Mihin katosi fantasia?

Kuva: Wikimedia Commons (Dominik Matus)

Nörtti ja tietokoneet, nörtti ja sarjakuvat, nörtti ja cosplay, scifi, anime, manga... Entä fantasia? 

Kauan sitten, eli 2000-luvun alussa, kun olin vaikutteille altis ja helposti innostuva varhaisteini, elettiin yleistä fantasiabuumia. Oli Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta- elokuvat, Pirates of the Caribbeanin ensimmäinen osa ja lehdissä kyseltiin kasvatuksen asiantuntijoilta mistä fantasiakirjallisuuden massiivinen suosio johtuu ja miten sen lukeminen vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Menevätkö ne pilalle ja alkavat veistellä pihakoivusta taikasauvoja, lausua loitsuja ja harrastaa miekkailua? Tuleeko niistä wiccalaisia? Roolipelaajia? Saatanpalvojia?

Enää fantasiabuumi ei ole niin ajankohtainen. Näin päättelisin ainakin siitä, että koko Nörttikulttuuri-kurssillamme ei ollut sille vartavasten omistettua luentoa. Jos vastaava kurssi olisi pidetty reilut 10 vuotta sitten, olisi perinteinen fantasia todennäköisesti ollut kurssin puhutuimpia teemoja. Nyt esimerkiksi kaiken fantasian kuningas J.R.R.Tolkien taidettiin mainita korkeintaan ohimennen.  

                  

Perusfantasian äärellä

Vaikka alkuvaikutelma on tämä, ei fantasia oikeasti ole kadonnut minnekään. Se muuttaa muotoaan ja on vähintään piiloutuneena mukana oikeastaan kaikkessa. Scifi, sarjakuvat anime ja manga ovat toki laajassa mittakaavassa enimmäkseen fantasiaa, mutta perinteiset miekka ja lohikäärme-maailmat eivät ole enää samalla tavalla kaikkien huulilla kuten ne vuosituhannen vaihteessa olivat. Luulen että ihmisillä, ja varsinkin nuorilla, on lähtökohtaisesti aina jonkinlainen eskapismin tarve, joten vaikka fantasiamaailmat ja teokset vaihtelevat, itse idea pysyy. 

Fantasia on termi, joka periaatteessa tarkoittaa kaikkia mielikuvituksen tuotoksia, mutta joka kuitenkin genrenä herättää aika vahvat mielikuvat tietyistä elementeistä. Suuri osa fantasiatarinoista sijoittuu rinnakkaismaailmoihin, joissa on Valittuja nuorukaisia, haltioita ja haltiattaria, lohikäärmeitä, velhoja, ultimaattista pahaa, miekkoja, kieliä ja karttoja... Vahvasti siis Tolkienin maailmoista ponnistavaa ainesta. Valitettavasti perusfantasia alkoi niin pahasti toistamaan itseään, että suuren yleisön mielenkiinto loppui väkisikin. Fantasianörtit eivät ole koskaan lakanneet olemasta, he ovat vain palanneet marginaaliin.

Nykyfantasia tuntuisi hakevan inspiraatiota ikiaikaisen Tolkienin sijaan "todellisen" maailman ja fantasiamaailman risteymistä. Esimerkkinä Twilight-sarja, joka yhdistää teiniromanssia ja vampyyreitä. Sama supersuositun True Bloodin kanssa. Game of Thrones on toki (shokkiarvoilla ratsastavaa) perusfantasiaa, ja huikean suosittua, joten ei kai perusfantasia lopulta ole mihinkään mennyt, vaikka itse ilmiö onkin laantunut sitten 2000-luvun alun, tai ainaki muuttanut muotoaan. Game of Thrones on niin valtavirtaa, etten ole varma voiko sitä sellaisenaan varsinaisesti lukea nörttikulttuuriin kuuluvaksi. Fantasianörtti voi tottakai olla kiinnostunut myös Game of Thronesista, mutta pelkkä sarjan seuraaminen ei tee nörtiksi.      

