Ne fandomit, joita fanittaa itsekseen

Oletko ikinä törmännyt johonkin sarjaan, kirjaan, peliin tai elokuvaan, joka on aivan sairaan hyvä. Kulutat sitä täysillä ja olet pian uppoutunut sen maailmaan. Hahmot tuntuvat hyviltä ystäviltäsi ja et malta jatkaa tarinan parissa olemista. Sitten tulee tilanne, kun yrität katsoa netistä kuka muu fanittaa samaa asiaa… ja et löydä ketään. Miljardien joukosta kukaan ei ole kirjoittanut mitään postausta aiheeseen liittyen, ei ole fanfikkejä, ei ole YouTubessa mitään aiheeseen liittyen. Olet täysin yksin fanittamassa. Voisit kulkea kyltti kädessä, jossa lukee ”Tervetuloa yhden henkilön faniryhmään”.

Kaiken järjen mukaan et ole kuitenkaan yksin. On olemassa muita jotka fanittavat samaa asiaa, mutta kukaan ei ole aloittanut mitään interaktiivista fanistusta tai nörtteilyä aiheeseen liittyen. Itselleni näin on käynyt muutaman kerran. Luin vanhemman kirjasarjan ja hain aiheesta lisätietoa netin puolelta. Tuloksena oli minimaalinen saalis, joka koostui lähinnä kirjailijan nettisivuista. Tällaisessa tilanteessa on kaksi mahdollisuutta. Joko on itsekseen fanittamansa asian kanssa tai alkaa tehdä jotain asialle. Rakentaa vaikka jonkinlainen sivuston/blogin fanittamisen kohteelle, ja alkaa odottaa, josko joku samaa asiaa fanittava kävisi vierailemassa. Entä jos mitään ei ala tapahtua? Odottavan aika on pitkä ja mitään ei tulosta ei tule. Mitäs sitten?

En pyri tällä postauksella maalailemaan piruja seinille, vaan esittämään kommentin fanittamisen pitkäjänteisyydestä ja sen ajoittaisesta vaikeudesta. Esimerkkinä olisi voinut käyttää, vaikka jonkin parin fanittamiseen, joka ei kuulu sarjan fanien suosikkeihin. Tulee vaikka vastaan tilanne, että huomaat olevasi täysin marginaalissa fanittamisesi kanssa niin paljon, että et enää tunne edes olevasi muiden fanien kanssa samalla ”pelikentällä”.

Fanittamiseen ja nörtteilyyn menee omaa aikaa. Joskus enemmän kuin siihen on ajatellut laittavansa. Silti sitä jatkaa, koska sen asian kokee tärkeäksi, se puhuttelee, oli sitten kyseessä olemattoman fandomin fanittaminen itsekseen. Fanituotannon luennolla käsiteltiin Nikusen (2005) fanitutkimuksessa esiteltyjä määritelmiä, jossa nähtiin faniuden olevan yhteisöllistä/sosiaalista, kytkeytymistä populaarikulttuuriin ja toiminnallista (loput määritelmät olivat affektiivisuus ja fani-identiteetti). Miten marginaalissa olevat fanittamiset menevät Nikusen määritelmässä? Fanit jatkavat fanittamistaan, vaikka fanittamisen kohteet olisivat marginaalissa. Voidaanko tällaisia fanittamisia tutkia ja mitä niistä saataisiin selville?

Myönnä pois: sinäkin olet fani!

Fanit ovat kokoontuneet, siitä ei ole epäilystäkään. Seison tuhansien ihmisten keskellä. Areena on ääriään myöten täynnä, ja tunnelma on jännittynyt, odottava ja innostuksesta humaltunut. Satojen ja taas satojen käsien rytmikäs taputus ja yleisön villit vihellykset sekoittuvat korvia huumaavaksi pauhuksi, joka täyttää tajuntani. Suuri lava piirtyy edessäni massiivisena ja arvoituksellisena; valkoinen, läpikuultava esirippu kätkee taakseen vielä kaiken tulevan. Yhtäkkiä areena ympärilläni villiintyy entisestään ja sisälläni läikähtää, kun valkeaan kankaaseen piirtyy kolme tuttua siluettia kitaroineen. Raketit räjähtävät, taivaasta sataa kultaa ja esirippu putoaa alas.

Nyt se alkaa!

Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisenakin ajattelin pitkään, etten fanita yhtään mitään. ”Fanitus” määritelmänä tuntui liian voimakkaalta, ja se kytkeytyi mielessäni aina neljännen koululuokan kiihkeään ja syndäntä raastavaan Leonardo DiCaprio -kaipuuseen - tosin tuolloin Leo oli minulle tietenkin Jack(<3). Muistan edelleen, miten hurmioitunut olin James Cameronin ohjaaman Titanic-elokuvan (1997) traagisesta rakkaustarinasta ja kuinka ihailu DiCaprion esittämää Jack-hahmoa kohtaan tuntui suorastaan pakahduttavalta puristukselta rinnassa. Muistan ajatelleeni, että minun täytyy saada tavata Jack! Täytyyhän häneen saada jotenkin yhteys! Selasin ehkä puhelinluetteloa Dawson-sukunimeä etsien…

Faniuteni huipentuma: Sain maksaa monta kissatarraa vaihdossa ”Jack-tarroista”.

(Kuva: Tanja Mustonen)

Tätä tosirakkautta keski noin kaksi päivää, ja myöhemmin se tuntui nololta. Kuka hölmö nyt rakastuu fiktiiviseen elokuvahahmoon, joka (anteeksi spoileri:D) menee vielä kuolemaan tarinan lopussa?! (Vaikka se ovi olisi kyllä TUTKITUSTI kannatellut molemmat: http://www.discovery.com/tv-shows/mythbusters/videos/titanic-survival-results/ ; http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000547151.html :D) Jackiin hullaantuminen tuntui siis pitkään jäävän ainoaksi kosketuksekseni todelliseen fanittamiseen, tai niin halusin itse ajatella. Suorastaan varoin määrittelemästä itseäni minkään faniksi. Kyllähän minä tykkäsin monestakin asiasta ja innostuin seitsämännellä luokalla hetken aikaa jopa identifioitumaan Taru sormusten herrasta -faniksi, mutta muuten minä en mikään hysteerinen fani omassa mielessäni ollut.

