Fandom joka aikuistui: isoksi kasvaneet potteristit

Harry Potterin tarinan alkamisesta on kulunut jo miltei kaksikymmentä vuotta. Tuollaisessa ajassa ehtii tapahtua paljon: ensimmäiset fanit eivät ole enää niitä alakouluikäisiä lapsia, joille sarja ehkä alun perin kirjoitettiin. Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, miten Harry Potter on vaikuttanut omaan kasvamiseeni esikoululaisesta yliopisto-opiskelijaksi, millainen oikeastaan on aikuistunut potteristi ja miten sarja voi näkyä täysikasvuisen ihmisen elämässä. Väritän pohdintaani palasilla omasta elämästäni, mutta pyrin myös tarkastelemaan aikuiseksi kasvanutta fandomia kokonaisuutena. Osa ajatuksistani on silkkaa spekulaatiota, ja toivonkin, että saisin teiltä muilta kommentteja sen suhteen, kuinka itse näette aiheen. 

Alkuun on todettava, etteivät Harry Potter -fandomin ovet sentään sulkeutuneet, kun viimeinen kirja tai elokuva näki päivänvalon. Päinvastoin – luulen, että taikamaailman uudet tuulet, kuten tuleva elokuvatrilogia ja Lontoossa esitettävä näytelmä, tuovat joukkoon paljon uutta verta. Kirjat istuvat nätisti kirjaston hyllyssä, josta kuka tahansa voi ne poimia mukaansa ja sukeltaa tarinaan. Uudet potteristit ovat enemmän kuin tervetulleita! Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin erityisesti niihin faneihin, jotka kokevat kasvaneensa Harryn ja kumppaneiden mukana. Viimeisen muutaman vuoden aikan kelkkaan hypänneiden potteristien fanius ei ole yhtään vähempiarvoista, mutta se on tietyllä tavalla erilaista: yhdessä uusia kirjoja jonottaneiden ja ensi-illoissa istuneiden fanien sukupolvikokemus on kenties vahvempi. (Sukupolvikokemuksen voimasta kirjoittaa esimerkiksi Caroline Siede.)

Oma tarinani alkoi joulukuussa 2000, kun avasin aikaisen joululahjan, joka osoittautui paksuksi kirjaksi – niin paksuksi, etten ollut koskaan sellaista lukenut. On ihmeellistä, miten hyvin muistan tuon hetken, sen missä istuin, ilmassa leijuneen taikuuden. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ja se lumosi pienen eskarilaisen täysin. Seuraavan kirjan sain parin kuukauden päästä syntymäpäivälahjaksi, mutta kolmatta en saanut lukea heti perään, koska jo basiliski oli vähän liikaa mielikuvitukselleni. Näkyvimmillään Potter-faniuteni oli 11-12-vuotiaana, jolloin perustin kavereiden kanssa erilaisia kerhoja, puhuin aiheesta jatkuvasti ja kirjoittelin lainauksia vihkojen kansiin. Tuolloin löysin myös Vuotavan noidankattilan, Suomen suurimman Harry Potter -foorumin, josta tuli seuraavien vuosien aikana minulle hyvin tärkeä yhteisö. Myöhemmin faniudesta alkoi muodostua yhä enemmän identiteettikysymys, jotain, joka määrittelee minut. Nykyään useimmille tutuilleni on selvää, että olen potteristi, ja yhä useammin muiden kanssa pääsee myös jakamaan sukupolvikokemuksiaan. Koen, että Harry Potter on vaikuttanut ajatusmaailmaani, mielikuvitukseeni, moniin ystävyyssuhteisiini – ja lopulta jopa alavalintaani. 