Yksinkertainen asetelma yksityiskohtaisessa maailmassa

Fantasiabuumin aikana fantasian suosiota ja (vanhempia rauhoitellen) hyötyjä perusteltiin hyvän ja pahan taistelun teemoilla, joka toi vastapainoa teinien monimutkaiseen maailmaan ja maailmantuskaan. Kaikki fiktio tarjoaa eskapismia, mutta fantasiamaailmoihin usein sisäänkirjattu selkeä hyvä/paha tuntuu ihanan yksinkertaiselta verrattuna omaan maailmaamme, jossa parhainkin tarkoitusperin tehdyistä teoista voi löytää huonoja puolia ja oman arkielämän tavallisimmatkin valinnat ovat usein moraalisesti arveluttavia, kunhan vain katsotaan tarpeeksi laajaa kuvaa. Olisihan se ihanaa tietää, että omat valinnat ovat Hyviä ja Paha olisi helppo tunnistaa sen sijaan, että kaikki on monimutkaista ja tarkasteltavissa kymmenistä eri näkökulmista. Kaikki fantasia ei tietenkään yliyksinkertaista moraalisia kysymyksiä, mutta ihmisten on helppo järjestellä ajattelunsa dualistiseksi. Se on se helpoin vaihtoehto, joka ei aina vaan reaalimaailmassa toimi.      

Fantasialle tyypillisiä viehättäviä teemoja ovat myös urheus ja päättäväisyys ylivoimaisen suurelta tuntuvan vastuksen edessä. Tuttavani tiivisti oman suhteensa lempifantasiaansa: "Aina kun elämässäni on vaikeuksia, luen Sormusten Herraa, mietin Frodon tehtävää ja huomaan, että minulla on kaikki oikeastaan tosi hyvin". Fantasiatarinoissa sankari harvoin itse valitsee omaa rooliaan, hän on syntynyt siihen, jokin kohtalonomainen taho valitsee hänet. Vaikeuksia ei voi väistää, ne on kohdattava tai muuten kaikki tuhoutuu. Omassa elämässämme tuskailemme usein oman riittämättömyytemme ja hukassa olevan elämänsuuntamme kanssa. Fantasiatarinoissa sankarin rooli on selvä: jos tehtävä on mahdollista suorittaa, hän - ja vain hän- pystyy siihen.         

Fantasiaan liittyy myös oma estetiikkansa, joka paitsi kutkuttaa mielikuvitusta, kutkuttaa myös elokuvantekijöiden ja erikoistehosteihmisten näppejä. Upeat maisemat, eksoottiset asut ja rakennukset sekä tietenkin erikoiset fantasiaolennot ja otukset vetoavat katsojiin, varsinkin jos yleisö esim. kirjalle on jo valmiiksi olemassa. Fantasian olennaisin esitystapa on nimenomaan fantasiaromaani, tai vielä tarkennettuna romaanisarjat. Kaikki muu on ekstraa ja tosifanit saavat keskenään närkästyä kuinka elokuva ei noudata kirjaa -eikä heidän omaa mielikuvitustaan- tasantarkasti. Ja kuinka ärsyttävää on, että ihmiset jotka eivät ole lukeneet kirjaa, pitävät elokuvasta. Erityisesti tietokonepohjaisten erikoistehosteiden huikea edistyminen toi aiemmin mahdottomina pidetyt teokset toteuttamiskelpoisiksi ja tästä uudesta mahdollisuudesta otettiin tietenkin kaikki irti. 

Fantasia on myös hyvää materiaalia kaikenlaisen krääsän ja oheistuotteiden myymiseen. Muistan kuinka joskus ihan kaikkea sai Harry Potter-versioina (vähän niinkuin Angry Birds-tuotteet nykyään), tuttuni tilailivat internetistä haltiakorvia ja näköisversioita Sormusten Herran sormuksista ja haltiakoruista. Tämä kaikki siis ennen kuin nettikauppa oli kasvanut nykyiseen mittaansa.    

Kirja on paikka

Itse en ole tilaillut mitään fanikrääsää enkä ihmeemmin obsessioitunut mihinkään kirjaan, vaikka Potterit on toki luettu moneen kertaan. Olen myös niitä kerettiläisiä, jotka innostuvat enemmän Taru Sormusten Herrasta-elokuvista kuin kirjoista. Gasp! Elokuvien pariin jaksan palata aina uudestaan, mutta kirjoja pidän turhan raskaslukuisina. Vaikka kun viimeksi katsoin trilogiaa, se tuntui ja näytti kömpelömmältä kuin muisitin... 

