä . Go nörtit!

 

-Mia

(Kaikki kuvat itse ottamiani)

Sarjakuvakulttuurin valtavirtaistuminen elokuvissa ja sen ongelmat naisfanin näkökulmasta

Sarjakuvia ja varsinkin supersankarisarjakuvia on aina pidetty vähän nörttien juttuna; naista saamattomat finninaamaiset teinipojat toivomassa, että heillä olisi Batmanin vartalo ja charmi tai että he saisivat Wonder Womanin näköisen naisen. Tämä on ollut perusasetelma monissa sarjakuvista innostuneiden nörttien kustannuksella pilailevista TV-sarjoista. Sarjakuvien lukeminen ja kerääminen ei ole koskaan ollut mitenkään ”siisti” harrastus ja supersankareista intoileminen on nähty jonkinlaisena teinipoikien eskapismina josta olisi tarkoitus kasvaa jossain vaiheessa yli, ellei halua päätyä sketsisarjoista tutuksi arkkihahmoksi: 30-vuotiaaksi mieheksi, joka asuu edelleen äitinsä kanssa saman katon alla ja käyttää kaiken rahansa sarjakuviin ja muuhun nörttikamaan eikä koskaan saa naista. Tällä arkkityypillä leikittelee muun muassa Big bang theory (Rillit huurussa) TV-sarja, erityisesti Howard Wolowitz- nimisen hahmon kohdalla. 

Miksi sitten katsoessani tämän vuoden ensi-iltaelokuvien valikoimaa en voi olla huomaamatta, kuinka monta sarjakuviin pohjaavaa elokuvaa tänä vuonna on ilmestymässä, muun muassa Captain America: Civil War, Deadpool, Batman v Superman: Dawn of Justice sekä X-Men: Apocalypse. Tämä on vain jatkoa 2000-luvulla alkaneelle elokuvatuotannolle, jossa ei pelkästään tuoteta supersankariteemaisia elokuvia, vaan niistä tehdään lyhyen ajan sisään myös uusia versioita. Tästä esimerkkinä vuonna 2005 ilmestynyt Marvelin sarjakuviin Ihmeneloset pohjaava elokuva Fantastic Four ja kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2015 siitä tehty uusi versio sekä vuoden 2002 Spider-Man ja vuoden 2012 The Amazing Spider-Man (jos siis haluaa ajatella että Spider-Man ja The Amazing Spider-Man ovat ”sama elokuva”).

Mitä tästä siis pitäisi oikeastaan ajatella? Sarjakuvien keskellä kasvaneena ja supersankareista intoilevana nörttinä reaktioni on hyvin kaksijakoinen. Ensimmäinen reaktioni on innostus. On aivan mahtavaa, että näistä erinomaisista sarjakuvista tehdään vihdoin suuren budjetin elokuvia ja käynkin aina innolla katsomassa uusimmat X-Menit ja olin hyvin tyytyväinen, kun The Amazing Spider-Man tuli korjaamaan ne puutteet, mitä vuonna 2002 Tobey Maguiren tähdittämässä Spider-Man elokuvassa oli (lähinnä Peter Parkerin persoonallisuuteen liittyvät). Toisena reaktiona minulla nousevat kuitenkin pintaan tietynlainen omistushaluisuus: kuinka elokuvayhtiöt kehtaavat tulla ottamaan alakulttuurin (tässä tapauksessa nörttiyden) ja tehdä siitä valtavirtaa.

Vaikka sarjakuvista ja supersankarisarjakuvista on aina ollut olemassa erilaisia filmatisointeja (esim vanhat Batmanit ja Supermanit), on silti silmiin pistävää, kuinka viime aikoina Hollywood on jollain lailla huomannut nörttiyden valtavirtaistumisen ja päättänyt lähteä ratsastamaan tällä aallonharjalla takoakseen rahaa näillä suuren budjetin elokuvilla. Viime vuosina supersankarielokuvia on tehtailtu sitä tahtia, että välillä on tuntunut vaikealta pysyä perässä, mistä versiosta on kyse. Suuria tunteita minussa herätti varsinkin tänä vuonna ensi-iltaan tullut ja suhteellisen paljon huomiota saanut Deadpool-elokuva. Deadpoolia elokuvassa näytellyt Ryan Reynolds lobbasi kyseistä elokuvaa todella pitkään, ennen kuin se lopulta saatiin tuotantoon. Tuottajille tämä oli toki riski, varsinkin koska elokuvasta tehtiin supersankarielokuville epätyypillisesti K16-elokuva (”R Rated”). Riski kuitenkin kannatti, sillä Deadpoolin on tuottanut Yhdysvalloissa tällä hetkellä noin 285 miljoonaa dollaria ja on yksi kaikkien aikojen parhaiten tuottaneista K16-elokuvista.

