Scifi ja spekulatiivinen sukupuoli

Artikkelissaan Science Fiction and the Gender of Knowledge (2000) Brian Attebery käsittelee scifi-genren maskuliinisuutta ja naisen näkymätöntä roolia erityisesti 1930-luvun scifi-kertomuksissa. Hän määrittelee naiselle varsin suppean joukon erilaisia rooleja, joita nämä hänen mukaansa kyseisissä tarinoissa edustavat, ja joihin kuuluvat esimerkiksi miespuolisen sankarin romanttisen kiinnostuksen kohde (jotta miehen heteroseksuaalisuutta ei kyseenalaistettaisi), pelastetuksi tulemista kaipaava uhri ja kahvinkeittäjä (Attebery 2000, 133). Artikkelin mukaan myös miesten ja naisten ruumiinosia kuvataan kertomuksissa hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, sillä esimerkiksi miehen silmää pidetään älyn symbolina ja tieteen tekemisen edellytyksenä, kun naisen silmä taas toimii pikemminkin katselun kohteena esimerkiksi kauneutensa vuoksi (Attebery 2000, 135). Kaiken toisena pidetyn, kuten avaruusolentojen ja heidän maailmansa, voi Atteberyn mukaan nähdä miehen tarkkailun alla feminiinisenä, joskin tämän suhteen vaihtelee teoksittain.

Scifi-genre on toki ajan kuluessa muuttunut ja monipuolistunut merkittävästi, mutta sukupuoli on keskeinen tarkkailun kohde spekulatiivista fiktiota tarkasteltaessa. Spekulatiivisen fiktion nimi kertoo paljon taiteenlajin luonteesta: kyllä, se on spekulatiivista, ja kyllä, se on fiktiota. Luennollaan (tai ainakin luentodioissaan, sillä itse luento jäi minulta välistä) sukupuolen, scifin ja scifi-fandomin suhteesta Aino-Kaisa Koistinen scifin spekulatiivisuus tarjoaa mahdollisuuden uudenlaisten sukupuolen representaatioiden tuottamiseen ja sukupuolikäsitysten luomiseen. Itse olen jokseenkin skeptinen representaation käsitettä kohtaan, enkä halua ajatella kaikkea yksinkertaistavasti representaationa jostakin fiktiivisen maailman ulkopuolisesta, mutten tilanpuutteessa pysty nyt syventymään siihen tämän tarkemmin. Näen kuitenkin spekulatiivisen fiktion loistavana väylänä representaatioista irtautumiseen.

Luin kirjallisuustieteen aikakausilehti Avaimesta Hanna-Riikka Roineen artikkelin Mahdollistavat maailmat. Näkökulmia China Miévillen Embassytown-romaanin outouteen (Avain 4/2012, 21-36). Artikkelissaan Roine kirjoittaa: ”Mahdollisten maailmojen poetiikan voi yksinkertaisimmillaan nähdä jäljittävän kerronnasta eräänlaista ohjeiden ja sääntöjen järjestelmää, jonka mukaan siinä kuvattu maailma rakentuu ja toimii (Roine 2012, Avain 4/2012, 22).” Näen spekulatiivisen fiktion ja fiktion ylipäänsä juuri tällaisina mahdollisina maailmoina, jotka toimivat täysin omien lakiensa mukaan. Scifi- ja fantasiakertomusten maailmoille annetaan automaattisesti monenlaisia vapauksia, eivätkä asiat, jotka ylittävät ymmärryksemme, enää maailman tavoille opittuamme tunnukaan niin oudoilta kuin voisi kuvitella. Ne kuuluvat keskeisesti osaksi omaa maailmaansa, joten antaa mennä.

