Hesarissa juttua faniudesta

Ajattelin linkittää tämän jutun blogiimme, siinä käsitellään aika paljon samoja juttuja kuin mitä ollaan kurssilla mietitty :) muun muassa fanituksen sosiaalista puolta pohditaan:

"Sosiaalisuus on keskeinen elementti fanittamisessa.
""Kaikille ihmisille on elintärkeää olla osa yhteisöä tai ryhmää, sillä se on omien kykyjen, persoonallisuuden ja identiteetin kehittymisen edellytys"", Tikkanen sanoo.
Kaikenlainen ryhmään samastuminen ja ennen kaikkea sellaisessa toimiminen edistää selvästi terveyttä. Yksinäisyys lisää muun muassa sydän ja verisuonitautien riskiä."

Jutun on kirjoittanut Juha Riihimäki.

Neulominen, mummoilua vai nörtteilyä?

Identiteettien kysymyksiä on pohdittu kovasti tällä nörttikulttuurin luentosarjalla, ja se linja jatkukoon.

Nörteiksi tulkitaan usein teknologiasta ja fiktiosta kiinnostuneet ihmiset, ja sitä kautta moni nörtiksi identifioituukin. Itse tosin olen mietiskellyt, osin yhdellä luennoista käydyn keskustelun ansiosta, kuinka voi olla nörtti myös muiden harrastusten parissa, ja omalla kohdallani nimenomaan käsityöharrastuksen parissa. Oma erikoisosaamisalueeni, cosplay, on melko universaalisti hyväksytty nörttiharrastukseksi, koska se nähdään melko äärimmäisenä fanituksen muotona, ja näin kytkeytyy osaksi nörtteilyä kun se mielletään fiktion "normaalia" innokkaammaksi ihailuksi. Mutta nörtteillä voi käsitöiden parissa ilman niitä fiktiivisiä hahmoja ja hassuja pukuja!

Neulominen on noussut riemastuttavan yleiseksi harrastukseksi parikymppisten naisten parissa, vaikka sillä on edelleen vahva maine mummojen puuhana. Anekdootillinen data entiseltä työpaikaltani tukee tätä kokemustani: lankakaupassa vanhempi ikäpolvi oli varsin riemuissaan kun myyjänä oli nuori aikuinen, joka oikeasti harrasti neulomista itsekin, ja kertoilivat kuinka jossain vaiheessa tuntui, etteivät nuoremmat ikäluokat harrasta käsitöitä laisinkaan. Myös oman ikäiseni neulojat kertoilivat samoista ajatuksista: kaverit ihmettelee, että miksi parikymppinen neuloo. Kovin tieteellistähän tämä data ei ole, mutta samaa virttä vuosikaudet kuunnelleena vedän ainakin sellaisen johtopäätöksen, että ainakin neulomisen on vahvasti koettu olevan mummohommia.

Näin Suomen neulontaskeneä katselleena, ajattelisin nykyisen neulontapolven nuorentumisen johtaneen muutamaan muutokseen: nykypäivän nuoret neulojat tekevät muutakin kuin perussukkia, ja vaativat enemmän, sekä työvälineiltä että neulottavilta asioilta. Tässä päästäänkin siihen nörtteyteen: neulominen voi olla myös melko villiä välineurheilua! Sitä, kuten kaikkea muutakin, voi harrastaa leppoisasti kiikkustuolissa, järki kädessä. Tai sitten voi hurahtaa täysin.

Neulepuikkoja on erilaisia: on niklattua, bambua, koivua, ruusupuuta, hiilikuitua, jne. On lanka-ohjainta, apupuikkoa, viidenlaista silmukkamerkkiä ja ties mitä. Työvälineiden valinta ei ole vain mieltymyskysymys, vaan kuumentaa tunteita ja asettelee hierarkioita neulontaryhmissä Facebookissa. Langat ovat kuitenkin se työväline numero 1, ja niistähän ne suurimmat raivot repeävät: kuituja on kymmenittäin ja niiden ominaisuudet ovat olennaisia, ja lankoihin upotetaan rahaa kassikaupalla: yleisin kuultu lause lankakaupassa olikin "en saisi ostaa lisää kun on vanhojakin varmaan kymmeniä kiloja..." Parhaat nauroivat että voisivat perustaa oman kaupan varastoon, kun lankoja on satoja kiloja. Lankoja on hamstrattava, koska aina on joku projekti, johon juuri sitä silmään osunutta lankaa voisi tarvita, vaikka se projekti toteutuisi vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Neulemaailmassa on myös julkkiksia, idoleita ja hierarkioissa korkeammalla olevia. Esimerkiksi neulemallien suunnittelijat (kyllä: joku suunnittelee myös nämä vaatteet!) saattavat olla suuriakin julkkiksia, vaikka heistä ei Pihtiputaan mummo (samat sukat marketin langasta joka jouluksi anno 1950) ole koskaan kuullutkaan. Omassa piirissään, eli neuleharrastajien parissa nämä tyypit kuitenkin nauttivat suosiota, joka kasvaa internetissä, aivan kuten kaikkien muiden suosio nykyään. Suunnittelijoita fanitetaan neulomalla heidän tuotoksiaan, sillä suunnittelijat eivät siis suinkaan myy valmiita neuleita, vaan ohjeita neuleiden tekemiseen. Fanit esittelevät neuleita toisilleen, ja ihastelevat idoliaan ja tämän edesottamuksia, ja kun ulkomainen idoli saapuu Suomeen, fanit osallistuvat heidän neulontakursseilleen, meet and greet -tilaisuuksiin ja jahtaavat kohtaamisia idolin kanssa, sonnustautuneina tämän suunnittelemiin neuleisiin tietenkin.

Neulomiseen liittyy selkeästi siis myös yhteisöllisyyttä: ompeluseuroja on ollut ajat kaiket, ja neulonta jatkaa tätä perinnettä. Modernisti yhteisöllisyys on siirtynyt nettiin, jossa neulojat kokoontuvat sekä yhteisen harrastuksen pariin, että muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita tutustuessaan muihin. Yhteisöllisyys ulottuu myös netin ulkopuolelle, ja neulojat tapaavat toisiaan neulemiiteissä, iltamissa sekä käsityömessuilla ja neulefestareilla. Messuilla ja festareille laitetaan visat vinkumaan ja täydennetään lankavarastoja, vaikkei niitä lankoja ehkä ihan oikeasti tarvitsisi, eikä kukaan ehdi niitä kaikkia pitsihuiveja yhden talven aikana käyttää.

Mitä on nörtteys? No eikös se ole just tätä. Intohimoista suhtautumista harrastukseensa tavalla, jota muut eivät ihan käsitä. Fiktionörttien kohdemateriaalia, eli kirjoja, elokuvia, tietokoneita jne voi kuluttaa olematta nörtti, mutta kun siirrytään intohimoisemmalle harrastamisen tasolle, siitä tuleekin nörttiä. ”Kaikki” pelaavat videopelejä, mutta kun peleihin käytetty aika alkaa olla ”normaalia” suurempinumeroista, siitä tulee nörttiä. Teatteriharrastus on ”normaalia”, larppaaminen on nörttiä. Samoilla tavoilla neulomisesta tulee nörttiä: kun villasukkia tehtaillaan enemmän kuin on tarve ja etsitään aina vain uusia malleja ja tapoja tehdä pitsejä, se alkaa lähestyä nörtteilyä.

