Terveisiä sirkuksesta: "Nää ihmiset elää näin joka päivä!" - Cosplayaajat kulutustuotteina

Olen tässä reilun kymmenen vuoden aikana elänyt monenlaisia vaiheita ja aiheita suomalaisessa cosplay-harrastuksessa ja sen kehityksessä. Mystinen sykli nostaa samat vakioaiheet esiin aina muutaman vuoden välein, ja näin vanhana partana alkaakin huvittaa joka kerta kun harrastajat huolestuvat jälleen aiheesta x, vaikka sama keskustelu on käyty jo turhautumiseen asti. Jokainen ilmiö on aina uusi jollekin, erityisesti harrastuksessa johon ilmestyy joka vuosi uutta, nuorempaa väkeä.

Yksi omista kestosuosikeistani näistä, osin harrastajaväen sisäisistä ilmiöistä on cosplayaajien ällistely ja pällistely harrastuksen ulkopuolella. Media uutisoi aina riemastuttavasti värikkäistä nuorista ja eriskummallisista asuista, ja cosplayaajien nolostunut huokailu tästä. Viime vuosina olen kuitenkin itse alkanut ällistellä kasuaalia hyväksyntää, jolla harrastajat suhtautuvat cosplayaajien kuluttamiseen tuotteina. Cosplay sinänsä on tuote, joskin melko abstrakti sellainen: ei ole varsinaista yksittäistä tuotetta nimeltä cosplay, mutta cosplayn vuoksi myydään paljonkin erilaista tavaraa, käsityötarvikkeista peruukkeihin ja lisämateriaaleihin. Mutta mitä ovat tuotteet, jotka ovat cosplayaajia?

Oikeastaan määrittelyn voisi aloittaa siitä, ketkä ovat näitä tuotteita käyttäviä kuluttajia. Cosplayta voi harrastaa, mutta kaikki cosplaysta nauttivat ihmiset eivät varsinaisesti tee tai käytä pukuja. Miten siis määritellään harrastaja? Voiko cosplayta harrastaa muilla tavoilla kuin omalla kehollaan pukuihin laittautumalla? Tästä olen käynyt monenlaisia keskusteluja, kahvipöydissä ja coneissa. Onko cosplayn harrastamista esimerkiksi cosplay-valokuvaaminen, kilpailujen katsominen, cosplayaajien fanisivuista tykkääminen? Mikseipä voisi olla, jos sen itse mieltää harrastamiseksi. Minä kuitenkin kutsuisin sitä enemmän cosplay-kuluttajuudeksi kuin harrastajuudeksi.

Seuraa visuaalinen mielikuvitusleikki: Kehämäisenä kuviona ajateltuna, cosplay-harrastuksen ytimessä ovat ne, jotka mielletään helpoiten cosplay-harrastajiksi. He muodostavat sen harrastuksen massan, joka mahdollistaa kaiken muun sen ympärillä. Jos kukaan ei tee ja käytä pukuja, ei ole materiaalia kenellekään muulle. Vaikka cosplaysta riisuisi kaiken muun pois, jäljelle olisi jäätävä jonkinlainen lakanavirityksille perustuva tapa pukeutua fiktiivisiksi hahmoiksi. Tai edes aikakausipukuilijat, jos ajatellaan cosplayn määritelmä mahdollisimman laajasti!

Seuraavalla kehällä ovat ne, jotka liittyvät cosplay-harrastuksen toimintoihin jollain tavalla. Olen gradussani määritellyt cosplayn toimintoja konkreettisiin ja ei-konkreettisiin: konkreettisia ovat esimerkiksi pukujen tekeminen, käyttäminen ja niiden valokuvaaminen. Ei-konkreettisia ovat edellämainitut fanisivut, valokuvien jakaminen ja cosplaysta keskusteleminen netissä. Rajanveto on siis: konkreettiset todellisessa maailmassa, ei-konkreettiset netissä. Nämä eivät kuitenkaan ole kovin selkeitä rajoja, sillä molemmat toimintojen lajit ruokkivat toisiaan, ja olisivat osin vajaita tai mahdottomia ilman toisiaan. Molemman lajin toiminnot vaativat muita, osin ytimestä seuraavalla kehällä olevia ihmisiä: conien järjestäjiä, kilpailujen jäjestäjiä, keskustelupalstojen ylläpitäjiä, valokuvaajia. Näistä ihmisistä, jotka tukevat toiminnallaan cosplayn ydintoimintoja, koostuu siis toinen kehä.