Fantasiamaailmoissa on kuitenkin jotain jota pidän tavattoman viehättävänä. Vaikka periaatteessa scifi sopisi minulle paremmin (rakastan tietoa, nippelitiedon nappulatriviaa, monimutkaisia moraalidilemmoja ja pohdin tulevaisuusvisioita), fantasiamaailmat vetoavat minuun nimenomaan paikkoina. Koen useimmiten kirjat ja joskus myös elokuvat tiloina ja maailmoina jossa käydä. Fantasiamaailmat ovat usein paikkoina ihanampia kuin scifin kylmä avaruus tai tulevaisuuden dystopiat. Tämän paikkafiiliksen vuoksi jaksan selailla kirjoja edestakaisin uudestaan ja uudestaan, vaikka ne eivät olisi maailman korkeinta kirjallisuutta. Minä viihdyn niissä. Rohkelikkohuoneen suuressa nojatuolissa on kiva juoda kermakaljaa ja pelata räjähtävää näpäystä. Tai Keski-Maan upeassa eräämaassa vaeltaa kohti Edorasia. Tunnen läpikotaisin jokaisen vastaantulevan puun ja polun.  

Kuva: Wikimedia Commons (Joel Lee)

Ai niin, Game of Thronesin lisäksi Peter Jacksonin Hobitti-trilogia (krhöm, trilogia...) on toki viime vuosien tuotos, mutta siitä en halua puhua sen enempää. Yritän näet aktiivisesti unohtaa koko elokuvatrilogian olemassaolon.       

Keskuudessamme liikkuu nörttejä

3.3-4.3.2016 pidetty Nörttikulttuurin nousu-konferenssi antoi paljon pureksittavaa ja aihetta useampaankin kahvipöytäkeskusteluun. Sukupuolikysymykset nettipelien maailmassa, parasosiaaliset suhteet, mentaalinen maisema, antifanius, turrius ynnä muu kiehtova termistö jätti ainakin minut runsaudenpulan äärelle pohtimaan, mihin tarttuisin tässä blogitekstissäni. Omat kiinnostuksenkohteeni nörttikulttuurin suhteen ovat ennemmin yhteiskunnallisia (toki voisi myös sanoa että kuivia) kuin omasta faniudesta tai nörtti-identiteetistä kumpuavia, joten päätin tarkastella ilmiötä lintuperspektiivistä ja zoomailla useampaa itseäni kiinnostanutta aihepiiriä.

Kaikki nämä konferenssin kiinnostavat kysymykset palaavat lopulta siihen, mitä nörttiyskin ilmiöineen omalla tavallaan peilaa: normeihin ja niiden rikkomiseen. Syntymästä aikuisuuteen ja lopulta kuolemaan asti meitä ohjaillaan kulttuurisilla normeilla ja kun asiaa oikein ajattelee, hyväksyttävä ja arvostettava tapa olla ja elää on lopulta melko tiukasti ulkoa ohjattua. Vaikka meillä on lähes loputtomiin varaa valita, ”oikeita” valintoja on kuitenkin vain rajattu määrä. Erityisesti nämä normit määrittelevät täysivaltaista ja uskottavaa aikuisuutta. Nörttiyden voidaan väittää koostuvan elämänvalinnoista, jotka haastavat aikuisuuden normit. Nörttiys ja intohimoinen fanitus voivat olla ok lapsuudessa ja vielä varhaisessa teini-iässäkin, mutta kulttuurimme yleensä odottaa, että viimeistään työikäiseksi tultaessa astutaan ruotuun ja jätetään nuoruuden höpsötykset taakse. Kieltäytyykö nörtti kasvamasta aikuiseksi, onko kyseessä eräänlainen oman elämänsä Peter Pan, joka pitää kiinni niistä asioista jotka saavat hänet innostumaan ja uppoutumaan muiden samanmielisten kanssa tuttuihin mentaalisiin maisemiin reaalitodellisuuden sijaan?

Vaikka nörttiys nyt sitten olisikin este saavuttaa normienmukainen aikuisuus, pidän itse erittäin terveenä että kulttuurimme normeja tehdään näkyviksi ja niitä kyseenalaistetaan. Ilmiöt ovat usein yhteiskunnallisesta näkökulmasta kiinnostavimmillaan toimiessaan normaaliuden rajoilla, ei niinkään jossain näkymättömissä omassa komerossaan (vrt. hikikomori-ilmiö). Itse koen vapauden olevan ennemmin rajoilla kuin täysin sisä- tai ulkopuolella. Nörttiydessä voivat sekoittua lapsuus ja aikuisuus, mies ja epämies, nainen ja epänainen, seksuaalinen normaalius ja epänormaalius, sosiaalisuus ja epäsosiaalisuus, vaihtoehtoisuus ja kulutuskulttuuri, aktivisuus ja passiivisuus. Tulemme helposti suurten kysymysten äärelle: miten määritellään oikeanlainen ja hyvä elämä, aikuisuus, mitkä kaikki asiat vaikuttavat sekä henkilökohtaisiin että yhteiskunnallisiin elämänpoliittisiin valintoihimme? Kuinka avoimia me oikeasti olemme vaihtoehdoille?

Kurssillamme on ollut paljon pinnalla nörttikulttuuriin liittyvät sukupuolikysymykset. Nörttiyden valtavirtaistuessa nörttitytöt ovat ottaneet näkyvän roolin nörttikulttuurin tuottajina, uusintajina ja kuluttajina. Naiset kohtaavat helposti monenlaisia hankaluuksia perinteisesti miesvaltaisissa nörttimaailmoissa, mutta onko nörttinainen yhteiskunnan näkökulmasta yhtä hankala ilmiö kuin nörttimies? Aiemmin kurssilla pohdittiin nörttiyttä ”vääränlaisena miehisyytenä” (tämä voi kyllä olla jo auttamatta vanhanaikainen käsitys, mutta vanhanaikaisetkin stereotypiat tapaavat pysyä sitkeästi hengissä). Esimerkiksi brony-ilmiö kyseenalaistaa reippaasti perinteistä heteronormatiivista maskuliinisuutta ja ylipäätään nörttiyden sterotypiat tuntuvat kietoutuvat ennen kaikkea epätoivotun miehisyyden ympärille. Epäurheilullisuus, epäsosiaalisuus, epäcoolius, ehkä epänormaali seksuaalisuus ynnä muut epä-asiat ovat kuuluneet nörtin määrittelyihin. Tuskinpa stereotyyppinen naisnörttikään toteuttaa mitään kulttuurillista naiseuden huipentumaa, mutta onko se jostain syystä vähemmän vakavaa kuin nörttimiesten (kuviteltu?) epämieheys. ”Miehekkyys” on perinteisesti ollut kulttuurissamme korkealle arvostettua ja sitä on innokkaasti todisteltu, toki myös nörttipiireissä (kenellä on parhaat scoret jne.) Naisellisuus puolestaan on yleensä jotain muuta kuin syvälle pureutuvaa ja innostunutta tiedonkeruuta, nettipelejä ja ”epänaisellisia” seksuaalisuuden ilmentymiä (jäin syvästi kaipaamaan Silja Kukan peruuntunutta Kink meme-yhteisöt naisten pornona-luentoa!). Ehkä nörttimiehet ja naiset ovat myös sukupuolistereotypioita haastavia kapinallisia.

Nörttiyteen tavallaan liittyvä ”vikuroiva elämänasenne” vaikuttaisi siis toimivan monella tasolla. Onko nörttikulttuurissa meneillään jonkinlainen jännite valtavirtaistumisen ja vastakulttuurin taitekohdassa? Nörttiyden ilmiöt ovat kaikkialla, mutta olen myös miettinyt nörttiyttä myös eräänlaisena sukupolvikapinana. Nörtti-ilmiö on helppo ymmärtää vastareaktiona valtavirtakulttuuriin vaatimuksiin, jopa äärimmäisyyksiin asti (vrt. hikikomori-ilmiö). Jokainen sukupolvi yleensä luo oman kapinansa, ja pohdinkin, onko nörttikulttuurin nousu meidän 80-90-luvulla syntyneiden kapina? Hipit, punkkarit, taistolaiset ynnä muut olivat 60- ja 70 juttu. Meidän juttumme on nörttiys, sekoitus populaarikulttuuria, teknologiaa, uusviattomuutta, fantasiamaailmoja. Eskapismia! Nämä ilmiöt läpäisevät meidän kaikkien lapsuuden ja yhä luomme niistä merkityksiä.