Viime vuoden lokakuussa matkustin bussilla Helsingistä kohti kotia, ja edellisenä iltana koettu Haloo Helsingin! Hartwall Arenan konsertti pyöri kiinteästi mielessäni. Yhtyeen viimeistä konserttia ennen vuoden mittaista taukoa oli odotettu innolla, ja konsertin alun odottava tunnelma keskellä täpötäyden areena permantoa tallentui elävästi muistoihini. Tein bussimatkalla intensiivistä tiedonhakua ja yritin kovasti löytää yhtyeen jäsenten yhteystietoja, jotta voisin kiittää heitä henkilökohtaisesti hienosta konsertista. Olisin niin kovasti halunnut erottua niistä sadoista muista, jotka eivät viitsineet nähdä sen enempää vaivaa kuin postata koruttoman kiitoksen bändin yleiselle Facebook-sivulle. Ja olihan toki erittäin todennäköistä, että Suomen suosituimman pop rock -yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset puhelinnumerot löytyisivät Fonectasta…

Ihana Haloo Helsinki! (Kuva: Tanja Mustonen)

Vasta juuri nyt tätä blogipostausta kirjoittassani huomaan, kuinka samanlaisia tuntemuksia Titanicin Jack ja Haloo Helsingin! konsertti minussa oikeastaan herättivät. Molemmat saivat nimittäin aikaan palavan tarpeen päästä ilmaisemaan ihailu suoraan sen kohteelle, jotta juuri minun ihailuni erottuisi jollain tapaa koko muusta suuresta fanijoukosta. Ero 10-vuotiaan ja 24-vuotiaan minäni välillä ei siis näytä tässä suhteessa olevan järin suuri. Erona ”noloa Jack-episodia” seuranneeseen ajatusmaailmaan on kuitenkin se, että nykyisin identifioidun avoimesti monenkin eri asian faniksi! Haloo Helsinki! -yhtyeen ohella fanitan muun muassa Harry Potteria, Game of Thronesia ja  Disneyn animaatioita. Nykymaailmassa fanius on nörttiyden ohella valtavirtaistunut niin, että karkeasti yleistäen jokaisen voidaan sanoa fanittavan jotakin.

Tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa (17.3.2016) Juha Riihimäki kirjoittaa, että fanittaminen on siirtynyt osaksi myös aikuisten maailmaa. Myöskään fanikulttuuri ei ole enää nykypäivänä varattu vain lapsille, vaan Riihimäen haastattelema psykologi Mikael Saarinen huomauttaa, että ”[k]eski-iässä ja vanhempana fanitus on leikkiä, irtiottoa arjesta. Se saa sisäisen lapsen pysymään hengissä.” Lapsellisuuden ja leikillisyyden nivoutumista osaksi aikuisten maailmaa pohdin laajemmin myös edellisessä, jo ennen Riihimäen artikkelia kirjoittamassani, postauksessa.

Nörttiyden ohella myös fanius on osaltaan kantanut tiettyä stigmaa. Fanit on leimattu sukupuolittuneen jaon mukaan stereotyyppisesti joko pakkomielteisiksi yksilöiksi (miehet) tai hysteerisiksi joukoiksi (naiset). Edelleen sanasta ”fani” tulee monelle mieleen kirkuva ja hurmoksellinen ihailijajoukko, mutta tällaiseen fanikuntaan kuulumista ei nykymaailmassa tarvitse enää hävetä tai peitellä. Vaikka fanius on siis nörttiyden tapaan valtavirtaistunut ja jokainen fanittaa vähintään yhtä artistia tai tv-sarjaa, koetaan ”fanitus” kuitenkin vielä usein varsin voimakkaana käsitteenä. Eivätkö fanit ole niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan eturivin paikkoja suosikkiartistinsa jokaiseen konserttiin jo viikkoja ennen varsinaista showta? Tai niitä, jotka osaavat ulkoa kaikki elokuvan vuorosanat, muistavat massiivisen kirjasarjan juonen yksityiskohdat, tuntevat elokuva-adaptaation tuotannon taustat ja ovat aktiivisesti mukana faniyhteisön toiminnassa? Jos nuo edellä kuvatut ovat faneja, niin keitä sitten ovat ne, jotka saapuvat suosikkibändinsä konserttiin maltillisen tylsästi vasta ”normaaliin” aikaan pari tuntia etukäteen, tai jotka katsovat kyllä Lotr-trilogian pidennetyt elokuvaversiot vuosittain läpi, mutta Sormuksen sodan vaiheiden muistaminen tuottaa tuskaa? Faneja kaikki yhtälailla, vastaan minä, mutta joku muu saattaa olla toista mieltä; faniyhteisöllä on nimittäin (ikävä kyllä) valta sulkea ”väärät fanit” ulkopuolelle. Vaikka fani-identiteetti on faniuden tärkein tekijä, niin erot ja eronteko ovat fanikulttuurissa tärkeitä. Tämä ristiriita on mielestäni koko fani- ja nörttikulttuurin suurin ongelmakohta, ja saman huomion onkin tehnyt hyvin moni muukin kurssilainen.

Faniuteen liittyy kuitenkin ihailun intensiteetistä riippumatta tietynlainen aktiivinen toiminta ja tuottavuus. John Fisken artikkelin ”The Cultural Economy of Fandom” (1992) mukaan fanikulttuuriin liittyvä tuottavuus voidaan jakaa kolmeen toisiinsa limittyvään osa-alueeseen. Ensimmäisenä Fiske puhuu semioottisesta tuottavuudesta, joka on fanikulttuurin lisäksi leimallista laajemmin koko populaarikulttuurille. Semioottinen tuottavuus viittaa siihen, että erilaisten kulttuurituotteiden pohjalta luodaan sosiaalista identiteettiä ja rakennetaan sosiaalista kokemusmaailmaa. (mt. 37.) Ymmärrän Fisken ajatuksen niin, että esimerkiksi Haloo Helsinki! -fanit tuottavat ja pitävät yllä yhtyeen inspiroimina tietynlaista ”peace and love” -kulttuuria, jonka omaksuminen on selkeä osa Haloo Helsingin! fanitusta.

