Neulominen, mummoilua vai nörtteilyä?

Identiteettien kysymyksiä on pohdittu kovasti tällä nörttikulttuurin luentosarjalla, ja se linja jatkukoon.

Nörteiksi tulkitaan usein teknologiasta ja fiktiosta kiinnostuneet ihmiset, ja sitä kautta moni nörtiksi identifioituukin. Itse tosin olen mietiskellyt, osin yhdellä luennoista käydyn keskustelun ansiosta, kuinka voi olla nörtti myös muiden harrastusten parissa, ja omalla kohdallani nimenomaan käsityöharrastuksen parissa. Oma erikoisosaamisalueeni, cosplay, on melko universaalisti hyväksytty nörttiharrastukseksi, koska se nähdään melko äärimmäisenä fanituksen muotona, ja näin kytkeytyy osaksi nörtteilyä kun se mielletään fiktion "normaalia" innokkaammaksi ihailuksi. Mutta nörtteillä voi käsitöiden parissa ilman niitä fiktiivisiä hahmoja ja hassuja pukuja!

Neulominen on noussut riemastuttavan yleiseksi harrastukseksi parikymppisten naisten parissa, vaikka sillä on edelleen vahva maine mummojen puuhana. Anekdootillinen data entiseltä työpaikaltani tukee tätä kokemustani: lankakaupassa vanhempi ikäpolvi oli varsin riemuissaan kun myyjänä oli nuori aikuinen, joka oikeasti harrasti neulomista itsekin, ja kertoilivat kuinka jossain vaiheessa tuntui, etteivät nuoremmat ikäluokat harrasta käsitöitä laisinkaan. Myös oman ikäiseni neulojat kertoilivat samoista ajatuksista: kaverit ihmettelee, että miksi parikymppinen neuloo. Kovin tieteellistähän tämä data ei ole, mutta samaa virttä vuosikaudet kuunnelleena vedän ainakin sellaisen johtopäätöksen, että ainakin neulomisen on vahvasti koettu olevan mummohommia.

Näin Suomen neulontaskeneä katselleena, ajattelisin nykyisen neulontapolven nuorentumisen johtaneen muutamaan muutokseen: nykypäivän nuoret neulojat tekevät muutakin kuin perussukkia, ja vaativat enemmän, sekä työvälineiltä että neulottavilta asioilta. Tässä päästäänkin siihen nörtteyteen: neulominen voi olla myös melko villiä välineurheilua! Sitä, kuten kaikkea muutakin, voi harrastaa leppoisasti kiikkustuolissa, järki kädessä. Tai sitten voi hurahtaa täysin.

Neulepuikkoja on erilaisia: on niklattua, bambua, koivua, ruusupuuta, hiilikuitua, jne. On lanka-ohjainta, apupuikkoa, viidenlaista silmukkamerkkiä ja ties mitä. Työvälineiden valinta ei ole vain mieltymyskysymys, vaan kuumentaa tunteita ja asettelee hierarkioita neulontaryhmissä Facebookissa. Langat ovat kuitenkin se työväline numero 1, ja niistähän ne suurimmat raivot repeävät: kuituja on kymmenittäin ja niiden ominaisuudet ovat olennaisia, ja lankoihin upotetaan rahaa kassikaupalla: yleisin kuultu lause lankakaupassa olikin "en saisi ostaa lisää kun on vanhojakin varmaan kymmeniä kiloja..." Parhaat nauroivat että voisivat perustaa oman kaupan varastoon, kun lankoja on satoja kiloja. Lankoja on hamstrattava, koska aina on joku projekti, johon juuri sitä silmään osunutta lankaa voisi tarvita, vaikka se projekti toteutuisi vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Neulemaailmassa on myös julkkiksia, idoleita ja hierarkioissa korkeammalla olevia. Esimerkiksi neulemallien suunnittelijat (kyllä: joku suunnittelee myös nämä vaatteet!) saattavat olla suuriakin julkkiksia, vaikka heistä ei Pihtiputaan mummo (samat sukat marketin langasta joka jouluksi anno 1950) ole koskaan kuullutkaan. Omassa piirissään, eli neuleharrastajien parissa nämä tyypit kuitenkin nauttivat suosiota, joka kasvaa internetissä, aivan kuten kaikkien muiden suosio nykyään. Suunnittelijoita fanitetaan neulomalla heidän tuotoksiaan, sillä suunnittelijat eivät siis suinkaan myy valmiita neuleita, vaan ohjeita neuleiden tekemiseen. Fanit esittelevät neuleita toisilleen, ja ihastelevat idoliaan ja tämän edesottamuksia, ja kun ulkomainen idoli saapuu Suomeen, fanit osallistuvat heidän neulontakursseilleen, meet and greet -tilaisuuksiin ja jahtaavat kohtaamisia idolin kanssa, sonnustautuneina tämän suunnittelemiin neuleisiin tietenkin.

Neulomiseen liittyy selkeästi siis myös yhteisöllisyyttä: ompeluseuroja on ollut ajat kaiket, ja neulonta jatkaa tätä perinnettä. Modernisti yhteisöllisyys on siirtynyt nettiin, jossa neulojat kokoontuvat sekä yhteisen harrastuksen pariin, että muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita tutustuessaan muihin. Yhteisöllisyys ulottuu myös netin ulkopuolelle, ja neulojat tapaavat toisiaan neulemiiteissä, iltamissa sekä käsityömessuilla ja neulefestareilla. Messuilla ja festareille laitetaan visat vinkumaan ja täydennetään lankavarastoja, vaikkei niitä lankoja ehkä ihan oikeasti tarvitsisi, eikä kukaan ehdi niitä kaikkia pitsihuiveja yhden talven aikana käyttää.

Mitä on nörtteys? No eikös se ole just tätä. Intohimoista suhtautumista harrastukseensa tavalla, jota muut eivät ihan käsitä. Fiktionörttien kohdemateriaalia, eli kirjoja, elokuvia, tietokoneita jne voi kuluttaa olematta nörtti, mutta kun siirrytään intohimoisemmalle harrastamisen tasolle, siitä tuleekin nörttiä. ”Kaikki” pelaavat videopelejä, mutta kun peleihin käytetty aika alkaa olla ”normaalia” suurempinumeroista, siitä tulee nörttiä. Teatteriharrastus on ”normaalia”, larppaaminen on nörttiä. Samoilla tavoilla neulomisesta tulee nörttiä: kun villasukkia tehtaillaan enemmän kuin on tarve ja etsitään aina vain uusia malleja ja tapoja tehdä pitsejä, se alkaa lähestyä nörtteilyä.

Kuluttamisen voi nähdä oleellisena osana nörtteilyä: Esimerkiksi figuureihin upotetaan rahaa, niitä asetellaan esille ja kuvataan omaa kokoelmaa. Neulojat upottavat rahaa lankoihin ja neuleohjeisiin, kuvaavat valmiita neuleita ja esittelevät niitä yllään. Kodinsisustuksen esineitä neuloessa ne asetellaan kirjaimellisesti esille kotiin, kuten figuuritkin. Toki neuleista voi sanoa olevan enemmän hyötyä kuin figuureista, jotka loppupeleissä ovat vain muoviköntsiä vitriinissä, koska kyllähän vaatteita pitää olla, mutta kuinka moni tarvitsee 20+ villatakkia ja enemmän huiveja kuin eteisen kaappiin mahtuu? (Minä.)