Ensimmäinen Harry Potter -kirja ilmestyi vuonna 1997. Sen ensimmäiset lukijat saattavat siis olla tänä päivänä kolmenkympin kriisissä painiskelevia perheellisiä ja työssäkäyviä ihmisiä. Heidän elämänsä on radikaalisti erilaista kuin parikymmentä vuotta sitten; velvollisuuksia ja vastuuta on luonnollisestikin reilusti enemmän kuin alakouluikäisellä ja aika menee ehkä muuhun kuin säännölliseen kirjojen uudelleenlukemiseen tai miiteissä kulkemiseen – tai miten kukin on tahollaan fanittanutkaan. Resursseja osallistua fandomin toimintaan ei välttämättä ole enää samalla tavalla kuin ennen. Moni on varmasti kasvanut ulos taikamaailmasta eikä koe sen vaikuttavan elämäänsä millään lailla, mutta uskon vakaasti, että paljon on myös meitä, joiden elämässä Harry on edelleen hyvin tiiviisti läsnä. Fanius ja fanitus on kyllä erilaista kuin ala-asteikäisenä, ja jotain on pudonnut pois: esimerkiksi minua miittailu lakkasi innostamasta siinä vaiheessa, kun huomasin olevani muita osallistujia reilusti vanhempi ja aivan erilaisessa elämäntilanteessa. Tilalle on kuitenkin voinut tulla jotain muuta; olen esimerkiksi löytänyt käsityöt niin yleisesti kuin fanituotannonkin muotona, ja ylpeänä kannan pakkaspäivinä sinistä Weasleyn jumpperiani. 

Aktiivisen toiminnan lisäksi Harry Potter vaikuttaa elämääni alati jossain taustalla. Se on hyvin konkreettisesti läsnä arkipäivässäni: kuuntelen opiskellessani usein elokuvien soundtrackeja tai saatan kietaista aamulla ranteeseeni siepillä koristellun rannerenkaan. Sarjan vaikutusta ajatteluun taas on vaikeampi osoittaa ja havaita, mutta se on myös ehdottomasti olemassa. Eräs hyvä ystäväni sanoi kerran olevansa taikamaailmassa niin syvällä, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. Minä tunnen samoin: kun on elänyt vain kuusi vuotta elämästään ilman Potteria, on sillä väkisinkin vaikutuksia maailmankuvaan ja ajatteluun. Itseään on vaikea määritellä tai esitellä mainitsematta sarjaa. Jos minua haluaa todella ymmärtää, on parempi kahlata läpi nuo seitsemän kirjaa. 

Ihan aito aikuiseksi kasvanut potteristi
Kuva: Venla Leppälä

Millainen sitten on Potterin parissa kasvanut aikuinen? Paljon huomiota on viime aikoina saanut tutkimus, jonka mukaan Harry Potter tekee lukijoistaan empaattisempia ja suvaitsevaisempia. Tämä johtuu erityisesti siitä, että kirjoissa on erilaisia stigmatisoituja ryhmiä, joiden kohtaaminen fiktion maailmassa kasvattaa hyväksymään tosielämän vastaavia ryhmiä. (Lisää tutkimuksesta esimerkiksi täällä.) Ei mielestäni lainkaan hullumpi ominaisuus miltei kokonaiselle sukupolvelle, joka on hiljalleen nousemassa vallankahvaan. Mututuntumalla sanoisin myös, että aikuiset potteristit arvostavat lukemista ja hyvin todennäköisesti ovat poimineet tuhansilta lukemiltaan sivuilta oppia omaankin kielenkäyttöönsä. Maailmassa, jossa kommunikaatio perustuu hyvin suurissa määrin kirjoitetulle kielelle, ovat lukiessa huomaamatta omaksuttu kielen rikkaus ja taito ilmaista itseään suuria etuja. Toki potteristit ovat elämänsä aikana lukeneet valtavan määrän muutakin kirjallisuutta, mutta Harry Potterin roolia suurten lapsijoukkojen lukuinnon herättäjänä ei voi kiistää. Potterit ovat olleet monelle ovi kaikenlaiseen kirjallisuuteen. Uskon, että potteristeilla on myös voima siirtää jälkikasvulleen tämä into ja rakkaus kirjoihin, jolloin Rowlingin kynästä lähtenyt lukemisbuumi voi jatkua seuraavankin sukupolven keskuudessa. Suurella todennäköisyydellä moni lukee lapsilleen – jo nyt tai tulevaisuudessa – myös Pottereita, paitsi siksi, että ne ovat saavuttaneet klassikon aseman lastenkirjallisuuden joukossa, myös palatakseen omiin lapsuuskokemuksiinsa ja tarjotakseen omalle jälkikasvulleen mahdollisuuden samanlaisiin elämyksiin. Tunnustan, että minullakin on hyllyssä uusi kuvitettu Viisasten kivi, osin ihan vain koska rakastuin kuvituksiin, mutta osin myös siksi, että näen itseni jonain päivänä saattamassa seuraavan potteristisukupolven edustajaa Harryn matkaan. 