Toisena tuottavuuden lajina Fiske mainitsee ilmaisevan tuottavuuden, johon kytkeytyvät paitsi julkilausutut keskustelut fanituksen kohteelle annetuista merkityksistä, myös esimerkiksi idolia mukaileva hius- tai pukeutumistyyli (Fiske 1992, 37-38). Vaatetuksella voi myös helposti ilmaista kuuluvansa osaksi tiettyä faniyhteisöä:

(Kuva: Tanja Mustonen)

Viimeisenä Fiske kuvaa kenties tunnusomaisimpana pidettyä faniuteen liittyvää tuottavuuden lajia eli tekstuaalista tuottavuutta, joka pitää sisällään fanituotannon aina fanifiktiosta ja fanivideoista fanitaiteeseen. Fanit voivat paitsi tuottaa omia ja aivan uusia tekstejä fanituksen kohteen inspiroimina mutta osallistua myös alkuperäisen tarinan tuottamiseen. (Fiske 1992, 39 - 41.) Esimerkiksi nyt jo uransa lopettanut suomalainen pop rock -yhtye PMMP otti fanit mukaan viralliselle musiikkivideolleen. Myös ikisuositusta Salatut elämät -tv-sarjasta on tekeillä nettisarja, jonka tekemiseen fanit pääsevät mukaan.

Fanius ei siis tuottavuuden näkökulmastakaan vaadi välttämättä oman fanisarjan julkaisemista YouTubessa tai aktiivista fanifiktion julkaisemista faniyhteisön keskustelupalstalla. Tuottavuus voi yhtä hyvin olla ideoligian ammentamista fanituksen kohteesta ja sosiaalistumista faniyhteisöön fanipaidan avulla. Faniyhteisöt voivat affektiivisina joukkoina olla hyvinkin kurinalaisia ja raadollisia, ja haluaisinkin viimeisen postaukseni  päätteeksi toistaa vielä tässäkin blogissa useaan otteeseen julki tuodun muistutuksen: faniuden kuuluisi perustua iloon ja positiivisuuteen, ei ”väärin fanittavien” osoittelemiseen. Osoitan seuraavat Haloo Helsinki! -yhtyeen lyriikat kaikille enemmän tai vähemmän intomielisille faneille:

Me ollaan samaa tuhkaa,

samaa kevyttä ilmaa,

joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt.

(Haloo Helsinki!: ”Vihaan kyllästynyt”, albumilta Kiitos ei ole kirosana,  sanat: Elli Haloo)

Lähteet:

Fiske, John, 1992: ”The Cultural Economy of Fandom”. Lewis, Lisa A. (toim.), Adoring Audience. Fan Culture and popular Media. Routledge: London, Great Britain.

Välisalo, Tanja, 3.2.2016: Fanituotanto. Luento Jyväskylän yliopistolla.

"Tulen tarvitsemaan tätä Sephiroth-figuuria vielä joskus!!" : Fanikrääsän omistaminen ja siitä luopuminen

Olin todella kova “Japani-ernu” vai pitäisikö sanoa Otaku teinivuosinani (noin 13-15 vuotiaana). Kuuntelin j-rock ja j-pop musiikkia, katsoin animea päivittäin, luin mangaa ja pelasin runsaasti japani ropeja (tai oikeastaan lähinnä Final Fantasy:ä ja Kingdom Hearts:ia). Otin paljon vaikutteita japanilaisesta visual kei-kulttuurista pukeutumiseeni sekä muihin ulkonäöllisiin aspekteihin (käytin paljon mm. värillisiä circle lens:ejä jne.) ja tapasimme samanhenkisten ihmisten kanssa miiteissä, coneissa ja basically juttelimme omasta japani-harrastuksesta sekä olimme muuten vain super “kawaii”. Keräsin paljon kaikkea japani popkulttuuri-krääsää, esimerkiksi action figuureja peleistä, julisteita sekä pehmoleluja. Olin todella vannoutunut japanilaisen popkulttuurin fani ja/tai nörtti, miten sen nyt haluaakin sanoa.

Kuitenkin elämässäni on ainakin tyylillisesti ollut useampia “kausia”, jolloin vaatetyylini ja ulkonäköni kokee suuria muutoksia, yleensä riippuen kiinnostuksenkohteistani sinä aikana. Se varmasti on aika normaalia teini- ja nuoruusiässä, että etsii itseään eikä oikein tiedä, mikä on se oikea paikka, tyyli tai kiinnostuksenkohde itselleen. Minulla “ernu-vaihe” (sitä mitenkään vähättelemättä, tällä nimellä itseäni kutsuin silloin) kesti noin 3 vuotta. Sen jälkeen vaihdoin tyyliäni pikku hiljaa neutraalimmaksi ja ehkä ns. valtavirran mukaisemmaksi. Silloin jäi kyllä moni muukin japanin popkulttuuriin liittyvä harrastaminen vähille: en lukenut enää juurikaan mangaa, katsellut animea tai keräillyt japani rompetta. Uskon harrastuksen loppuneen ehkä juuri siihen, kun lukio alkoi ja elämääni tulvi niin paljon uusia asioita, että oli vaikea jäädä aloilleen. Ainoa asia, joka jäi silloin elämääni jäljelle “ernu-vuosilta”, oli videopelien pelaaminen sekä kaikki japani-tavarat/krääsät sekä vaatteet, jotka olin ostanut. Ne ovat minulla yhä tallessa.

Nykyään olen palannut japani-harrastuksieni juurille jollain tasolla. En tosin aivan samoissa mittakaavoissa, mitä joskus teinivuosinani: katson animea silloin tällöin ja opiskelen japanin kieltä/kulttuuria.

En sen enempää halua puhua omista teinivuosistani ym. Vaan pohdin pikemminkin nörtti-tavaroita, fani-tuotteiden ostamista, niiden ostomotiiveja sekä niistä luopumista. Itse en ole vielä tänäkään päivänä luopunut omista nörttitavaroistani (muutamaa puseroa sekä creepers-kenkiä lukuun ottamatta), vaan pidän niitä visusti tallessa äitini luona sekä varastossa (jostain kumman syystä).

Kaikkien ernu-tavaroiden hamstraus oli mielestäni tosi coolia silloin teinivuosina. Olin aikamoinen materialisti ja minun oli saatava mahdollisimman runsaasti lempi animeni tai suosikki j-rock tai -pop bändin fanikrääsää. Silloinkin kaiken sen fanikrääsän ja tavaran tarkoitus oli luoda huoneeseeni erittäin Otaku-esteettinen-tunnelma (heh), joka oli lähinnä itseäni varten, koska vain harvat ernu-ystäväni kävivät luonani silloin.

Jälkeen päin olen miettinyt, miksi hamstrasin kaikkea sitä fanitavaraa/ ernukrääsää niin helvetisti? Mitä tein kaikella sillä materialla, jotka vain olivat hyllylläni pölyttymässä omien silmieni alla? Ja miksi tavaroista luopuminen on ollut minulle erittäin vaikeaa?

Vaatteet sekä asusteet ymmärrän paremmin: halusin ulkoisesti näyttää muille, mistä olin kiinnostunut sekä luoda tällä tavoin omaa identiteettiäni ja ehkä saada muut huomaamaan minut valtavirrasta. Plus tietenkin pidin siitä, miten pukeuduin sekä kaikista vaatteistani, koska ne olivat mielestäni tyylikkäitä. Osasta vaatteista luopuminenkaan ei tuntunut niin pahalta tai oudolta, ehkä siksi, että  pukeutumistyylini oli muuttunut ennenkin kasvaessani vanhemmaksi.

Tavaroista sen sijaan en ole vieläkään pystynyt luopumaan, enkä tiedä lainkaan miksi. Ehkä koen aina ne näkiessäni suurta nostalgian tunnetta ja mieleeni tulvii mukavia muistoja  nuoruusvuosiltani? Ehkä tunnen, että ne ovat vieläkin osa minua tai identiteettiäni jollakin tapaa vieläkin? Muistelen kyllä kaihoisasti sitä, kun äitini antoi Creepers-kenkäni perhetuttumme tytölle. En ollut käyttänyt kenkiä moneen vuoteen, mutta silti minut valtasi jotenkin kaiho sekä ikävä melkein loppuun kulutettuja kenkiä kohtaan. Ehkä pelkään myös sitä, että sama käy, jos luovun muistakin nuoruusvuosieni fani-/nörtti-tavaroistani.

Tavaroiden kerääminen silloin sai kaiketi oloni tuntumaan hyväksi, kuten materialla on yleensä tapana. Oli se sitten mitä mieleistä materiaa tahansa: vaatteita, koruja, antiikki-esineitä tai fani-tavaraa. Tuntui hyvältä omistaa jotain, mistä ystäväni olivat ehkä kateellisia tai minkä avulla sain juttelemisen aihetta. Tavaroilla oli minulle kyllä myös itseisarvo, ne olivat tärkeitä ehkä vain sellaisenaan hyllyllä, koristamassa huonetta ja ilahduttamassa minun silmääni.

En tiedä, tulenko koskaan luopumaan kaikista sadoista mangoistani, muutamasta action figuuristani ja kaikesta muusta romppeesta, joita silloin ernu-aikanani keräilin. Vaikka en enää niitä käyttäisikään tai laittaisi esille koskaan. VAIN AIKA NÄYTTÄÄ MITÄ ON TULEVA.

Onko teillä ollut samoja tuntemuksia? Oletteko olleet joskus "super faneja/nörttejä" ja menneet sen vaiheen ohi? Omistanut fanikrääsää ja luopunut siitä/ voinut olla luopumatta?

P.S. tämä on neljäs tekstini, siksi jätin sen hieman lyhyemmäksi :E

When you talk back to us: Fanien/nörttien ja sisällöntuottajien välinen kommunikaatio

Viettäessäni mukavaa viikonloppua (lue: oli sairaan tylsää) päätin pitkästä aikaa katsoa Supernaturalia. Kyseisessä sarjassa kaksi veljeä, Sam ja Dean, metsästävät demoneita, noitia, aaveita ja kaikkea muuta mikä uhkaa tavallisten ihmisten henkeä. Seurasin sarjaa aktiivisesti muutama vuosi sitten, mutta jäin jonkin tuotantokauden varrella oravanpyörästä pois. Minulla oli enää hatarat mielikuvat mitä kaikkea oli tapahtunut ensimmäisillä kausilla, joten päätin aloittaa urakkani sieltä.

Otin hyllyltäni ensimmäisen tuotantokauden DVD:t ja aloitin maratonini. Seuraavana päivänä katselin jo toista kautta ja sitä seuraavana kolmatta jne. Neljännen kauden kohdalla silmäni seisoivat hieman päässä, mutta havahduin ”koomastani” kahdeksannentoista jakson kohdalla. Jakson nimi oli ”Hirviö kirjan lopussa” (The Monster at the End of This Book) ja siinä Sam ja Dean saavat selville, että (spoiler alert) Chuck niminen profeetta on kirjoittanut veljesten seikkailuista Supernatural nimisen kirjasarjan Carver Edlund salanimellä. Melko pian veljekset googlailevat mitä kaikkea kirjoista on puhuttu ja heille selviää, että eräät kirjasarjan faneista kirjoittelevat fanfiktioneja ja osa niistä ficeistä on veljesten välistä slash fiktiota. Tutummin Wincest fiktiota.

Kyseinen kohtaus on humoristinen ja tunnustan katsoneeni kohtauksen huvittuneena, mutta samalla en saanut mielestäni sitä vaikutelmaa, että jakson kautta puhuttiin suoraan faneille mm. Wincestistä. Kohtauksen aihe (Wincest) kun on tosielämään perustuva juttu, kuten MiaS kirjoituksessaan kävi vähän läpi. Jakson kautta annettiin veljesten oma käsitys tähän fanittamisen muotoon.

Dean: There are 'Sam girls' and 'Dean girls' and – what's a 'slash fan'?
Sam: As in... Sam-slash-Dean. Together.
Dean: Like, together together?
Sam: Yeah.
Dean: They do know we're brothers, right?
Sam: Doesn't seem to matter.
Dean: Oh, come on. That... That's just sick. We got to find this Carver Edlund.