En kuitenkaan usko kovin monen neulojan itsensä myöntyvän nörtiksi omassa harrastuksessaan, vaikka kuinka harrastaisi intohimoisesti ja hardcoresti. Ehkäpä kysymys on lopulta siinä itseidentifioitumisessa? Itse ainakin koen oman neulomisharrastukseni nörtteilynä, koska olen nörtti myös perinteisemmässä mielessä, ja näin sen lokeron nieleminen on hivenen helpompaa. Käytän aikaa neulomiseen silloinkin, kun en fyysisesti väkerrä silmukoita puikoilla, esimerkiksi suunnittelemalla seuraavia projekteja, selailemalla neulontasivuja ja –ryhmiä, keskustelemalla muiden neulojien kanssa jne. Suunnittelen myös neulomistani: ”Jes, vapaa sunnuntai ja kämppä on jo imuroitu, saa neuloa KOKO PÄIVÄN!” Sormet syyhyää jos ei ehdi neuloa joka päivä edes pikkasen. Ja oikeastaan niitä lankoja ei tarvitsisi, mutta koskaan ei ole liikaa alpakkaa varastossa. Suhtaudun aika samalla tavalla myös esimerkiksi kirjoihin, TV-sarjoihin, elokuviin… Joten miksi tämä harrastus olisi jotenkin poikkeava? Miksi tämä ei muka ole yhtä nörttiä? Jos voin samalla intohimolla keskustella tuntikausia taisteluplaneettojen ylläpitämisen järjettömyydestä ja niiden hyödyllisyydestä Siirtokuntien taloudelle (okei, tämä on enemmän monologi kuin keskustelu, terveisiä meidän perheestä) kuin eri villalaatujen ominaisuuksista ja valmistajien välisistä eroista, eikös ne ole molemmat aivan yhtä nörttejä aiheita, omilla tavoillaan?

Minä ainakin neulenörtteilen, eikä tukkani ole edes harmaa. (Itseasiassa on, mutta hiusväri auttaa.)

(P.S. Taisteluplaneetat on ihan järjettömiä laitoksia aselevon aikana, mutta ilman niitä Siirtokuntien talous romahtaisi koska ne työllistävät niin valtavan määrän kansalaisia. Sotateollisuus ftw!)

"Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollaseen?": ajatuksiani nörttiydestä

Muistan kuinka sain 11-vuotiaana ensimmäisen Harry Potter-kirjani. Viisasten kivi oli juuri tullut markkinoille ja Tammella töissä ollut kummitätini lähetti sen minulle heti sen ilmestymisen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna voisin sanoa, että tuo oli se hetki jonka jälkeen paluuta ”normaalien” maailmaan ei enää ollut. Ei sillä että olisin siihenkään asti ollut mitenkään erityisen ’cool’: ylipainoinen, liikuntaa vihaava introvertti, joka viihtyi paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. Vähän koulukiusattu ja aina ’se outo’. Harry Potterin jälkeen tuli kaikki muu fantasiakirjallisuus, Buffy vampyyrintappaja ja 14-vuotiaana anime ja manga sekä fan fiction. En kuitenkaan koe, että olisin tuossa vaiheessa varsinaisesti vielä identifioitunut nörtiksi, sillä olin aina kokenut, että nörttiys vaatii tietotekniikan ymmärtämistä sekä jonkinlaista peli-innostusta.

Lukion alkaessa jouduin kuitenkin siihen tilanteeseen, ettei kukaan entisistä kavereistani tullut kanssani samalle luokalle ja suurin osa meni eri kouluihin. Yhtäkkiä jouduin etsimään uusia kavereita luokalta, jolta en tuntenut ketään. Joskus näillä main mielenkiintoni kohteet jäivät enemmän ja enemmän taka-alalle, sillä vaikka en ollut aiemmin kokenut mielenkiintoani muun muassa mangaa ja animea kohtaan oudoksi, aloin pikkuhiljaa huomaamaan, että muut pitivät sitä kummallisena harrastuksena. Tässä vaiheessa olin myös aikuistunut sen verran nuoruuden introverttivuosista, etten kokenut luonteeni enää soveltuvan nörtteilyyn, sillä eiväthän nörtit ole ulospäinsuuntautuneita ja kiinnostuneita urheilusta ja bilettämisestä (huomaa sarkasmi).

Kuva 1. Hello Kitty-kigurumini

 

 

Jotenkin kaikki nörttiyteen liittyvät mielenkiinnonkohteeni jäivät moneksi vuodeksi taka-alalle keskittyessäni enemmän urheiluun, sosialisoimiseen ja muihin harrastuksiin. Asiaan vaikutti myös varmasti se, ettei kukaan läheisistä ystävistäni ollut kiinnostunut esimerkiksi animesta tai fan fictionista. Aloittaessani kirjallisuuden opiskelun yliopistossa vuonna 2014 alkoivat vanhat harrastukset kuitenkin jälleen kiinnostaa, sillä pääsin takaisin siihen ympäristöön, missä olin ollut 14-vuotiaana: olemaan ihmisten kanssa, jotka ovat hyvin avoimesti kiinnostuneita kaikesta, minkä valtavirta mieltää nörtiksi.

En missään vaiheessa mieltänyt, että olisin varsinaisesti hävennyt kiinnostuksenkohteitani, mutta jälkikäteen ajateltuna asiassa saattoi olla myös jotain tällaista mukana. Haluaisin sanoa, että nuoruuden epävarmoina vuosina moni haluaa ennemmin sulautua joukkoon ja häpeää omia kiinnostuksenkohteitaan, mutta en suoranaisesti koe tunteneeni näin. Olen aina ollut itsevarma ja hyvin sinut itseni kanssa enkä ole koskaan oikein välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Kuva 2. Lontoon matkalla kävin katsomassa asemalaituria 9 3/4

 

Yliopistossa opiskelun aloitettuani koen kuitenkin, että en pelkästään miellä itseäni nörtiksi vaan olen ylpeä niistä asioista mitä aiemmin pidin sen verran outoina etten puhunut niistä muille kuin läheisille ystävilleni. Tämän kurssin myötä olen myös miettinyt, mikä tekee minusta nörtin? Mitkä ovat ne seikat, minkä vuoksi identifioidun nörttiyteen? Minun on pakko myöntää, ettei minulle ole tähän yksiselitteistä vastausta. En usko, että tarpeeksi perusteltu vastaus on se, että kaikki mistä olen kiinnostunut on valtavirran mielestä outoa.

Ehkä asiaa on parempi purkaa faniuden ja nörttiyden erojen miettimisen kautta. Olen kiinnostunut tietyistä TV-sarjoista, joilla on paljon faneja (Supernatural, Teen Wolf, Buffy vampyyrintappaja). Miksi en sitten koe olevani vain näiden sarjojen fani? Näkisin suurimman eron olevan siinä, kuinka intohimoisesti ja syvällisesti paneudun näihin asioihin. Analysoin sarjoja syvällisellä tasolla, olen mukana erilaisilla fanifoorumeilla, etsin kyseisistä sarjoista tehtyä fan artia sekä luen ja tuotan fan fictionia. Kiinnostukseni näihin asioihin menee siis huomattavasti syvemmälle kuin pelkkään sarjan seuraamiseen ja siitä nauttimiseen.