Kuluttamisen voi nähdä oleellisena osana nörtteilyä: Esimerkiksi figuureihin upotetaan rahaa, niitä asetellaan esille ja kuvataan omaa kokoelmaa. Neulojat upottavat rahaa lankoihin ja neuleohjeisiin, kuvaavat valmiita neuleita ja esittelevät niitä yllään. Kodinsisustuksen esineitä neuloessa ne asetellaan kirjaimellisesti esille kotiin, kuten figuuritkin. Toki neuleista voi sanoa olevan enemmän hyötyä kuin figuureista, jotka loppupeleissä ovat vain muoviköntsiä vitriinissä, koska kyllähän vaatteita pitää olla, mutta kuinka moni tarvitsee 20+ villatakkia ja enemmän huiveja kuin eteisen kaappiin mahtuu? (Minä.)

En kuitenkaan usko kovin monen neulojan itsensä myöntyvän nörtiksi omassa harrastuksessaan, vaikka kuinka harrastaisi intohimoisesti ja hardcoresti. Ehkäpä kysymys on lopulta siinä itseidentifioitumisessa? Itse ainakin koen oman neulomisharrastukseni nörtteilynä, koska olen nörtti myös perinteisemmässä mielessä, ja näin sen lokeron nieleminen on hivenen helpompaa. Käytän aikaa neulomiseen silloinkin, kun en fyysisesti väkerrä silmukoita puikoilla, esimerkiksi suunnittelemalla seuraavia projekteja, selailemalla neulontasivuja ja –ryhmiä, keskustelemalla muiden neulojien kanssa jne. Suunnittelen myös neulomistani: ”Jes, vapaa sunnuntai ja kämppä on jo imuroitu, saa neuloa KOKO PÄIVÄN!” Sormet syyhyää jos ei ehdi neuloa joka päivä edes pikkasen. Ja oikeastaan niitä lankoja ei tarvitsisi, mutta koskaan ei ole liikaa alpakkaa varastossa. Suhtaudun aika samalla tavalla myös esimerkiksi kirjoihin, TV-sarjoihin, elokuviin… Joten miksi tämä harrastus olisi jotenkin poikkeava? Miksi tämä ei muka ole yhtä nörttiä? Jos voin samalla intohimolla keskustella tuntikausia taisteluplaneettojen ylläpitämisen järjettömyydestä ja niiden hyödyllisyydestä Siirtokuntien taloudelle (okei, tämä on enemmän monologi kuin keskustelu, terveisiä meidän perheestä) kuin eri villalaatujen ominaisuuksista ja valmistajien välisistä eroista, eikös ne ole molemmat aivan yhtä nörttejä aiheita, omilla tavoillaan?

Minä ainakin neulenörtteilen, eikä tukkani ole edes harmaa. (Itseasiassa on, mutta hiusväri auttaa.)

(P.S. Taisteluplaneetat on ihan järjettömiä laitoksia aselevon aikana, mutta ilman niitä Siirtokuntien talous romahtaisi koska ne työllistävät niin valtavan määrän kansalaisia. Sotateollisuus ftw!)

Myönnä pois: sinäkin olet fani!

Fanit ovat kokoontuneet, siitä ei ole epäilystäkään. Seison tuhansien ihmisten keskellä. Areena on ääriään myöten täynnä, ja tunnelma on jännittynyt, odottava ja innostuksesta humaltunut. Satojen ja taas satojen käsien rytmikäs taputus ja yleisön villit vihellykset sekoittuvat korvia huumaavaksi pauhuksi, joka täyttää tajuntani. Suuri lava piirtyy edessäni massiivisena ja arvoituksellisena; valkoinen, läpikuultava esirippu kätkee taakseen vielä kaiken tulevan. Yhtäkkiä areena ympärilläni villiintyy entisestään ja sisälläni läikähtää, kun valkeaan kankaaseen piirtyy kolme tuttua siluettia kitaroineen. Raketit räjähtävät, taivaasta sataa kultaa ja esirippu putoaa alas.

Nyt se alkaa!

Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisenakin ajattelin pitkään, etten fanita yhtään mitään. ”Fanitus” määritelmänä tuntui liian voimakkaalta, ja se kytkeytyi mielessäni aina neljännen koululuokan kiihkeään ja syndäntä raastavaan Leonardo DiCaprio -kaipuuseen - tosin tuolloin Leo oli minulle tietenkin Jack(<3). Muistan edelleen, miten hurmioitunut olin James Cameronin ohjaaman Titanic-elokuvan (1997) traagisesta rakkaustarinasta ja kuinka ihailu DiCaprion esittämää Jack-hahmoa kohtaan tuntui suorastaan pakahduttavalta puristukselta rinnassa. Muistan ajatelleeni, että minun täytyy saada tavata Jack! Täytyyhän häneen saada jotenkin yhteys! Selasin ehkä puhelinluetteloa Dawson-sukunimeä etsien…

Faniuteni huipentuma: Sain maksaa monta kissatarraa vaihdossa ”Jack-tarroista”.

(Kuva: Tanja Mustonen)

Tätä tosirakkautta keski noin kaksi päivää, ja myöhemmin se tuntui nololta. Kuka hölmö nyt rakastuu fiktiiviseen elokuvahahmoon, joka (anteeksi spoileri:D) menee vielä kuolemaan tarinan lopussa?! (Vaikka se ovi olisi kyllä TUTKITUSTI kannatellut molemmat: http://www.discovery.com/tv-shows/mythbusters/videos/titanic-survival-results/ ; http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000547151.html :D) Jackiin hullaantuminen tuntui siis pitkään jäävän ainoaksi kosketuksekseni todelliseen fanittamiseen, tai niin halusin itse ajatella. Suorastaan varoin määrittelemästä itseäni minkään faniksi. Kyllähän minä tykkäsin monestakin asiasta ja innostuin seitsämännellä luokalla hetken aikaa jopa identifioitumaan Taru sormusten herrasta -faniksi, mutta muuten minä en mikään hysteerinen fani omassa mielessäni ollut.