(kaikki kunnia supernaturalwikille, josta lainaus on peräisin)

Myöhäisemmän kauden jaksossa tutustutaan kirjasarjan faneihin ja Wincest faneihin. Ensimmäisiä näistä on Becky Rosen hahmo, joka on Supernatural kirjasarjan suuri fani sarjan maailmassa. Hän on myös suuri Wincest fani ja hänet nähdään ensimmäisen kerran viidennen kauden avausjaksossa ”Paholaisen Paluu” (Sympathy for the Devil) kirjoittamassa Wincest fanfiktiota. Beckyn Wincest ja Sam fanittamisesta annetaan huvittava/mielenkiintoinen kuva Chuckin kontaktoidessa Beckyn:

Becky: Oh my God! You. You’re -
Chuck: Carver Edlund. Yeah. Hi, Becky.
Becky: You got my letters and my marzipan.
Chuck: Yeah, yeah. Um, yummy. But, uh -
Becky: I am your number one fan. You know, I’m Samlicker81.
Chuck: I’m sorry, you're what?
Becky: Webmistress at morethanbrothers.net
Chuck: Oh, yeah, no yeah. You’re my number one fan! That’s why I contacted you. You’re the only one who’ll believe me.
Becky: Are you alright?
Chuck: No, I’m being watched. Okay, not now, at least I don’t think so. But I don’t have much time. I need your help.
Becky: You need MY help?!
Chuck: That’s right. I need you to get a message to Sam and Dean. Okay?
Becky: Look, Mr. Edlund. Yes, I’m a fan, but I really don’t appreciate being mocked. I know that Supernatural's just a book, okay? I know the difference between fantasy and reality.
Chuck: Becky, it’s all real.
Becky: [extremely excited] I knew it!!

(edelleen kaikki kunnia supernaturalwikille)

Becky hahmon kautta sarja antaa faneille yhdenlaiset kasvot. Tosin melko pian tätä yhdenlaista faniuden käsitystä kasvatetaan tutustumalla muihin Supernatural kirjojen faneihin. Viidennen kauden jaksossa nimeltä ”Oikea Haamujengi” (The Real Ghostbusters) Becky saa veljekset osallistumaan Supernatural kirjojen fan conventioniin huijaamalla heitä, ja Sam ja Dean pääsevät tutustumaan läheltä heidän elämästään kertovaan fanitus tapahtumaan ja muihin kirjasarjan faneihin:

Con Manager: Welcome to the first annual Supernatural convention. At 3.45 in the Magnolia room we have the panel, 'Frightened Little Boy: The Secret Life of Dean'. And at 4.30 there's the 'Homoerotic Subtext of Supernatural.' Oh, and of course the big hunt starts at 7 pm sharp. But right now, right now I'd like to introduce the man himself. The creator, the writer of the Supernatural books. The one, the only, Carver Edlund!

(all hail supernaturalwiki)

Antamani esimerkit ovat sarjan sisällä tapahtuvasta keskustelusta faniensa kanssa, mutta keskustelut Supernaturalin fanien ja sarjan välillä eivät tapahdu vain ja ainoastaan sarjan sisällä. Internetin ja kirjeiden yms. lisäksi fanit pääsevät keskustelemaan sarjojen luojien, tähtien, tuottajien ja kirjoittajien kanssa erilaisissa Comic Coneissa, ja muissa vastaavanlaisissa tapahtumissa. Nostankin esille mielenkiintoisen kohdan Supernaturalin 2014 Comic Con tapahtumasta, jossa fani nosti kissan pöydälle sarjan kirjoittajien/tuottajien päätöksestä tappaa yksi sarjan suosituista naishahmoista (sarjan naishahmot tuppaavat kuolemaan, kun taas miespuoliset hahmot tuppaavat porhaltamaan sarjassa kaudesta toiseen (on poikkeuksia)).

https://youtu.be/1BYjUTyoEP4?t=35m5s

Klipistä oli selvästi nähtävissä sarjan tähtien reaktio kysymykseen vs. sarjan kirjoittajien/tuottajien reaktio. En voi itse kommentoida oliko hahmon tappaminen turhaa tarinan kannalta, sillä lakkasin katsomasta sarjaa kauan ennen kyseistä tapahtumaa. Videosta on nähtävillä, kuinka fanit asettavat kyseenalaiseksi erään sarjan taustalla olevan ongelman: onko naispuolisen hahmon olemassaolo ja kuolema sarjassa vain juonenkäänne, jolla tuodaan enemmän asioita miespuolisen hahmon tarinaan?



En kuitenkaan käsittele tässä kirjoituksessani tuota kysymystä. Pikemminkin tämä kaikki toimii aasinsiltana itse aiheeseeni: Fanien ja sisällöntuottajien väliseen kommunikaatioon.

Mikäli haluaa lukea aihetta liippaavasta kirjasta, jossa käsitellään mm. fanituotantoa ja sisällöntuottajia, niin kehotan vilkaisemaan Henry Jenkinsin ”Convergence Culture : Where Old and New Media Collide” kirjan, josta otin seuraavan lainauksen koskien fanituotantoa nykyään (s. 133):

”Grant McCracken, the cultural anthropologist and industry consultant, suggests that in the future, media producers must accommodate consumer demands to participate or they will run the risk of losing the most active and passionate consumers to some other media interest that is more tolerant […]”

Lainaus koski tosiaan fanituotantoa, mutta otin lainauksen siitä syystä, että mielestäni samaa ideologiaa voidaan soveltaa fanien ja sisällöntuottajien väliseen keskusteluun. Fanituotanto on yksi osa faniutta/nörttiyttä, mutta fanittamisen kohteesta keskusteleminen on myös yksi keskeinen osa faniutta/nörttiyttä. Näiden keskustelujen voisi olettaa olevan vain fanien/nörttien välisiä keskusteluja, mutta ne ovat laajempia. Keskustelussa on mukana myös sisällöntuottajat eli esim. Supernatural sarjojen pyörittäjät.