Kolmas kehä taas koostuu niistä, joiden toiminta ei suoraan tue ytimen toimintaa. Tällä kehällä asuvat cosplay-kuluttajat. Tällä kehällä cosplay on tuote, jota kulutetaan samoin kuin esimerkiksi elokuvia: cosplayaajien kuvia katsellaan, heidän fanisivuistaan tykkäillään, heille kirjoitellaan viestejä somessa, tunnetuimpien cosplayaajien kohdalla ehkä jopa ostellaan heidän mainostamiaan tuotteita. Cosplay-kuluttajat eivät osallistu ytimen toimintojen tukemiseen, mutta he nauttivat näiden toimintojen tuloksista, kuten kuvista. Heitä varten erilaiset, yllättävätkin nettisivustot kuten Playboy tekevät listauksia kuumimmista cossaajista.

No mutta entäs kun? Niin, eihän tämä kehäpiirrostelma aivan niin yksiselitteinen ole. Kukaan ei pysy omalla kehällään: myös ydinharrastajat katselevat toistensa kuvia, ja valokuvaajat voivat olla cosplayaajia. Jokainen cosplayhin liittyvä ja siitä tietoinen on siis jollain tapaa cosplay-kuluttaja: kaikki katselevat toistensa kuvia, tukevat toimintaa ylipäätään osallistumalla tapahtumiin (jos kukaan ei tule, ei tapahtumia kannata järjestää). Jokainen cosplayta tarkoituksellisesti katseleva osallistuu kuluttajuuteen, ja voi liikkua kehältä toiselle ja sijaita ehkä myös kaikilla samaan aikaan.

Jos kuitenkin katsotaan tarkemmin, että mitä siellä kuluttajuuden kehällä tapahtuu, ja miksi vanhan tädin sielu on siitä niin närkästynyt. Kuluttajuus on vain askeleen lähempänä ydinharrastajaa kuin ns. normo, joka avaa Eteläisen Suomen Uutispostin (lehden nimi muutettu) ja ällistelee värikkäitä nuoria, jotka jälleen kerran valtasivat Niemen (kaupungin nimi muutettu). Kuluttaja taasen tietoisesti etsii cosplay-sisältöä ja nauttii siitä tarkoituksellisesti. Kuluttajuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa, sillä moni cosplayaaja tuotteistaa itseään fanisivujensa yms. avulla, tuottaen siis sisältöä kulutettavaksi, ja nauttii sen aiheuttamista hyötyjä (tykkääjien määrä ja näin näkyvyyden kasvu, joka poikii muita hyötyjä). Vanha täti sen sijaan hermostuu siitä, kun kuluttajuus johtaa tilanteeseen, jossa cosplayta aletaan lukea pääosin kuluttajan roolista, ja cosplayaajista muodostuu tuotteita, joiden oma tekijyys pyyhitään pois. Tädin verenkeitin napsahtaa päälle, kun cosplayaajat laitetaan kuumimmat cossaajat -listauksiin ilman nimiä, ilman kuvien lähdetietoja, ja lähes kokonaan ilman minkäänlaista huomiota harrastajan pukuun. Kun kuluttajat alkavat kohdella cosplayaajia tavalla, jolla ei ole oikein kohdella ketään. Tai kun on suorastaan yllätyksetöntä, että CosplayCreepersien kaltaisia tumblr-tilejä on olemassa.

No mutta, eikös tämä ole ihan tavallista? No on. Koko julkkiskulttuurimme perustuu esineellistämiselle. Niin. Mutta ei se silti ole yhtään sen vähemmän hanurista, että monet kokevat cosplayn nykyään nimenomaan seksikkäiden ihmisten harrastuksena, jota tehdään muita varten. En koe ongelmana, jos joku haluaa tuotteistaa itsensä, sen sijaan koe ongelmana että nekin, jotka eivät niin halua tehdä, joutuvat kokemaan tuotteistuksen varjopuolet.

Niin, että mikä vanhaa tätiä riepoo? No se, että normot on tulleet ja pilanneet mun harrastuksen. Höpsön nörttiharrastuksen, jossa on saanut liihotella omana itsenään (ainakin näin kultaiset muistoni minulle kertovat) ja jossa kaikki oli aina kavereita (paitsi ne jotka oli tyhmiä). Cosplay on kiva pakopaikka yläkoulun kiusaamiskulttuurista (kuulin et se yks elitisti huusi kerran koiralleen, karsee akka!) ja hienoa eskapismia tämmöselle uniikille yksilölle (ku kaikki tykkää samoista jutuista ku mäkin!).

Vanha täti harkitsee välillä Harmaisiin satamiin lähtemistä. Erityisesti näin gradun loppumetreillä.