Alakulttuurin valtavirtaistumisessa on toki ongelmansa sen ”alkuperäisten” harrastajien kannalta. Suurimmaksi ongelmaksi koen itse sen, kuinka elokuvajulkaisut poikkeavat alkuperäisistä sarjakuvista, koska niistä on pitänyt saada paremmin myyviä. Yleensä tämä yritetään saada aikaan lisäämällä juonen romantiikkakeskeisyyttä, sillä elokuvayhtiöt ilmeisesti elävät 50-luvulla ja kuvittelevat, että naiset tulevat katsomaan kyseisiä elokuvia vain poikaystäviensä pakottamina. Joten elokuvayhtiöiden mielestä hieno konsti saada naiset innostumaan supersankarielokuvista on lisätä niihin ihana romanttinen sivujuonne. Ikävä kyllä tällä on hyvin luotaantyöntävä vaikutus henkilöille kuten minä, jotka haluavat mennä katsomaan näitä elokuvia niiden hienosti toteutettujen toimintakohtauksien vuoksi eivätkä suinkaan jännittääkseen, kuinka päähenkilön parisuhteelle mahdollisesti käy. Jos haluisin katsoa puolitoista tuntia naurettavaa pelleilyä siitä, saavatko päähenkilöt toisensa vai eivät, menisin katsomaan romanttista draamaa.

Tässä piileekin valtavirtaistumisen ongelma minun näkökulmastani katsottuna. Koen itseni sarjakuvafaniksi siinä mielessä, että olen lukenut supersankarisarjakuvia kuten Spider-Mania pienestä pitäen ja kun menen katsomaan joitain supersankarielokuvaa, tiedän sen taustatekijöistä huomattavasti enemmän kuin keskivertokatsoja, joka menee katsomaan elokuvaa ehkä lähinnä mielenkiinnosta uutta ensi-iltaelokuvaa kohtaan. Välillä onkin vaikea päättää, onko elokuvakokemus ollut enemmän tyydyttävä vai närkästyttävä. Olin 13-vuotias kun ensimmäinen Spider-Man-elokuva ilmestyi ja minulla oli suuria odotuksia sen varalle. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun pääosia esittämään oli palkattu lahnamainen Tobey Maguire ja letarginen Kirsten Dunst, sillä heidän roolisuorituksensa ei vastannut yhtään sitä, mihin olin tottunut Spider-Man sarjakuvissa. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi kuitenkin The Amazing Spider-Man-elokuva ja riemukseni sain huomata, että Andrew Garfield oli kaikkea sitä, mitä olin Peter Parkerilta odottanut ja sopi rooliin kuin nyrkki silmään. Elämä oli jälleen pelastettu, kiitos uuden tuotannon.

No tätä iloahan ei kestänyt pitkään. Minun on vaikea käsittää, kuinka kukaan kokisi Wolverinen ja Jean Greyn välisen rakkaussuhteen mielenkiintoisemmaksi juonielementiksi kuin esimerkiksi X-Men ryhmän lukemattomien mutanttien erilaiset kyvyt. Miksei romanttisia elokuvia voi pitää romanttisina ja toimintaelokuvia toimintaelokuvina?  Tässä onkin elokuvallistamisen ja valtavirtaistumisen suurin ongelma: yleisö. Supersankarisarjakuvien fanit ovat supersankarisarjakuvien faneja juuri toiminnan ja juontenkäänteiden ja supersankarielementin vuoksi, ei sen takia että niiden juonellisessa pääosassa on jokin köykäinen parisuhdedraama. Jos haluaisin lukea sellaista, ostaisin Harlekiini-romaanin.