Viime vuoden lokakuussa matkustin bussilla Helsingistä kohti kotia, ja edellisenä iltana koettu Haloo Helsingin! Hartwall Arenan konsertti pyöri kiinteästi mielessäni. Yhtyeen viimeistä konserttia ennen vuoden mittaista taukoa oli odotettu innolla, ja konsertin alun odottava tunnelma keskellä täpötäyden areena permantoa tallentui elävästi muistoihini. Tein bussimatkalla intensiivistä tiedonhakua ja yritin kovasti löytää yhtyeen jäsenten yhteystietoja, jotta voisin kiittää heitä henkilökohtaisesti hienosta konsertista. Olisin niin kovasti halunnut erottua niistä sadoista muista, jotka eivät viitsineet nähdä sen enempää vaivaa kuin postata koruttoman kiitoksen bändin yleiselle Facebook-sivulle. Ja olihan toki erittäin todennäköistä, että Suomen suosituimman pop rock -yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset puhelinnumerot löytyisivät Fonectasta…

Ihana Haloo Helsinki! (Kuva: Tanja Mustonen)

Vasta juuri nyt tätä blogipostausta kirjoittassani huomaan, kuinka samanlaisia tuntemuksia Titanicin Jack ja Haloo Helsingin! konsertti minussa oikeastaan herättivät. Molemmat saivat nimittäin aikaan palavan tarpeen päästä ilmaisemaan ihailu suoraan sen kohteelle, jotta juuri minun ihailuni erottuisi jollain tapaa koko muusta suuresta fanijoukosta. Ero 10-vuotiaan ja 24-vuotiaan minäni välillä ei siis näytä tässä suhteessa olevan järin suuri. Erona ”noloa Jack-episodia” seuranneeseen ajatusmaailmaan on kuitenkin se, että nykyisin identifioidun avoimesti monenkin eri asian faniksi! Haloo Helsinki! -yhtyeen ohella fanitan muun muassa Harry Potteria, Game of Thronesia ja  Disneyn animaatioita. Nykymaailmassa fanius on nörttiyden ohella valtavirtaistunut niin, että karkeasti yleistäen jokaisen voidaan sanoa fanittavan jotakin.

Tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa (17.3.2016) Juha Riihimäki kirjoittaa, että fanittaminen on siirtynyt osaksi myös aikuisten maailmaa. Myöskään fanikulttuuri ei ole enää nykypäivänä varattu vain lapsille, vaan Riihimäen haastattelema psykologi Mikael Saarinen huomauttaa, että ”[k]eski-iässä ja vanhempana fanitus on leikkiä, irtiottoa arjesta. Se saa sisäisen lapsen pysymään hengissä.” Lapsellisuuden ja leikillisyyden nivoutumista osaksi aikuisten maailmaa pohdin laajemmin myös edellisessä, jo ennen Riihimäen artikkelia kirjoittamassani, postauksessa.

Nörttiyden ohella myös fanius on osaltaan kantanut tiettyä stigmaa. Fanit on leimattu sukupuolittuneen jaon mukaan stereotyyppisesti joko pakkomielteisiksi yksilöiksi (miehet) tai hysteerisiksi joukoiksi (naiset). Edelleen sanasta ”fani” tulee monelle mieleen kirkuva ja hurmoksellinen ihailijajoukko, mutta tällaiseen fanikuntaan kuulumista ei nykymaailmassa tarvitse enää hävetä tai peitellä. Vaikka fanius on siis nörttiyden tapaan valtavirtaistunut ja jokainen fanittaa vähintään yhtä artistia tai tv-sarjaa, koetaan ”fanitus” kuitenkin vielä usein varsin voimakkaana käsitteenä. Eivätkö fanit ole niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan eturivin paikkoja suosikkiartistinsa jokaiseen konserttiin jo viikkoja ennen varsinaista showta? Tai niitä, jotka osaavat ulkoa kaikki elokuvan vuorosanat, muistavat massiivisen kirjasarjan juonen yksityiskohdat, tuntevat elokuva-adaptaation tuotannon taustat ja ovat aktiivisesti mukana faniyhteisön toiminnassa? Jos nuo edellä kuvatut ovat faneja, niin keitä sitten ovat ne, jotka saapuvat suosikkibändinsä konserttiin maltillisen tylsästi vasta ”normaaliin” aikaan pari tuntia etukäteen, tai jotka katsovat kyllä Lotr-trilogian pidennetyt elokuvaversiot vuosittain läpi, mutta Sormuksen sodan vaiheiden muistaminen tuottaa tuskaa? Faneja kaikki yhtälailla, vastaan minä, mutta joku muu saattaa olla toista mieltä; faniyhteisöllä on nimittäin (ikävä kyllä) valta sulkea ”väärät fanit” ulkopuolelle. Vaikka fani-identiteetti on faniuden tärkein tekijä, niin erot ja eronteko ovat fanikulttuurissa tärkeitä. Tämä ristiriita on mielestäni koko fani- ja nörttikulttuurin suurin ongelmakohta, ja saman huomion onkin tehnyt hyvin moni muukin kurssilainen.

Faniuteen liittyy kuitenkin ihailun intensiteetistä riippumatta tietynlainen aktiivinen toiminta ja tuottavuus. John Fisken artikkelin ”The Cultural Economy of Fandom” (1992) mukaan fanikulttuuriin liittyvä tuottavuus voidaan jakaa kolmeen toisiinsa limittyvään osa-alueeseen. Ensimmäisenä Fiske puhuu semioottisesta tuottavuudesta, joka on fanikulttuurin lisäksi leimallista laajemmin koko populaarikulttuurille. Semioottinen tuottavuus viittaa siihen, että erilaisten kulttuurituotteiden pohjalta luodaan sosiaalista identiteettiä ja rakennetaan sosiaalista kokemusmaailmaa. (mt. 37.) Ymmärrän Fisken ajatuksen niin, että esimerkiksi Haloo Helsinki! -fanit tuottavat ja pitävät yllä yhtyeen inspiroimina tietynlaista ”peace and love” -kulttuuria, jonka omaksuminen on selkeä osa Haloo Helsingin! fanitusta.

Toisena tuottavuuden lajina Fiske mainitsee ilmaisevan tuottavuuden, johon kytkeytyvät paitsi julkilausutut keskustelut fanituksen kohteelle annetuista merkityksistä, myös esimerkiksi idolia mukaileva hius- tai pukeutumistyyli (Fiske 1992, 37-38). Vaatetuksella voi myös helposti ilmaista kuuluvansa osaksi tiettyä faniyhteisöä:

(Kuva: Tanja Mustonen)

Viimeisenä Fiske kuvaa kenties tunnusomaisimpana pidettyä faniuteen liittyvää tuottavuuden lajia eli tekstuaalista tuottavuutta, joka pitää sisällään fanituotannon aina fanifiktiosta ja fanivideoista fanitaiteeseen. Fanit voivat paitsi tuottaa omia ja aivan uusia tekstejä fanituksen kohteen inspiroimina mutta osallistua myös alkuperäisen tarinan tuottamiseen. (Fiske 1992, 39 - 41.) Esimerkiksi nyt jo uransa lopettanut suomalainen pop rock -yhtye PMMP otti fanit mukaan viralliselle musiikkivideolleen. Myös ikisuositusta Salatut elämät -tv-sarjasta on tekeillä nettisarja, jonka tekemiseen fanit pääsevät mukaan.

Fanius ei siis tuottavuuden näkökulmastakaan vaadi välttämättä oman fanisarjan julkaisemista YouTubessa tai aktiivista fanifiktion julkaisemista faniyhteisön keskustelupalstalla. Tuottavuus voi yhtä hyvin olla ideoligian ammentamista fanituksen kohteesta ja sosiaalistumista faniyhteisöön fanipaidan avulla. Faniyhteisöt voivat affektiivisina joukkoina olla hyvinkin kurinalaisia ja raadollisia, ja haluaisinkin viimeisen postaukseni  päätteeksi toistaa vielä tässäkin blogissa useaan otteeseen julki tuodun muistutuksen: faniuden kuuluisi perustua iloon ja positiivisuuteen, ei ”väärin fanittavien” osoittelemiseen. Osoitan seuraavat Haloo Helsinki! -yhtyeen lyriikat kaikille enemmän tai vähemmän intomielisille faneille:

Me ollaan samaa tuhkaa,

samaa kevyttä ilmaa,

joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt.