Ei ole myöskään mahdotonta, että Potterin ja kumppaneiden rinnalla kasvaminen määrittää tulevan työn ja elämänuran. Caroline Siede mainitsee esimerkiksi HP-parodia A Very Potter Musicalin, joka vei tekijänsä suuremmille areenoille, sekä wizard rock -bändit, jotka ovat voineet jatkaa uraansa velhomaailman ulkopuolella. Fanifiktion kirjoittaminenkin voi johtaa ihan oikeaan kirjailijuuteen. Tällaiset tapaukset ovat tietysti melko harvassa, mutta Potterien vaikutus on havaittavissa maanläheisemmissäkin yhteyksissä: kun fuksivuonna tulevilta äidinkielenopettajilta ja kieliasiantuntijoilta kysyttiin lempikirjoja, melko lailla puolet mainitsi Harry Potterin olleen jollain asteella läheinen jossain vaiheessa elämää. Kuten sanottua, Potter voi avata oven lukemisen ihanuuteen ja sitä myötä monenlaisiin kirjoihin, mikä taas saattaa herättää kiinnostuksen kieleen ja kirjallisuuteen liittyviä ammatteja kohtaan – sekä kehittää taitoa menestyä tällaisella alalla. 

Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa puhuttiin niin sanotusta väärin aikuistumisesta – ikään kuin vinoon kasvamisesta tai jollain tasolla lapsuuteen jumiin jäämisestä. Olenko minä nyt sitten jumissa, kun ostan lomareissulta taikasauvan tai saan itkukohtauksen Warner Brosin studiokierroksella? Onko Potterin perintöä mukanaan kantava aikuinen väärin aikuistunut? Höh, enpä usko: miltä kuulostaa suvaitsevainen ja mielikuvituksellinen ihminen, jolla on takanaan vuosia intohimoista omistautumista asialleen sekä repussaan hyvä luku- ja kirjoitustaito, monta eettistä opetusta sekä arvostusta lukemista kohtaan? TanjaM kirjoitti mielestäni hyvin siitä, kuinka nörttien mielikuvitus, leikillisyys ja luovuus ovat tänä päivänä juuri sitä, mitä työelämässä, ja elämässä yleensä, kaivataan. Ehkä minunkin pitäisi kirjoittaa ansioluettelooni "potteristi vuodesta 2000". Onhan siinä nyt meriittiä kerrakseen! 

Haluaisin kernaasti kuulla muidenkin mielipiteitä asiasta. Millainen sinun mielestäsi on Harry Potterin mukana kasvanut aikuinen? Millainen on oma tarinasi ja miten koet Potterin vaikuttaneen elämääsi?

Anna sorsitullekin kirjalle mahdollisuus

Tiedämme olevamme nyt sen kuuluisan matopurkin äärellä, mutta koemme, että madot ansaitsevat päästä vapauteen. Olemme kolmen opiskeluvuotemme aikana törmänneet useamman kerran siihen, kuinka kirjallisuuskeskustelussa tehdään harvinaisen selväksi, että tietyt kirjat ja kirjasarjat eivät ansaitse samanlaista arvostusta kuin toiset. Tuntuu olevan yleisesti tunnustettu fakta, että esimerkiksi Twilight-sarja on huono, vaikka miten päin pyörittelisi. On toki mahdollista arvioida kirjallisen teoksen paremmuutta toiseen nähden vaikkapa henkilöhahmojen syvyyden ja monipuolisuuden tai kerronnallisten ratkaisujen omaperäisyyden perusteella, mutta olemme sitä mieltä, että myös subjektiiviselle kokemukselle pitäisi antaa enemmän arvoa. Kirjoista pitäminen perustuu kuitenkin suurilta osin tunteelle; totta kai taitavasti kirjoitettu kirja kietoo helpommin lukijan pikkusormensa ympärille, mutta suuret kirjalliset ansiot eivät automaattisesti takaa sitä, että teos resonoisi lukijansa elämänvaiheen ja kokemusten kanssa. Tämän lisäksi objektiivinenkin analyysi on aina elävän ja kokevan henkilön tuottamaa ja näin ollen jossain määrin mielipide. Uskomme, että jokaisesta kirjallisesta teoksesta on mahdollista löytää kritisoitavaa, eikä yksiselitteisesti täydellistä teosta ole olemassa; siitä huolimatta jokin teos voi olla yksittäiselle lukijalle täydellinen. Tässä kirjoituksessa keskitymme kirjallisuuteen, mutta samat ajatukset pätevät myös muihin kulttuurituotteisiin, kuten elokuviin.