Keskuudessamme liikkuu nörttejä

3.3-4.3.2016 pidetty Nörttikulttuurin nousu-konferenssi antoi paljon pureksittavaa ja aihetta useampaankin kahvipöytäkeskusteluun. Sukupuolikysymykset nettipelien maailmassa, parasosiaaliset suhteet, mentaalinen maisema, antifanius, turrius ynnä muu kiehtova termistö jätti ainakin minut runsaudenpulan äärelle pohtimaan, mihin tarttuisin tässä blogitekstissäni. Omat kiinnostuksenkohteeni nörttikulttuurin suhteen ovat ennemmin yhteiskunnallisia (toki voisi myös sanoa että kuivia) kuin omasta faniudesta tai nörtti-identiteetistä kumpuavia, joten päätin tarkastella ilmiötä lintuperspektiivistä ja zoomailla useampaa itseäni kiinnostanutta aihepiiriä.

Kaikki nämä konferenssin kiinnostavat kysymykset palaavat lopulta siihen, mitä nörttiyskin ilmiöineen omalla tavallaan peilaa: normeihin ja niiden rikkomiseen. Syntymästä aikuisuuteen ja lopulta kuolemaan asti meitä ohjaillaan kulttuurisilla normeilla ja kun asiaa oikein ajattelee, hyväksyttävä ja arvostettava tapa olla ja elää on lopulta melko tiukasti ulkoa ohjattua. Vaikka meillä on lähes loputtomiin varaa valita, ”oikeita” valintoja on kuitenkin vain rajattu määrä. Erityisesti nämä normit määrittelevät täysivaltaista ja uskottavaa aikuisuutta. Nörttiyden voidaan väittää koostuvan elämänvalinnoista, jotka haastavat aikuisuuden normit. Nörttiys ja intohimoinen fanitus voivat olla ok lapsuudessa ja vielä varhaisessa teini-iässäkin, mutta kulttuurimme yleensä odottaa, että viimeistään työikäiseksi tultaessa astutaan ruotuun ja jätetään nuoruuden höpsötykset taakse. Kieltäytyykö nörtti kasvamasta aikuiseksi, onko kyseessä eräänlainen oman elämänsä Peter Pan, joka pitää kiinni niistä asioista jotka saavat hänet innostumaan ja uppoutumaan muiden samanmielisten kanssa tuttuihin mentaalisiin maisemiin reaalitodellisuuden sijaan?

Vaikka nörttiys nyt sitten olisikin este saavuttaa normienmukainen aikuisuus, pidän itse erittäin terveenä että kulttuurimme normeja tehdään näkyviksi ja niitä kyseenalaistetaan. Ilmiöt ovat usein yhteiskunnallisesta näkökulmasta kiinnostavimmillaan toimiessaan normaaliuden rajoilla, ei niinkään jossain näkymättömissä omassa komerossaan (vrt. hikikomori-ilmiö). Itse koen vapauden olevan ennemmin rajoilla kuin täysin sisä- tai ulkopuolella. Nörttiydessä voivat sekoittua lapsuus ja aikuisuus, mies ja epämies, nainen ja epänainen, seksuaalinen normaalius ja epänormaalius, sosiaalisuus ja epäsosiaalisuus, vaihtoehtoisuus ja kulutuskulttuuri, aktivisuus ja passiivisuus. Tulemme helposti suurten kysymysten äärelle: miten määritellään oikeanlainen ja hyvä elämä, aikuisuus, mitkä kaikki asiat vaikuttavat sekä henkilökohtaisiin että yhteiskunnallisiin elämänpoliittisiin valintoihimme? Kuinka avoimia me oikeasti olemme vaihtoehdoille?

Kurssillamme on ollut paljon pinnalla nörttikulttuuriin liittyvät sukupuolikysymykset. Nörttiyden valtavirtaistuessa nörttitytöt ovat ottaneet näkyvän roolin nörttikulttuurin tuottajina, uusintajina ja kuluttajina. Naiset kohtaavat helposti monenlaisia hankaluuksia perinteisesti miesvaltaisissa nörttimaailmoissa, mutta onko nörttinainen yhteiskunnan näkökulmasta yhtä hankala ilmiö kuin nörttimies? Aiemmin kurssilla pohdittiin nörttiyttä ”vääränlaisena miehisyytenä” (tämä voi kyllä olla jo auttamatta vanhanaikainen käsitys, mutta vanhanaikaisetkin stereotypiat tapaavat pysyä sitkeästi hengissä). Esimerkiksi brony-ilmiö kyseenalaistaa reippaasti perinteistä heteronormatiivista maskuliinisuutta ja ylipäätään nörttiyden sterotypiat tuntuvat kietoutuvat ennen kaikkea epätoivotun miehisyyden ympärille. Epäurheilullisuus, epäsosiaalisuus, epäcoolius, ehkä epänormaali seksuaalisuus ynnä muut epä-asiat ovat kuuluneet nörtin määrittelyihin. Tuskinpa stereotyyppinen naisnörttikään toteuttaa mitään kulttuurillista naiseuden huipentumaa, mutta onko se jostain syystä vähemmän vakavaa kuin nörttimiesten (kuviteltu?) epämieheys. ”Miehekkyys” on perinteisesti ollut kulttuurissamme korkealle arvostettua ja sitä on innokkaasti todisteltu, toki myös nörttipiireissä (kenellä on parhaat scoret jne.) Naisellisuus puolestaan on yleensä jotain muuta kuin syvälle pureutuvaa ja innostunutta tiedonkeruuta, nettipelejä ja ”epänaisellisia” seksuaalisuuden ilmentymiä (jäin syvästi kaipaamaan Silja Kukan peruuntunutta Kink meme-yhteisöt naisten pornona-luentoa!). Ehkä nörttimiehet ja naiset ovat myös sukupuolistereotypioita haastavia kapinallisia.

Nörttiyteen tavallaan liittyvä ”vikuroiva elämänasenne” vaikuttaisi siis toimivan monella tasolla. Onko nörttikulttuurissa meneillään jonkinlainen jännite valtavirtaistumisen ja vastakulttuurin taitekohdassa? Nörttiyden ilmiöt ovat kaikkialla, mutta olen myös miettinyt nörttiyttä myös eräänlaisena sukupolvikapinana. Nörtti-ilmiö on helppo ymmärtää vastareaktiona valtavirtakulttuuriin vaatimuksiin, jopa äärimmäisyyksiin asti (vrt. hikikomori-ilmiö). Jokainen sukupolvi yleensä luo oman kapinansa, ja pohdinkin, onko nörttikulttuurin nousu meidän 80-90-luvulla syntyneiden kapina? Hipit, punkkarit, taistolaiset ynnä muut olivat 60- ja 70 juttu. Meidän juttumme on nörttiys, sekoitus populaarikulttuuria, teknologiaa, uusviattomuutta, fantasiamaailmoja. Eskapismia! Nämä ilmiöt läpäisevät meidän kaikkien lapsuuden ja yhä luomme niistä merkityksiä.

Keskustelin konferenssin jälkeen lapsuutensa Commodore 64 parissa viettäneen ystäväni kanssa ja hän mainitsi olevansa nostalgianörtti. Nörttiys ei kuulu enää hänen identiteettiinsä, mutta on ehkä joskus kuulunut ja Commodore-peleistä puhuminen saa hänet edelleen silminnähden lapsekkaan innostuneeksi. Kerran nörtti, aina nörtti? Omat vanhempani nostalgioivat lapsuuden kesiä ja niiden leikkejä, nostalgioiko meidän sukupolvemme ensimmäistä pelikonsoliaan, sarjakuvakokoelmaansa, ensimmäistä animeaan, Pokemon-korttikokoelmaansa tai cosplay-asuaan? Onko lapsuutemme maailma ollut niin erilainen kuin se maailma johon meidän odotetaan kasvavan, että emme selviä muutoksesta ilma että pidämme lapsuutemme jatkuvasti mukanamme? Jos se tuo uusviattomuutta tähän kyynisyydellä ja shokkiarvoilla ratsastavaan julkiseen keskusteluun, niin kannatan!

Vaikka pohdin aiemmin nörttikulttuuria kapinana, en silti usko, että nörttiys on kuitenkaan kovin tiedostettua kapinaa. Se voi monien kohdalla olla vastausta ulkoisiin paineisiin ja pakoa odotuksista. En silti ajattelisi nörttiyttä pelkästään yhteiskunnallisen ilmiönä tai ulkoapäin omaksuttavana, vaan se on myös sisäsyntyinen ja henkilökohtainen asia. Muistan jostain lukeneeni sympaattisen ajatuksen, joka meni jotenkuinkin näin: ”Coolius perustuu siihen, että dissaat asioita. Nörttiys on puolestaan sitä, että vilpittömästi rakastat jotain”. Näin muotoiltuna nörttiys kuulostaa todella positiiviselta ominaisuudelta ihmisessä. Ehkä se rakastamisen kohde ei ole täysin yhteiskunnan normien mukainen (kuten ööö... Beatles? Jalkapallo? Työ..?) vaan jotain ihan marginaaliseksi luokiteltua (kuten vaikka scifianime, Hopeanuoli, Tolkienin tuotanto jne.) mutta luulisi rakkauden tuovan ihmiselle, niin nörtille kuin tavikselle, enemmän hyvää kuin dissaus.

Tämä 90-luvun alusta peräisin oleva Nintendoklubin jäsenkortti ei ole omani, sitä kantaa lompakossaan aikuinen mies, jolle se on edelleen tärkeä muistoesine. Väärin aikuistuttu? Kuva: HannaT