Keskustelin konferenssin jälkeen lapsuutensa Commodore 64 parissa viettäneen ystäväni kanssa ja hän mainitsi olevansa nostalgianörtti. Nörttiys ei kuulu enää hänen identiteettiinsä, mutta on ehkä joskus kuulunut ja Commodore-peleistä puhuminen saa hänet edelleen silminnähden lapsekkaan innostuneeksi. Kerran nörtti, aina nörtti? Omat vanhempani nostalgioivat lapsuuden kesiä ja niiden leikkejä, nostalgioiko meidän sukupolvemme ensimmäistä pelikonsoliaan, sarjakuvakokoelmaansa, ensimmäistä animeaan, Pokemon-korttikokoelmaansa tai cosplay-asuaan? Onko lapsuutemme maailma ollut niin erilainen kuin se maailma johon meidän odotetaan kasvavan, että emme selviä muutoksesta ilma että pidämme lapsuutemme jatkuvasti mukanamme? Jos se tuo uusviattomuutta tähän kyynisyydellä ja shokkiarvoilla ratsastavaan julkiseen keskusteluun, niin kannatan!

Vaikka pohdin aiemmin nörttikulttuuria kapinana, en silti usko, että nörttiys on kuitenkaan kovin tiedostettua kapinaa. Se voi monien kohdalla olla vastausta ulkoisiin paineisiin ja pakoa odotuksista. En silti ajattelisi nörttiyttä pelkästään yhteiskunnallisen ilmiönä tai ulkoapäin omaksuttavana, vaan se on myös sisäsyntyinen ja henkilökohtainen asia. Muistan jostain lukeneeni sympaattisen ajatuksen, joka meni jotenkuinkin näin: ”Coolius perustuu siihen, että dissaat asioita. Nörttiys on puolestaan sitä, että vilpittömästi rakastat jotain”. Näin muotoiltuna nörttiys kuulostaa todella positiiviselta ominaisuudelta ihmisessä. Ehkä se rakastamisen kohde ei ole täysin yhteiskunnan normien mukainen (kuten ööö... Beatles? Jalkapallo? Työ..?) vaan jotain ihan marginaaliseksi luokiteltua (kuten vaikka scifianime, Hopeanuoli, Tolkienin tuotanto jne.) mutta luulisi rakkauden tuovan ihmiselle, niin nörtille kuin tavikselle, enemmän hyvää kuin dissaus.

Tämä 90-luvun alusta peräisin oleva Nintendoklubin jäsenkortti ei ole omani, sitä kantaa lompakossaan aikuinen mies, jolle se on edelleen tärkeä muistoesine. Väärin aikuistuttu? Kuva: HannaT

Fanius, fanituotanto ja minä

Kuulun ilmeisesti Nörttikulttuuri-kurssimme vähemmistöön, sillä en ole koskaan indentifioinut itseäni nörtiksi enkä juuri minkään suhteen faniksikaan. Nörtti/fani-identiteetin puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mitään yhteyttä nörttiyteen olisi. Rehellistä itsetutkiskelua harastaessani löydän itsestäni useitakin nörttiyteen ja faniuteen viittaavia piirteitä. Olen esimerkiksi kiinnostunut fanitaiteesta. Pääasiassa kulutan – ja joskus itsekseni tuotankin- fanikuvataidetta, mutta olen joskus nuorempana myös mm. lukenut fanifiktiota.