Elokuvat pitää kuitenkin saada myytyä erilaisemmalle yleisölle kuin sarjakuvat ja naiset ovat kuitenkin niin suuri osa haluttua kohdeyleisöä, että heille on pakko saada jotain kimmoketta tulla katsomaan elokuva omin päin eikä pelkästään poikaystävän seurana. Ilmeisesti elokuvayhtiöiden keski-ikäiset heteromiehet eivät ole kuitenkaan aivan vielä päässeet 50-luvulta nykypäivään, joten he kuvittelevat, että ainoa elementti mikä voisi houkutella naisia katsomaan tällaista elokuvaa on romantiikka. Kuitenkaan naissankareista kuten Wonder Womanista ei voida tehdä omaa elokuvaa, sillä sen ei uskottaisi myyvän. Tämä kertoo vain siitä, että elokuvayhtiöt eivät usko naisten lukevan sarjakuvia ja naisten täytyy tyytyä katsomaan elokuvia, joissa naishahmot ovat vain romanttinen sivujuonne sillä aikaa kun päähenkilönä toimiva mies pelastaa maailman (ja yleensä myös kyseisen naisen).

Tehdessään supersankarielokuvia elokuvatuottajat ovat onnistuneet loukkaamaan naisia kahdella tapaa. Ensinnäkin naissupersankareista ei voida tehdä elokuvia, koska naiset eivät lue sarjakuvia (huomaa sarkasmi) eivätkä siis tule omasta mielenkiinnostaan katsomaan kyseisiä elokuvia ja miehille naispäähenkilö on taas liian epäkiinnostava. Samaan aikaan elokuvatuottajat kuitenkin pilaavat ne elokuvat joita he oikeasti tuottavat, ajattelemalla, että naiset saadaan houkuteltua paikalle tunkemalla elokuvaan jokin lopputuloksen ja juonen kannalta irrelevantti romanttinen suhde. 

Lopputulos on se, että ei tuoteta supersankarisarjakuviin pohjautuvia elokuvia, joissa on naispääosa kuten esimerkiksi Wonder Woman (ehkä tunnetuin, mutta ei todellakaan ainut naissankari) ja samalla pilataan loputkin supersankarielokuvat sotkemalla niitä liiaksi romantiikalla. Tiedostan toki, että supersankarisarjakuvissa on paljonkin erilaisia romanttisia suhteita, mutta toisin kuin niiden elokuvaversioissa, ei romantiikalla ole sarjakuvissa niin suurta osaa juonen ja sen kehittymisen kannalta.

Aion kuitenkin jatkossakin käydä katsomassa supersankarielokuvia ja innostua niiden toimintakohtauksista ja mutanttien erikoiskyvyistä ja Spider-Manin sarkastisista kommenteista. Samalla kuitenkin pidän sormet ristissä, että jatkossa elokuvayhtiöt tajuaisivat, että elokuvat voivat olla naisten mielestä mielenkiintoisia ilman romanttisia juonenkäänteitäkin.

(Jälkihuomautus: Puhuessani kirjoituksessani sarjakuvista, tarkoitan nimenomaan supersankarisarjakuvia, vaikken sitä joka kohdassa mainitsisikaan.)

-Mia

The war in my fandom: Fandomien sisäiset vastakkainasettelut sekä slash fiction fandomeita jakamassa

Kun puhutaan jonkin tietyn asian faneista ja tietystä fandomista, voisi kuvitella, että siihen kuuluvat ihmiset tulevat toimeen mitä parhaimmin, ovathan he kaikki kuitenkin kiinnostuneita samasta asiasta. Haluaisin verrata tilannetta esimerkiksi jalkapallofaneihin. Manchester Unitedin fanit ovat hyvin tiivis joukko, jossa pidetään omien puolia ns vihollisia (muiden joukkueiden kannattajia) vastaan. Voisi siis kuvitella että näin toimitaan myös muissa fanituksissa, esimerkiksi TV-sarja Supernaturalin fandomissa (johon itse kuulun). Fandomiin vasta ”soluttautuvalle” saattaakin tulla suurena yllätyksenä kuinka paljon vastakkainasetteluja yhden fandomin sisään voikaan mahtua.