 

Haluaisin verrata tilannetta siihen, kuinka esimerkiksi poikaystäväni nauttii suuresti Moderni perhe- nimisestä TV-sarjasta ja kokee olevansa kyseisen sarjan fani. Hän osaa ulkoa suurin piirtein kaikki sarjan vitsit ja muistaa jaksot läpikotaisin. Kuitenkaan hän ei koe tarvetta katsoa YouTubesta sarjan näyttelijöiden haastatteluja tai blooperseja (epäonnistuneita kohtauksia). Toinen asia minkä koen kategorisoivan minut nörtiksi on se, että identifioin itse itseni nörtiksi. Koenkin, että identiteettiin liittyvissä asioissa omalla kokemuksella on hyvin suuri rooli.

Kuva 3. Ravenclaw pride!

Nörttiys on minulle suurelta osalta eriytymistä (mutta ei kuitenkaan eristäytymistä) omaan maailmaani. En ymmärrä, miksi on hyväksyttävämpää mennä todella pitkälle esimerkiksi jonkin urheilujoukkueen fanittamisessa, mutta TV-sarjojen fanittaminen on outoa? Enkä halua edes puhua siitä, kuinka outona osa ihmisistä pitää sitä, että 26-vuotias nainen on kiinnostunut mangasta ja animesta. Äitiäni lainatakseni: ”Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollasiin lasten juttuihin?” Tässä piilee osasyy siihen, miksi identifioidun nörtiksi. Kollektiivisesti nörttiys tuntuu yhteisönä ryhmältä, joka ymmärtää kiinnostuksen kohteitani eikä tuomitse tai naura niille. Saan olla juuri niin ’outo’ kuin olen.

Iän myötä olen alkanut vaalimaan tätä identiteettiä ja puhun puolitutuillekin ihmisille mm Boys’ Love mangasta mitä keräilen tai slash fictionista mitä luen tai miksi en ole koskaan oikein lämmennyt Attack on Titanissa muulle kuin Erenille. Jos kerran poikaystäväni ja hänen kaverinsa voivat selittää minulle urheilujuttuja joista en ymmärrä mitään, miksi minun pitäisi salailla kiinnostuksen kohteitani? Minusta tuntuukin, että minun sukupolveni ja meidän jälkeemme tulevat sukupolvet ovatkin ottaneet nörtti-sanan omaan käyttöönsä ja poistaneet (ainakin osan) sen stigmaa käyttämällä sitä ylpeästi kuvaamaan itseään. Samaan aikaan sanan merkitys on myös laajentunut, eikä alussa mainitsemani tietotekniikkaosaaminen ole enää oleellinen kriteeri nörttiydessä. Pikkuhiljaa on alkanut katoamaan myös vastakkainasettelu sen kanssa, että nörtit ovat lihavia (tai vastakohtaisesti surkean laihoja) eivätkä he urheile. Itse en oikein ymmärrä, millaisesta yksioikoisesta lähtökohdasta tämä ajatus kumpuaa. Itse viihdyn yhtä hyvin salilla ja lenkkipolulla kuin sohvalla katsomassa animea. Onneksi siis myös tämä puoli nörttiyden määritteestä on muuttumassa.

Oman kokemukseni mukaan nörttiys on siis monipuolistunut vuosien saatossa. Enää sinun ei tarvitse olla introvertti, finninaamainen, tietokoneella suurimman osan ajastaan viettävä teinipoika voidaksesi kutsua itseäsi nörtiksi. Nörttiyttä on yhtä monenlaista kuin nörttejäkin: on animenörttejä, kirjanörttejä, tiedenörttejä, TV-sarjanörttejä, tietokonenörttejä ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka eivät välttämättä luokittele itseään nörteiksi, vaikka ovatkin kiinnostuneita jostakin nörtiksi luokiteltavasta. Nykyään näidenkin ihmisten on ehkä helpompi ”tulla kaapista” kiinnostuksen kohteidensa kanssa, ilman että se herättää niin paljon kummeksuntaa kuin joskus aiemmin.

                                                             Kuva 4. Osa BL-mangoistani

BBC:n artikkeli käsittelee tätä aihetta pohtimalla, onko sanoista ’geek’ ja ’nerd’ tulossa positiivisia termejä. Artikkeli käsittelee sanojen historiaa ja sitä, kuinka niiden merkitys on muuttunut nykypäivänä. Mielenkiintoiseksi kohdaksi nousi kuitenkin artikkelin loppu, jossa käsiteltiin sitä, että niin sanotut ’old-school’ nörtit eivät ole olleet tästä muutoksesta kovin mielissään, sillä he kokevat, että heidän oma alueensa on vallattu ja muutettu joksikin, mitä se ei ole.

Osittain ymmärrän tämän tunteen, itselläni oli samanlainen olo siinä vaiheessa, kun animesta ja mangasta ja kaikesta niihin liittyvästä tulikin muotia. Tuntui kuin minun oma alueeni olisi kaapattu ja viety pois minulta. Toisaalta koen, että tämä on myös melko hipster-ajattelutapa, joka sulkee osan ihmisistä pois määrittelemällä hyvin tiukasti sen, mitä ’oikea nörttiys’ on. Kaiken kaikkiaan koen nörttiyden määritelmän avautumisen ja neutralisoitumisen positiivisena asiana. On hienoa, että ihmiset saavat toteuttaa itseään vapaammin ja ennakkoluulot alkavat pikku hiljaa hälvetä . Go nörtit!

 

-Mia

(Kaikki kuvat itse ottamiani)

Koska kiinnostaa. Negatiivisia asioita on vaikeaa myöntää tai kieltää.

Onko noloa olla kiinnostunut asioista? Miten typerä kysymys, haluan uskoa. Jätän kuitenkin huomioimatta niin sanoessani nörttiyden, faniuden ja kaiken harrastamisen ihmisten keskuudessa. Lukija voi nähdä miksi sana nolo voi tulla esiin jokaisen kolmen kohdalla. Kiinnostuminen yleensä myös kuuluu niihin. Hyvin yksinkertaista. Mikä on tehnyt mielenkiinnosta, joka luultavasti auttoi meidät tähän päivään kaikkine keksintöineen ja aatteineen, jotain miksi lapset piikittelevät toisiaan mentaaliseen väkivaltaan asti näin esimerkkinä. Kenties on tuttu myös asenne, ettet voi avoimesti olla liian innostunut koska se koetaan ainakin oudoksi jos ei muuta. Psykologiaa on tutkittava tarkemminkin jos haluaa vastauksia. Rajaamista tarvitaan. Kokemukset ovat lähteenäni, voin kertoa, että kiinnostus on aiheuttanut minunkin suuntaani vinoja katseita. En halua mainita missä, en tässä ja olin kiinnostunut silloin itse instituution toiminnasta yhtälailla kuin harrastuksistani. Kumpaakin oudoksuttiin. Arvioin että syynä katseisiin oli hyvin yksinkertainen selitys: koska ei kiinnosta.

Manga, sarjakuva, jossa hahmot ovat epäinhimillisen näköisiä ja muutenkin muoteista suoraa valettuja. Pelkkiä tissijä ja peppuja näkyy joka sarjassa. (Niin, eihän tällaista ilmiötä kirjallisuudesta tai supersankareiden keskeltä löydy. Mihin voimme huutaa, että jokainen teos on oma kokonaisuutensa, eri tekijän kynästä, omasta genrestä, eri kohdeyleisölle.) Niin, mutta sitten niitä kirjoja vielä luetaan väärinpäin.

