Toisinaan konsolipelipiireissä ohjastetaan "puhaltamaan pelikasettiin", kun konsoli tai peli ei jostain syystä toimi. Kyseessä on kuitenkin vain vitsi, jolla viitataan erityisesti NES-pelien aikaan, jolloin pelikasetteja tuli puhaltaa, että ne toimisivat konsolissa. Muistan isäni joskus kuitenkin kyllästyneen puhaltamiseen, ja pian pelit olivatkin jo autohuoltamon puhallinkoneessa. Pelit kyllä myös toimivat sen jälkeen - ainakin viikon, kunnes piti taas puhaltaa. Pelit eivät aina toimineet niin hyvin kuin piti, mutta pelaaminen oli silti aina yhtä hauskaa ja jotenkin maagista: ensimmäiset pelikokemukseni Duck Huntin, Super Marion ja Ice Climberin parissa kun ovat jo ajalta, kun olin vain 4. NES ei kuitenkaan ollut omani, vaan enoni, joka oli saanut sen nyt jo kotoa pois muuttaneelta isoveljeltään. Vietin kuitenkin isovanhempieni luona niin paljon aikaa, että käytännössä katsoen asuin siellä. Isovanhempieni luona vietti paljon aikaa myös pikuserkkuni, jolta puolestaan löytyi GameBoy Colour ja siihen muutama Pokémon-peli. Niitä en kuitenkaan saanut itse pelata, vaan lähinnä vain katsoa, sillä pikkuserkku oli tarkka tavaroistaan. Aika pian käsikonsoli taisi silti mennä rikki.
NES:in muututtua lähes pelikelvottomaksi (ja liian työlääksi, kun kaikkien posket olivat jo turvonneet puhaltamisesta) 2000-luvun puolella isovanhempien luo saapui PlayStation 1. Enoni tietysti osti myös sen itse tienaamillaan rahoilla. Peleihin enoni rahat eivät kuitenkaan näyttäneet riittävän, ja ainoat talosta löytyvät kokoversiot peleistä olivat South Park, Gran Turismo ja pikkuserkuilta "lainattu" Grand Theft Auto 1, joka taitaa jostain kaapin pohjalta löytyä edelleen. Lapsen ymmärryksellä minulle kuitenkin hyvin pitkään riittivät Euro Demo -keräilylevyt joita eno itselleen haali, ja joissa oli eri pelien demoja ja trailereita. En oikein ymmärtänyt, etteivät demot olleet kokoversioita, ja siksi hyvin itsepintaisesti toisinaan istuin tunteja paikallani, yrittäen "päästä pelin läpi". Ehkä tästä syystä pelien suositusikäraja on yleensä se vähintään 7. Alan ymmärtää.
PlayStation 1 joutui lopulta väistymään PlayStation 2:n tieltä. ja hyvä niin, koska melko pian konsolinvaihdoksen jälkeen PS1 meni rikki, eikä sitä saatu koskaan korjattua. Myös enon PS2 jatkoi samalla Euro Demo -linjalla, ja erityisen rakkaaksi itselleni muodostui Dark Cloud -pelin demoversio. Level 5 -yhtiön ensimmäisessä pelissä oli hurmaava sen aikainen anime-estetiikka, ja sen musiikit (joiden säveltäjä tunnetaan nykyään paremmin Professor Layton -pelisarjan musiikeista) olivat intesiivisiä ja mukaansa tempaavia.
Tässä vaiheessa aloitin koulun ja samalla iltapäiväkerhon, jossa erityisen tärkeässä ja miltei jumaloidussa asemassa oli iltapäiväkerhon SNES, Super Nintendo Entertainment System. Konsolia kohdeltiin suuremmalla arvokkuudella kuin kerhon pitäjiä, ja konsolipeleissä hyvin pärjääviä pidettiin sankarin maineessa. Tulen pieneltä paikkakunnalta, ja ehkä siksi koen, että konsolipeleissä ei vasinkaan tuossa iässä näkynyt suurta sukupuolittuneisuutta: pelejä pelasivat yhtä lailla kaikki, ja myös monen luokkakaveritytön kotoa löytyi joku konsoli tai vähintään tietokone, jolla pelattiin. Kuten videopeliluennolla kuitenkin mainittiin, erityisesti melko monen tytön videopeliharrastus kuitenkin alkoi isän, enon, veljen tai jonkun muun miespuolisen perheenjäsenen kautta. Siitä huolimatta videopelejä ei pidetty "poikien juttuna" kuin vasta myöhemmin. Koen, että pieni paikkakunta vähensi tyttöjen ja poikien epätasa-arvoisuutta pelien suhteen: tekemistä ei ollut paljon, joten videopelit olivat lopulta melko luonnollinen ratkaisu varsinkin sateisina päivinä. Pienen tuppukylän lapsilta kun ei voi edes odottaa kirja kädessä istumista, kun kasvatustapa metsän keskellä usein saa lapset kaipaamaan useaa stimulusta samaan aikaan - ja kirjaa lukiessa tämä ei usein onnistu. Konsolipeleissä kuitenkin yhdistyvät yhtä aikaa ajatteleminen, kuvat, ääni ja osaltaan myös jatkuva käsien käyttö pelihahmon liikuttamiseen pelikapulan avulla.
Vietin isovanhempieni luona suurimman osan ajasta vuorotella ulkona kirmaamisen ja konsolipelien välillä. Kotona meillä ei kuitenkaan ollut omaa konsolia, eivätkä omat vanhempani pitäneet peleistä yleensä. Siihen nähden, miten aikaisin pelaamisesta tuli jokseenkin luonnollinen osa elämääni, tuli kotiin oma konsoli melko myöhään: oma ensimmäinen ja ihan oma konsolini oli PS2, jonka ostin 30 eurolla enolta, kun olin noin 9 tai 10. Siitä seuraava oli luultavasti GameCube, jonka isä sai naurettavan halvalla huutokaupasta kun olin noin 11, ja sitten 3DS, jonka puolestaan ostin 16-vuotiaana. Konsolit eivät olleet halpoja, ja siksi yleensä meninkin muiden luo pelaamaan toisten konsoleilla (tai lainasin kavereilta pelejä, sillä meille ei kotiin niitä jostain syystä saanut ostaa, kun olin lapsi). Nykyään minulta löytyy myös PSP ja PS3, joista toisen ostin kesätyörahoilla ja toinen oli lahja.
 |
| Surkea omaisuuteni. Kuvasta puuttuu muutama peli ja muutama digiversio (Rune Factory 4, Animal Crossing: New Leaf & Project Diva F) |
Niin, ja onhan sitten tuo Pokémon. Se melko kätevästi linkittää videopelit, animen ja mangan yhteen, ja 2000-luvun alun hypetys Pokémonista on ehdottomasti saanut minut myöhemmin tutustumaan myös animeen ja mangaan. Luultavasti monen muunkin rahansa videopeleihin, mangaan ja animeen hassanneen syyttävä sormi lopulta kohdistuu nimenomaan Pokémoniin. Monille kuitenkin harrastukset ovat laajentuneet myös Pokémonin ulkopuolelle, ja omassa tapauksessani olen oikeastaan lopulta kiinnostunut toisista sarjoista huomattavasti Pokémonia enemmän. Jostain on kuitenkin aina lähdettävä.
Lähteitä ja linkkejä:
- Club Nintendo: Laitteet
<http://www.nintendoklubi.fi/klassikot/laitteet/> - The National Museum of American History: The brown box
<http://americanhistory.si.edu/collections/search/object/nmah_1301997> - Rantasila: Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa
- Siitonen: Videopelikulttuuri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti