Naisten asema ja kaksoisstandardit pelaamisessa

Nörttikulttuurin nousu seminaarin esityksistä minulle kiinnostavimmaksi nousi tohtorikoulutettava Usva Frimanin ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Itse en ole koskaan ollut mitenkään erityisen innostunut minkäänlaisesta pelaamisesta, mutta minulla on aina ollut naispuolisia ystäviä, jotka ovat harrastaneet todella paljon videopelejä ja heidän kauttaan on tullut sitten pelailtua sekä päästyä sisään videokulttuuriin. Myös poikaystäväni pelaa suhteellisen paljon ja meillä onkin kotona X-Box One, X-Box 360, Playstation 3 sekä Nintendo 64. Edellä mainituista Nintendo 64 on minun ja se onkin ollut minulla muistaakseni 9-vuotiaasta asti. Vaikka en ole itse pelaaja niin olen kuitenkin pelannut elämässäni välillisesti jonkin verran.

Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi Frimanin esityksessä nousi naispelaajien kohtaama häirintä ja se, kuinka erilailla naispelaajiin suhtaudutaan. Liitän alle erään haastatellun kuvauksen siitä, kuinka hän kokee häirinnän. Valitsin tämän kohdan, koska itse Twitchia seuranneena olen huomannut täysin samat asiat, kuin mistä haastateltu nainen puhuu.

”Ja sit taas, se mitä mä oon kans huomannu, niin ku siis mä oon niinku jonkun verran kattonu Twitchistä siis näitä naisstreamaajia, mut et mä en yleensä, mä en, niinku, mun on aina pakko peittää kädellä se chatti, koska se on niin järkyttävää se kama, mitä sinne tulee, et se on niinku lähinnä sellasta ’näytä tissit, näytä perse’, tällästä niinku… Ja sit et just tämmöstä, et jos se mokaa, ni haukutaan heti, että niinku ’idiootti ku teit noin’. Et se on tosi niinku sellast rajuu se teksti mitä sielt tulee niinku naisille ylipäätään, et ei miespelaajien chatteihin ei tuu sellast tavaraa ku mitä naispelaajien chatteihin tulee.” (Friman 2016)

Internetissä on saanut aina tottua siihen, että naisista puhutaan aivan järkyttävään sävyyn ja kaikista parhaiten se kulminoituu miesvaltaisilla forumeilla kuten Twitchissa. Naisten pelaamiseen suhtaudutaan ihan kuin pienen lapsen touhuihin, naureskellen ja sillä oletuksella, ettei nainen voi olla hyvä pelaaja. Kommentit naispelaajia kohtaan ovat todella seksistisiä ja suurin osa kommentoijista ei ole pätkääkään kiinnostunut oikeasti seuraamaan kyseisen naisen peliä, vaan he ovat tulleet paikan päälle vaan osoittaakseen, ettei naisilla ole mitään asiaa Twitchiin. Ja totta kai paras keino osoittaa se on alentaa naisen kaikkea tekemistä ja alentaa hänen arvonsa pelkäksi vartaloksi ja objektiksi, mistä nämä tissi-perse-kommentit ovat todiste.

Twichista olen saanut kaiken kaikkiaan sellaisen kuvan, että vaikka miespelaajatkin joutuvat kuulemaan välillä vaikka minkälaisia törkeyksiä, niin silti miehille annetaan paljon enemmän kannustusta kun he eivät pärjää ja heidän ei odoteta tekevän kaikkea täydellisesti. Sen sijaan naispelaajien standardit ovat todella korkealla, mikä kävi ilmi pelaamisesta yleisestikin kun luki Frimanin esityksessä olleita naispelaajien kommentteja, kuten seuraavasta käy ilmi:

”Jotenki naisen pitää olla niin tosi hyvä ennen ku se on niinku keskiverto. Et miehen on ihan ok olla vähä niinku huono aluks ja harjotella, mut naisen pitäis jotenki heti olla suht hyvä.” (Friman 2016)

Pelaaminen on aina mielletty jotenkin maskuliiniseksi toiminnaksi ja mielestäni nämä naisten kertomukset ovat osoitus siitä, että pelaajamiehet kokevat pelaajanaiset uhkana: jokin ulkopuolinen tulee ja pilaa heidän juttunsa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että naiset eivät tästä pelästy, vaan jatkavat pelaamista juuri niin kuin itse haluavat, sillä pelaaminen ei ole eikä sen tule olla miesten yksinoikeus.

-Mia

Lähteet

Friman, Usva 3.3.2016: ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Nörttikulttuurin nousu-seminaari

MMORPG = Many Men Online Role Playing as Girls...!? - Avatarin yhteys pelaajan sukupuoli-identiteettiin

Monet World of Warcraftia (lyh. WoW) pelanneet ovat saattaneet törmätä otsikon mukaiseen ilmiöön. Nörttikonferenssissa oli pari esitystä käsittelivät WoWia, ja Maria Ruotsalaisen esityksessä käytiin läpi myös naispuolisia pelaajia ja sukupuolen rakentumista pelaaja vastaan pelaaja -yhteisössä. Kommentoinkin monien miesten pelaavan naispuolisilla hahmoilla eli avatareilla mielessäni tämä kuva. Selityksiä, joita Ruotsalainen oli kuullut, oli muutama:

"Naishahmoilla on kivemmat loitsimisanimaatiot!"
"Tietyt varusteet näyttävät paremmilta naishahmoilla."
"Ja noh, ovathan naishahmot WoWissa muutenkin esteettisempiä..."

Mutta onko pelikokemuksen esteettisyys ainoa syy pelata naispuolisilla hahmoilla? Palataan vielä linkittämääni kuvaan: joukko naispuolisia Blood Elf -rotua edustavia pelaajahahmoja huutosakkijoukkueen varustuksessa. Kuvan mukaista roolipelaamista harrastetaan WoW-yhteisössä, kun tahdotaan ottaa kuvia pelaamisesta, tehdä machinimaa tai muuten vain olla sosiaalisia ja tehdä muuta tavallisesta pelaamisesta poikkeavaa.

Tässä yhteydessä voisi toki puhua siitä, miten videopeleissä (yli)korostetaan etenkin naishahmojen seksuaalisuutta: suuret rinnat, pyöreät muodot, kauniit piirteet ja hädin tuskin peittävät varusteet. Feministit ovat usein vetämässä herneitä nenään, ja onhan miespuolisiakin hahmoja esineellistetty esimerkiksi Tekkenin ja Guilty Gearin kaltaisissa tappelupeleissä. Kyseisten pelien mieshahmot ovat lihaksikkaita ja komeita (esimerkiksi Tekken-pelisarjan Jin Kazama) tai joissain tapauksissa siroja ja jopa kauniita (esimerkiksi Guilty Gear-sarjan Ky Kiske).

Will Burns puhuu blogiartikkelissaan siitä, miten (nais)hahmojen esineellistämistä - esimerkkinä on oiva kuva Tera-nettiroolipelin naishahmosta, jonka varustus on sitä paljastavampi, mitä korkeamman tason varustus on kyseessä - ei voida pitää seksisminä, sillä myös miespuoliset hahmot saavat usein osansa esineellistämisestä luettelemieni esimerkkieni tavoin. Kyse ei Burnsin mukaan ole siis seksismistä vaan stereotypioista: miehet tihkuvat testosteronia eli ovat supervahvoja lihaskimppuja, ja naiset puolestaan estrogeenia eli ovat uhkeita ja hoivaajia.

Myös World of Warcraftin maailmassa mieshahmot ovat tunnetusti erityisen lihaksikkaita ja naishahmot muodokkaita - miespuoliset hahmot muistuttavat Arnold Schwarzeneggeria ja naishahmot keikistelevät minihameissaan, kuten Mark Milian toteaa artikkelissaan. Heinäkuussa 2014 julkaistussa artikkelissa pohditaan, saavatko WoWin naishahmot viimein enemmän vaatteita päälleen. En ole pelannut uusimpia WoW-laajennuksia, joten en osaa sanoa, että näin olisi ainakaan tapahtunut.

Sen sijaan tulevan Warcraft-elokuvan ohjaaja Duncan Jones toteaa Timen haastattelussa, etteivät WoWin naishahmot tarvitse "lutkamaisia asuja", vaan jokainen saa pukea hahmolleen mitä tahtoo. Jones korostaa, että WoWia ovat aina pelanneet useammat naiset kuin monia muita pelejä, ja että WoW-yhteisö on ottanut naiset aina hyvin vastaan. Myös tulevaa elokuvaa tehdessä Jonesille on ollut tärkeää säilyttää tasapaino ja sisällyttää elokuvaan myös avainasemassa olevia naishahmoja.


Stereotypiohin nojaava suhtautuminen näkyy WoW-yhteisössä miesten pelatessa naishahmoilla: Victoria McNally kertoo artikkelissaan amerikkalaistutkimuksesta, jossa seurattiin 375 WoWin pelaajaa. Miehistä noin 23 prosenttia pelasi naishahmoilla, kun taas naisista vain seitsemän prosenttia pelasi mieshahmoilla. Naispuolisilla hahmoilla pelaavat miehet käyttäytyivät tutkimuksen mukaan aivan eri tavalla kuin naishahmoilla pelaavat naiset. Tämä ilmeni hahmojen tavasta liikkua: naisina pelaavat miehet liikuttivat hahmojaan taaksepäin useammin ja pitivät enemmän etäisyyttä muihin pelaajiin, käyttivät paljon enemmän hymiöitä, tekivät paljon viehättävämmän näköisiä hahmoja ja hyppivät ympäriinsä enemmän kuin naispelaajat hahmoillaan. Hyppimistä oli 116 keraan enemmän kuin naispelaajilla. Tällä saattettiin tutkijoiden mukaan hakea muiden pelaajien huomiota.

Miespelaajat saattoivat tutkijoiden mukaan ajatella, että heitä kohdeltaisiin paremmin jos he pelaisivat naisina - tämä ajatuskulku on siinä mielessä huvittavaa, kun miettii, miten naisia nettipeleissä yleensä kohdellaan. Tästä ilmiöstä oli paljon puhetta kurssimme luennoilla ja konferenssissa, sillä tyypillisestihän naisia pidetään automaattisesti huonompina pelaajina. "Girl's luck", "Tits or GTFO" ja muut naisia vähättelevät termit ja käytännöt ovat WoWissakin arkipäivää, kuten konferenssissa totesimme. Tutkimuksessa todettiin, että miehet käyttivät sellaisia strategioita, joiden mukaan he olettivat naisten käyttäytyvän, mutta nämä strategiat eivät kuitenkaan vastanneet lainkaan naisten käytöstä. Sukupuoli on siis vahva sosiaalinen kategoria ja sitä voidaan ilmaista monin tavoin. Tutkimuksessa käsiteltiin kuitenkin vain kahta sukupuolta, mikä on sinänsä sääli, sillä WoW-yhteisöstä löytyy muidenkin sukupuolien edustajia.

Ted Lee käsittelee blogimerkinnässään samaa kuin minäkin tässä yritän: miksi miehet pelaavat jatkuvasti naisina. Hän mainitsee pöytäroolipelit, Dungeons and Dragonsin, ja juuri murrosikään tulleen pojan, joka ensin pelaa väkivaltaisella, supermaskuliinisella hahmolla, joka on puoliksi lohikäärme, ja seuraavaksi muodonmuuttajalla, joka ottaa useimmiten naisen hahmon. Nuori pääsee kokeilemaan vielä outoja sukupuolen rajoja ja viihtuu molempia hahmoja pelatessaan - hän pitää kuitenkin enemmän muodonmuuttaja-hahmosta, sillä sitä pelatessaan hänellä on enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia. Puolilohikäärme ei voi vietellä ja huijata vastustajia samalla tavalla kuin muodonmuuttaja. Lee kuvaa myös sitä, miten WoWin ja vastaavien MMO-pelin (engl. Massively Multiplayer Online) maailmassa miespuoliset hahmot ovat melko yksiulotteisia: WoWissa lähes kaikki mieshahmot muistuttavat ruumiirakenteeltaan kaappimaisia portsareita, jotka lyövät ensin ja kysyvät vasta sitten. Naishahmona voi Leen mukaan ilmaista enemmän tunteitaan ja kehittää hahmosta muutakin kuin tappokoneen. Leen itsensäkin on ollut helpompi pelata monipuolisemmin naishahmona.

Merkinnässä mainitaan myös Leigh Alexander, joka kertoo artikkelissaan miten Persona 3 Portable -pelissä pääsee ensimmäistä kertaa Persona-pelien historiassa pelaamaan itse naishahmoa. Pelaajahahmo on aina alussa tyhjä taulu, tabula rasa, joka jungilaisen psykologian periaatteiden mukaisesti omaksuu erilaisia rooleja eri tilanteissa. Kun pelaaja pääsee naisen rooliin, saattaa pelikokemus muuttua edellisiin sarjan peleihin verrattuna, sillä naisena on vaikeampi tehdä aggressiivisia valintoja. Mieshahmoa pelatessa on Alexanderin mukaan helpompi olla "tunteeton tappaja", kun taas naishahmoa pelatessa tekee itse pelissä empaattisempia valintoja, vaikka hahmoa kehittäisikin vahvemmaksi.

Voidaan siis ajatella, että miehet eivät pelaa naisina pelkästään ulkonäkösyistä. Pelatessaan naisina pääsevät ilmaisemaan empaattisempaa puoltaan ja nauttimaan pelistä muutenkin kuin lahtaamalla hirviöitä. Tuskin kaikki miehet sentään pelaavat naishahmoja vain saadakseen huomiota ja ilmaista kultaa, vaikka Battle.netin foorumilla tämä argumentti nostaa päätään aina silloin tällöin.

Lähteet:

• Kuvat:

http://images.mmosite.com/my/upload/e6/f5/mikanagi/09/0207/2009020790636_858.png
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWmRDO5zid4ch9KiU3k2BsKOLKriddOV79JChX50loWY8EUO6MKy-jQ1Wt70UWIPhBgwr3WIgTLw6pXtvTGoQvyJSxtwBZRQtglfrpnFHs3KD3JIErEqmq5SeKEXF8uomaXQObD9XHOEhJ/?imgmax=800

• Artikkelit ja muut tekstit:

http://tekken.wikia.com/wiki/Jin_Kazama
http://guilty-gear.wikia.com/wiki/Ky_Kiske
http://cityofnidus.blogspot.fi/2014/10/unrealism-sexism-in-video-games.html
http://www.bloomberg.com/news/2014-07-17/world-of-warcraft-s-hyper-sexualized-orcs-may-finally-get-more-clothing.html
http://time.com/3954154/duncan-jones-warcraft-movie-female-characters/
http://www.themarysue.com/male-gamers-female-avatars/
https://cohabitationchronicles.wordpress.com/2010/07/29/gender-roles-and-video-games-or-why-do-guys-play-as-girls-all-the-time-online/
http://kotaku.com/5598679/what-i-discovered-from-gaming-like-a-girl
http://eu.battle.net/wow/en/forum/topic/7669137151

PS. Merkintäni meni kirjoittamisvaiheessa aluksi aivan aiheen vierestä, joten jouduin poistamaan pitkän pätkän ja kirjoittamaan uudestaan. Jos tämä merkintä ilmestyi blogiin aivan liian myöhään, niin kertokaa mitä minun pitää tehdä, oi ohjaajat!

Keskuudessamme liikkuu nörttejä

3.3-4.3.2016 pidetty Nörttikulttuurin nousu-konferenssi antoi paljon pureksittavaa ja aihetta useampaankin kahvipöytäkeskusteluun. Sukupuolikysymykset nettipelien maailmassa, parasosiaaliset suhteet, mentaalinen maisema, antifanius, turrius ynnä muu kiehtova termistö jätti ainakin minut runsaudenpulan äärelle pohtimaan, mihin tarttuisin tässä blogitekstissäni. Omat kiinnostuksenkohteeni nörttikulttuurin suhteen ovat ennemmin yhteiskunnallisia (toki voisi myös sanoa että kuivia) kuin omasta faniudesta tai nörtti-identiteetistä kumpuavia, joten päätin tarkastella ilmiötä lintuperspektiivistä ja zoomailla useampaa itseäni kiinnostanutta aihepiiriä.

Kaikki nämä konferenssin kiinnostavat kysymykset palaavat lopulta siihen, mitä nörttiyskin ilmiöineen omalla tavallaan peilaa: normeihin ja niiden rikkomiseen. Syntymästä aikuisuuteen ja lopulta kuolemaan asti meitä ohjaillaan kulttuurisilla normeilla ja kun asiaa oikein ajattelee, hyväksyttävä ja arvostettava tapa olla ja elää on lopulta melko tiukasti ulkoa ohjattua. Vaikka meillä on lähes loputtomiin varaa valita, ”oikeita” valintoja on kuitenkin vain rajattu määrä. Erityisesti nämä normit määrittelevät täysivaltaista ja uskottavaa aikuisuutta. Nörttiyden voidaan väittää koostuvan elämänvalinnoista, jotka haastavat aikuisuuden normit. Nörttiys ja intohimoinen fanitus voivat olla ok lapsuudessa ja vielä varhaisessa teini-iässäkin, mutta kulttuurimme yleensä odottaa, että viimeistään työikäiseksi tultaessa astutaan ruotuun ja jätetään nuoruuden höpsötykset taakse. Kieltäytyykö nörtti kasvamasta aikuiseksi, onko kyseessä eräänlainen oman elämänsä Peter Pan, joka pitää kiinni niistä asioista jotka saavat hänet innostumaan ja uppoutumaan muiden samanmielisten kanssa tuttuihin mentaalisiin maisemiin reaalitodellisuuden sijaan?

Vaikka nörttiys nyt sitten olisikin este saavuttaa normienmukainen aikuisuus, pidän itse erittäin terveenä että kulttuurimme normeja tehdään näkyviksi ja niitä kyseenalaistetaan. Ilmiöt ovat usein yhteiskunnallisesta näkökulmasta kiinnostavimmillaan toimiessaan normaaliuden rajoilla, ei niinkään jossain näkymättömissä omassa komerossaan (vrt. hikikomori-ilmiö). Itse koen vapauden olevan ennemmin rajoilla kuin täysin sisä- tai ulkopuolella. Nörttiydessä voivat sekoittua lapsuus ja aikuisuus, mies ja epämies, nainen ja epänainen, seksuaalinen normaalius ja epänormaalius, sosiaalisuus ja epäsosiaalisuus, vaihtoehtoisuus ja kulutuskulttuuri, aktivisuus ja passiivisuus. Tulemme helposti suurten kysymysten äärelle: miten määritellään oikeanlainen ja hyvä elämä, aikuisuus, mitkä kaikki asiat vaikuttavat sekä henkilökohtaisiin että yhteiskunnallisiin elämänpoliittisiin valintoihimme? Kuinka avoimia me oikeasti olemme vaihtoehdoille?

Kurssillamme on ollut paljon pinnalla nörttikulttuuriin liittyvät sukupuolikysymykset. Nörttiyden valtavirtaistuessa nörttitytöt ovat ottaneet näkyvän roolin nörttikulttuurin tuottajina, uusintajina ja kuluttajina. Naiset kohtaavat helposti monenlaisia hankaluuksia perinteisesti miesvaltaisissa nörttimaailmoissa, mutta onko nörttinainen yhteiskunnan näkökulmasta yhtä hankala ilmiö kuin nörttimies? Aiemmin kurssilla pohdittiin nörttiyttä ”vääränlaisena miehisyytenä” (tämä voi kyllä olla jo auttamatta vanhanaikainen käsitys, mutta vanhanaikaisetkin stereotypiat tapaavat pysyä sitkeästi hengissä). Esimerkiksi brony-ilmiö kyseenalaistaa reippaasti perinteistä heteronormatiivista maskuliinisuutta ja ylipäätään nörttiyden sterotypiat tuntuvat kietoutuvat ennen kaikkea epätoivotun miehisyyden ympärille. Epäurheilullisuus, epäsosiaalisuus, epäcoolius, ehkä epänormaali seksuaalisuus ynnä muut epä-asiat ovat kuuluneet nörtin määrittelyihin. Tuskinpa stereotyyppinen naisnörttikään toteuttaa mitään kulttuurillista naiseuden huipentumaa, mutta onko se jostain syystä vähemmän vakavaa kuin nörttimiesten (kuviteltu?) epämieheys. ”Miehekkyys” on perinteisesti ollut kulttuurissamme korkealle arvostettua ja sitä on innokkaasti todisteltu, toki myös nörttipiireissä (kenellä on parhaat scoret jne.) Naisellisuus puolestaan on yleensä jotain muuta kuin syvälle pureutuvaa ja innostunutta tiedonkeruuta, nettipelejä ja ”epänaisellisia” seksuaalisuuden ilmentymiä (jäin syvästi kaipaamaan Silja Kukan peruuntunutta Kink meme-yhteisöt naisten pornona-luentoa!). Ehkä nörttimiehet ja naiset ovat myös sukupuolistereotypioita haastavia kapinallisia.

Nörttiyteen tavallaan liittyvä ”vikuroiva elämänasenne” vaikuttaisi siis toimivan monella tasolla. Onko nörttikulttuurissa meneillään jonkinlainen jännite valtavirtaistumisen ja vastakulttuurin taitekohdassa? Nörttiyden ilmiöt ovat kaikkialla, mutta olen myös miettinyt nörttiyttä myös eräänlaisena sukupolvikapinana. Nörtti-ilmiö on helppo ymmärtää vastareaktiona valtavirtakulttuuriin vaatimuksiin, jopa äärimmäisyyksiin asti (vrt. hikikomori-ilmiö). Jokainen sukupolvi yleensä luo oman kapinansa, ja pohdinkin, onko nörttikulttuurin nousu meidän 80-90-luvulla syntyneiden kapina? Hipit, punkkarit, taistolaiset ynnä muut olivat 60- ja 70 juttu. Meidän juttumme on nörttiys, sekoitus populaarikulttuuria, teknologiaa, uusviattomuutta, fantasiamaailmoja. Eskapismia! Nämä ilmiöt läpäisevät meidän kaikkien lapsuuden ja yhä luomme niistä merkityksiä.

Keskustelin konferenssin jälkeen lapsuutensa Commodore 64 parissa viettäneen ystäväni kanssa ja hän mainitsi olevansa nostalgianörtti. Nörttiys ei kuulu enää hänen identiteettiinsä, mutta on ehkä joskus kuulunut ja Commodore-peleistä puhuminen saa hänet edelleen silminnähden lapsekkaan innostuneeksi. Kerran nörtti, aina nörtti? Omat vanhempani nostalgioivat lapsuuden kesiä ja niiden leikkejä, nostalgioiko meidän sukupolvemme ensimmäistä pelikonsoliaan, sarjakuvakokoelmaansa, ensimmäistä animeaan, Pokemon-korttikokoelmaansa tai cosplay-asuaan? Onko lapsuutemme maailma ollut niin erilainen kuin se maailma johon meidän odotetaan kasvavan, että emme selviä muutoksesta ilma että pidämme lapsuutemme jatkuvasti mukanamme? Jos se tuo uusviattomuutta tähän kyynisyydellä ja shokkiarvoilla ratsastavaan julkiseen keskusteluun, niin kannatan!

Vaikka pohdin aiemmin nörttikulttuuria kapinana, en silti usko, että nörttiys on kuitenkaan kovin tiedostettua kapinaa. Se voi monien kohdalla olla vastausta ulkoisiin paineisiin ja pakoa odotuksista. En silti ajattelisi nörttiyttä pelkästään yhteiskunnallisen ilmiönä tai ulkoapäin omaksuttavana, vaan se on myös sisäsyntyinen ja henkilökohtainen asia. Muistan jostain lukeneeni sympaattisen ajatuksen, joka meni jotenkuinkin näin: ”Coolius perustuu siihen, että dissaat asioita. Nörttiys on puolestaan sitä, että vilpittömästi rakastat jotain”. Näin muotoiltuna nörttiys kuulostaa todella positiiviselta ominaisuudelta ihmisessä. Ehkä se rakastamisen kohde ei ole täysin yhteiskunnan normien mukainen (kuten ööö... Beatles? Jalkapallo? Työ..?) vaan jotain ihan marginaaliseksi luokiteltua (kuten vaikka scifianime, Hopeanuoli, Tolkienin tuotanto jne.) mutta luulisi rakkauden tuovan ihmiselle, niin nörtille kuin tavikselle, enemmän hyvää kuin dissaus.

Tämä 90-luvun alusta peräisin oleva Nintendoklubin jäsenkortti ei ole omani, sitä kantaa lompakossaan aikuinen mies, jolle se on edelleen tärkeä muistoesine. Väärin aikuistuttu? Kuva: HannaT

Fani vai n-sana (ei SE n-sana)

Jos suoraan sanotaan, niin en ole koskaan mieltänyt itseäni nörtiksi. Fanius on minulle paljon tutumpi käsitteenä ja voin sanoa olevani fani. Mutta nörtti? Sana kuulosta minun korviini oudolta, enkä tunne yhteenkuuluvuutta sanan/termin kanssa. En tosin ole ainoa termin asian kanssa painiva, vaikka täältä löytyy niitäkin, jotka ovat jotenkin sinut nörttiydensä kanssa.

Aloitetaanpa kuitenkin alusta. Vuosien varrella olen lukenut lähinnä fantasia kirjoja ja pelannut erilaisia pelejä netissä. Olen ollut erilaisilla nettisivuilla osallisena – lähinnä Harry Potter aiheeseen liittyen. Tähän kuului mm. Harry Potter aiheeseen liittyvien uutisten toimittaminen eräälle Potter sivustolle, keskustelufoorumilla Potterista keskustelu yms. Vähitellen Pottermaniani ja netissä pelaaminen alkoivat hiipua, ja siirryin animen pariin. Naruto taisi olla yksi ensimmäisistä katsomistani animeista (vaikka muistan nähneeni Akiran joskus todella nuorena). Naruton animesta oli hyvin lyhyt hyppäys lukemaan mangaa ja aloin lukea ns. holy shonen trinityä (Naruto, Bleach, One Piece). Termi on länsimaalaista perua kuvastamaan noiden kolmen sarjan suosiota, vaikka julkaisumaassaan Japanissa One Piece rökitti silloin (ja rökittää edelleen) kilpailijansa suosiossa.

Toki aloin lukea muita mangoja ja katsoa eri animeita, joille annettiin foorumeilla suosituksia. Hurahtamiseni mangan ja animen maailmaan alkoi pikkuhiljaa hiipua alkuinnostuksen jälkeen, ja aloin katsella erilaisia tv-sarjoja. En voi kertoa kuinka iloinen olin löydettyäni Doctor Whon (en ole tosin katsonut alkuperäisen sarjan jaksoja). Tänä aikana seurasin myös useita muita tv-sarjoja, kuten Supernatural, Dark Angel, Buffy, Angel, Torchwood… The list goes on.

Toki katselin näitä sarjoja, ja luin Pottereita ja mangoja, limittäin. Dark Angel tuli katsottua kauan ennen manga/anime vaihdettani, mutta yleisesti ottaen olen huomannut menneeni yhdestä segmentistä toiseen. Kun olen ollut jossain tietyssä segmentissä, niin olen pääasiallisesti katsonut/lukenut sen segmentin asioita.

Koko tuona aikana en ole koskaan käyttänyt itsestäni termiä nörtti.

Fani ja fanius on ollut se nimitys, johon olen tuntenut yhteenkuuluvuutta koko tuona aikana. ”Fandom” ja ”fan” sanat ovat niitä joihin olen eniten törmännyt internetissä liikkuessani. En muista kertaakaan törmänneeni henkilöihin, jotka olisivat nimenneet itsensä nörtiksi tai englanninkielisesti ”a geek”. Tämä tosin perustuu omiin muistamiseen. Pakkohan minun on jossain vaiheessa ollut törmätä termiin, mutta en muista rekisteröineeni asiaa. Prioriteettini ei ollut silloin alkaa pohtia syvällisiä – fanin ja nörtin eroja, sekä kumpaan kuulun. Pikemminkin olin enemmän keskittynyt fanittamiseen.

Aloin pohtia omaa historiaani ja näitä kahta termiä miettiessäni, miksi minulla on niin paljon vaikeuksia sanoa itseäni nörtiksi. Jopa asian sanominen ääneen, ”olen nörtti”, saa minut irvistämään. Onko minulla joitain ennakkoluuloja nörttejä kohtaan?

What is a nerd? What is a fan? Suuria kysymyksiä

Nörttikulttuurin seminaariin liittyen yle julkaisi pienen artikkelin nörttiydestä (joka oli kirjoitettu vähän informaatioähkyisesti). Kyseinen teksti summaa nörttiyden: ”ollakseen oikea nörtti on tiedettävä enemmän ja fanitettava kovemmin kuin muut. Alakulttuurit nörttikulttuurin sisällä voivat olla hyvin voimakkaita”.

Istuessani luennolla sarjakuvakulttuurista kuulin tiivistyksen termeihin fani ja nörtti. Fani on harrastaja, joka kuluttaa ja nörtti on taas jotain syvempää perehtymistä aiheeseen. Tämä ei kuitenkaan ihan ole kattava selitys, sillä fanituotanto (fanifiktio, fanitaide, fanivideot, cosplay, erilaiset käsityöt yms.), joka menee faniuden alle, on jonkin asian tuottamista. Toki siinä samaan aikaan voidaan nähdä, että tuotetaan kulutettavaa asiaa. Fanifiktiota luetaan muiden fanien toimesta, fanitaidetta katsotaan, kommentoidaan ja jaetaan jne. Fanius voi siis samalla jonkin asian tuottamista, kuin myös kuluttamista.

Miten sitten ne ihmiset, jotka kirjoittavat fanifiktiota? Hehän ovat hyvin sisällä perillä omaan fanituksen kohteeseensa. Jokainen Sherlockin ja John Watsonin välinen kommunikaatio joutuu Uuden Sherlock fanin kohteeksi (joka siis fanittaa Watsonia ja Sherlockia keskenään). Tällainen fani muodostaa tulkintoja ja luo oman käsityksen aiheeseen (nörttikulttuurin seminaarissa oli Tanja Sihvosen ja Meniina Wikin esitelmä uudesta Sherlockista, jossa käsiteltiin sarjan fanittamista tarkemmin). Tulkintojen lisäksi fanittaja voi hakea enemmän informaatiota parista alkuperäislähteistä, tai keskittyä fanitamiseen ja fanifiktion luomiseen.

Mikäli nörtteys vaatii perehtymistä asiaan (lopulta esim. sisäpiirivitsien ymmärtämistä, kattavan tiedon aiheeseen omaamista yms.), niin menevätkö ne, jotka hakevat lisäinformaatiota aiheeseen, nörttiyden alle? Kyllä, mikäli he ottavat tarpeeksi laajan katsannon ja perehtyvät kunnolla aiheeseen.

Aiheesta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta Nasti summasi jo tarkemmin fanin ja nörttiyden, yhtäläisyydet ja erot.

Que the identity crisis

Olenko siis ollut koko tämän ajan tietämättäni nörtti? Started from the bottom now we here tyylisesti aloitin fanista ja päädyin nörtiksi perehdyttyäni johonkin fanittamaani asiaan tarpeeksi? Olenhan ollut mukana fandomeissa, kerännyt syventävää tietoa fanittamistani aiheista. Perehtynyt terminologioihin ja niiden selityksiin. Keräsinkö siis tarpeeksi informaatiota ja level uppasin nörtiksi?

….
………
……………………….
…………………………………………………………………

Nope.

Ei.

Nope.

Ensireaktioni on hylkiä tuota johtopäätöstä. Repiä se kappaleiksi, laittaa vessanpönttöön ja huuhdella. Tunkea muutama sata dynamiittia perään, ja räjähdyksen jälkeen laittaa vielä perään haita, joilla on laser päässään, tuhoamaan loputkin jäljelle jääneet palat.

Mistä tämä reaktioni johtuu?

Ensinnäkin koen, etten ole saavuttanut jotain tiettyä tasoa faniudessani, että olisin kerännyt tarpeeksi informaatiota kutsuakseni itseäni nörtiksi. Toiseksi, en koe itseäni nörtiksi. Hyvä kun osaan edes selittää sen termin, saati mitä eroa on nörtillä ja fanilla. Kolmanneksi, minulla on jostain syystä kauhea asennevamma nörtti sanaa kohtaan. Tämä menee samaan kategoriaan, kuin miksi en suostu vieläkään lukemaan Tuntematonta sotilasta tai katsomaan Benjamin Buttonin uskomaton elämä elokuvaa. Inhooni ei ole järkevää selitystä. Koen vain syvää inhoa niitä kohtaan.

En tosin voi kirjoittaa tätä ilman, että tarkastelisin syytä miksi vierastan nörtti sanaa. Tunneperäiseen reaktiooni on oltava jokin syy. Syynä on hyvin luultavasti nörtti sanan laukaisemat mielikuvat nörtistä. Mieleeni tulee tahtomattani mielikuva silmälasipäisestä, tietokoneen ääressä istuvasta, no life omaavasta henkilöstä. Tiedän sen olevan väärin. Tiedän nörtin tarkoittavan nykyään ihan jotain muuta. Silti tämä on se kuva, mikä pompsahtaa ensimmäisenä mieleen nörtti sanan kuullessani.

Tämä voi olla samanlainen kokemus muille ihmisille. Oletan mikäli joltain kadulla kävelijältä kysyttäisiin, mikä on ensimmäinen asia mitä tulee mieleen sanasta nörtti, niin vastaus olisi jotain tietokoneisiin liittyvää. Saatan toki olla väärässä. Jokaisella on kuitenkin joitain ennakkokäsityksiä joistain asioista. Ennakkokäsityksiä pitää kuitenkin muuttaa, mikäli ne eivät pidä paikkaansa. Uuden informaation tullessa on päivitettävä oppimiansa asioita. On siis aika yrittää kohdata omat ennakkokäsitykseni nörttiydestä, ja päivitettävä mitä se tarkoittaa. Sen takia joudun sanomaan seuraavan asian.

Olen fani. Olen myös nörtti.

…

P*rkele.

(Jatkan tosin edelleen tätä yhden henkilön Tuntematon sotilas kirjan ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä elokuvan välttämistä. Yksi asia kerrallaan.)

Tiedän, että minulla oli myös kohdat yksi ja kaksi pohdinnassani miksen nähnyt itseäni nörttinä. Kohta kolme oli kuitenkin se, mikä painoi eniten vastenmielisyydessäni nörtti termiä kohtaan. Joissain fanittamissani asioissa olen kärryillä niin hyvin, että voisin täten nimittää itseäni nörtiksi niihin liittyen.

Joudun sulattelemaan asiaa tovin, mutta en koe tämän nörtti termin omaksumista ylitsepääsemättömäksi itselleni. Kommentoi mikäli olet kokenut samanlaista tuskaa aiheen takia, tai haluat vaan kommentoida/jatkaa juttua.

Nörttiys ja fanius: rajankäyntiä ja yhteen kietoutumista

Tässä kirjoituksessa käyn lävitse faniutta ja hahmotan piirteitä nörttiyden ja faniuden rajankäynnistä. Kyseessä on yleisluontoinen katsaus ja tiivistys kokonaisuudesta, jota olen kurssin aikana itselleni hahmottanut. En kirjoita postausta nörttinä enkä fanina, vaan pyrin vetämään yhteen suurempia linjoja ilmiöiden välillä.

Ammennan kautta kurssin on käydystä keskustelusta siitä, mitä on olla nörtti ja millaisia piirteitä nörttiyteen liitetään. Läpi kurssin kantavana teemana ovat puhututtaneet myös fanius ja erilaiset fandomit ja useaan otteeseen onkin tuotu esille hämärää ja elävää rajaa faniuden ja nörttiyden välillä.

Tämä raja on hämmentävä ja kaikkea muuta kuin selvä. Kiinnostus aiheeseen sai pontta omasta painiskelustani rajanvedon kanssa, sillä koen fanittavani monia asioita, jotka ovat osa nörttikulttuuria (mm. Doctor Who, fantasiakirjallisuus, Jessica Jones, sarjakuvat), mutten kuitenkaan kykene syystä tai toisesta sanomaan, olenko nörtti vai fani. Mikä ei sinänsä ole ihme, ottaen huomioon nörttiyden käsitteen määrittelemättömyyden, tietynlaisen stereotyyppisyyden ja sen, ettei kukaan luennoitsijoistakaan ole kyennyt sitä määrittelemään. 

Nörttiys ja fanius ovat molemmat ilmiöitä, joista kaikilla on jonkinlainen mielikuva ja jotka valtavirrasta katsottuna määrittyvät stereotypioidensa kautta, mutta joista kukaan ei tunnu todella osaavan yksiselitteisesti sanoa, mitä kaikkea niiden määritelmät pitävät sisällään.

Mikä sitten on fani?

Mielikuvia faneista on tyypillisesti kahdenlaisia. Stereotyyppisesti kyseessä on pakkomielteinen ihmisyksilö, joka on intohimoisen kiinnostunut jostain tietystä asiasta. Tai sitten kyse on yksilöstä osana isompaa, hysteeristä laumaa, joka yhtenä massana suhtautuu pakkomielteisellä intohimolla johonkin kohteeseen.

Nämä stereotypiat lienevät aikansa eläneitä, mutta molemmissa niissä on keskeisenä tekijänä intohimo, joka on kautta aikojen käsitetty olennaiseksi osaksi faniutta. Tanja Välisalo esitteli kurssin luennollaan faniuden määritelmiä yhdistäviä piirteitä, jotka ovat yhteenveto useammasta tutkimuksesta. Näitä piirteitä ovat affektiivisuus, yhteisöllisyys ja sosiaalisuus, faniksi identifioituminen sekä faniuden ilmentäminen toiminnan kautta ja ilmiön kytkeytyminen populaarikulttuuriin. Faniudesta tänne blogiin on kirjoittanut muun muassa Miia.

Faniuteen liittyy fanituotanto, joka on yksi tapa ilmentää faniutta toiminnan kautta. Ilmiönä fanituotanto on aivan yhtä vanha kuin faniuskin. Fanituotannossa on kyse erilaisista teksteistä, taiteesta, videoista, käsitöistä ja kaikesta muusta mahdollisesta sisällöstä, jota fanit tuottavat fanittamansa kohteen pohjalta. Tunnetuin näistä lienee fanifiktio eli fanien kirjoittamat fiktiiviset tarinat faniutensa kohteesta. Tämä sai alkunsa scifi-piireissä 1930-luvulla, jolloin kertomuksia julkaistiin fanilehdissä. Nykyään fanifiktio kukoistaa Internetin erilaisilla sivustoilla rikkaana. Fanituotannosta ovat kirjoittaneet MariaA, HannaT ja Sara. L.

Popkulttuuri ja laajentuminen sosiaalisen median eri alustoille

Perinteisesti fanius on liitetty vahvasti populaarikulttuuriin. Nykyään faniuden piirteet ovat tosin laajentuneet populaarikulttuurin ulkopuolelle. Fanius on tietotekniikan ja mediaympäristöjen kehittymisen myötä tullut yhä helpommin ylläpidettäväksi ja kokonaisvaltaisemmaksi.

Internetin synnyttyä fanittamisesta on tullut reaaliaikaisempaa, globaalimpaa ja verkostoitumisesta vaivattomampaa. Enää ei ole pitkiin aikoihin tarvinnut odottaa sitä yhtä lehteä, jossa viikoittain julkaistaan fanituotantoa, vaan kaikki on saatavilla verkossa kaiken aikaa, kunhan tietää reitin, jota etsiytyä aiheen äärelle. Nykyään faniudella on hyvin globaali luonne, kuten Hirsjärvi toi esiin omassa keynote-puheenvuorossaan ”Ihme tyyppejä – nörtit, Finn Weird ja Worldcon” Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa 4.3.2016. Tämän globaalin luonteen kehittymiseen on vaikuttanut erityisesti tietotekniikan ja sosiaalisen median kehittyminen. Fanit maailman eri kolkista voivat olla yhteydessä toisiinsa vaivattomasti ja rakentaa yhteisöään fyysisestä olinpaikastaan huolimatta.

Hyvän esimerkin verkon ja mediaympäristön kehittymisestä tarjosivat Tanja Sihvonen ja Meniina Wik Vaasan yliopistosta, jotka puhuivat Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa aiheella ”Uuden Sherlockin uudenlaiset Fanit?: Fanius osana digitaalisen mediatuotannon logiikkaa”. Sihvonen ja Wik toivat esille Uusi Sherlock –tv-sarjan fandomin, joka on rakentunut vahvasti erilaisten mediaympäristöjen varaan. Itse sarja hyödyntää vahvasti faniutensa maailmanlaajuista luonnetta ja verkossa eri alustoilla tapahtuvaa toimintaa tarjoamalla eri sosiaalisen median väylien kautta faneille mahdollisuuden tuntea osallisuutta sarjaan sekä sen tapahtumiin ja kehittymiseen.

Intensiteetti, tapa vai kohde?

Konferenssissa otettiin esille myös nörttiyden ja faniuden rajankäynti. Olennaisena  rajanvedon suhteen nähtiin kysymys siitä, mikä nostetaan faniutta tai nörttiyttä määrittäväksi tekijäksi. Onko kyse kohteesta, intensiteetistä vai tavasta, jolla faniutta tai nörttiyttä ilmennetään?

Tämäkään kolmijako ei tarjoa yksiselitteistä vastausta sille, mihin sijoittuu faniuden ja nörttiyden rajapinta, sillä molempien piiristä löytyy samoja kohteita ja yhteneväistä intensiteettiä. Myös tavoissa ilmentää faniutta tai nörttiyttä on samankaltaisuuksia.

Faniutta ja nörttiyttä yhdistää pakkomielteisyyttä lähentelevä suhtautuminen fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin. Alun perin tämä obsessoitunut harrastuneisuus kohdistui nörttiydessä erityisesti tietotekniikkaan, mutta niin valta- kuin nörttikulttuurinkin muutosten myötä pakkomielteinen ja kiivas kiinnostuneisuus ja harrastaminen voi koskea lähes mitä tahansa. Määrittävää on se, kuinka  poikkeava ja rajattu kiinnostuksen kohde on, sillä poikkeavuuden diskurssi on olennainen osa nörttiyttä. Myös faniuden ja fanittamisen keskiössä on voimakas affektiivisuus. Fanittamisen kohteeseen sitoudutaan vahvasti tunnetasolla ja se herättää suurta intohimoa.

Faniuden ja nörttiyden ilmentämisessä yhteisinä piirteinä ovat esimerkiksi erilaisiin tapahtumiin, kuten coneihin, osallistuminen, erilaisten tekstien ja muiden sisältöjen tuottaminen sekä erilaiset lelut ja krääsät, jotka liittyvät olennaisesti fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin.

Fanius osana nörttiyttä

Jotkin fanittamisen kohteet – kirjat, elokuvat, pelit ja sarjat – nähdään vahvana osana nörttikulttuuria. Esimerkiksi scifi liitetään läheisesti nörttiyteen. Tämä juontaa juurensa nörttiyden kasvupohjana toimineesta, scifiä koskevasta kirjallisuuskeskustelusta 1920—1930-luvulla Yhdysvalloissa. Kuten Hirsjärvikin luennoi kurssillamme 27.1.2016, on scifi-fandom eräällä tavalla kaikkien fandomeiden äiti. Scifin piiristä löytyy vannoutuneita fandomeita, kuten esimerkiksi brittiläisen Doctor Who -tv-sarjan ympärille rakentunut fandom.

Toinen vahva esimerkki ovat sarjakuvat, jotka ovat historian saatossa kehittyneet halvasta roskakulttuurista lastenkulttuurin kautta omaksi alakulttuurikseen ja sitä kautta osaksi nörttikulttuuria. Sarjakuvanörtti on oma nörttiyden lajinsa, johon liittyvät omat stereotypiansa. Ja vaikka Essi Varis luennollaan argumentoi ilmaisua ”sarjakuvafani” vastaan sen yleisluontoisuuteen vedoten ja perustellen sen viittaavan pikemmin yleisesti sarjakuvien fanittamiseen muotona ja mediumina, fanittavat monet kuitenkin joitakin tiettyjä sarjakuvia ja identifioituvat tätä kautta sarjakuvafaniksi.   

Tiukat rajanvedot ja kerrostumat osana identiteetin määrittelyä

Molempien kulttuurien sisällä on tiukkoja rajanvetoja. Sihvonen ja Wik puhuivat Nörttikulttuurin nousu -konferenssin puheenvuorossaan erilaisista kerrostumista, joita on faniudessa.

Niin faniudessa kuin nörttiydessäkin on eräänlaisia kerrostumia, jotka määrittävät fandomin sisällä sitä, mikä on oikean fanittamisen kohde ja mitä on olla oikea nörtti. Viiteryhmien sisällä voi olla hyvinkin tiukat, yhteisön itsensä määrittelemät rajat, jotka ylläpitävät mielikuvaa siitä, mikä on oikeanlaista faniutta tai nörttiyttä. Rajanvedoilla voidaan pyrkiä pitämään oma yhteisö tiiviinä ja suojelemaan omaa, tietyllä tavalla voimauttavaakin poikkeavuuden kokemusta.

Faniudessa ja nörttiydessä on siis yhdistäviä piirteitä myös syvällä merkitysten tasolla. Kuten Hirsjärvi totesi konferenssin keynote-puheenvuorossaan, on fandom yksi maailman merkityksellistämisen väline. Jotain, mihin kiinnittyä, jonka kautta katsoa maailmaa ja kokea se mielekkääksi. Samaa voi sanoa nörttiydestä, joka voi olla hyvinkin määrittävä osa identiteettiä ja yleisistä ennakkoluuloista poiketen hyvinkin yhteisöllinen ja sosiaalinen kulttuuri. Lisäksi mahdolliset tiukat rajat siitä, mitä oikea fanius tai oikea nörttiys on kussakin viiteryhmässä, ovat tapa jäsentää ympäröivää maailmaa ja määrittää itseään suhteessa siihen.

Tämä piirre nousi esille myös konferenssin paneelikeskustelussa, jossa nähtiin faniuden omien yhteisön rajojen tiukka vartiointi ja halu pitää oma fanittamisen kohde marginaalisena juurikin identiteetin rajojen määrittelyn osana.

Yhteenveto

Voitaneen todeta, että fanius ja nörttiys eivät ole toisensa poissulkevia vaan pikemminkin osittain päällekkäin sijoittuvia alakulttuurin ja identifioitumisen muotoja. Viimekädessä lienee kiinni ihmisestä itsestään, identifioituuko hän nörtiksi, faniksi vai nörtiksi, joka fanittaa tai ensisijaisesti faniksi, joka tunnistaa itsestään myös nörtin.

Kurssilla ja konferenssissa oppimani perusteella fani- ja nörttikulttuuri näyttäytyvät osittain yhteen kietoutuneina kulttuureina, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa, imien vaikutteita toisiltaan. Yhdistävinä tekijöinä ovat intohimoiduus, tiukat rajanvedot omien viiteryhmien sisällä ja kulttuurien välillä jaetut kiinnostuksen kohteet. Näkisin, ettei kyseessä ole niinkään selväpiirteinen, terävä raja, vaan pikemminkin eräänlainen jaetuista piirteistä muodostuva alue, jolla fanius ja nörttiys vellovat toistensa lomitse seikoittuen ja keskenään
keskustellen.

Anna sorsitullekin kirjalle mahdollisuus

Tiedämme olevamme nyt sen kuuluisan matopurkin äärellä, mutta koemme, että madot ansaitsevat päästä vapauteen. Olemme kolmen opiskeluvuotemme aikana törmänneet useamman kerran siihen, kuinka kirjallisuuskeskustelussa tehdään harvinaisen selväksi, että tietyt kirjat ja kirjasarjat eivät ansaitse samanlaista arvostusta kuin toiset. Tuntuu olevan yleisesti tunnustettu fakta, että esimerkiksi Twilight-sarja on huono, vaikka miten päin pyörittelisi. On toki mahdollista arvioida kirjallisen teoksen paremmuutta toiseen nähden vaikkapa henkilöhahmojen syvyyden ja monipuolisuuden tai kerronnallisten ratkaisujen omaperäisyyden perusteella, mutta olemme sitä mieltä, että myös subjektiiviselle kokemukselle pitäisi antaa enemmän arvoa. Kirjoista pitäminen perustuu kuitenkin suurilta osin tunteelle; totta kai taitavasti kirjoitettu kirja kietoo helpommin lukijan pikkusormensa ympärille, mutta suuret kirjalliset ansiot eivät automaattisesti takaa sitä, että teos resonoisi lukijansa elämänvaiheen ja kokemusten kanssa. Tämän lisäksi objektiivinenkin analyysi on aina elävän ja kokevan henkilön tuottamaa ja näin ollen jossain määrin mielipide. Uskomme, että jokaisesta kirjallisesta teoksesta on mahdollista löytää kritisoitavaa, eikä yksiselitteisesti täydellistä teosta ole olemassa; siitä huolimatta jokin teos voi olla yksittäiselle lukijalle täydellinen. Tässä kirjoituksessa keskitymme kirjallisuuteen, mutta samat ajatukset pätevät myös muihin kulttuurituotteisiin, kuten elokuviin.

Aihevalintamme taustalla on yleinen turhautumisemme siihen, kuinka humanistisillakin aloilla tutkimuksellisena ihanteena on usein tieteen yleinen stereotyyppi, mahdollisimman suuri objektiivisuus ja tunteiden poissulkeminen. Etenkin, kun puhutaan nörttiydestä tai faniudesta, jotka – kuten kurssilla on moneen kertaan mainittu – ovat perusluonteeltaan tunnepohjaisia asioita, ei objektiivisuuteen pyrkivä tutkimus anna kokonaiskuvaa ilmiöstä. Olikin ehdottoman ilahduttavaa huomata, että Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa esiteltiin runsaasti tutkimusta, jossa subjektiivinen kokemus ja tunnepuoli olivat mukana. Henkilökohtaisesti pidämme tunteita hedelmällisenä ja mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Lisäksi haluamme kuitenkin painottaa myös sitä, ettei aina ole tarpeen tarkastella asioita analyyttisesti, vaan nörttikulttuurin tuotteista voi nauttia myös viihteenä.

Konferenssissakin todettiin, että fanit usein muistavat varsin tarkkaan ensikosketuksensa fanituksen kohteeseen, fandomiin tai tiettyyn genreen. Ensimmäinen kokemus on arvokas ja merkityksellinen; siitä alkaa tietyllä tavalla uusi aikakausi elämässä. Siksi onkin ristiriitaista, että samaan aikaan ensikosketuksesta voidaan puhua kuin nolosta salaisuudesta, luurangosta kaapissa. Vaikkapa ensimmäisestä luetusta fantasiakirjasta tykkäämistä perustellaan sillä, ettei ollut vielä tietoa paremmasta; se on pieni häpeäpilkku henkilökohtaisessa fanihistoriassa. Esimerkiksi Minna Siikilän esittelemän Anti-Shur’tugal-yhteisön keskuudessa Perillinen-sarja nähdään ilmeisesti eräänlaisena porttina Taru sormusten herrasta -trilogian kaltaisten teosten pariin. Ensikokemuksesta suunta on siis ylöspäin, kohti korkeampaa ja yleisesti hyväksytympää kirjallisuutta. Onko faniudessa oltava aina tietynlainen kaari, joka lähtee jostain vähän nolosta ja yksinkertaisesta ja päätyy genren korkeimpiin klassikoihin – eikä takaisin ole paluuta?