Haluan käydä tätä asiaa läpi Supernatural ja Teen Wolf fandomien kautta, sillä ne ovat minulle tuttuja alueita ja olen mukana molempien sarjojen fanien keskenäisessä kanssakäymisessä monien eri nettisivujen kautta (mm Instagram, Tumblr, Archive of our own, FanFiction.net). Alkaessani seurata kyseisten fandomien juttuja uutena tulokkaana huomasin melko pian aspektin, johon en ollut aiemmin muissa fandomeissa kiinnittänyt niin paljon huomiota. Aloitan Supernatural-fandomista, sillä siinä on kaksi esille nousevaa suurta asiaa, jotka tuntuvat jakavan faneja kuin Mooses punaista merta. Ensimmäinen on wincest, eli päähenkilöiden Sammyn ja Deanin välinen romanttinen suhde fan fictionissa ja fan artissa. Tämä tuntuu olevan sellainen aihe, josta osa faneista pahoittaa mielensä ja suorastaan raivostuu. On toki ymmärrettävää että wincest on konseptina erittäin kiistanalainen, onhan kyse kuitenkin homoseksuaalisesta insestistä, sillä Sam ja Dean ovat veljekset. Alle kokosin pari kommenttia mitkä löysin wincestiin keskittyvistä Instagram-tileistä, wincestia käsittelevien postauksien alta:

”THEY’RE BROTHERS YOU CAN’T”

“Love it looove it”

“WHAT THE CRAP, I DONT GET THIS. THIS IS GONNA HAUNT MY NIGHTMARES”

“Fucking gross”

“AAHAHAAHHHGGGGG YESSS”

Kuten edellä olevista (etten sanoisi erinomaisesti artikuloiduista) kommenteista voi nähdä, hajonta pelkästään fandomin sisällä on todella suurta. Toinen suuri jakautumista Supernatural-fandomin sisällä aiheuttava tekijä on Destiel, eli Dean x Castiel slash fiction. Tosin Destieliin liittyvät reaktiot eivät tunnu olevan aivan yhtä vahvoja kuin wincestia koskevat (ymmärrettävistä syistä).

Mistäs tämä tämmöinen sitten oikein johtuu? Ensinnäkin täytyy ottaa huomioon Supernaturalin laatu sarjana. Päähenkilöitä on hyvin vähän ja oikeastaan ainoat joita kirjoittajat eivät ole vielä tappaneet pois (ainakaan pysyvästi) ovat Sam, Dean ja Castiel. Sarja on myös tunnettu siitä, kuinka siinä ei ole romanttista sivujuonnetta, toisin kuin useissa muissa toiminta/fantasiasarjoissa (vrt esim Buffy, vampyyrintappaja). Vaikka päähenkilöillä on toki välillä romanttisia suhteita eri naisten kanssa, ei yksikään näistä suhteista ole ollut vielä pysyvä. Tämä on siis melko otollinen alusta slash fictionille, mikä tuntuu yleisesti ottaen olevan todella suosittua Supernatural-fandomissa, piti enemmistö siitä tai ei.

Toinen fandom jota käsittelen on Teen Wolf TV-sarjan fandom. Yllättäen tässäkin sarjassa yhteisöä jakavat eniten ohjelman paritukset. Teen Wolfissa mies- ja naishahmojen ratio on huomattavasti tasaisempi kuin Supernaturalissa (josta naishahmot puuttuvat lähes kokonaan). Siitä huolimatta tuntuu, että sarjan fanit ovat toistensa kurkussa kiinni milloin mihinkin paritukseen liittyen. Suurinta närää Teen Wolf- fandomissa tuntuvat herättävän Stydia (Lydia x Stiles), Sterek (Derek x Stiles) ja Stalia (Stiles x Malia). Varsinkin naispuoliset fanit ovat toistensa kurkussa ja riitelevät siitä, kuka on Stilesille paras puoliso. Stydia ja Stalia ovat sarjassa oikeasti esiintyviä parisuhteita, kun taas Sterek on fanien luomaa slash fictionia, mutta erittäin suosittua, itse asiassa yhtä suosittu kun olemassa olevat paritukset. On mielenkiintoista seurata, kuinka syvällisesti fanit analysoivat sarjan parisuhteita ja sitä, minkä takia kyseinen paritus on kaikista paras ja loogisin. Tässä näkyy hyvin myös fanin ja pelkän sarjaa huvin vuoksi seuraavan henkilön ero. Fanit tuottavat tätä kautta sarjalle ”lisäsisältöä”, analysoimalla sen ihmissuhdedynamiikkaa, syitä ja seurauksia. Tässä päästäänkin siis osittain myös faniuden ytimeen (puuttumatta siihen kuka on ”tosi fani” ja kuka ei): faneille pelkkä sarjan seuraaminen ei riitä, vaan heidän kiinnostuksensa siihen on syvällisempää ja analyyttisempaa.

Miksi fandomien sisällä sitten on niin paljon hajontaa? Kuten alussa jo totesin, luulisi että samasta asiasta intohimoiset ihmiset tulisivat mitä parhaiten toimeen keskenään. Tästä nouseekin asian keskeisin ongelma, intohimo asiaan. Sarjan fanit, jotka osallistuvat faniuteen muutenkin kuin pelkällä sarjan seuraamisella, ovat faniudessaan todella intohimoisia. He tuottavat fandomiin koko ajan lisää sisältöä ja kun tämä sisältö ei olekaan kaikkien muiden yhteisön fanien mieleen, yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Fandomien sisäisiin ristiriitoihin pätevät siis samat ”säännöt” kuin muuhunkin fanaattisuuteen; kun on ottanut jonkin jutun sydämen asiakseen, herättää se todella voimakkaita tunteita. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka Supernatural- sarjan fanit riitelevät keskenään siitä, kuinka Jensen Ackles (Deanin näyttelijä) on ilmaissut aikaisemmin tuntevansa olonsa epämukavaksi Destielin vuoksi ja tämän vuoksi joidenkin mielestä Destiel fanitaiteen tekeminen on väärin.

Fandomeissakin ihmisillä on erilaisia rooleja. Jotkut ovat sitä mieltä, että vaikka he eivät itse henkilökohtaisesti ”shippaisi” tiettyä paristusta, niin he eivät silti ole sitä vastaan tai yritä kieltää sitä muilta Äänekkäimmät fanit puolustavat kuitenkin omaa faniuttaan ainoana oikeana faniuden muotona, lytäten kaikkien muiden mielipiteet. Eli ehkä fandomeidenkin hajontaan pätee sama sääntö kuin muuhunkin ihmisten väliseen kanssakäymiseen; äänekäs vähemmistö saa koko touhun yhteisön näyttämään todella jakaantuneelta ja riitaisalta, vaikka tosiasiassa suurin osa fandomin jäsenistä on leppoisia ja muiden näkökulmat huomioon ottavia. Ehkäpä alussa käyttämäni jalkapallovertaus ei ollutkaan niin kaukaa haettu kuin olisi voinut luulla, sillä jos miettii että eri shippaajat ovat eri joukkueiden kannattajia ja näihinkin ryhmiin kuuluu hiljaisempia ja äänekkäämpiä faneja ja ikävä kyllä äänekkäimmät ovat aina ne jotka saavat eniten huomiota ja leimaavat omalta osaltaan koko ryhmää tietynlaiseksi.

Toinen aspekti mikä fandomien sisäisissä ristiriidoissa tulee ottaa huomioon on niiden ikäjakauma. Käsittelemieni Supernaturalin ja Teen Wolfin fandomeissa fanit ovat suhteellisen nuoria ja varsinkin Teen Wolf on suunnattu teini-ikäisille, noin 15-19-vuotiaille. Pääsääntöisenä yleistyksenä haluaisin sanoa, että niin Supernaturalin kuin Teen Wolfinkin fanien enemmistö koostuu tytöistä/naisista. Tilastotietoja minulla ei väitteeni pohjalle ole, mutta en ole oman fanitukseni aikana törmännyt kovinkaan moneen miespuoliseen faniin näiden sarjojen parissa. Ehkäpä siis osa fandomien sisäisistä kiistoista voidaan laittaa teini-ikäisten tyttöjen draaman piikkiin, näin ilkeästi ja seksistisesti yleistäen.

Suurin syy vastakkainasetteluun kuin kuitenkin melko selkeä ja se seuraa ”todellisen faniuden” kaavaa: jos et fanita samalla lailla kuin minä, et ole oikea fani. Ehkäpä fandomien kannattaisi keskinäisen riitelyn sijaan antaa kaikkien kukkien niin sanotusti kukkia ja keskittyä pitämään toistensa puolia, sillä tuntuu että TV-sarjojen/kirjojen/ynnä muun ”nörtiksi” lueteltavan fanit joutuvat jo puolustamaan itseään ja intohimoaan muita ihmisiä vastaan, peruskommentin ollessa ”Kuinka sä viitsit tuhlata aikaas tollaseen?” 

-Mia