Nykyiset some-kanavat antavat tälle keskustelulle nopean tahdin. Esim. Twitter tarjoaa nopean kysymys ja vastaus alustan. Fanit voivat tätä kautta tiedustella mahdollisia tulevia juonenkäänteitä, esittää kommenttia johonkin tiettyyn jaksoon (esim. live twiittaaminen jakson aikana), tai osoittaa mielenkiintoansa tiettyyn sarjaan. Tumblr taas tarjoaa alustan pidemmille ja laajemmille keskusteluille ja monilla sarjoilla on oma Tumblr tilinsä, kuten Doctor Wholla. On toki olemassa muitakin sivustoja fanien ja sisällöntuottajien väliseen keskusteluun, kuten Facebook. Se miten näitä tilejä käytetään, riippuu sisällöntuottajasta. Toiset sisällöntuottajat voivat käyttää näitä alustoja informaation levittämiseen, toiset kommunikoimaan fanien kautta.



Miksi siis tällainen kommunikaatio on tärkeää? Kuten Jenkinsin kirjasta oleva lainaus kertoo, niin yhteisöllisen ja aktiivisen faniuden saamiseksi/ylläpitämiseksi on tärkeää pitää yllä keskusteluja fanien kanssa. Tämä ei ole mitenkään uutta. Kirjeitse käyty keskustelu fanien ja toisten fanien/sisällöntuottajien kanssa oli läsnä fanittamisen alkutaipaleesta lähtien. Keskustelemalla fanien ja nörttien kanssa sisällöntuottajat saavat pidettyä paremmin faneistaan kiinni ja ylläpitävät asiakassuhdettaan heidän kanssaan. Fanien kanssa käyty keskustelu voidaan nähdä tietynlaisena asiakaspalveluna. Mikäli sitä ei ole, niin sen kyllä huomaa. Jos kommunikaatio toimii, niin se kanssa huomataan.

Kommunikaatio ei kuitenkaan tule ilman kompastuskiviä, mistä antamani Supernaturalin 2014 Comic Con tapahtuman video on yksi esimerkki. Fanien mielipiteet ja aiheelliset kommentit voivat olla sisällöntuottajille ongelmallisia, koska ne voi pureutua aiheellisiin ongelmiin. Ongelmallisuus lisääntyy, mikäli esille tuotuihin ongelmakohtiin ei anneta ratkaisuja. Näitä ongelmia voi olla mm. heteronormatiivisen näkökulman vahvistaminen sarjassa, queerbaiting, naisten käyttäminen vain miesten juonten edistäjänä, ei valkoisten ihmisten poissaolo sarjassa jne. Nämä esimerkit tulevat ensimmäisenä mieleen, koska näihin yleensä törmää fanien postauksia lukiessa heidän antaessaan negatiivista palautetta sarjasta.

Toisaalta fanien liiallinen kuunteleminen voi olla vahingollista sarjalle. Mikäli kuunnellaan liikaa faneja, muokataan juonenkäänteitä palvelemaan tiettyjen fanien toiveita, niin vaarana on alkuperäisen idean katoaminen. Sarja voi muokkautua niin erilaiseksi, että se kadottaa merkityksensä fanien keskuudessa palvellessaan vain tiettyjä faneja. Lisäksi ongelmaksi muodostuu copyright asiat. Jos sarjojen tuottajat alkavat muokkailla liikaa sarjojen juonia palvelemaan joitain fanien ideoita, niin kenen idea joku juonenkäänne loppupelissä olikaan? Oikeudessa tavataan. Asiasta voi kuitenkin olla eri mieltä ja nähdä positiivisemmat puolet fanien kuunteluun.

Fanien ja sisällöntuottajien välinen keskustelu on tärkeää, ja seuraan mielenkiinnolla miten se tulee muuttumaan ja kehittymään jatkossa. Fanien ja nörttien panos sisältöä ajatellen on yksi asia, mikä voi nousta kuumaksi keskusteluksi jatkossa. Minua myös kiinnostaisi kuulla muitten ajatuksia aiheeseen liittyen.




Lähteet:

Jenkins, Henry (2006) Convergence Culture : Where Old and New Media Collide. New York: NYU Press.

Sankareita ja kalibrointia: Mass Effect sarja hahmojen fanittamisen lähtökohtana

Hahmojen fanittaminen olennaista faniudelle muoto niin kirjojen, elokuvien kuin tv-sarjojenkin kohdalla. Näin on myös faniuden ja nörttiyden eritysien vahvalla leikkauspinnalla digitaalisten pelien faniuden saralla. Interaktiivisuudessaan pelit kuitenkin antavat muista teoksista poikkeavia kimmokkeita ja mahdollisuuksia fanikulttuurille, mutta ehkä myös asettavat haasteita tai kysymyksiä.

Käsittelen tässä tekstissä hahmojen potentiaalia fanituksen kohteiksi Mass Effect -pelisarjan kautta. Pohdin sitä, millaisia eväitä pelien tarinat ja hahmot faneille antavat, ja vähän myös millaisia tuloksia ne lopulta faniyhteisössä herättävät.

Mass Effect on kolmiosainen science fiction -roolipelien sarja tietokoneille ja konsoleille. Se kertoo urhean avaruussotilaan komentaja Shepardin ja tämän miehistön yrityksestä pelastaa galaksi mahtavilta Reaper-koneolennoilta. Pelien tarinassa keskeistä on interaktiivisuus: pelaaja saa tehdä valintoja, jotka vaikuttavat pelimaailman tapahtumiin ja muihin hahmoihin. Toisinaan pelaaja joutuu päättämään esimerkiksi muiden tarinan henkilöiden elämästä ja kuolemasta.

Faniuden rakentamisessa eri hahmoihin vaikuttaa varmasti se, että peleissä käydään paljon monivalintakeskusteluja, joissa pelaaja valitsee pelaajahahmon suhtautumisen muihin hahmoihin.

Keskusteluissa eläydytään päähenkilön asemaan, ja monivalintamekaniikka saa tilanteet ja muut henkilöt tuntumaan tietyllä tavalla eläviltä ja todellisilta. Peleissä on helppo uppoutua fantasiamaailmaan, ja kokea todellisten ihmissuhteiden kaltaisia tuntemuksia ei-pelaajahahmoja kohtaan. Nörttiyteen liitettävät ajatukset taipuvaisuudesta fantasiaan ja jopa eskapismiin tuntuvat luontevalta kun miettii pelaajien suhtautumista Mass Effect -universumin taistelutovereihinsa.