(Haloo Helsinki!: ”Vihaan kyllästynyt”, albumilta Kiitos ei ole kirosana,  sanat: Elli Haloo)

Lähteet:

Fiske, John, 1992: ”The Cultural Economy of Fandom”. Lewis, Lisa A. (toim.), Adoring Audience. Fan Culture and popular Media. Routledge: London, Great Britain.

Välisalo, Tanja, 3.2.2016: Fanituotanto. Luento Jyväskylän yliopistolla.

"Tulen tarvitsemaan tätä Sephiroth-figuuria vielä joskus!!" : Fanikrääsän omistaminen ja siitä luopuminen

Olin todella kova “Japani-ernu” vai pitäisikö sanoa Otaku teinivuosinani (noin 13-15 vuotiaana). Kuuntelin j-rock ja j-pop musiikkia, katsoin animea päivittäin, luin mangaa ja pelasin runsaasti japani ropeja (tai oikeastaan lähinnä Final Fantasy:ä ja Kingdom Hearts:ia). Otin paljon vaikutteita japanilaisesta visual kei-kulttuurista pukeutumiseeni sekä muihin ulkonäöllisiin aspekteihin (käytin paljon mm. värillisiä circle lens:ejä jne.) ja tapasimme samanhenkisten ihmisten kanssa miiteissä, coneissa ja basically juttelimme omasta japani-harrastuksesta sekä olimme muuten vain super “kawaii”. Keräsin paljon kaikkea japani popkulttuuri-krääsää, esimerkiksi action figuureja peleistä, julisteita sekä pehmoleluja. Olin todella vannoutunut japanilaisen popkulttuurin fani ja/tai nörtti, miten sen nyt haluaakin sanoa.

Kuitenkin elämässäni on ainakin tyylillisesti ollut useampia “kausia”, jolloin vaatetyylini ja ulkonäköni kokee suuria muutoksia, yleensä riippuen kiinnostuksenkohteistani sinä aikana. Se varmasti on aika normaalia teini- ja nuoruusiässä, että etsii itseään eikä oikein tiedä, mikä on se oikea paikka, tyyli tai kiinnostuksenkohde itselleen. Minulla “ernu-vaihe” (sitä mitenkään vähättelemättä, tällä nimellä itseäni kutsuin silloin) kesti noin 3 vuotta. Sen jälkeen vaihdoin tyyliäni pikku hiljaa neutraalimmaksi ja ehkä ns. valtavirran mukaisemmaksi. Silloin jäi kyllä moni muukin japanin popkulttuuriin liittyvä harrastaminen vähille: en lukenut enää juurikaan mangaa, katsellut animea tai keräillyt japani rompetta. Uskon harrastuksen loppuneen ehkä juuri siihen, kun lukio alkoi ja elämääni tulvi niin paljon uusia asioita, että oli vaikea jäädä aloilleen. Ainoa asia, joka jäi silloin elämääni jäljelle “ernu-vuosilta”, oli videopelien pelaaminen sekä kaikki japani-tavarat/krääsät sekä vaatteet, jotka olin ostanut. Ne ovat minulla yhä tallessa.

Nykyään olen palannut japani-harrastuksieni juurille jollain tasolla. En tosin aivan samoissa mittakaavoissa, mitä joskus teinivuosinani: katson animea silloin tällöin ja opiskelen japanin kieltä/kulttuuria.

En sen enempää halua puhua omista teinivuosistani ym. Vaan pohdin pikemminkin nörtti-tavaroita, fani-tuotteiden ostamista, niiden ostomotiiveja sekä niistä luopumista. Itse en ole vielä tänäkään päivänä luopunut omista nörttitavaroistani (muutamaa puseroa sekä creepers-kenkiä lukuun ottamatta), vaan pidän niitä visusti tallessa äitini luona sekä varastossa (jostain kumman syystä).

Kaikkien ernu-tavaroiden hamstraus oli mielestäni tosi coolia silloin teinivuosina. Olin aikamoinen materialisti ja minun oli saatava mahdollisimman runsaasti lempi animeni tai suosikki j-rock tai -pop bändin fanikrääsää. Silloinkin kaiken sen fanikrääsän ja tavaran tarkoitus oli luoda huoneeseeni erittäin Otaku-esteettinen-tunnelma (heh), joka oli lähinnä itseäni varten, koska vain harvat ernu-ystäväni kävivät luonani silloin.

Jälkeen päin olen miettinyt, miksi hamstrasin kaikkea sitä fanitavaraa/ ernukrääsää niin helvetisti? Mitä tein kaikella sillä materialla, jotka vain olivat hyllylläni pölyttymässä omien silmieni alla? Ja miksi tavaroista luopuminen on ollut minulle erittäin vaikeaa?

Vaatteet sekä asusteet ymmärrän paremmin: halusin ulkoisesti näyttää muille, mistä olin kiinnostunut sekä luoda tällä tavoin omaa identiteettiäni ja ehkä saada muut huomaamaan minut valtavirrasta. Plus tietenkin pidin siitä, miten pukeuduin sekä kaikista vaatteistani, koska ne olivat mielestäni tyylikkäitä. Osasta vaatteista luopuminenkaan ei tuntunut niin pahalta tai oudolta, ehkä siksi, että  pukeutumistyylini oli muuttunut ennenkin kasvaessani vanhemmaksi.

Tavaroista sen sijaan en ole vieläkään pystynyt luopumaan, enkä tiedä lainkaan miksi. Ehkä koen aina ne näkiessäni suurta nostalgian tunnetta ja mieleeni tulvii mukavia muistoja  nuoruusvuosiltani? Ehkä tunnen, että ne ovat vieläkin osa minua tai identiteettiäni jollakin tapaa vieläkin? Muistelen kyllä kaihoisasti sitä, kun äitini antoi Creepers-kenkäni perhetuttumme tytölle. En ollut käyttänyt kenkiä moneen vuoteen, mutta silti minut valtasi jotenkin kaiho sekä ikävä melkein loppuun kulutettuja kenkiä kohtaan. Ehkä pelkään myös sitä, että sama käy, jos luovun muistakin nuoruusvuosieni fani-/nörtti-tavaroistani.

Tavaroiden kerääminen silloin sai kaiketi oloni tuntumaan hyväksi, kuten materialla on yleensä tapana. Oli se sitten mitä mieleistä materiaa tahansa: vaatteita, koruja, antiikki-esineitä tai fani-tavaraa. Tuntui hyvältä omistaa jotain, mistä ystäväni olivat ehkä kateellisia tai minkä avulla sain juttelemisen aihetta. Tavaroilla oli minulle kyllä myös itseisarvo, ne olivat tärkeitä ehkä vain sellaisenaan hyllyllä, koristamassa huonetta ja ilahduttamassa minun silmääni.

En tiedä, tulenko koskaan luopumaan kaikista sadoista mangoistani, muutamasta action figuuristani ja kaikesta muusta romppeesta, joita silloin ernu-aikanani keräilin. Vaikka en enää niitä käyttäisikään tai laittaisi esille koskaan. VAIN AIKA NÄYTTÄÄ MITÄ ON TULEVA.

Onko teillä ollut samoja tuntemuksia? Oletteko olleet joskus "super faneja/nörttejä" ja menneet sen vaiheen ohi? Omistanut fanikrääsää ja luopunut siitä/ voinut olla luopumatta?

P.S. tämä on neljäs tekstini, siksi jätin sen hieman lyhyemmäksi :E

Ei taas. Päättyisi jo. Miksi se ei pääty? Anna sen päättyä jo!

 Kuvailen nyt tunne tilan, siihen kuuluu pitkästymistä, hiukan täydellistä kyllästymistä, turhautumista ja täyttä ärtyneisyyttä. Se tunne löytyy tietokoneen ääreltä viikon odottamisen jälkeen, jossain tapauksissa odotus on hiukan pidempikin. Tämä tunne toistuu viikosta toiseen ja pahimmillaan kuukauden tai enemmän. Silti, et voi antaa periksi, sillä turhautuminen ei liity käsillä olevaan fanittamisesi kohteeseen vaan siihen, mikä tuntuu pakolla tulevan sen mukana ja joka on pitkä kuin nälkävuosi. Samalla se on juoneltaan niin ohut, että osaat ennustaa tarpeeksi monen kärsimyksenkauden jälkeen kaiken, mitä koko juonikaaressa tapahtuu.

 Osa on jo tässä vaiheessa arvannut mistä on kyse. Voin paljastaa puhuvani animesta ja ilmiöstä, joka kuuluu pitkiin animesarjoihin. Nimitys on filleri. Termiä voi käyttää laajemminkin mutta rajaan sen tässä sen merkityksiin sellaisten animesarjojen kuin Naruto ja Bleach kohdalla. Pari sanaa itse sarjoista, joita käytän esimerkkeinä. Ne kuuluvat Japanin popkulttuuriin ja ovat länsimaissa tunnetuimpien anime- ja mangasarjojen joukossa. Manga, japanilainen sarjakuvagenre, on kummankin animesarjan pohjalla. Kummankin sarjan suuri suosio maailmalla ja ennen kaikkea Japanissa on taannut Naruton kaltaisille mangasarjoille animaatio sovituksen lisäksi tiiviin fanikunnan. Naruto ja Bleach ovat massiivisia erilaisten medioiden ja fanikulttuurin keskittymiä jo itsessään. En ota One Piece manga/anime sarjaa esimerkiksi fillereistä puhuttaessa, koska sen fanikuntaa on siunattu hyvin vähällä fillerillä verrattuna kahteen edellä mainittuun. One Piece, on Japanin näkökulmasta suurin näistä kolmesta sarjasta ja suosituin kotimaassaan. Naruto on länsimaissa hiukan edellä, perustuen mitä olen lukenut Suomessa julkaistavaa Anime-lehteä ja Naruton ja Bleachin oheistuotteet ja DVD-julkaisut ovat löytäneet tiensä nopeammin tänne. Suosion alleviivaaminen on tarkoituksellista tässä. Se on yksi syy fillereille, mikä omassakin kaveripiirissä, itsestä puhumattakaan aiheuttaa harmia, miedosti ilmaistuna.

Mikä filleri siis on? Yksi tapa määritellä on, että se on juonikaari, jakso tai yksi osa animesarjassa, jota sen alkuperäisteoksesta, mangasta ei löytynyt. Tärkeää on huomioida, että yleensä fillereiksi kutsutaan vain sellaista sarjanjuoneen lisättyä materiaalia, joka ei liity itse alkuperäisjuoneen millään tavalla. Fillerijuonikaaret tuntuvat aina olevan enemmän tai vähemmän täysin irrallisia ja ”turhia” tapahtumia, jotka eivät tuo sarjaan mitään uutta. Ne voivat esimerkiksi heittää hahmot johonkin sellaiseen tilanteeseen, jonka kaava ja opetus, koko läpikäynnin teema, on sama kuin pääjuonen jokin aiempi tapahtuma. Niissä voidaan hypätä aikajanalla taaksepäin aivan kesken jonkun pääjuonen suuren tapahtuman ja käydä läpi sarjan hahmojen jokapäiväistä elämää. Ennen kaikkea, ne rikkovat pääjuonen kuljetuksen ja pysäyttävät sen tapahuvat ja vievät katsojan seuraamaan jotain, minkä pääpiirteet parin fillerijuonikaaren jälkeen pystyy arvaamaan.

Miksi animesarjoissa sitten niitä on? Luulisi, että fanijoukko harvenee jos tarinan kuljetus pysähtyy jatkuvasti tiiliseinään. Miksi viitsin seurata tätä? Sitä yritän tässä avata. Ensin on sanottava puolustuksen sanat. Fillereiden olemassaololle on mekaanisia syitä. Naruto ja Bleach, tosin Bleachin animesovitus on loppunut, mutta silloin kun sitä vielä julkaistiin myös animaationa, ovat genrensä pisimpiä teoksia. Lukuja kertyy Narutolle, nyt sen päättymisen jälkeen, kokonaista seitsemänsataa. Luulisi, ettei juoneen tarvitsisi lisätä mitään ainakaan pitkittämään sitä, mutta suosio on saanut sarjan tekijät, minun luuloni mukaan, jatkamaan sarjaa ylimääräisellä sisällöllä. Anime jatkaa valtavan sarjan rahamyllyn pyöritystä vielä mangan päättymisen jälkeen. Kun Masashi Kishimoton Naruto mangana oli vielä kesken, syntyi minusta hiukan vähemmän epäilyttäviä syitä lisätä tarinasta irtonaisia juonikaaria. Animesovitus sarjakuvalle saa mangan julkaisutahdin todistetusti hyvin nopeasti kiinni. Näin kävi Naruton jälkeen Bleachille ja niin on käymässä myös One Piecelle, tosin sen animesovituksen tekijät ovat saavuttaneet pieniä ihmeitä, sillä fillerijaksoja on sarjan pituuteen nähden olemattomasti. Narutosta ja Bleachista ei voi sanoa samaa, kumpikin on lyhyempi kuin One Piece ja välillä tuntuu, että puolet animen mitasta koostuu jaksoista, joilla ei ole kiinnityspintaa mangaan. Tätä ei voi auttaa jos animesovitus ei voi julkaista sisältöä, joka ei ole vielä tullut ulos mangana. Tämä on vuosia jatkuvien sarjojen mangaan perustuvien animejen helmasynti, voisi sanoa.

Naruto, Bleach ja One Piece kuuluvat shonen-genreen. Se tarkoittaa Japanissa teini-ikäisille ja hiukan nuoremmillekin pojille suunnattua mangaa, joka keskittyy taisteluihin ja ystävyyssuhteisiin. Narutossa taistelevat ninjat, Bleachissä vapaasti kääntäen ”kuoleman henget tai kuolemanjumalat” ja One Piecessä merirosvot. Tämä genre on iskenyt kuitenkin läpi koko maailman, niin poikien kuin tyttöjenkin ja aikuisten joukossa. Se on täysin oma lukunsa ja aiheensa ja genrekuvauksestani on varmasti monella sanomista. Lyhyesti voi ilmaista, että nämä sarjat ovat jotakin, minkä äärellä sukupolvi on kasvanut. Ne ovat ilmestyneet sen verran kauan. Naruto alkoi ilmestyä Japanissa, Weekly Shonen Jump-lehdessä vuonna 1999 ja päättyi 2015. One Piece ilmestyy edelleen animena ja mangana, Bleach mangana.

Minua kiinnostaa fanikunnan sitkeys fillerikuorman alla. Itse olen seurannut mangaa Naruton ja Bleachin kanssa, joten olen välttynyt suurimmalta murheelta mutta osa faneista seuraa vain animesovitusta ja joutuu luovimaan fillerisuon yli odotellessaan juonen jatkumista. Välillä tekisi mieli kysyä, että miksi valituksesta huolimatta fillerit katsotaan ja animea seurataan uskollisesti jaksosta toiseen, vaikka manga ilmestyy animenlailla kerran viikossa. (Animesarjan tekijät filleräitä lisäillessään yleensä odottavat animen kanssa sen verran pitkään, että manga saa jonkun verran etumatkaa ennen kuin animessa itse pääjuoni jatkuu.) Narutoa, ja Naruto Shippuudenia, joka oli Naruton jatko-osa hahmojen varttuessa, en ole animena katsonut fillerien takia koskaan päästä päähän, vaikka voin väittää olevani sarjan fani. Uskollisimmat tekevät sen ja enemmänkin, sillä animea ei ole vielä katsottu hyväksi lopettaa, koska suosio ei ole täysin laskenut mangan päättymisen jälkeen. (Tai näin kuvittelen.)

Tästä näkee miten fanikulttuuri ja fanien olomassaolo vaikuttaa pitkään julkaistaviin teoksiin, ainakin shonen-mangan ja animen jättiläisten kohdalla. Niiden ympärille rakentuu maailma, josta fanit eivät halua päästää irti kymmenen vuoden seuraamisen jälkeen, vaikka juoni on alkuperäisteoksessa tullut päätökseensä. Bleachin ja One Piecen kohdalla en tiedä tapahtuuko tätä, kumpikin on erilainen tapauksensa, sillä Bleachin animesovitus jätettiin kesken ja One Piece mangan loppua ei ole näköpiirissä. Tietyssä mielessä tätä kautta ymmärrän, miksi Naruto jatkuu fillereillään edelleen. Vaikka en voi sanoa, että olen seurannut koko lapsuuteni Narutoa, mutta silti oli hyvin outoa neljänvuoden fanituksen jälkeen viimein lukea se viimeinen luku. Osa jokaviikkoisesta rituaalista hävisi kertaheitolla. Ehkä se on se syy miksi erinäisen hampaiden kiristelyn käy läpi, se vain kuuluu välillä tähän fanin elämään, tämän maailman äärellä. On se silti raivostuttavaa!

What? OTAKU is evolving! - Nörtti-identiteettini kehittyminen lasten animeista scifiin

Nörttikulttuurin kurssi on saanut varmasti monet meistä miettimään omaa nörtti-identiteettiämme. Itse en nuorempana luokitellut itseäni nörtiksi, sillä minulla on nörtin käsitteestä melko kielteinen mielikuva. Esimerkiksi ajattelin, että nörtit ovat erityisen taitavia käyttämään tietokonetta, mutta sosiaalisilta taidoiltaan aivan surkeita ja muutenkin epäsiistejä ja jopa luotaantyöntäviä. Miten ihmeessä pidän nörtin mainettani nyt hyvänä asiana?

Olen ollut pienestä saakka hyvä koulussa, ja sain kuulla hikari-, hikke- ja hikipinko-huutoja aina tasaisin väliajoin, varsinkin yläasteella. Erityisesti 8. luokalla ollessani kävin läpi eräänlaista identiteettikriisiä. Olin jo ala-asteella ihastunut Pokémoniin: minulla oli kasapäin keräilykortteja, muutama GameBoy-peliversio, pehmoleluja, ääntelevä Pikachu-figuuri, pattereilla toimiva PokéDex sekä Pokémon-aiheisia marmorikuulia näin muutaman oheistuotteen mainitakseni. Pienessä kyläkoulussamme minua pidettiin outona, kun olin niin innostunut taskuhirviöistä - muut toki katsoivat sarjaa ja omistivat korttejakin, mutta olin kai heidän mielestään turhan innokas fani. Myös Digimon kuului suosikkeihini, ja kun Sub alkoi näyttää sarjaa Magic Knight Rayearth nimellä Taikasoturit, olin jo pikkuhiljaa tunnistamassa itsessäni sisäisen pikku otakun.

Aloin lukea Anime-lehteä heti ensimäisestä tammikuussa 2005 ilmestyneestä numerosta lähtien. Lehdessä olleen ohjeen mukaan väsäsin itselleni oitis kissankorvat. Saman vuoden syksyllä alkoi ilmestyä Time Stranger Kyoko, joka oli ensimmäinen suomeksi käännetty shoujo- eli tytöille suunnattu manga. Se olikin ensimmäinen omistamani manga, ja siitä lähtien olen lukenut kaikenlaista mangaa, ja erityinen suosikkini on Fullmetal Alchemist, jonka alkuperäistä animesovitusta Sub alkoi myöhemmin näyttää. Sitä ennen olin Anime-lehden vinkkien mukaan tutustunut Neon Genesis Evangelioniin, jota myöskin näytettiin Subilla ja mangasovitustakin alettiin julkaista suomeksi. Ei mennyt kuin vajaa vuosi, kun aloitin coneissa käymisen: ensimmäinen conini oli vuoden 2006 Nekocon Kuopiossa ja toinen oli samana vuonna järjestetty Animecon Helsingin Paasitornissa.

Tästä pääsemme takaisin kahdeksasluokkalaisen Terhin identiteettikriisiin. Murrosikäinen ja pian rippikouluun menossa, hyvä koulussa ja kavereitakin oli - sitten olivat ne isosilmäiset tytöt sarjakuvien sivuilla. Minun oli vaikea luovia pienehkössä yhteiskoulussa, jossa oli selkeä jako suosittuihin ja syrjittyihin oppilaisiin. Jäin monille mieleen sanavalmiudestani ja tuntiaktiivisuudestani jo 7. luokalla, joten en voinut olla osa harmaata massaa. Persoonallisuus pisti joillekin silmään, ja pientä koulukiusaamistakin tapahtui silloin tällöin.

Tuskailin aikani, mutta viimeistään ysiluokalla tulin sinuiksi itseni kanssa. Aloin myös käydä erään kaverini kanssa keskustassa mangakerhossa, ja jatkoin siellä käymistä lukion loppuun asti. Päätin olla ylpeä animeharrastuksestani, jota pystyi perustelemaan aikuisille päihteettömyyden nojalla (siinä vaiheessa kaikki Suomen animetapahtumat olivat ehdottoman päihteettömiä). Lisäksi mangakerhossa ja coneissa käydessäni koin kuuluvani joukkoon ja sain samanhenkisiä ystäviä. Myös rippikoulussa oli voimaannuttava kokemus ystävystyä erään silloisen mangakerholaisen kanssa. Iltaisin luimme mangaa ja pelasimme pariin otteeseen myös Duel Mastersia.