Miksi olet kiinnostunut jostain tällaisesta, miksi tuo ei vain mene muualle harrastuksineen, miksi joku muu ei voi pitää kanssani samoista asioista. Ihmisen tervekin itsekeskeisyys, se on hiljainen. Ei sitä halua muille kertoa, tulet vainoharhaiseksi koska kuvittelet olevasi narsistinen. Silti, siellä se on. Erottamassa meidät siitä viereisestä henkilöstä. Samalla pidämme hänestä, sillä olisi tylsää jos maailmassa kaikki olisivat samanlaisia. Tämä on kaukana rakettitieteestä, eikö vain? Tarvitaan hieman keittiöpsykologiaa, hieman itsetietoisuutta ja asettumista muiden asemaan. Lapsi pelkää erottomista, vielä ei ole itsevarmuutta, vielä ei ole tietoa siitä millä tavalla maailmassa pärjää, millä tavalla ei tarvitse jäädä yksin. Kaikki tämä, on meidän mielenkiintomme tiellä, ainakin vähän, joskus enemmän. Kuljen yksinkertaistuksin nyt, tämä on yksipuoli, koskaan ihmistä ei voi täysin analysoida.

Videopelit? Virtuaalitodellisuus? Ei niitä voi syödä, miten naurettavaa… (Paitsi, että 3D-tulostin on keksitty ja tekniikka kenties vie meidät massojemme keskeltä avarampaan paikkaan pilvien taa.) Ihminen lakkaa elämästä omaa elämäänsä, unohtavat todellisuuden. (Mikä on todellisuus huomenna? Miten paljon keskiajan ihmiset olisivat pelänneet maailmaamme tänä päivänä? Miten yksikertaista sanon taas.)

Vanhempamme pärjäsivät maailmassa tuntemiemme keinojen takia, heidän esimerkkinsä on meillä takana. Onko olemassa uusia keinoja, tietenkin on. Kun nuo keinot irtoavat tarpeeksi entisestä varmuus katoaa täysin, epäluulo kasvaa. Yhteiskuntamme sitoo ihmisiä yhteen, tarkoituksemme on auttaa niitä, jotka eivät onnistu tai, joita kohtaa huono-onni. Tuo toinen on mielenkiintonsa takia menossa suuntaan joka saattaa heittää hänet minun harteilleni. Sellaisen aiheen tähden, harrastuksen vuoksi ja mielenkiinnon takia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa, jolla ei ole minulle arvoa (ymmärrän tietenkin että muille sillä on mutta silti). Hypoteesini on säälimätön. Uusi ei ikänä tule olemaan suosittua, ei todella. Riippuen ihmisestä, uusi voi olla asia joka keksittiin satoja vuosia sitten tai jokin meemi joka keksittiin eilen. Epäluulo merkitsee ihmishengissä edelleenkin, missä päin maailmaa sitten ollaan. Siitä emme koskaan pääse eroon, meidän ei kannata päästä siitä eroon. Meidän kannattaisi kuitenkin muuttaa se työkaluksi, ei tunteidemme talutushihnaksi.

Ihmiset juoksee pitkin metsiä haarniskassa ja huitovat ilmaa puumiekoilla tai muuten vain omaksuvat rooleja, joilla ei tee yhtään mitään ja joilla ei makseta vuokraa. (Meillä on joka tilanteeseen omat kasvot, työntekijä, kaupassakävijä ja opiskelija. Miksi vapaalle siirtyessämme emme voi olla jotain täysin muuta? Jotain jännittävää? Jotain erilaista kuin tilintarkastajia tai siivoojia, ministereitä tai putkimiehiä?)

En halua pyydellä aneeksi omia yksikertaisia ajatuksiani, en halua pyydellä anteeksi mistä pidän, kuka haluaa, en halua selitellä kun olen jostain muiden luomasta asiasta niin kiitollinen tai nautin siitä. Kuka haluaa? Et voi menestyä jos et käytä aikaasi innovaatioon, yrittämiseen, kovaan työhön, jonka tulos on näkymättömissä ja ole hyvänen aika kiitollinen kun voit tulla kotiin rättiväsyneenä työstä. Sinulla on juuri ja juuri aikaa nukkua, jotta voit toistaa saman huomenna. Todellisuus ja rationaalisuus sinut ruokkii. No, mitä ikinä työstä ajattelette tai näistä väitteistä, ihmisellä on aivot, jotka mahdollistavat tajunnan, tietoisuuden. Millä sinä pidät tietoisuudestasi huolta?

Elokuvien asemaa kukaan ei varmaan enää viitsi kyseenalaistaa olematta tietoisesti tekopyhä. (Voin olla väärässä.) Ei silti tarvitse huutaa ja seota tuehan tähden, ainakaan meidän suomalaisten. (Small-talkin taitoon kuuluu sadan filmitähden tunteminen. Olet outo jos et tiedä.)

Haluaisin esittää pienen ajatusharjoitteen, kaikella ystävyydellä. Täydennä seuraaviin kahteen väitteeseen sulkujen kommentit. Jokainen nörtti varmasti osaa, sinä normaali ihminen, haastan sinut yrittämään.

Kirjoitat fanfiktiota? No… anteeksi mutta näin yhden kaverini toisella puolella baaria.

Hänellä ei ole elämää, kai matemaattisuus vie muilta ominaisuuksilta aivoissa tilaa. Kaikkihan ne ovat sosiaalisestirajoittuneita.

Vai onko sittenkin niin, että nämä ovat kaikki vain kiinnostuksen kohteita, sen enempää sormella osoittamatta ja pisteitä keräämättä? Sosiaalisenmedian käyttäjä nauraa kommenteilleni, ne ovat jotain mitä jokainen lukee jossain muodossa päivästä toiseen keskustelupalstoilla. Kiistelyä puhtaista makuasioista, maustettuna ennakkoluulon terävällä epäoikeudenmukaisuudella, se tekee vain vihaiseksi tai kyllästyttää loputtomiin. Todistelu on taitonsa, siitä on tullut välttämätöntä, jokainen huomaa joskus yrittävänsä todistella kantaansa. Minä teen sitä tässä, juuri nyt, menestyksestä en voi paljoa itse sanoa.

Tulevaisuudesta haluaisin tietää, mikä meitä silloin kiinnostaa ja miksi. Mitä me tulevaisuudessa joudumme todistelemaan? Mikä on mahdollista tulevaisuudessa? Mikä on normaalia? Nörtteys saattaa kuolla kokonaan siinä merkityksessä missä se nyt on, tai sitten löytyy vain yksinkertaisesti uusi kiinnostuksen kohde, uusi ulottuvuus, josta emme voi olla varmoja ja joka kenties pelottaa.

Laimeaa eikö?

Terveisiä sirkuksesta: "Nää ihmiset elää näin joka päivä!" - Cosplayaajat kulutustuotteina

Olen tässä reilun kymmenen vuoden aikana elänyt monenlaisia vaiheita ja aiheita suomalaisessa cosplay-harrastuksessa ja sen kehityksessä. Mystinen sykli nostaa samat vakioaiheet esiin aina muutaman vuoden välein, ja näin vanhana partana alkaakin huvittaa joka kerta kun harrastajat huolestuvat jälleen aiheesta x, vaikka sama keskustelu on käyty jo turhautumiseen asti. Jokainen ilmiö on aina uusi jollekin, erityisesti harrastuksessa johon ilmestyy joka vuosi uutta, nuorempaa väkeä.