Peli vahvistaa entisestään illuusiota todellisista ihmissuhteista antamalla mahdollisuuksia romansseihin päähenkilön ja joidenkin sivuhenkilöiden välillä. Tämän lisäksi tärkeimpiä sivuhenkilöitä syvennetään taustatarinoilla, joihin liittyen tarjoillaan myös pelillistä sisältöä.

Ehkä mielenkiintoisinta pelisarjan hahmoihin liittyen on pelaajan tekemät suuret valinnat, jotka vaikuttavat näiden kohtaloihin. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa pelaaja joutuu päättämään kumman kahdestatiimiläisestä pelastaa, joilloin toinen väistämättä kuolee. Jokaisella pelaajalla on omat kokemuksensa näistä tilanteista, ja niitä saatetaan myös purkaa faniyhteisön kesken eri foorumeilla. Tällaiset keskustelut ovat osaltaan hahmofaniuden performatiivista puolta, ja pelaajien hyvin erilaiset näkemykset pelisarjan hahmoista nousevat niissä mielenkiintoisesti esille.

Kun pohditaan Mass Effect sarjan hahmoja, päähenkilöä, komentaja Shepardia, ei voi sivuuttaa. Hahmo on siitä mielenkiintoinen, että pelaaja saa tavallaan ”luoda” sen pelin alussa perinteiseen roolipelityyliin. Shepardille valitaan hahmoluokka, ulkonäkö ja jopa sukupuoli sekä etunimi. Tämän lisäksi valitaan tausta muutamasta eri vaihtoehdosta. Voi kysyä, onko tällainen hyvin vaihtelevissa muodoissa ilmenevä avatar enää ollenkaan yksittäinen ”hahmo” sanan perinteisessä merkityksessä.

Väitän kuitenkin, että faniyhteisössä Shepard käsitetään hahmona, huolimatta siitä, että jokaisella on hänestä oma versionsa tai useita sellaisia. Shepardia voisi tässä verrata sarjakuvasupersankariin, jolla on paljon eri piirtäjiä sekä esiintymisiä monissa eri mediaformaateissa. Siitä huolimatta tietyt yhdistävät ominaisuudet tekevät esimerkiksi batmanista tai spidermanista aina saman hahmon.  Yhtälailla eri komentaja Shepardeja sitovat yhteen esimerkiksi Mass Effect sarjan käsikirjoitettu dialogi ja ääninäyttelyt.

Osaltaan pelisarjan markkinoinnissa on myös tietoisesti pyritty luomaan yhtenäinen kuva tarinan sankarista. Markkinointimateriaalissa on käytetty pääsääntöisesti vakioversiota miespuolisesta Shepardista, jotta hahmosta muodostuisi selkeä ja tunnistettava. Kyseinen Shepard-versio myös esiintyy kaikkien trilogian osien kansikuvissa.

Mass Effect -sarjassa on mietitty tietoisesti sitä, millainen kuva mistäkin hahmosta luodaan. Joskus tekijät kuitenkin aina menettävät tekstin (tässä tapauksessa pelin) hallinnan, ja faniyhteisö tarttuu johonkin muuhun kuin mitä ehkä oli ajateltu. Mass Effect 2 pelissä moni pelaaja kiinnitti huomiota siihen, että yksi Shepardin alaisista, turian-avaruusolento Garrus, kertoi jatkuvasti olevansa tekemässä kalibrointeja kun pelaaja olisi halunnut keskustella hänen kanssaan. Faniyhteisön käsissä Garruksen lausahduksesta ”Can it wait for a bit? I'm in the middle of some calibrations” muodostui meemi.

Pelintekijät vastasivat palkitsemalla fanit sarjan kolmannessa osassa viittauksilla kyseiseen kohtaukseen. Sen lisäksi, että teoksilla tietoisesti ja tiedostamatta ruokitaan pelaajien mahdollisuuksia fanittaa, faniyhteisön suunnalta otetaan nykyään vaikutteita itse tuotteisiin.

The Sims-pelisarjan rajattomuudesta ja pelaajista

Kuva: Miia Nurmilaakso

Maria kirjoitti maaliskuun alussa The Sims-pelisarjasta ja siihen liittyvästä eskapismista. Marian tekstistä käy hyvin selville, millainen on Sims-pelin perusidea, joten en paneudu siihen tässä tekstissäni erityisen syvällisesti. Nopeana kertauksena pelisarjan idea on, että pelaaja saa luoda oman maailmansa simeineen ja määrittää itse mitä seuraavaksi tapahtuu. Digitaaliseksi nukkekodiksikin kutsutun pelin hahmojen eli simien kohtalo ja heidän maailmansa tapahtumat ovat siis pelaajan itsensä käsissä eikä rajoja ole. Uskon, että juuri vapauden tunne, itsensä toteuttaminen ja loputtomat mahdollisuudet ovat olleet avain pelin menestykseen. Ei ole tiettyä tapaa, miten peliä tulisi pelata. Kaikilla pelaajilla on oma tapansa asettua kohtalon herran rooliin ja päästää mielikuvituksensa valloilleen. Toisaalta voidaanko pelin rajattomuus nähdä myös negatiiviseksi asiaksi? Millainen on pelisarjan faniyhteisö ja pelaajakunta? Nämä ovat kysymyksiä, joita pyrin pohtimaan nyt omien kokemusteni pohjalta.

The Sims on yksi maailman suosituimmista pelisarjoista, joten ei siis ole ihme, että sillä on laaja faniyhteisö, jossa pelaajat ympäri maailman jakavat ja asettavat ladattaviksi omia luomuksiaan aina simien vaatteista tapetteihin. Myös eräänlaiset koodit, joilla pelaamista voi helpottaa ovat faniyhteisöjen vakiokalustoa. Faniyhteisössä näkyvät selkeästi pelin loputtomat mahdollisuudet ja pelaajien jakaantuminen omiksi ryhmittymikseen sen mukaan, mistä he nauttivat pelatessaan. Toiset esimerkiksi rakastavat kaikkea sisustamiseen ja rakentamiseen liittyvää pelissä, joten he kuluttavat useita tunteja suunnitellakseen luksustaloja. Toiset puolestaan keskittyvät simien välisiin suhteisiin ja saavat suurta nautintoa onnistuessaan luomaan suuren sukupuun simeilleen.