Väitämme, että vanhoihin fanituksen kohteisiin säilyy kuitenkin yleensä jonkinasteinen tunneside senkin jälkeen, kun suurin innostus on laantunut (olettaen, että se ylipäätään laantuu). Meille henkilökohtaisesti on vieras ajatus, että fanius loppuisi ja sen kohde menettäisi merkityksensä kokonaan – jo siitä syystä, että se on ollut enemmän tai vähemmän iso osa jotain tiettyä elämänvaihetta ja vaikuttanut näin ollen osaltaan myös identiteetin muodostumiseen. Tietty faniuden kohde voi määrittää niin vahvasti sitä ympäröivää elämänvaihetta, että myöhemmin menneitä muistellessa se on lähes ainoa mieleen tuleva asia. Kiinnostuksenkohteet toki vaihtuvat ajan kuluessa ja fanius voi hiipua, menettää merkitystään identiteetin osana tai kuten Siikilän esitelmästä kävi ilmi, kääntyä antifaniudeksi. Siitä huolimatta merkitys kuitenkin säilyy, ja paradoksaalista kyllä, ehkä eniten juuri antifaniuden kautta. Vaikka esimerkiksi Anti-Shur’tugal-yhteisön tarkoituksena on osoittaa Perillinen-sarjan kehnous, tulevat lokaajat samalla ajankäytöllään ja vaivannäöllään tehneeksi Paolinin teokset varsin merkityksellisiksi – siitä huolimatta, ettei niitä arvosteta.

Kurssin aikana on ollut puhetta naisille suunnatun kirjallisuuden alhaisesta arvostuksesta verrattuna maskuliinisempiin teoksiin. Tulimme ajatelleeksi, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuudella on kenties samanlainen stigma; se on tavallaan yksinkertaistettua kirjallisuutta yksinkertaisille ihmisille. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että jokainen teos – kuului se mihin genreen tahansa – on kirjoitettu jollekin kohdeyleisölle ja mukailee sen oletettuja mieltymyksiä. Esimerkiksi nuortenkirjallisuus käsittelee kohderyhmälleen ajankohtaisia aiheita, kuten vaikkapa Twilight ensirakkautta. Onhan vain luonnollista, että itselle tärkeät ja mieltä askarruttavat teemat vetävät tiettyjen kirjojen pariin, ja siksi jokaisella pitäisi olla oikeus lukea omalle ikäryhmälleen suunnattua kirjallisuutta kokematta väheksyntää lukumieltymyksiään kohtaan. Toisaalta pitäisi olla myös mahdollisuus valita vapaasti, mitä haluaa lukea – oli kyse sitten lastenkirjoja lukevasta aikuisesta tai tuhatsivuisia klassikoita lukevasta nuoresta. Ainoa rajoitus on ehkä se, että kirjallisuus on lukijansa kehitysasteelle jossain määrin sopivaa; ei siis kauhua, seksiä ja väkivaltaa pienille lapsille. Toivoisimme kaikille vapautta hypellä eri kohdeyleisölle suunnattujen teosten välillä tulematta kyseenalaistetuksi!

Yksi syy hyppelyyn on tietysti palaaminen nostalgisia muistoja aiheuttavien teosten pariin. Esimerkiksi allekirjoittaneilla on tapana silloin tällöin uppoutua vanhojen suosikkien maailmoihin, Twilightista Neiti Etsiviin. Omakin suhtautumisemme näihin teoksiin ja niiden lukemiseen saattaa olla paikoitellen itseironinen, mutta taustalta löytyy kuitenkin edelleen vahva tunneside. Teos on vieläkin siinä määrin tärkeä, että siihen haluaa palata. Tietysti pidemmän ajan jälkeen vanhoihin suosikkeihin palaamisessa on se riski, että lukukokemus osoittautuu suureksi pettymykseksi. Kirjassa käsitellyt teemat eivät välttämättä ole enää itselle ajankohtaisia, kieli voi tuntua liioitellun yksinkertaiselta tai henkilöhahmot tyhjiltä ja vierailta. Asian ydin onkin siinä, että kenenkään ei pitäisi oman pettymyksensä varjolla mennä kieltämään ketään toista lukemasta kyseistä teosta tai pitämästä siitä – tai hävetä sitä, että on itse joskus tuntenut vahvasti teosta kohtaan. 

Palataanpa vielä hetkeksi meidän kaikkien niin kovasti rakastaman Twilightin pariin. Sarjaa on usein kritisoitu siitä, että se kasvattaa tytöistä alistuvia ja passiivisia naisia, joilla on vääristynyt kuva parisuhteesta. Emme kiellä, ettei sarja olisi jossain määrin arveluttava, ehkä useammastakin syystä. Helposti kuitenkin unohtuu, että myös lapsilla ja nuorilla on järkeä ja arvostelukykyä, eivätkä he ota kaikkea vastaan kritiikittä. Emme tiedä muista, mutta ainakaan meidän ajatteluamme Stephenie Meyer ei ole sen kummemmin onnistunut turmelemaan, vaikka kummankin menneisyydestä löytyy suhteellisen intensiivinen Twilight-vaihe. Lisäksi mielestämme huomionarvoista on, että jotain sarjan suhteen on kuitenkin tehty oikein, kun se on saanut niin suuret massat liikkeelle. On vaikea uskoa, että nuoriso olisi noin suuressa mittakaavassa ohjailtavissa täysin ala-arvoisen kulttuurituotteen voimin. Onko kukaan pysähtynyt miettimään, millaisia hyviä puolia Twilightista löytyy? Monelle meidän ikäisellemme kyseinen ilmiö on kuitenkin suoranainen sukupolvikokemus, joka on saanut aikaan muun muassa paljon yhteisöllisyyttä, ehkä tarjonnut lohtua vaikeissa elämäntilanteissa ja yksinkertaisesti viihdyttänyt - koska silläkin on oma arvonsa. Voidaanko siis sanoa, että Twilight olisi läpeensä huono?

Does this make you feel uncomfortable? Kuva: Susanna Peltonen

Siinä missä viime kerralla paasasimme siitä, että toisella tavalla tykkäämisen ei pitäisi olla keltään muulta pois, halusimme tällä kertaa keskittyä enemmän faniuden kohteisiin. Taustalla vaikuttava perusajatus on kuitenkin sama: jokaisella pitäisi olla oikeus omiin mieltymyksiinsä niin kauan kuin niistä ei ole kenellekään haittaa tai vahinkoa. Joku voi tietysti argumentoida, että vaikkapa Twilight vahingoittaa nuorten lukijoidensa ajattelua, mutta jos tälle linjalle lähdetään, joutuu kieltolistalle aikamoinen kasa muutakin kirjallisuutta ja kulttuuria ylipäätään. Historian hiiltyneiltä sivuilta löytyy todisteet siitä, mihin kirjojen syyttäminen huonojen vaikutteiden levittämisestä voi radikaaleimmillaan johtaa. Myöskään ”korkeampilaatuisen” kirjallisuuden olemassaolon ei pitäisi olla syy lähteä väkisin sivistämään sitä, joka lukee ”huonompilaatuista” kirjallisuutta. Jokaisella on oikeus pitää siitä mikä omien mieltymysten, elämäntilanteen ja ajattelun kanssa resonoi ilman, että joku katsoo kieroon. 

Suosittelemmekin nyt jokaiselle seuraavaa: Mieti hetki, missä on faniutesi tai nörttiytesi alkupiste. Miltä fanittaminen tuntui silloin? Kun sinulla on aikaa, palaa tuon alkupisteen ääreen ja kuulostele, miltä nyt tuntuu. Onko tunne muuttunut vai pysynyt samana? Milloin viimeksi sait nauttia tästä kirjasta/sarjakuvasta/elokuvasta/tv-sarjasta/tms. ilman nolostelua?

Peace & love,

Susanna ja Lotta