Aihevalintamme taustalla on yleinen turhautumisemme siihen, kuinka humanistisillakin aloilla tutkimuksellisena ihanteena on usein tieteen yleinen stereotyyppi, mahdollisimman suuri objektiivisuus ja tunteiden poissulkeminen. Etenkin, kun puhutaan nörttiydestä tai faniudesta, jotka – kuten kurssilla on moneen kertaan mainittu – ovat perusluonteeltaan tunnepohjaisia asioita, ei objektiivisuuteen pyrkivä tutkimus anna kokonaiskuvaa ilmiöstä. Olikin ehdottoman ilahduttavaa huomata, että Nörttikulttuurin nousu -konferenssissa esiteltiin runsaasti tutkimusta, jossa subjektiivinen kokemus ja tunnepuoli olivat mukana. Henkilökohtaisesti pidämme tunteita hedelmällisenä ja mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Lisäksi haluamme kuitenkin painottaa myös sitä, ettei aina ole tarpeen tarkastella asioita analyyttisesti, vaan nörttikulttuurin tuotteista voi nauttia myös viihteenä.

Konferenssissakin todettiin, että fanit usein muistavat varsin tarkkaan ensikosketuksensa fanituksen kohteeseen, fandomiin tai tiettyyn genreen. Ensimmäinen kokemus on arvokas ja merkityksellinen; siitä alkaa tietyllä tavalla uusi aikakausi elämässä. Siksi onkin ristiriitaista, että samaan aikaan ensikosketuksesta voidaan puhua kuin nolosta salaisuudesta, luurangosta kaapissa. Vaikkapa ensimmäisestä luetusta fantasiakirjasta tykkäämistä perustellaan sillä, ettei ollut vielä tietoa paremmasta; se on pieni häpeäpilkku henkilökohtaisessa fanihistoriassa. Esimerkiksi Minna Siikilän esittelemän Anti-Shur’tugal-yhteisön keskuudessa Perillinen-sarja nähdään ilmeisesti eräänlaisena porttina Taru sormusten herrasta -trilogian kaltaisten teosten pariin. Ensikokemuksesta suunta on siis ylöspäin, kohti korkeampaa ja yleisesti hyväksytympää kirjallisuutta. Onko faniudessa oltava aina tietynlainen kaari, joka lähtee jostain vähän nolosta ja yksinkertaisesta ja päätyy genren korkeimpiin klassikoihin – eikä takaisin ole paluuta?

Väitämme, että vanhoihin fanituksen kohteisiin säilyy kuitenkin yleensä jonkinasteinen tunneside senkin jälkeen, kun suurin innostus on laantunut (olettaen, että se ylipäätään laantuu). Meille henkilökohtaisesti on vieras ajatus, että fanius loppuisi ja sen kohde menettäisi merkityksensä kokonaan – jo siitä syystä, että se on ollut enemmän tai vähemmän iso osa jotain tiettyä elämänvaihetta ja vaikuttanut näin ollen osaltaan myös identiteetin muodostumiseen. Tietty faniuden kohde voi määrittää niin vahvasti sitä ympäröivää elämänvaihetta, että myöhemmin menneitä muistellessa se on lähes ainoa mieleen tuleva asia. Kiinnostuksenkohteet toki vaihtuvat ajan kuluessa ja fanius voi hiipua, menettää merkitystään identiteetin osana tai kuten Siikilän esitelmästä kävi ilmi, kääntyä antifaniudeksi. Siitä huolimatta merkitys kuitenkin säilyy, ja paradoksaalista kyllä, ehkä eniten juuri antifaniuden kautta. Vaikka esimerkiksi Anti-Shur’tugal-yhteisön tarkoituksena on osoittaa Perillinen-sarjan kehnous, tulevat lokaajat samalla ajankäytöllään ja vaivannäöllään tehneeksi Paolinin teokset varsin merkityksellisiksi – siitä huolimatta, ettei niitä arvosteta.