Lukioaikana animea tuli katsottua ja mangaa luettua, ja säännölliset coneissa käynnit toivat mukanaan innostukseen cosplayn maailmaan. Pukeuduin mielelläni suosikkihahmoikseni erityisesti Fullmetal Alchemistista ja Neon Genesis Evangelionista. Mangakerhosta tutuista kavereista kehkeytyi minulle edelleen tärkeitä sydänystäviä, joita tapaan säännöllisesti eri paikkakunnilla sijaitsevistä opiskelupaikoista huolimatta.

Mutta miten otakusta tuli nörtti? Päästyäni opiskelemaan yliopistoon syksyllä 2011 animen katsominen väheni ja mangaankaan ei ollut niin paljoa varaa. Innostuin BBC:n Uudesta Sherlockista, ja aloin käydä sarjan suomalaisen Facebook-faniryhmän miiteissä. Olin niin uppoutunut Sherlockin maailmaan, että Tumblrin dasboardini alkoi täyttyä animen ja mangan sijaan Sherlockin ja Watsonin seikkailuista, kuten myös Doctor Who-aiheisista päivityksistä. Sattuikin sopivasti, että keväällä 2012 Yle alkoi näyttää Doctor Who'n uutta versiota vuoden 2005 jaksoista alkaen. Olin tietenkin heti koukussa, sillä seikkailuntäyteiset ja jännittävät anime- ja mangasarjat olivat Tumblrin ohella kasvattaneet minua Tohtorin erikoiseen maailmaan. Keväällä 2013 kävin ensimmäisessä Doctor Who Finland -nimisen Facebook-ryhmän miitissä Tampere Kupliissa, ja miittailtua on tullut sekä Sherlockin että Doctor Who'n osalta melko säännöllisesti.

Otakusta kehittyi siis hiljalleen Sherlockin avittamana ja Doctor Who'n viimeistelemänä nörtti. Poikaystäväni löysin Doctor Who Finlandin kautta, ja hänen kauttaan löysin Fireflyn, joka lisäsi kiinnostustani scifiin entisestään. Fanituotteista olen ostanut eniten fanipaitoja, joita käytän ahkerasti (pyrin laittamaan jokaiselle luentokerrallekin jonkin paidan). Olen korostuneen sosiaalinen otaku ja nörtti, joka harrastaa cosplayta ja viihtyy coneissa. Käytän myös aikaa internetissä ja fanifiktiota on tullut sekä luettua että kirjoitettua. Videopelit ovat osa nörttimäisiä harrastuksiani, ja Steam-yhteisön myötä pelaamiseni määrä on kasvanut: yhteisöllistäkin pelaamista on, ja vaikka putkeen ei tule pelattua yhtä paljon kuin Pokémonia tai muita käsikonsolipelejä, on pelaamiseni Steamin myötä säännöllistynyt. Nyttemmin olen kavereiden kautta löytänyt osu!-nimisen rytmipelin, jota tulee hakattua myös paljon. osu!:a voi pelata vaikka yhden musiikkikappaleen päivässä, joten se ei vie yhtä paljon aikaa kuin Pokémonien kouluttaminen.

Faniuden ja nörttiyden ulottuvuus on elämässäni niin laaja, että joskus koen vaikeaksi sulkea niitä pois omasta identiteetistäni. On minulla toki muutakin elämää, mutta nörttiys toisaalta määrittelee minua: innostun helposti, hankin paljon tietoa minua kiinnostavista asioista ja suhtaudun tunnollisesti minulle tärkeisiin asioihin. Eroan kuitenkin merkittävästi ensimmäisellä luennolla mainitun McCain, Gentile & Campbellin (2015) kyselytutkimuksen tuloksista: en ole niinkään taipuvainen eskapismiin, sillä vaikutan esimerkiksi poliittisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä. Toki olen luova ja ajoittain masennukseen taipuvainen, mutta en pidä itseäni narsistina tai fantasiamaailmoihin uppoutuvana yksilönä. Mutta toisaalta politiikassa narsismista saattaisi olla hyötyäkin...? Tai sitten ei.

Kaiken kaikkiaan nörttikulttuurin kurssi on opettanut minulle paljon nörteistä ja faneista ylipäätään, mutta samalla myös minusta itsestäni. Olen saanut käyttööni uutta tietoa, jota olen soveltanut oman identiteettini tietoista käsittelyä. On ollut hauskaa käsitellä omaa kehitystä fanista ja otakusta nörtiksi ehkä hieman akateemisestikin.

Congratulations! Your OTAKU evolved into GEEK!

Mitenkäs te muut? Millainen on teidän kasvutarinanne. Olkaa valmiina, sillä tulen myös kommentoimaan vastaavia identiteettipohdintojanne, kunhan salimerkkini riittävät!

Lähteet:
http://myanimelist.net/
https://fi.wikipedia.org/
http://animelehti.fi
http://nekocon.fi
http://animecon.fi
http://www.wizards.com/default.asp?x=duelmasters,,en
http://store.steampowered.com
http://osu.ppy.sh

McCain, J., Gentile, B., & Campbell, W. K. (2015). A Psychological Exploration of Engagement in Geek Culture. PloS one, 10(11), e0142200.

Nuortenkirjallisuutta, faniutta ja voimaa

Tiedättekö sen valtaisan ilon tunteen, joka syntyy kun löytää toisen ihmisen, joka on yhtä innostunut lempikirjastanne? Molempien silmät alkavat loistaa ja samassa keskustelu muuttuu valtaisaksi kysymystulvaksi. Kumpikin tahtoo kokeilla kepillä jäätä ja selvittää, miten fanituksenne kyseistä kirjaa kohtaan mahdollisesti eroaa toisistaan. Onko toinen toisen vihaaman hahmon pauloissa vai oletteko vain yksinkertaisesti tyytyväisiä siitä, että kirja on luotu? Onnellisimmassa tapauksessa se yhteys, joka sillä hetkellä muodostuu välillenne, lähentelee sanatonta ymmärrystä. Teillä on jokin yhteinen asia, josta voisitte puhua tuntikausia. Se on kuin salaisuus, joka yhdistää teitä ja sitä fanius parhaimmillaan mielestäni on. Se on ihmisiä yhteen liittävä voima. Voima, joka saa ihmiset tuntemaan. Valitettavasti fanien kokoontuminen yhteen ei välttämättä tarkoita sitä, että kaikki kukat saisivat kasvaa vapaasti. Intohimojen kohtaamiset eivät aina suju sulassa sovussa ja törmäykset ovat 

taattuja.

Kuva: Miia Nurmilaakso 

Lukuisten eri kirjasarjojen fanit ovat mielestäni yksi vahvimmista faniuden voiman ilmentäjistä. Tuskin on olemassa kirjaa tai kirjasarjaa, joka olisi kohonnut maailman tietoisuuteen ilman fanejaan. Lisäksi yhä useampi elokuva on filmatisointi jostakin menestyskirjasta.