Fanituotanto on aina ollut olennainen osa faniutta. Fanituotannon skaala on laaja käsitöistä musiikkiin, mutta nyt keskityn ensisijaisesti näihin kahteen ehkä tunnetuimpaan fanituotannon muotoon: fanifiktioon, sekä erityisesti kuvalliseen ja esittävään fanitaiteeseen. Itse olen sekä kirjallisen että kuvallisen ilmaisun harrastaja, joten olen fanituotannostakin ensisijaisen kiinnostunut näistä kahdesta kategoriasta. Vaikka en koekaan olevani osaa mitään faniyhteisöä, olen jonkinlainen pitkän linjan sivustaseuraaja. Yleensä kaikenlaiseen fanituotantoon liittyy jonkinlainen fani-identiteetin lisäksi yhteisö, intensiivinen suhtautuminen faniuden kohteeseen sekä kytkökset populaarikulttuuriin. Itselläni ei varsinaisesti ole mitään näistä ominaisuuksista, mutta taustalla täytynee olla jonkinlaista piilotettua affektiivisuutta, kerran jaksan olla kiinnostunut.

Oman fanituotannon kuluttamiseni ehdoton ehto on, että fanitettava alkuperäistuotos on minulle tuttu ja tärkeä. Fanituotannon olemukseen kuuluu, että se on yleensä relevanttia lähinnä muille faneille. Olen esimerkiksi sitä ikäluokkaa, joka on ollut varhaisteini Harry Potter-hypetyksen ollessa ehkä suurimmillaan ja teini Taru sormusten herrasta- elokuvatrilogian ilmestyessä. Muun muassa näihin teoksiin liittyvä fanitaide on mielestäni kiinnostavaa ja tuotanto on edelleen elinvoimaista, uutta materiaalia tuotetaan edelleen. Harry Potter-maailmaan sijoittuvan fanifiktionkin muistan olleen yli 10 vuotta sitten suosittua myös suomenkielellä. Vanha Finfanfun-foorumi, ammoin suosittu Harry Potter fanifiktio-sivusto, näyttää itseasiassa edelleenkin olevan ahkerassa käytössä. Lisäksi seuraan mm. Disneyn piirrosklassikoihin pohjaavaa fanitaidetta.

Tuttuuden lisäksi toinen ehto fanituotannon kuluttamiselleni on tuotetun teoksen laadukkuus. Huonoja tekstejä en lue, huonolaatuiset piirrokset eivät kiinnosta tai kiinnitä huomiota. Jos olisin jollain lailla osa faniyhteisöä, yhteisöllisyyden nimissä olisin mahdollisesti kiinnostuneempi myös ei-niin laadukkaista töistä ja niiden tekijöiden tukemisesta ja palautteenannosta. En toki tarkoita, että vain huippulaatuiset työt kelpaisivat katseltavaksi, vaan että töiden on täytettävä omat tietyt tekniset ja sisällölliset ”laatustandardini”, jotta pidän sitä kiinnostavana edes jollain tasolla. Osa fanitaiteesta on hämmästyttävän korkealaatuista, sekä teknisesti että sisällöltään, vaikka iso osa onkin minulle hyvin yhdentekevää.

Fanitaiteen pariin minut vetää tuttu konsepti, maailma joka viehättää. Hyvä fanitaide antaa mahdollisuuden eri tulkinnoille ja uusien näkökulmien löytämiselle tutusta hahmosta tai tarinasta. Kun jokin tarina tai hahmo on itselle tärkeä, sen avulla peilaa omia kokemuksiaan ja persoonaansa. Tällöin fanituotanto, sekä sen kuluttaminen että tuottaminenkin, on väline tuon sisäsen maailman ja persoonan rakentamisessa, sen kautta on mahdollista ilmaista itseään ja käyttää luovuuttaan. Fanituotannon avulla voi myös määritellä omaa faniuttaan sekä rooliaan mahdollisessa faniyhteisössä.

Hahmot ovat keskiössä lähes kaikissa mediatuotteissa. Fanitaide ja varsinkin fanifiktio leikittelevät hahmoilla, luoden tekijää ja kokijaa kutkuttavia tilanteita, joita itse alkuperäistuotoksessa ei esiinny. Fanitaide ja fanifiktio ovat tapoja pitää faniuden kohde ”elossa”. Vaikka alkuperäistuotos on jo tuotettu ja kaikki mahdolliset osat ja jatko-osat ovat illmestyneet, fanifiktio ja fanitaide uusintavat fanitettavaa maailmaa ja luovat tapahtumia, pitävät tarinan hengissä ja faniyhteisön mielenkiinnon yllä. Fanituotanto hyödyntää populaarikulttuurin ristiriitoja, puutteita ja pinnallisuuksia, sillä ei juuri ole rajoituksia.