Kurssin aikana on ollut puhetta naisille suunnatun kirjallisuuden alhaisesta arvostuksesta verrattuna maskuliinisempiin teoksiin. Tulimme ajatelleeksi, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuudella on kenties samanlainen stigma; se on tavallaan yksinkertaistettua kirjallisuutta yksinkertaisille ihmisille. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että jokainen teos – kuului se mihin genreen tahansa – on kirjoitettu jollekin kohdeyleisölle ja mukailee sen oletettuja mieltymyksiä. Esimerkiksi nuortenkirjallisuus käsittelee kohderyhmälleen ajankohtaisia aiheita, kuten vaikkapa Twilight ensirakkautta. Onhan vain luonnollista, että itselle tärkeät ja mieltä askarruttavat teemat vetävät tiettyjen kirjojen pariin, ja siksi jokaisella pitäisi olla oikeus lukea omalle ikäryhmälleen suunnattua kirjallisuutta kokematta väheksyntää lukumieltymyksiään kohtaan. Toisaalta pitäisi olla myös mahdollisuus valita vapaasti, mitä haluaa lukea – oli kyse sitten lastenkirjoja lukevasta aikuisesta tai tuhatsivuisia klassikoita lukevasta nuoresta. Ainoa rajoitus on ehkä se, että kirjallisuus on lukijansa kehitysasteelle jossain määrin sopivaa; ei siis kauhua, seksiä ja väkivaltaa pienille lapsille. Toivoisimme kaikille vapautta hypellä eri kohdeyleisölle suunnattujen teosten välillä tulematta kyseenalaistetuksi!

Yksi syy hyppelyyn on tietysti palaaminen nostalgisia muistoja aiheuttavien teosten pariin. Esimerkiksi allekirjoittaneilla on tapana silloin tällöin uppoutua vanhojen suosikkien maailmoihin, Twilightista Neiti Etsiviin. Omakin suhtautumisemme näihin teoksiin ja niiden lukemiseen saattaa olla paikoitellen itseironinen, mutta taustalta löytyy kuitenkin edelleen vahva tunneside. Teos on vieläkin siinä määrin tärkeä, että siihen haluaa palata. Tietysti pidemmän ajan jälkeen vanhoihin suosikkeihin palaamisessa on se riski, että lukukokemus osoittautuu suureksi pettymykseksi. Kirjassa käsitellyt teemat eivät välttämättä ole enää itselle ajankohtaisia, kieli voi tuntua liioitellun yksinkertaiselta tai henkilöhahmot tyhjiltä ja vierailta. Asian ydin onkin siinä, että kenenkään ei pitäisi oman pettymyksensä varjolla mennä kieltämään ketään toista lukemasta kyseistä teosta tai pitämästä siitä – tai hävetä sitä, että on itse joskus tuntenut vahvasti teosta kohtaan. 

Palataanpa vielä hetkeksi meidän kaikkien niin kovasti rakastaman Twilightin pariin. Sarjaa on usein kritisoitu siitä, että se kasvattaa tytöistä alistuvia ja passiivisia naisia, joilla on vääristynyt kuva parisuhteesta. Emme kiellä, ettei sarja olisi jossain määrin arveluttava, ehkä useammastakin syystä. Helposti kuitenkin unohtuu, että myös lapsilla ja nuorilla on järkeä ja arvostelukykyä, eivätkä he ota kaikkea vastaan kritiikittä. Emme tiedä muista, mutta ainakaan meidän ajatteluamme Stephenie Meyer ei ole sen kummemmin onnistunut turmelemaan, vaikka kummankin menneisyydestä löytyy suhteellisen intensiivinen Twilight-vaihe. Lisäksi mielestämme huomionarvoista on, että jotain sarjan suhteen on kuitenkin tehty oikein, kun se on saanut niin suuret massat liikkeelle. On vaikea uskoa, että nuoriso olisi noin suuressa mittakaavassa ohjailtavissa täysin ala-arvoisen kulttuurituotteen voimin. Onko kukaan pysähtynyt miettimään, millaisia hyviä puolia Twilightista löytyy? Monelle meidän ikäisellemme kyseinen ilmiö on kuitenkin suoranainen sukupolvikokemus, joka on saanut aikaan muun muassa paljon yhteisöllisyyttä, ehkä tarjonnut lohtua vaikeissa elämäntilanteissa ja yksinkertaisesti viihdyttänyt - koska silläkin on oma arvonsa. Voidaanko siis sanoa, että Twilight olisi läpeensä huono?