Yksi omista kestosuosikeistani näistä, osin harrastajaväen sisäisistä ilmiöistä on cosplayaajien ällistely ja pällistely harrastuksen ulkopuolella. Media uutisoi aina riemastuttavasti värikkäistä nuorista ja eriskummallisista asuista, ja cosplayaajien nolostunut huokailu tästä. Viime vuosina olen kuitenkin itse alkanut ällistellä kasuaalia hyväksyntää, jolla harrastajat suhtautuvat cosplayaajien kuluttamiseen tuotteina. Cosplay sinänsä on tuote, joskin melko abstrakti sellainen: ei ole varsinaista yksittäistä tuotetta nimeltä cosplay, mutta cosplayn vuoksi myydään paljonkin erilaista tavaraa, käsityötarvikkeista peruukkeihin ja lisämateriaaleihin. Mutta mitä ovat tuotteet, jotka ovat cosplayaajia?

Oikeastaan määrittelyn voisi aloittaa siitä, ketkä ovat näitä tuotteita käyttäviä kuluttajia. Cosplayta voi harrastaa, mutta kaikki cosplaysta nauttivat ihmiset eivät varsinaisesti tee tai käytä pukuja. Miten siis määritellään harrastaja? Voiko cosplayta harrastaa muilla tavoilla kuin omalla kehollaan pukuihin laittautumalla? Tästä olen käynyt monenlaisia keskusteluja, kahvipöydissä ja coneissa. Onko cosplayn harrastamista esimerkiksi cosplay-valokuvaaminen, kilpailujen katsominen, cosplayaajien fanisivuista tykkääminen? Mikseipä voisi olla, jos sen itse mieltää harrastamiseksi. Minä kuitenkin kutsuisin sitä enemmän cosplay-kuluttajuudeksi kuin harrastajuudeksi.

Seuraa visuaalinen mielikuvitusleikki: Kehämäisenä kuviona ajateltuna, cosplay-harrastuksen ytimessä ovat ne, jotka mielletään helpoiten cosplay-harrastajiksi. He muodostavat sen harrastuksen massan, joka mahdollistaa kaiken muun sen ympärillä. Jos kukaan ei tee ja käytä pukuja, ei ole materiaalia kenellekään muulle. Vaikka cosplaysta riisuisi kaiken muun pois, jäljelle olisi jäätävä jonkinlainen lakanavirityksille perustuva tapa pukeutua fiktiivisiksi hahmoiksi. Tai edes aikakausipukuilijat, jos ajatellaan cosplayn määritelmä mahdollisimman laajasti!

Seuraavalla kehällä ovat ne, jotka liittyvät cosplay-harrastuksen toimintoihin jollain tavalla. Olen gradussani määritellyt cosplayn toimintoja konkreettisiin ja ei-konkreettisiin: konkreettisia ovat esimerkiksi pukujen tekeminen, käyttäminen ja niiden valokuvaaminen. Ei-konkreettisia ovat edellämainitut fanisivut, valokuvien jakaminen ja cosplaysta keskusteleminen netissä. Rajanveto on siis: konkreettiset todellisessa maailmassa, ei-konkreettiset netissä. Nämä eivät kuitenkaan ole kovin selkeitä rajoja, sillä molemmat toimintojen lajit ruokkivat toisiaan, ja olisivat osin vajaita tai mahdottomia ilman toisiaan. Molemman lajin toiminnot vaativat muita, osin ytimestä seuraavalla kehällä olevia ihmisiä: conien järjestäjiä, kilpailujen jäjestäjiä, keskustelupalstojen ylläpitäjiä, valokuvaajia. Näistä ihmisistä, jotka tukevat toiminnallaan cosplayn ydintoimintoja, koostuu siis toinen kehä.

Kolmas kehä taas koostuu niistä, joiden toiminta ei suoraan tue ytimen toimintaa. Tällä kehällä asuvat cosplay-kuluttajat. Tällä kehällä cosplay on tuote, jota kulutetaan samoin kuin esimerkiksi elokuvia: cosplayaajien kuvia katsellaan, heidän fanisivuistaan tykkäillään, heille kirjoitellaan viestejä somessa, tunnetuimpien cosplayaajien kohdalla ehkä jopa ostellaan heidän mainostamiaan tuotteita. Cosplay-kuluttajat eivät osallistu ytimen toimintojen tukemiseen, mutta he nauttivat näiden toimintojen tuloksista, kuten kuvista. Heitä varten erilaiset, yllättävätkin nettisivustot kuten Playboy tekevät listauksia kuumimmista cossaajista.

No mutta entäs kun? Niin, eihän tämä kehäpiirrostelma aivan niin yksiselitteinen ole. Kukaan ei pysy omalla kehällään: myös ydinharrastajat katselevat toistensa kuvia, ja valokuvaajat voivat olla cosplayaajia. Jokainen cosplayhin liittyvä ja siitä tietoinen on siis jollain tapaa cosplay-kuluttaja: kaikki katselevat toistensa kuvia, tukevat toimintaa ylipäätään osallistumalla tapahtumiin (jos kukaan ei tule, ei tapahtumia kannata järjestää). Jokainen cosplayta tarkoituksellisesti katseleva osallistuu kuluttajuuteen, ja voi liikkua kehältä toiselle ja sijaita ehkä myös kaikilla samaan aikaan.

Jos kuitenkin katsotaan tarkemmin, että mitä siellä kuluttajuuden kehällä tapahtuu, ja miksi vanhan tädin sielu on siitä niin närkästynyt. Kuluttajuus on vain askeleen lähempänä ydinharrastajaa kuin ns. normo, joka avaa Eteläisen Suomen Uutispostin (lehden nimi muutettu) ja ällistelee värikkäitä nuoria, jotka jälleen kerran valtasivat Niemen (kaupungin nimi muutettu). Kuluttaja taasen tietoisesti etsii cosplay-sisältöä ja nauttii siitä tarkoituksellisesti. Kuluttajuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa, sillä moni cosplayaaja tuotteistaa itseään fanisivujensa yms. avulla, tuottaen siis sisältöä kulutettavaksi, ja nauttii sen aiheuttamista hyötyjä (tykkääjien määrä ja näin näkyvyyden kasvu, joka poikii muita hyötyjä). Vanha täti sen sijaan hermostuu siitä, kun kuluttajuus johtaa tilanteeseen, jossa cosplayta aletaan lukea pääosin kuluttajan roolista, ja cosplayaajista muodostuu tuotteita, joiden oma tekijyys pyyhitään pois. Tädin verenkeitin napsahtaa päälle, kun cosplayaajat laitetaan kuumimmat cossaajat -listauksiin ilman nimiä, ilman kuvien lähdetietoja, ja lähes kokonaan ilman minkäänlaista huomiota harrastajan pukuun. Kun kuluttajat alkavat kohdella cosplayaajia tavalla, jolla ei ole oikein kohdella ketään. Tai kun on suorastaan yllätyksetöntä, että CosplayCreepersien kaltaisia tumblr-tilejä on olemassa.

No mutta, eikös tämä ole ihan tavallista? No on. Koko julkkiskulttuurimme perustuu esineellistämiselle. Niin. Mutta ei se silti ole yhtään sen vähemmän hanurista, että monet kokevat cosplayn nykyään nimenomaan seksikkäiden ihmisten harrastuksena, jota tehdään muita varten. En koe ongelmana, jos joku haluaa tuotteistaa itsensä, sen sijaan koe ongelmana että nekin, jotka eivät niin halua tehdä, joutuvat kokemaan tuotteistuksen varjopuolet.