Muistan joskus keskustelleeni netissä Game of Thronesista henkilön kanssa, joka oli sitä mieltä, ettei Daenerys Targaryenista koskaan voi tulla Westerosin hallitsijaa, sillä hän on nainen ja hänen tuleva puolisonsa veisi väkisinkin merkittävämmän aseman hänen nenänsä edestä. Sama henkilö piti täydellisenä skenaariona tilannetta, jossa Daenerys naisi Jon Snown ja hankkisi poikalapsen, jolloin Targaryenien asema olisi taattu. Kaikkea tätä hän perusteli muun muassa sillä, että keskiajalla naisen asema oli mitä oli, eikä naispuoliselle henkilölle näin ollen olisi mitenkään mahdollista nousta asemista korkeimpaan, eli tässä tapauksessa seitsemän kuningaskunnan johtoon. Itse näin kyseisen ajatusketjun lähes käsittämättömänä. Game of Thronesin voi toki ajatella edustavan fantasian alalajia, joka ammentaa vaikutteita keskiajasta ja jota kuulee toisinaan kutsuttavan keskiaikafantasiaksi, mutta se ei sijoitu keskiajalle. Ei ole mitään syytä, jonka takia maailman tulisi muistuttaa reaalimaailmamme keskiaikaa sukupuolikäsityksissään tai yhtään missään muussakaan. Jokaisella maailmalla on valta luoda omat sääntönsä.

Eikö siis myös sukupuoli voisi spekulatiivisessa fiktiossa olla tai olla olematta aivan mitä tahansa? Tarvitseeko sillä loppujen lopuksi edes olla mitään merkitystä fiktiossa, vaikka sillä reaalimaailmassa tuntuukin edelleen olevan tarpeettoman suuri rooli miltei kaikessa? (En tiedä tarvitseeko, mutta yleensä sillä siitä huolimatta on.) Olisiko mitenkään mahdollista, että henkilöt nähtäisiin vain ja ainoastaan henkilöinä, eikä aina jonkin sukupuolen representaatioina? Uskoakseni kaikkeen tähän on vielä matkaa ja sukupuolen tarkastelu on toki äärettömän relevantti kysymys. En myöskään usko, että se aivan pian lakkaa olemasta relevantti. Aina on toki mahdollista vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta mitäkin tarkastellaan.

Lähteet:

Brian Attebery 2000: Science Fiction and the Gender of Knowledge, s.131-143 teoksessa Speaking Science Fiction: Dialogues and Interpretations (Sawyer, Andy & Seed, David (eds.), Liverpool University Press 2000)

Hanna-Riikka Roine 2012: Mahdollistavat maailmat. Näkökulmia China Miévillen Embassytown-romaanin outouteen, Avain 4/2012, 21-36

Kirjallisuusnörttiys, kurssilla pimentoon jäänyt nörttiyden alue

Ajatus kirjoittaa tähän blogiin postaus kirjallisuudesta ja nörttiydestä virisi jo kurssin ensimmäisillä luennoilla. Sain kuitenkin luotua kaksi muuta yli tuhannen sanan mittaista kirjoitusta ennen kuin sain otetta tästä aiheesta. Erityisesti asian kääntelyyn, vääntelyyn ja sormista lipsumiseen vaikutti se, ettei kirjallisuuden suhdetta nörttiyteen juurikaan käsitelty kurssin aikana.

Kirjallisuus nousi esille lähinnä nörttiyden alkujuurien yhteydessä käsiteltäessä scifi-kirjallisuuden ympärille sen alkuaikoina kehittynyttä fanipohjaa, scifi-genren miehisyyttä Aino-Kaisa Koistisen sekä scifi-fandomia Irma Hirsjärven toimesta. Fanifiktionkin muodossa aihetta sivuttiin, mutta silloin painopiste oli ymmärrettävästi ennemmin fanien omassa tuotannossa kuin alkuperäisteoksissa. Lisäksi Katja Kontturi ja Essi Varis käsittelivät sarjakuvaa. 

Jäin kaipaamaan katsausta kirjallisuudesta ja nörttiydestä erityisesti siitä syystä, että mikäli koen olevani nörtti, koen olevani nimenomaan kirjallisuusnörtti. Se on intohimoni ja hukkaisin kevyesti aikani, rahani ja rakkauteni kirjoihin, mikäli en omaisi tätäkään rahtusta itsehillintää, joka minulle on suotu. On kuitenkin hämmentävää huomata, että jälleen lähestyessäni nörttiyden määrittelyä, tällä kertaa kirjallisuuden suhteen, en kykene tarkalleen sanomaan, miksi koen olevani kirjallisuusnörtti.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kirjallisuutta, nörttiyttä ja faniutta ja näiden suhdetta nojaten luentojen materiaaleihin. Avaan oman nörttiyden ja faniuden kokemukseni näkökulmasta hitusen scifi- ja fantasiagenrejä sekä sarjakuvaa. Lähtökohtani on omakohtaisempi kuin kahdessa aiemmassa tekstissäni, joten kirjallisuusesimerkkeinä käytän tämän hetkisiä henkilökohtaisia suosikkejani.

Ei ne kirjat, vaan ne ihmiset

Miksi sitten kutsun itseäni kirjallisuusnörtiksi? Pääasiassa siksi, että luen paljon ja melko laajasti kaikkea. Nenäni on lähes aina kiinni kirjassa ja jos joku avaisi reppuni tai laukkuni minä päivänä hyvänsä, löytyisi sieltä poikkeuksetta jokin opus. Lempiostospaikkojani ovat antikvariaatit ja kirjakaupat, ja julkisista palveluista taistelisin verisimmin kirjastojen puolesta.

Olen kasvanut kirjojen keskellä ja tunnen kutkuttavaa innostusta aina löytäessäni uuden teoksen tai uuden kirjoittajan, johon pääsen tutustumaan. Suhtautumiseni kirjoihin, kirjallisuuteen ja lukemiseen on yksi suurimmista intohimoistani. Lukeminen on parasta ajanvietettä, jota saatan itselleni keksiä, ja haltioidun aina hitusen saadessani uuden kirjan käteeni. Eniten huolestun ajatuksesta, etten elämäni aikana todennäköisesti ehdikään lukea kaikkia teoksia, jotka haluaisin.

Arvostan kirjoja puhtaasti myös esineinä ja täytyy myöntää, että kirjani voivat toisinaan asunnossani paremmin kuin minä. Jokainen kirja, jonka omistan, herättää sisälläni lämpimiä tunteita, enkä voisi ajatella luopuvani yhdestäkään niistä.

Samanlaisiin päätelmiin edelle olevan kuvaukseni kanssa on tullut Lauren Di Pede omassa kirjoituksessaan, jossa hän ruotii kahtakymmentä kirjallisuusnörtin piirrettä. Täytyy sanoa, että tunnistan lähes jokaisen hänen nimeämistään piirteistä itsessäni.

Tämän kokemuksen valossa kirjallisuusnörttiyttä värittää intohimoinen harrastuneisuus. Nörttiyden lajin piiriin kuuluu kiivas kiinnostus jotakin genreä tai genrejä, kirjailijaa, kirjasarjaa tai sitten vain kirjallisuutta kohtaan. Kuitenkin uskon, että kirjallisuudesta ei tee nörttiä niinkään kirjat tai genret, vaan ihmiset, jotka niitä lukevat, harrastavat ja rakastavat. Erityisen määrittävää on nörttiyteen liitetty laaja, intohimoinen harrastuneisuus asian suhteen ja utelias, mielikuvituksellinen kiinnostus aiheeseen.

Intohimo, intensiteetti ja harrastuneisuus

Intohimon ja kiihkeän kiinnostuksen kautta kirjallisuusnörttiys, kuten moni muukin nörttiyden muoto, kiertyy yhteen faniuden kanssa. Kuten aiemmassa kirjoituksessani, Nörttiys ja fanius: rajankäyntiä ja yhteen kietoutumista, totesin, kuuluu nörttiyteen olennaisesti obsessoitunut harrastuneisuus ja faniutta ja nörttiyttä yhdistää lähes pakkomielteinen suhtautuminen fanittamisen kohteeseen tai nörttiyden lajiin. Faniudessa ja fanittamisessa olennaisena piirteenä on voimakas affektiivisuus. Fanittamisen kohde herättää suurta intohimoa ja siihen sitoudutaan vahvasti tunnetasolla.

Kun ottaa huomioon intohimoisen suhtautumiseni kirjallisuuteen, voidaan sanoa, että nörttiyteni nojaa vahvasti faniuteen. Kuitenkin nörtti-nimike luonnistuu paremmin, sillä koen harrastuneisuuteni ja tietämykseni kirjallisuuden suhteen ylittävän pelkän tunnesiteen. Kyseessä ei ole pelkkä puhdas rakkaussuhde ilman älyllisiä haasteita ja mielen ravinnetta.

Lisäksi kirjallisuusfani viittaisi puhtaasti kirjallisuuden eli kaiken kirjamuodossa olevan fanittamiseen ja kirjallisuusnörttiyteen vaikuttavat kuitenkin vahvasti luetut genret. Erityisesti scifi ja fantasia kuuluvat nörttiyteen ja lukemani kirjat sijoittuvatkin pitkälti näiden kahden genren piiriin.

Scifi: teknologian, tieteen ja älyn tulevaisuudennäkymiä

Kuva: Nasti Rings

Scifi-kirjallisuus on toiminut kasvupohjana niin nörttiydelle kuin faniudellekin. Tämän syntyhistorian liitoksen kautta nörttiys on nivoutunut kirjallisuuden genreistä vahvasti scifiin. Juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin, 1920—1930-luvuilla käytyyn scifi-kirjallisuuskeskusteluun ja scifin ympärille syntyneisiin harrastajalehtiin.

Scifi on perinteisesti älyn ja tieteen genre ja se toimii kehtona erilaisille tulevaisuudennäkymille, joissa teknologia, sen kehitys ja niin uhkat kuin mahdollisuudetkin ovat pääosassa. Asioita ja maailmankuvaa selitetään tieteeseen nojaten, älyn pohjalta. Nörttiyden yhtenä piirteenä pidetäänkin stereotypisesti juuri älykkyyttä, minkä voi nähdä liittyvän tavalla tai toisella scifiin.

Nykykirjallisuudesta mainio esimerkki scifin kyvystä käsitellä tieteen ja teknologian mahdollisuuksia ja uhkia, on Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Se tarjoaa vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvan, joka puskee tieteen, luonnon ja ymmärryksen rajoja. Trilogian äärellä kysyy itseltään, minä kaikkena ymmärrämme tietoisuuden. Teosten tarina avautuu ekokatastrofista kertovana trillerinä, jossa paranoian säikeet punoutuvat vaikuttavina kerrontaan. Scifiä ja fantasiaa sekoittava trilogia käsittelee kutkuttavin tavoin ihmisen suhdetta niin luontoon kuin teknologiaankin ja herättää ajatuksia vaikutussuhteista niin ihmisen ja luonnon kuin teknologian ja luonnon sekä näiden kaikkien välillä.

Teokset Hävitys, Hallinta ja Hyväksyntä kyseenalaistavat sen, mitä tiedämme, ymmärrämme ja voimme ymmärtää luonnosta ihmisestä riippumattomana. Kirjoissa peilataan todellisuutta, jossa ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu vaan ainoastaan eliö eliöiden joukossa käsittämättömän, vieraaksi muuttuneen luonnon keskellä. Tarina saa kysymään, mikä ympäröivässä maailmassa on sittenkään todellista ja käsityskykymme rajoissa. Millainen todella on se todellisuus, jossa elämme ja kuinka paljon siitä ymmärrämme? Paljonko aistimme meitä huijaavat ja kuinka lukkiutuneita olemme tapoihimme ajatella ja katsoa ympäristöä suhteessa itseemme, ihmiseen?

Sen sijaan scifin klassikoista oivana esimerkkinä älykkyyden ja loogisen ajattelun painottamisesta on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -saaga. Sarja etenee filosofisen pohdiskelun siivittämänä lävitse nuoren miehen kasvukaaren aikuiseksi rakastumisten ja menetysten kautta. Päähenkilö Severian käsittelee kaikkea vahvasti älyn kautta, suhtautuen kohtaamiinsa asioihin ja ihmisiin usein kylmän viileästi ja loogisesti.

Fantasia: mielikuvituksen ja vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelun alue

Scifin ohella nörttiyden piiriin liitetään vahvasti fantasiakirjallisuus. Kurssin ensimmäisellä luennolla Essi Varis toi esille tutkimuksiin pohjaavan tiedon, jonka mukaan nörttiydessä älyä oleellisempana piirteenä näyttäytyy mielikuvitus. Pohdin, onko tämän piirteen ja fantasiakirjallisuuden välillä jokin yhteys. Fantasiakirjallisuudessahan keskeistä on mielikuvitus ja kyky kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja. Oleellista fantasiakirjallisuudessa on kyky hyväksyä olevaksi kirjoittajan luoma todellisuus ja maailma sekä asettua vastavuoroiseen suhteeseen niiden kanssa.

Oivallinen esimerkki laajasta, sisäänsä imaisevasta ja vastavuoroiseen kuvittelusuhteeseen kutsuvasta fantasiamaailmasta on Terry Pratchettin luoma Kiekkomaailma. Kiekkomaailma-kirjasarja levittäytyy laajana kymmeniin teoksiin, jotka tarjoavat useampia teoksia lukeneelle pieniä silmäniskuja ja vilkutuksia teoksesta toiseen hahmojen vilahdellessa siellä täällä kirjoissa erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Pratchettin tyylinä on älykäs huumori, jonka kautta hän tuo esille erilaisia epäkohtia ja mielenkiintoisia huomioita peilattuna reaalimaailmasta Kiekkomaailmaan.

Sarjakuvat: kuvallisen ja kielellisen ilmaisun yhteen kietoutuma

Kuva: Nasti Rings

Kolmantena kirjallisuusnörttiyteni esiintymismuotona avaan lyhyesti sarjakuvia. Sarjakuvat ovat historian saatossa muovautuneet roskakulttuurina alkaneesta ilmiöstä lastenkulttuuriksi ja pikkuhiljaa omaksi alakulttuurikseen. Edelleen erityisesti supersankarisarjakuvien vaikutuksesta sarjakuvista on tullut osa nörttikulttuuria. Sarjakuvanörttiys on toki oma nörttiyden lajinsa, mutta luen kuitenkin sarjakuvat osaksi kirjallisuuden laajaa kenttää.

Itse olen tutustunut Don Rosan ihmeelliseen tuotantoon lapsuudessa, kuten valtaosa suomalaisista. Nämä kirjat ja tarinat pysyvät kestosuosikkeina kirjahyllyssäni. Toisena lapsuudesta kantautuneena suosikkina on Elfquest-sarja, jonka fantasiaelementit ja kuvakieli kiehtovat edelleen mieltäni. Huomaankin, että sarjakuvien parissa viehätyn ensisijaisesti viivan jäljestä ja teosten visuaalisista ilmeistä. Saatan kaapata kirjastosta mukaani jonkin teoksen puhtaasti sen kansikuvan perusteella tai muutaman verkkaisesti selaillun sivun jälkeen. Esimerkiksi Cyril Pedrosan sarjakuvaromaani Kolme varjoa on sellainen, jonka lainasin luettavaksi puhtaasti piirtäjän herkistävän, kaarevan viivan ja ilmaisun tähden.

Erään yksilön subjektiivinen kokemus laajennettuna kuvastamaan kirjallisuusnörttiyden piirteitä

Mitä siis voin omasta, lyhyesti avatusta kirjallisuusnörttiydestäni laajentaa joiksikin yleisluontoisesti päteviksi piirteiksi? Ainakin kaikkea nörttiyttä ja faniutta määrittävä intohimo ja kiihkeä harrastuneisuus kuuluvat olennaisena osana asiaan. Kirjallisuusnörtti rakastaa kirjojaan ja kirjallisuutta ja tietää sydämessään, mitkä ovat hänelle itselleen ominaisimmat genret ja rakkaimmat kirjoittajat.

Kirjoja ja genrejä olennaisempia ovatkin juuri ne ihmiset ja fanit, jotka kutsuvat itseään kirjallisuusnörteiksi. Heidän intohimonsa ja kiinnostuksensa kirjallisuutta kohtaan määrittävät sitä, mitä pidetään nörttiytenä kirjallisuuden piirissä. Vaikka siis scifi ja fantasia liitetään genreistä yleisimmin nörttiyteen, en näkisi mitään syytä sille, etteikö kuka tahansa millä tahansa kirjallisuuden genrellä tai tyylillä nälkäänsä kiihkolla ja uteliaisuudella tyydyttävä voisi kutsua itseään kirjallisuusnörtiksi.