Erityisesti nuortenkirjallisuuteen liittyy voimakas ja laaja fanikulttuuri, joka ajoittain räjähtäessään täyttää jopa massahysterian kriteerit. Esimerkiksi viime vuosina -ansiokkaiden fanien toimesta- nuortenkirjallisuudesta ovat nousseet koko maailman tietoisuuteen Nälkäpeli-ja Divergent-kirjasarja ja Tähtiin kirjoitettu virhe-romaani. Kirjat ovat saaneet rinnalleen elokuvia ja suuren määrän oheistuotteita. Myös tapahtumia, jotka keräävät kirjojen fanit yhteen järjestetään yhä jatkuvasti, vaikka varsinaisten kirjojen julkaisusta on jo vuosia aikaa. On siis täysin oikeutettua kysyä, että miksi juuri nuortenkirjallisuuden fanien voima on niin valtava? 

Mielestäni yksinkertaisin selitys on se, että nuortenkirjojen fanit ovat iältään usein 15-24 vuotiaita nuoria internetin maailmassa ennakkoluulottomasti toimivia ihmisiä. Heillä on kova tarve kuulua johonkin ryhmään ja löytää samanhenkisiä ihmisiä ympärilleen. He kuluttavat ja luovat fanituotantoa eri sosiaalisten medioiden kautta päivittäin ja luovat itselleen näkyvyyttä. He keskustelevat ja väittelevät internetissä fanituksensa kohteesta huomattavasti aktiivisemmin kuin esim. suurten klassikkojen ystävät. Eikä aktiivisuus internetissä ole edes mielestäni se suurin ero, sillä suurin ero on keskustelun tavassa. Riitaa, rakkautta ja draamaa ei nuortenkirjallisuuden faniyhteisöistä puutu.

On erikoista, että nuortenkirjallisuus on saanut usein vähemmän arvostusta osakseen faniyhteisöissä ja kirjamaailmassa kuin esimerkiksi aikuisten- tai lastenkirjallisuus. Monet nuortenkirjat nähdään todellisuuspakoisten ihmisten viihdykkeeksi tai ns. naisten kioskikirjallisuudeksi. Tämän vuoksi nuortenkirjojen lukija kokee usein tarvetta peitellä lukuharrastustaan, sillä useissa faniyhteisöissä tietyt kirjat katsotaan noloiksi. Yksi esimerkki ”nolona” pidetystä kirjasarjasta on Stephenie Meyerin käsialaa oleva Twilight, josta Susanna ja Lotta jo kirjoittivatkin täällä. Epäilen, että nuortenkirjallisuuden arvostuksen puute juontaa osittain juurensa myös siitä, että nuortenkirjallisuudesta ovat aikaisemmin kirjoittaneet esim. valtakunnallisiin lehtiin pääasiassa aikuiset, joilla on saattanut olla vaikeuksia ymmärtää nuortenkirjojen maailmaa ja päähenkilöitä.  Nykypäivänä nuortenkirjojen arvostus on kuitenkin ehdottomasti nousukiidossa, kiitos Harry Potterin kaltaisten, ikärajoja ylittävien kirjasarjojen. Lisäksi arvostuksen nousuun on varmasti vaikuttanut nuortenkirjojen saama näkyvyys ympäri maailmaa, sillä viime vuosina menestystä niittäneet nuortenkirjat ovat parhaimmillaan luoneet varsinaisia buumeja. Velhot, vampyyrit ja erilaiset dystopiat ovat tulleet tutuiksi yhä laajemmalle yleisölle.

Jos aikuiset eivät aikaisemmin kokeneet voivansa lukea nuortenkirjoja niin tänä päivänä yhä useampi aikuinenkin tarttuu genren kirjallisuuteen. Mutta mistä aikuisten kiinnostus nuortenkirjoja kohtaan sitten kumpuaa? Voisin tiivistää vastauksen kolmeen sanaan: uteliaisuus, nostalgia ja näkyvyys. Nuortenkirjat ovat faniensa ansiosta niin pinnalla ja osa kulttuuria, että aikuistenkin uteliaisuus herää. Lisäksi nuortenkirjailijoille on jopa tyypillistä, että he luovat itsestään kiinnostavan kuvan ja ovat paljon esillä eri medioissa. Tämä johtunee siitä, että genren kirjailijat ovat faneilleen usein idolin kaltaisia henkilöitä siinä missä esim. elokuvien näyttelijätkin. Heitä ja heidän teostensa hahmoja palvotaan kuin rock-tähtiä, joten kirjamaailmaa ei tarvitse seurata edes kovin tarkasti törmätäkseen heihin. Tästä esimerkkinä voidaan mainita sankan fanijoukon kerännyt kirjailija John Green, joka kirjailijan uransa ohella tekee Youtube-videoita tai Harry Potterin luoja J. K. Rowling.

Nuortenkirjallisuudessa käsitellään aiheita ja kokemuksia, joista nuori lukija uneksii tai johon vastaavasti aikuinen lukija toivoo nostalgiahuumassaan voivansa palata. Seikkailu, yliluonnollisuus, unelmat, rakkaus, tulevaisuus ja vapaus ovat esimerkkejä näistä aiheista. Yksi nuortenkirjallisuuden parhaista puolista onkin mielestäni se, kuinka voimakkaita tunteita se voi saada lukijassa aikaan. Päähenkilöinä toimivat nuoret ihmiset kokevat ja tuntevat jokaisella solullaan. He ovat yleensä hyvin ehdottomia mielipiteissään ja näkevät maailman avoimena. Mitä tahansa voi tapahtua. Kokemukset ja tunteet, joita päähenkilöt käsittelevät ovat heille uusia, mutta sitäkin merkityksellisempiä. Tietynlainen naivius ja henkilöiden kokemattomuus myös lisäävät hauskuutta vanhemmalle lukijakunnalle. Ei sovi myöskään unohtaa, että todellisuuden pakeneminen on aina yksi kirjallisuuden houkuttimista.

Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä nuortenkirjallisuuden fanikulttuurissa on, että suuri osa faneista on tyttöjä ellei oteta lukuun Harry Potterin tai Taru sormusten herrasta kirjojen faneja. Oma näkemykseni on, että sukupuolijakauma nuortenkirjallisuuden faneissa johtuu siitä, että useimmat nuortenkirjallisuuden tarjoamat aiheet mielletään tyttöjä kiinnostaviksi ja markkinoidaan sen mukaan. Asiaan ei myöskään auta se, että nämä tyttöjä villitsevät kirjat arvotetaan alas ja niitä pidetään noloina erityisesti eri fandomeissa. Lisäksi se, että nuortenkirjallisuuteen liittyy nykyään vahvasti mielikuva kiljuvista fanitytöistä luo jo itsessään ennakkoluuloja ja vähättelyä. On itse asiassa melko ristiriitaista, kuinka alhaalle näiden fanien fanitus arvotetaan, kun mietitään heidän fanituksensa voimaa.

Tulevaisuudessa onkin jännittävää seurata, kuinka nuortenkirjallisuuden kenttä lukijoineen kehittyy ja selviää haasteistaan. Tulossa on aikamatkustusta, satuja ja paljon muuta, mutta kuinka kauan kestää, että pinnalle nousee Harry Potterin kaltainen nuortenkirjallisuuden rajoja rikkova kirjasarja? Vaikuttavatko aiheiden muutokset ja kasvava suosio faneihin? Entä voiko näiden fanien voima ja fanituksen määrä vielä tästä kasvaa? Ja jääkö nyt kasvuun lähtenyt arvostus vain kaukaiseksi haaveeksi?