Niin, että mikä vanhaa tätiä riepoo? No se, että normot on tulleet ja pilanneet mun harrastuksen. Höpsön nörttiharrastuksen, jossa on saanut liihotella omana itsenään (ainakin näin kultaiset muistoni minulle kertovat) ja jossa kaikki oli aina kavereita (paitsi ne jotka oli tyhmiä). Cosplay on kiva pakopaikka yläkoulun kiusaamiskulttuurista (kuulin et se yks elitisti huusi kerran koiralleen, karsee akka!) ja hienoa eskapismia tämmöselle uniikille yksilölle (ku kaikki tykkää samoista jutuista ku mäkin!).

Vanha täti harkitsee välillä Harmaisiin satamiin lähtemistä. Erityisesti näin gradun loppumetreillä.

Cosplay fanituotantona, uhka vai mahdollisuus?

Fanituotannosta puhuessa keskitytään usein käsittelemään fanifiktiota ja fanitaidetta, jotka ovat nousseet jo hyvinkin tunnetuiksi fanituotannon muodoiksi. Muut fanituotannon muodot jäävät monesti vain sivumaininnaksi ja niiden olemassaolon tiedostaviksi huomautuksiksi, mutta lähempään tarkasteluun nämä muodot pääsevät vain harvoin. Kuten esimerkiksi Matt Hills on kirjoittanut, mimeettinen eli jäljittelevä fanituotanto jää usein transformatiivisen jalkoihin akateemisessa tarkastelussa. Meille fandomeissa liikkuville nämäkin fanituotannon muodot ovat arkipäiväisempiä, ja kytkeytyvät fanittamiseksi siinä missä muutkin, enemmän tutkitut tavat.

Cosplayn eli costume playn eli kotoisammin pukuilun perusytimessä on fiktiivisen hahmon ulkonäön jäljittely, joka kumpuaa yleensä hahmoon kohdistuvasta fanittamisesta, jolloin se todellakin asettuu yhdeksi fanituotannon muodoksi. Toki tämä ei ole cosplayn koko totuus, sillä ainakin Suomessa harrastus on kasvanut jo liian suureksi ja omanlaisekseen ilmiöksi mahtuakseen enää puhtaasti sivumaininnaksi fanituotannosta puhuessa. Koska cosplayssa on kuitenkin aina kyse hahmon jäljittelystä ja todellisuuteen tuomisesta, fanitutkimus tarjoaa sen tutkimiseen parhaat työvälineet. Cosplay vaatii aina fiktiivisiä hahmoja toteutuakseen, jolloin cosplayaajan ja kohdehahmon välillä on aina jonkinlainen suhde, jonka lähestyy faniutta siinä määrin että se on helppoa lukea tällaisen suhteen kautta.

Cosplayssa voi myös nähdä paljon sitä uudelleenluontia josta fanifiktiota ja fanitaidetta ylistetään, mutta erityisesti media keskittyy cosplayn spektaakkelimaisuuteen ja visuaaliseen arvoon, jolloin harrastus näyttäytyy usein vain "hassuina vaatteina" (esimerkiksi näin, näin tai näin). Tämä hassuihin vaatteisiin pukeutuminen kuitenkin tarkoittaa satoja päätöksiä, joita cosplayaajat tekevät pukujäljitelmiä rakentaessaan, materiaalivalinnoista valmiin puvun esittelemisen keinoihin, jotka kaikki rakentavat heidän tulkintaansa hahmosta. Materiaaleja valitessaan cosplayaaja esimerkiksi tekee tulkintoja ja päätöksiä siitä, sitooko cosplaytaan todellisen maailmamme historiallisiin konteksteihin vai pyrkiikö jäljittelyyn pelkän ulkonäön perusteella. Tämä vaatii usein hyvinkin tarkkaa lähdeteoksen lähilukua ja päätösten tekemistä: voisivatko esimerkiksi Avatar: The Last Airbender -sarjan hahmot käyttää polyesterivaatteita? Onko sarjassa koskaan öljypohjaisista jalosteista valmistettuja tuotteita, ja olisiko uskottavaa että sellaisia kyseisessä maailmassa olisi? Ja toisaalta, välittääkö cosplayaaja siitä?

Cosplayaajien ja larppaajien selkein ero on hahmossa olemisessa: siinä missä larppaajat ovat hahmossaan "sisällä" pelin aikana, cosplayaajat harvemmin omistautuvat hahmonsa esittämiselle tässä määrin. Useimmiten cosplayaajat varsinaisesti esittävät hahmojaan ainoastaan kuvissa ja kilpailuissa, joissa suoritukseen kuuluu esitysosuus, tai viime vuosina suosita saaneissa cosplay-musiikkivideoissa. Näissä kaikissa cosplayaaja kuitenkin tuottaa tulkintoja kohdehahmostaan: erityisesti kilpailuesityksissä ja musiikkivideoissa cosplayaajat joko luovat uudelleen kohtauksen lähdeteoksesta tai rakentavat kokonaan uuden pienoisnäytelmän, jossa kertovat haluamansa tarinafragmentin hahmoistaan. Nämä ovat verrattavissa suoraan fanifiktioon, jossa toteutetaan samanlaisia tekstuaalisia uudelleenluonteja. Cosplayaajat pyrkivät esityksissään kuvastamaan hahmoaan ja tämän lähdeteoksessa kokemaa tarinaa, tai luomaan uusia luentoja esimerkiksi tuomalla esitykseen lähdeteoksesta poikkeavia parituksia, jolloin esitys lähentelee fanifiktiosta tuttua tapaa parittaa hahmoja canon-suhteiden ulkopuolelta. Esitysten arviointiperusteisiin kuuluu usein hahmouskollisuuden arviointi, joka painottuu hahmojen toiminnan ja eläytymisen arviointiin: kuinka hyvin hahmoa esitetään? Aivan kuten fanifiktiota lukiessa, cosplayaajan esitystä katsoessa voi arvioida kuinka hyvin kirjoittaja/cosplayaaja onnistuu tuomaan lähdeteoksessa esiintyvän hahmon luonteen esille.

Cosplay on helppo ymmärtää naamiaisasujen kautta, mutta lopulta kyse on huomattavasti intensiivisemmästä suhteesta kohdehahmon jäljittelyyn, missä hahmosta tuotetaan uusia tulkintoja koko cosplay-prosessin aikana, tavalla joka heijastelee muitakin fanituotannon aloja. Mielenkiintoista on myös se, kuinka samalla cosplayaaja tuottaa myös uusia tulkintoja itsestään: suhde cosplayaajan ja hahmon välillä on vahva, ja cosplayaaja kokee prosessissa itseään hahmonsa kautta (kts. Rönkkö 2014), jolloin cosplay on myös osa identiteettityötä.

Kuten esitin edellä, cosplayn asema fanituotantona on kuitenkin hivenen kyseenalainen, ainakin suomalaisessa cosplay-yhteisössä tai “skenessä”. Fanittaminen on toki cosplayaajien valintojen ytimessä kun puhutaan siitä prosessista, missä cosplay-pukuja valmistetaan ja käytetään, mutta laajemmin katsottuna itse cosplaysta toimintana, yhteisön rakentaja ja identiteettityön välineenä on tullut se varsinainen fanittamisen kohde, joka sitoo ihmisiä yhteen. Cosplayaaja-identiteetti seuraa harrastajaa fandomista toiseen, ja cosplay asettuu pääasialliseksi “keskuspisteeksi” nörtti-identiteetissä. Cosplay ei sido tiettyyn sarjaan, genreen tai mediumiin lähdeteosten pohjalta, jolloin se voi toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä ja yhteenkuuluvuuden tuottajana.