Does this make you feel uncomfortable? Kuva: Susanna Peltonen

Siinä missä viime kerralla paasasimme siitä, että toisella tavalla tykkäämisen ei pitäisi olla keltään muulta pois, halusimme tällä kertaa keskittyä enemmän faniuden kohteisiin. Taustalla vaikuttava perusajatus on kuitenkin sama: jokaisella pitäisi olla oikeus omiin mieltymyksiinsä niin kauan kuin niistä ei ole kenellekään haittaa tai vahinkoa. Joku voi tietysti argumentoida, että vaikkapa Twilight vahingoittaa nuorten lukijoidensa ajattelua, mutta jos tälle linjalle lähdetään, joutuu kieltolistalle aikamoinen kasa muutakin kirjallisuutta ja kulttuuria ylipäätään. Historian hiiltyneiltä sivuilta löytyy todisteet siitä, mihin kirjojen syyttäminen huonojen vaikutteiden levittämisestä voi radikaaleimmillaan johtaa. Myöskään ”korkeampilaatuisen” kirjallisuuden olemassaolon ei pitäisi olla syy lähteä väkisin sivistämään sitä, joka lukee ”huonompilaatuista” kirjallisuutta. Jokaisella on oikeus pitää siitä mikä omien mieltymysten, elämäntilanteen ja ajattelun kanssa resonoi ilman, että joku katsoo kieroon. 

Suosittelemmekin nyt jokaiselle seuraavaa: Mieti hetki, missä on faniutesi tai nörttiytesi alkupiste. Miltä fanittaminen tuntui silloin? Kun sinulla on aikaa, palaa tuon alkupisteen ääreen ja kuulostele, miltä nyt tuntuu. Onko tunne muuttunut vai pysynyt samana? Milloin viimeksi sait nauttia tästä kirjasta/sarjakuvasta/elokuvasta/tv-sarjasta/tms. ilman nolostelua?

Peace & love,

Susanna ja Lotta

Turha määrittely tukahduttaa faniuden

Nörttikulttuuri-kurssin fanituotantoa käsittelevällä luennolla käytiin keskustelua siitä, kuka kuuluu fandomiin, mitä on oikea fanius ja miten fani voi toimia yhteisössä. Puhuttiin siitä, kuinka yhteisössä saatetaan huomaamatta tehdä erontekoa niin sanottujen oikeiden fanien ja muiden välille – ei välttämättä puheilla, vaan vakiintuneilla toimintatavoilla ja määrittelemällä "oikeaa" faniutta. Meistä oli mielenkiintoista, kuinka tämä näkökulma otettiin ryhmässä vastaan: keskustelijat ryhtyivät tuomaan esille omia tapojaan fanittaa ja näin tulivat nimenomaan määritelleeksi sitä, mitä on olla fani. Se ei luultavasti ollut tietoista, mutta siitä tuli keskusteluun puolusteleva sävy – aivan kuin osapuolet olisivat tunteneet itsensä ja faniutensa uhatuiksi. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että nörttikulttuuria käsittelevä kurssi olisi viimeinen paikka, jossa jokin uhkaisi omaa identiteettiä. Onko nörttikulttuurissa ja fandomeissa jotain perustavanlaatuisesti pielessä, jos omaa joukkoon kuulumistaan joutuu näin herkästi todistelemaan – tietoisesti tai tiedostamatta? Iski ulkopuolisuuden tunne: haluanko lopulta kuulua yhteisöön, jossa me-ne -ajattelu on näin arkipäiväistä? 