Kaikki fanitaide ei tietenkään luo mitään uutta, vaan toisintaa ja kopioi jo olemassaolevaa materiaalia. Esimerkiksi jos kirjasta tehdään elokuva, on hyvin tyypillistä että fanitaiteessa näkyy voimakkaasti elokuvan näkemykset oman mielikuvituksen tuotosten sijaan. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi Harry Potterin ja Taru sormusten herrasta-trilogian kohdalla. Tällöin fanitaiteen pointti voi olla jokin muu kuin uusien näkökulmien löytäminen teokseen taikka oman mielikuvan saattaminen konkreettiseksi kuvaksi. Fanitaiteen tuottaminen voi palvella esimerkiksi omien teknisten taitojen kehittymistä ja samalla mahdollistaa palautteen saannin omalta faniyhteisöltä. Fanitaiteelle on jo valmiiksi olemassa oma yleisönsä, joloin fanitaiteen tuottaminen ja julkaiseminen on mielekästä teknisen osaamisen tasosta riippumatta.

Fanituotanto luo ja uusintaa omaa kaanoniaan, fanonia. Itse alkuperäistuotoksen lisäksi fanituotantoon vaikuttaa yhteisössä aiemmin jaettu tuotanto. Samoin vaikuttavat esimerkiksi oheisuotteet ja aiemmin mainitsemani elokuvat, jos alkuperäistuotos on kirja tai vaikkapa videopeli. Esimerkkeinä käyttämäni Harry Potter ja Taru sormusten herrasta-triogia ovat ennen kaikkea kirjallisia teoksia, mutta suuri osa visuaalisesta fanitaiteesta ammentaa nimenomaan elokuvien visuaalisesta ilmeestä. Itse pidän tätä melko harmillisena ilmiönä, koska se yksipuolistaa fanituotantoa. Oman mielikuvituksen sijaan toistetaan ja kopioidaan jo olemassa olevaa materiaalia. Toisaalta tässä tullaan faniudelle ja fanituotannolle tyypillisen kysymyksen pariin: kuka tai ketkä määrittelevät, millaista on oikeanlainen ja autenttinen fanius ja fanituotanto? En minä ainakaan, enhän edes kuulu mihinkään faniyhteisöihin! Vaan on itsekseen snobbailussakin jotain tyydyttävää.

Internet on tietenkin avannut aivan uuden kanavan fanitaiteen ja fanifiktion jakamiselle. Ennen fanitaidettaan sai ehkä esille lähinnä fanilehtien lukijoiden piirroksille tarkoitetuilla aukeamilla tai pikku novelleina. Nykyään omia tuotoksiaan voi lähetellä fanisivustoille, omille sivustoille, sosiaalisessa mediassa, melkein missä vain ja kuinka paljon tahansa. Kiinnostunut yleisö, eli muut fanit, on valmiiksi olemassa. Erityisesti Youtuben avulla on mahdollistunut myös uuden taidemuodon tehokas jakaminen: fanivideot!

Fanituotannolle on internetissä lukuisia kanavia. Esimerkiksi tällä hetkellä lähes ainoa seuraamani kuvataiteen sivusto DeviantArt on laaja online-galleria ja kuvataideyhteisö, josta voi hakusanoin hakea fanien tekemiä töitä. Esimerkiksi haulla ”Harry Potter” löytää 503 458 osumaa ja ”Lord of the Rings”123 901 osumaa. Varsinaisten piirrosten, maalausten ja tietokoneella tehtyjen töiden lisäksi joukossa on valokuvia, kollaaseja, kuvia käsitöistä, cosplay-asuista, mitä vain kuvitella voi. Yhteisöllisyyteen kuuluu tietenkin mahdollisuus kommentoida toisten töitä.