Toisaalta cosplay houkuttelee puoleensa harrastajia hyvin erilaisista lähtökohdista. Monimateriaaliseen käsityöhön perustuva harrastus on ehkä kevyemmin nörtti-identiteettiin tai fandom-kulttuuriin muutoin kiinnittyvälle, mutta haastavista käsitöistä kiinnostuneelle harrastajalle oivallinen tapa päästä toteuttamaan itseään. Nörtteyden voi nähdä ehkä pikemminkin sivutuotteena, joka ei välttämättä ole edes osa harrastajan omaa identiteettimäärittelyä, mutta assosiaation kautta muodostuva määritelmä, johon harrastaja tulee asetetuksi muiden toimesta. Tällöin tulee imaistuksi mukaan nörtteyden piiriin, vaikka ilman cosplayta ei välttämättä kokisi olevansa kovin vahvasti mihinkään yksittäiseen fandomiin tai ilmiöön kiinnittyvä. Fandomin toiminnot, kuten tapahtumissa käyminen tai fanituotanto, muodostavat ulospäin näkyvää nörtteyden esitystä, vaikka tekijän intentio ei varsinaisesti olisikaan esittää nörtteyttään, tai kiinnittyä tietynlaiseen ryhmään.

Cosplayaajien lähtökohtien ollessa erilaisia myös motivaatiot cosplayn tuottamiseen ja prosessiin ovat erilaisia. Usein cosplay on nähty enemmänkin tapana tuoda esille rakkautta hahmoa kohtaan, mutta cosplayaajalle, jolle monimateriaalinen käsityö ja cosplay itsessään ovat fandom, prosessi voi käynnistyä hyvin erilaisista lähtökohdista. Tällöin itseasiassa hahmon puku on se, johon huomio kiinnittyy, ja johon intensiivinen suhde luodaan. Hahmon luonne ja tarina voivat muuttua toissijaisiksi, ja tämän vaatetuksesta tulee pääasiallinen kohde, jota lähdetään tavoittelemaan. Toisaalta, hahmojen vaatetus kertoo hahmosta aina jotain, jolloin hahmon luonne tulee mukaan cosplayn prosessiin, halusipa cosplayaaja sitä tai ei. Myös esittääkseen hahmoaan uskottavasti kuvissa tai lavalla, cosplayaajan on jollain tavoin selvitettävä hahmon taustoja, jolloin trooppimaiset valinnat hahmosuunnittelussa auttavat cosplayaajaa. Koska tällaisessa cosplayprosessissa vaatetus menee hahmon edelle cosplayaajan suhteessa kohteeseensa, liikutaan jo epätyypillisillä vesillä puhuttaessa fanituotannosta ja fanitutkimuksesta. Toisaalta, fiktiiviset maailmat, teokset, hahmot ja fandomit eivät koskaan siirry kokonaan pois cosplaysta, vaikka etäännyttäisiin kuinka kauas varsinaisesta fanituotannosta, ja näin cosplayta on hankala lukea puhtaasti ilman tätä näkökulmaa, ja näin fanitutkimus on tarjoaa erinomaisen välineet myös cosplayn tutkimiseen.

Oikean nörtin ja tosifanin jäljillä: kuka saa olla nörtti ja kuka on oikea fani?

”Kuinka moni tuntee ja myöntää olevansa nörtti”, kuuluu luennoitsijan kysymys kurssin aloituskerralla. Istun eturivissä ja kuulen, kuinka koko ryhmä tuntuu nostavan kätensä ilmaan selkäni takana. Myös vieressä istuvat ystävät viittaavat, puhumattakaan kurssin luennoitsijoista, jotka huitovat ilmaa kaksin käsin. (The force is strong with you guys.)

Minä en nosta kättäni.

”Olenko minä sitten nörtti vai en, ja miksi en ylipäätään viitannut?” pohdin luennon jälkeen. Tosinörtti tuskin epäröisi saman kysymyksen äärellä, mistä osoituksena luennollakin nähty käsimeri, joten nörttiyteni lienee vielä hyvin alkutekijöissään. Toisin sanoen: tunsin, ettei minulla ole vielä oikeutta kutsua itseäni nörtiksi. Minä en nimittäin tiedä nörttiydestä ja nörttikulttuurista paljoakaan, ja monet “oikeat nörtit” pitävät minua varmasti tyypillisenä Marvelin elokuvien myötä komeista supersankareista innostuneena keltanokka-pyrkyrinä (Not true by the way! Vaikka Ironman, Thor, Kapu...<3). En siis lue juurikaan sarjakuvia, cossaus ei ole minun juttuni, video-, rooli-, lauta-, tietokone(ym.)pelien maailman on melko vieras ja koodaus täyttä hepreaa. En tiedä Star Wars -elokuvien alkuperäisiä ilmestymispäivämääriä, George Lucasin kengännumeroa tai Mark Hamillin lempijäätelöä.

Miksi ihmeessä sitten vien joltain tosinörtiltä paikan kurssilla, jonka aiheet ovat itselleni jokseenkin uusia? Koska, kuten sanottua, nörttiys on nyt kuuminta hottia, se on coolia ja se kiinnostaa! Haluan siis tietää lisää tästä kulttuurista, joka saa ihmiset omistautumaan niin täydellisesti, että nörttiydestä tulee elämäntapa - eikä ole varmasti pahitteeksi oppia ymmärtämään ilmiöitä, jotka ovat vahvasti läsnä monen tulevan oppilaani elämässä. Onneksi kyseessä ei myöskään ole Nörttikulttuurin kurssi nörteille, eikä syntyperäinen nörttiys näyttänyt sisältyvän kurssin suoritusvaatimuksiin. Ja hei, vaikka vahvempieni seurassa aloinkin epäillä omaa nörtti-identiteettiäni, en minäkään ihan toivoton ole: Harry Potter, Lord of the Rings, Game of Thrones, Nolanin Batmanit (+Interstellar & Inception), MCU:n leffat ja monet, monet, MONET muut kirjat, leffat ja sarjat ovat parasta ikinä!

Oman nörtti-identiteettikriisini myötä aloin kuitenkin pohtia asiaa laajemmin: kuka nykypäivänä oikein on tai saa olla nörtti? Ero ns. alkuperäisen tosinörtin ja nykynörtin välillä on suuri, vaikka stereotypiat hintelistä, silmälasipäisistä ja finninaamaisista pojista istuvat tiukassa. ”Nörtti” on ollut pitkään suoranainen vastakohta ”tavalliselle” tai ”normaalille”, mutta nörtin nykymerkitys alkaa haarautua jo melko kauas sanakirjojen stigmatisoivista ”nössö”, ”friikki” ja ”sosiaalisesti eristäytynyt” -määritelmistä. Itse asiassa nörtin määritelmä tuntuu nykyään kääntyneen aivan ylösalaisin, sillä enää nörttiys ei ole stigma vaan enemmänkin arvonimi, jota kannetaan leuka pystyssä. Omaa nörttitietoutta tuodaan nykyään ylpeästi esille (mikä herättää lievää kateutta meissä aloittelijoissa…), ja tämä onkin varsin ymmärrettävää, sillä onhan nörttiyden arvonimestä nykyään taistelemassa huomattavan suuri joukko monenkirjavaa sakkia. ”Mikään ei ole niin kuin ennen”, huokailevat tiensä tuskallisesti huipulle raivanneet alkuperäisnörtit, jotka ovat joutuneet sietämään nörtittelyä aivan eri merkityksessä. Nykyään nörttiydestä on tullut vapaaehtoinen vastakulttuuri, joten ei ihme, että reviiristä aletaan olla tarkkoja.