En ole toiminut erityisen aktiivisena jäsenenä näissä yhteisöissä, mutta olen ollut aistivinani, että faniyhteisön henki on kannustava ja inspiroiva.  On mahdollista, että juuri pelin vapaamuotoisuus on osittain syynä yhteisön hyvään henkeen, sillä kun ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa pelata ovat riidat pelaajien välillä turhia. Tietenkään törmäyksiltä ei täysin vältytä, mutta ehkä yleiskuva on positiivisempi ja avoimempi. Mitä mieltä muut pelisarjan fanit täällä ovat? Lisäksi pelin fanituotanto ei rajoitu vain pelin sisällön tuottamiseen, vaan lisäksi myös fanifiktio, fanitaide ja fanivideot ovat vahva osa sitä.

Erityisen mielenkiintoista on se, että pelaajat eivät välttämättä luo ainoastaan Sims-pelisarjaan liittyvää fanituotantoa. On tavallista, että esimerkiksi fanivideoissa pelaaja on luonut simeiksi jonkin seuraamansa tv-sarjan tai elokuvan päähenkilöt. Näin hän on päässyt toteuttamaan toiveensa esim. päähenkilöiden suhteen etenemisestä, korjannut näyttelijässä ärsyttäneet kulmakarvat haluamikseen tai jatkanut tarinaa aivan vastakkaiseen suuntaan omassa pelissään. Lisäksi ei sovi unohtaa, että pelissä on mahdollista luoda aivan pelaajan omaan mielikuvitukseen perustuva elokuva tai tv-sarja hahmoineen. Simssin voidaankin katsoa toimivan eräänlaisena välineenä fanituotannon luomiselle ja fanien mielipiteen ilmaisulle.

Sims-keskustelussa nousee jatkuvasti esille kysymyksiä siitä, miksi pelaajista suuri osa on naispuolisia ja onko pelien ikärajaa tarpeellista muuttaa korkeammaksi. Olen usein pohtinut naisten suurta osuutta pelaajakunnassa ja lukenut useita uutisia, joissa heidän erityisen suurta kiinnostustaan peliin on selitetty sen nukkekotimaisuudella ja luovuudella. Miespuolisiakin pelaajia toki löytyy ja monet muita pelejä pelaavat ovat ainakin kokeilleet Simssiä joskus, mutta naisten suosio on aivan omaa luokkaansa. Oma näkemykseni on, että pelaajien sukupuolijakaumaan vaikuttaa myös se, että peliä on alettu luokitella ”tyttöjen peliksi”.  Tämä aiheuttaa sen, että miespuoliset pelaajat näkevät sen vain naisille tarkoitetuksi ja jollain tapaa haasteettomaksi, sillä siinä ei ole mitään tiettyä juonta tai loogista etenemistapaa. Pelisarjassa on ikään kuin sama ongelma kuin nuortenkirjallisuudessa, josta viimeksi kirjoitin. Maailman suosituimpiin simulaatiopeleihin kuuluva Sims potee siis ainakin hieman Twilight-syndroomaa, mutta pelien puolella: menestystä riittää, mutta arvostusta tosipelaajien keskuudessa ei välttämättä niinkään.

Olen törmännyt ajoittain myös näkemyksiin, joissa Simssiä pidetään ns. ”helposti lähestyttävänä” pelinä.  Tämän voidaan nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että vähemmän peleihin aikaa kuluttavien ihmisten kynnys pelata Simssiä on pienempi kuin mitä se on ”tosipelaajilla”.  Tavoitteellisuuden korvaavat pelissä hauskuus ja vapaus, minkä otaksuisin houkuttavan pelien kanssa satunnaisesti puuhailevia.

Toinen sukupuolen lisäksi kiinnostava yksityiskohta pelistä liittyy ikärajoihin ja pelaajien ikään. Pelisarjan ikärajat ovat Suomessa 12-vuoden tienoilla, mutta esimerkiksi Venäjällä Sims 4:n ikäraja on K18. Venäjän korkea ikäraja tosin selittyy sillä, että maa ei hyväksy sitä, että pelissä pelaaja voi luoda homosuhteita similleen. Tästä tarkennuksesta huolimatta ikärajakysymys herättää itsessäni ristiriitaisia tuntemuksia. Ymmärrän sen, että pelissä on kuten tosielämässäkin lapsille sopimattomia asioita, mutta mielestäni K18 ikäraja on tälle pelisarjalle turhan korkea. Yksi pelin houkuttimista nuorille pelaajille lienee juuri siinä, että he pääsevät kokeilemaan ns. kiellettyjä asioita ja tekemään itsestään esim. vanhempia kuin ovat. Sitä paitsi kokeilu ja tietynlainen toisen elämään asettuminen ovat aina kiinnostavia riippumatta pelaajan iästä.

Kuten olen moneen otteeseen todennut, Sims on rajattomien mahdollisuuksien peli. Varsinkin pelaamiseni alkuaikoina huomasin tämän olevan myös negatiivinen asia. Joskus kaipasin sitä tunnetta, että pelissä saavuttaisi jotain, kuten esimerkiksi pääsisi jonkin tehtävän suorittamalla tutkimaan uutta aluetta. Pelisarjassa uudet alueet, simit, talot, esineet ja taidot tulevat esille silloin, kun pelaaja sattuu löytämään ne tai osumaan niiden tielle. Erittäin harvoin peliruudulle tulee ohjeita pelin etenemiseen tai asioiden tutkimiseen liittyen. Lisäksi oleellista on, että ohjeiden noudattamisella ei sinänsä ole mitään merkitystä. Esimerkiksi Sims 3:ssa peli saattaa neuvoa simiäsi menemään kaupungintalolle, mutta sen sijaan, että noudattaisit neuvoa, voit sytyttää talosi tuleen.  

Mainittakoon, että joissakin pelisarjan osissa tavoitteellisuutta on olemassa enemmän. Esimerkiksi Sims 3 Maailmanmatkaaja lisäosassa tämä tavoitteellisuus on vahvasti olemassa, mutta yllätyksekseni huomasin, että en lopulta innostunutkaan siitä yhtään. Tajusin, että vaikka tavoitteiden puute ajoittain pitkästyttää, on se lopulta juuri se asia, minkä takia palaan aina Simssin pariin. Se ei koskaan lopu.