Tässä kirjoituksessa puhumme lähinnä faniudesta, emme niinkään nörttiydestä. Olemme itse aina olleet ensisijaisesti erilaisten kulttuurituotteiden faneja; monet näistä tuotteista vain sattuvat kuulumaan nörttikulttuurin piiriin. Tällä hetkellä katsomme, että nörttiys on syvää kiinnostusta – faniutta – useampaa nörttikulttuurin alaista asiaa kohtaan. Fani voi olla olematta nörtti, mutta tämänhetkisen käsityksemme mukaan nörtti olisi lähes poikkeuksetta myös fani. Molemmat ovat mielestämme henkilökohtaisia käsityksiä itsestä, mutta jännite syntyy siitä, että niin oma yhteisö kuin ympäröivä yhteiskuntakin määrittelevät niitä jatkuvasti. Myös TanjaM kirjoitti kurssiblogiin samasta aihealueesta ja hänen kirjoituksensa on hyvin lähellä omaa ajatusmaailmaamme: mekin uskomme jokaisen oikeuteen olla fani tai nörtti sillä tavalla kuin itselle parhaalta tuntuu – ja tiedostamme sen, että faniuden läheinen suhde identiteettiin ja tunteisiin on omiaan aiheuttamaan yhteentörmäyksiä eri osapuolten välillä. Pidämme aihetta niin tärkeänä, että halusimme kantaa oman kortemme kekoon ja pohtia syvemmin sitä, kuka faniutta määrittelee ja millä tavalla. 

Ennen Nörttikulttuuri-kurssia emme olleet juurikaan tulleet pohtineeksi faniutta tai fandomia turhan kriittisesti. Siksi oli pieni järkytys huomata, että yhtäkkiä esimerkiksi fandom, joka meille oli edustanut ennen kaikkea yhteenkuuluvuutta, näyttäytyikin diskriminoivana yhteisönä. Kuten luennollakin tuli esiin, yhteisö ja yksittäiset fanit usein vakuuttavat ottavansa kaikki avosylin vastaan, mutta teot voivat kertoa toista. Näemme kaikkein ongelmallisimpana pakottavan tarpeen määritellä ultimaattista tosifania. Siitä hetkestä lähtien, kun joku tunnustautuu faniksi, hänelle ojennetaan pitkä lista asioita, jotka lopulta määrittävät sen, millainen fani on. Se, saako fanitutkinnostaan C:n vai L:n, tuntuu olevan kiinni siitä, kuinka paljon listastaan voi sanoa suorittaneensa. 

Suomalaisella Vuotava noidankattila -foorumilla keskustelua todellisesta faniudesta käydään jo toisessa keskusteluketjussa. Määritelmien kirjo on suuri, mutta pääpiirteittäin kirjojen lukeminen arvostetaan elokuvien katsomista korkeammalle; lisäksi katsotaan, ettei todellinen fani häpeile kiinnostuksenkohdettaan, vaan on ylpeä siitä. Nimimerkki Mansikka listaa tosifanin ominaisuuksia: 

On lukenut kirjat. Pitää niistä kaikista ja hyväksyy nekin kohdat joiden hän haluasi menevän toisin. Kunnioittaa kirjailijaa ja on kiinnostunut kaikesta potteriin liittyvästä. Raivostuu kun joku sanoo ettei pidä Pottereista. Tietää oman tupansa ja osaa kaikki mainitut tupalaiset. Pakottaa kaveritkin lukemaan. :D Piirtelee Dobbyja ja käyttää eriparisia sukkia. Pitää pottervaatteita ylpeästi ja häpeilemättä. On potterfani ja ylpeä siitä. Maksaisi mitä vain jos tulisi lisää kirjoja.

Ketjussa on monta vastaavanlaista määritelmää: toteavaan tyyliin kirjoitettuja listoja täynnä absoluuttisia totuuksia ja joustamattomia kriteereitä. Vaihtoehtoja tai diversiteetin mahdollisuutta ei tällaisista viesteistä löydy. Oikeastaan viestin kirjoittaja määrittelee usein tietoisesti tai tiedostamattaan oman faniutensa, mutta keskustelun aiheen huomioon ottaen tulee olettaneeksi, että muidenkin pitäisi olla samanlaisia. 

Avainsana tuntuu olevan kaikki. Fanin täytyy lukea kaikki, nähdä kaikki, kokea kaikki, tehdä kaikki ja tietää kaikki mitä kiinnostuksen kohteeseen liittyy. Kuitenkin esimerkiksi samat potteristit, joiden mielestä tosifanin on täytynyt lukea kaikki seitsemän kirjaa, ovat voineet kokea itsensä suuriksi faneiksi jo silloin, kun sarjasta oli ilmestynyt vasta puolet. Siitä huolimatta nykypäivänä heidän faniuden määritelmäänsä kuuluu ehdottomana osana se, että kaikki kirjat on luettu läpi. Uuden fanin pitäisi hypätä aallonharjalle saman tien – ja hyppy on vuosi vuodelta korkeampi, kun uutta tietoa ilmestyy jatkuvasti. Kurssillakin on tullut todettua, että jokainen aloittaa fanituksensa jostain. Tuntuu siis kummalliselta olettaa, että jokaisen tulisi heti tietää kaikesta kaikki. Pidämme olennaisempana rajapyykkinä henkilökohtaista faniuden tunteen syntymistä, eikä siihen vaadita kaikenkattavia tietoja aiheesta tai kokemusta jokaisesta faniuden osa-alueesta. 