Suurin tekijä nörttikulttuurin muutokseen lienee siis ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen nörtteihin ja nörttikulttuurin ilmiöihin: 2000-luvulla jokainen nimittäin fanittaa jotakin, ja fanius ja nörttiys tuntuvat olevan ikään kuin sisarilmiöitä, jotka kietoutuvat toisiinsa. Kuten luennoillakin olemme puhuneet, nörttiys on nyt pinnalla ja siirtymässä yhä enenevissä määrin osaksi valtavirtaa - keskelle ihan tavallisten mattien ja liisojen arkea. Suurena tekijänä tässä valtavirtaistumisessa lienee elokuvateollisuus, joka on onnistunut luomaan äärimmäisen menestyneitä filmatisointieja ns. nörttigenren kirjoista ja sarjakuvista: nimittäin fantasiasta ja scifistä. Muun muassa Harry Potterin, Sormusten Herran, valitettavasti Twilightin, Hunger Gamesin ja MCU:n elokuvien (uranuurtajana Ironman (<3)) myötä nämä genret ovat ponnahtaneet räjähdysmäisesti ihmisten tietoisuuteen ja samalla entistä suuremman fanituksen kohteiksi. Nörttien alueelle tullaan siis ryminällä, ja heille suorastaan pyhien teosten hahmot ovat joutuneet valkokankaalta yhä useamman ihailijan hampaisiin. Samoja teoksia ja tarinoita kierrätetään ja varioidaan tehokkaasti yhä uusiksi adaptaatioiksi, ja harva elokuvan tai tv-sarjan katsoja tuntee alkuperäisteoksen filmatisoinnin takana. Mutta onko alkuperäisteoksen tunteminen välttämätön edellytys, mikäli mielii osaksi nörttiyhteisöä? Mikä on oikea tapa aloittaa nörtiksi kasvaminen, ja saako supersankarileffoista tykätä ilman, että on lukenut alkuperäisen sarjakuvan?

Perinteisen ideologian mukaan pyhä alkuperäisteos on aina parempi ja eittämättä monipuolisempi kuin esimerkiksi siitä kyhätty elokuvaversio. Ikuisena Potter-fanina ymmärrän tämän ajatusmaailman ja pidän sitä itsekin yllä toitottamalla Harry Potter -kirjojen ylemmyyttä elokuviin verrattuna. Olen houkutellut (lue: uhkaillut ja kiristänyt) monia ystäviäni ”Oikeiden Pottereiden” pariin (tietenkin alkuperäiskielellä, vaikka kunnia myös loistaville suomennoksille) ja tyrmistynyt, kun kirjat eivät olekaan välttämättä vieneet mennessään. Jos katsomme Potter-elokuvia yhdessä ystävieni kanssa, kommentoin joka väliin ärsyttävästi ”Kirjoissa tää menee oikeesti niin että...”

Olen ihmetellyt kurssin edetessä sitä, miksi eronteko on nörttikulttuurissa niin keskeinen tekijä. Nörtit sitoutuvat palavan intohimoisesti fandomeihinsa ja toimivat niiden sisällä tiukkoina portinvartijoina ja tuomareina: täytyy fanittaa oikein ja oikeaa versiota sekä olla ehdottoman uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja sen yksityiskohdille. Miksi pitää erotella ja jaotella? Miksi me-ne -vastakkainasettelu liittyy väkisin niin vahvasti tähänkin kulttuuriin, jonka pitäisi perustua hauskaan harrastamiseen sekä positiiviseen ihailuun ja fanittamiseen? Mitä väliä sillä on, etten ole lukenut Deadpoolia tai muita Marvelin sarjakuvia, kun elokuvat ovat niin mahtavia? Harry Potterin kohdalla pilkka kalahtaa siis kuitenkin omaan nilkkaan, ja huomaan ihmetelleeni asioita, joita toistan ja pidän yllä itsekin. Mutta tekeekö se minusta yhtään parempaa tai oikeampaa Potter-fania, vaikka huokailen ja pyörittelen silmiäni teatraalisesti poikaystäväni (jälleen kerran) tyssänneelle Viisasten kiven lukemiselle? Mikä oikeus minulla on määritellä hänen elokuviin perustuva fanituksensa jotenkin toissijaiseksi?

Ollakseni aivan rehellinen, tieni potterholistiksi alkoi nimenomaan elokuvien kautta. Ehdin odotella ja katsoa elokuvat Azkabanin vankiin asti ennen kuin kiinnostuin tarinasta niin paljon, että siirryin kirjojen pariin. Puolustukseni haluan sanoa, että vaikka monet moittivat Viisasten kiven alkua tylsäksi, minulle se oli rakkautta ensisivulta. Potter-faniksi solahtaminen oli oikeastaan liiankin helppoa, sillä tuskallisen seuraavan osan odotuksen pariin jouduin vasta Feeniksin killan jälkeen. Ehdin siis kokea vaivaiset kaksi tosifanien yöjonotusta. Säälittävää.

Joka tapauksessa yritän näillä ristiriitaisen (itse)ironisilla ajatuksilla sanoa, ettei nörttiyden ja/tai faniuden taipaleella ja muodostumisella pitäisi olla niin suurta merkitystä kuin sillä kenties nyt on. Eikö jokainen saa fanittaa hyvillä mielin juuri haluamaansa adaptaatiota ja osallistua fandomin toimintaan itselleen sopivalla intensiteetillä olematta sen huonompi tai vääräuskoisempi fani kuin kukaan muukaan? Ongelmana tässä liberaalissa ajattelussa on kuitenkin se, että nörtti- ja fanikulttuuri nyt sattuu menemään enemmän tai vähemmän (eli enemmän) tunteisiin. Kun koko toiminta perustuu sydänverta vuodattavalle omistautumiselle, on fanien yhteentörmäyksiltä lähes mahdoton välttyä. Affektiivisuus on siis merkittävä osa sekä nörtti- että fanikulttuuria - niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka vahvat tunteet johtavat usein väistämättä ainakin jonkinlaiseen erontekoon, ovat ne ennen kaikkea yhdistävä tekijä: huomionarvoista on siis se, että vaikka voimakas affektiivisuus aiheuttaakin ajoittain kuohuntaa, se on myös koko nörttiyden ja faniuden alkuvoima, joka myös pitää niitä yllä.

Tämän pohdiskelun päätteeksi voin kai todeta, että kyllä minussa kuitenkin on tarpeeksi nörttiä viittaamaan, joten teen sen nyt jälkikäteen virtuaalisesti: kyllä, myönnän ja ennen kaikkea tunnen olevani nörtti!

Suurin osa teistä muista kurssilaisista viittasi ensimmäisellä luennolla empimättä, joten minua kiinnostaisi kuulla teidän ajatuksianne nykynörteistä ja nörttiyden määrittelystä. Miten te koette nörttikulttuurin valtavirtaistumisen? Käykö nörtin reviiri ahtaaksi vai onko räjähdysmäisesti lisääntynyt materiaali (viittaan mm. jatkuvalla syötöllä ilmestyviin elokuviin) mannaa myös alkuperäisnörtille?