Toistakin ääripäätä Vuotiksen keskusteluketjusta onneksi löytyy; näin nimimerkki adswil asian ilmaisee: 

Miksi todellinen Harry Potter -fani pitää ylipäätään määritellä? En näe siinä mitään ideaa, jokaisella on oikeus olla fani omalla tavallaan, vaikka sitten olisi vain katsonut elokuvat eikä olisi koskenutkaan kirjoihin. Ei se ole keneltäkään itseään tosifania pitävältä pois, jos joku vähemmän asiaan perehtynyt kutsuu itseään faniksi.

Onko kenties niin, että määritellessään itsensä faniksi tulee määritelleeksi samalla faniuden ja näin ollen myös muut fanit? Tavallaan jokainen yksilö määrittelee uudelleen fanin prototyyppiä, jolloin hänen fanittamisensa tavalla on vaikutuksia myös muiden faniuteen. Jos kyseinen faniuden määritelmä ei istukaan jonkun toisen ajatukseen omasta faniudestaan, voi hän kokea sen uhaksi omalle identiteetilleen. Mutta kuten adswil kirjoittaa, ei toisella tavalla tykkäämisen pitäisi olla keneltäkään toiselta pois. 

Fandomin lisäksi myös media syöttää meille jatkuvasti tietynlaista, oikeanlaista, tapaa olla fani. Tosifani sitä, oikea fani tätä. Esimerkiksi Helsingin Uutiset (11.12.2015) kirjoitti Star Wars: The Force Awakens -elokuvan ensi-illan alla seuraavasti: ”Kovimpia faneja lienevät kuitenkin ne, nyt jo keski-ikään ehtineet miehet, joiden aivojen sopukoihin alkuperäisen trilogian juonenkäänteet syöpyivät nuorena.” Lehti määrittelee siis tosifanin iän ja sukupuolen perusteella. Voihan toki olla, että faneja löytyy tuosta ihmisryhmästä suhteessa enemmän kuin esimerkiksi parikymppisten naisten joukosta, mutta niin sanotusti faniuden asteen suhteen näillä kriteereillä ei liene merkitystä. Käytännössä lehti esittää vaatimukseksi, että on täytynyt syntyä tiettyyn aikaan ja näin ollen päästä kelkkaan ensimmäisten joukossa ollakseen todellinen fani. Tässä tulee esiin kenties samanlainen autenttisuuden ja alkuperäisyyden vaatimus kuin Potterien kanssa: heti alusta asti paikalla olleet saavat auttamatta tietynlaista kunnioitusta. Uusilla faneilla on paljon enemmän työnsarkaa, eikä heillä esimerkiksi median silmissä välttämättä ole edes mahdollisuutta päästä samalle tasolle niin sanottujen alkuperäisfanien kanssa. Mielestämme tämä on absurdia, sillä kukaan ei valitettavasti voi valita omaa syntymäajankohtaansa, eikä sen pitäisi yksin määrittää kenenkään statusta fanina – sukupuolesta puhumattakaan.

Faniuden määritelmiä puskee pienen faniraukan tajuntaan joka puolelta: fandom määrittelee, sen ulkopuolinen maailma määrittelee, jokainen fani määrittelee omaansa ja enemmän tai vähemmän myös toisten faniutta. Onko tässä määrittelemisessä lopulta mitään järkeä? Jääkö faniuden ydin paitsioon? Sillä kun faniuden määritelmästä riisutaan kaikki se, mikä ei yksiselitteisesti päde jokaiseen faniin, jää yleensä jäljelle innostus fanitettavaa kulttuurituotetta kohtaan – ja se on olemassa huolimatta siitä, määritelläänkö sitä vai ei. Meistä olisi mukavaa keskittyä tuohon innostukseen ja nauttia siitä, että ympärillä on muitakin, jotka jakavat saman innostuksen. 

Peace & love,

Susanna ja Lotta