Olin todella kova “Japani-ernu” vai pitäisikö sanoa Otaku teinivuosinani (noin 13-15 vuotiaana). Kuuntelin j-rock ja j-pop musiikkia, katsoin animea päivittäin, luin mangaa ja pelasin runsaasti japani ropeja (tai oikeastaan lähinnä Final Fantasy:ä ja Kingdom Hearts:ia). Otin paljon vaikutteita japanilaisesta visual kei-kulttuurista pukeutumiseeni sekä muihin ulkonäöllisiin aspekteihin (käytin paljon mm. värillisiä circle lens:ejä jne.) ja tapasimme samanhenkisten ihmisten kanssa miiteissä, coneissa ja basically juttelimme omasta japani-harrastuksesta sekä olimme muuten vain super “kawaii”. Keräsin paljon kaikkea japani popkulttuuri-krääsää, esimerkiksi action figuureja peleistä, julisteita sekä pehmoleluja. Olin todella vannoutunut japanilaisen popkulttuurin fani ja/tai nörtti, miten sen nyt haluaakin sanoa.
Kuitenkin elämässäni on ainakin tyylillisesti ollut useampia “kausia”, jolloin vaatetyylini ja ulkonäköni kokee suuria muutoksia, yleensä riippuen kiinnostuksenkohteistani sinä aikana. Se varmasti on aika normaalia teini- ja nuoruusiässä, että etsii itseään eikä oikein tiedä, mikä on se oikea paikka, tyyli tai kiinnostuksenkohde itselleen. Minulla “ernu-vaihe” (sitä mitenkään vähättelemättä, tällä nimellä itseäni kutsuin silloin) kesti noin 3 vuotta. Sen jälkeen vaihdoin tyyliäni pikku hiljaa neutraalimmaksi ja ehkä ns. valtavirran mukaisemmaksi. Silloin jäi kyllä moni muukin japanin popkulttuuriin liittyvä harrastaminen vähille: en lukenut enää juurikaan mangaa, katsellut animea tai keräillyt japani rompetta. Uskon harrastuksen loppuneen ehkä juuri siihen, kun lukio alkoi ja elämääni tulvi niin paljon uusia asioita, että oli vaikea jäädä aloilleen. Ainoa asia, joka jäi silloin elämääni jäljelle “ernu-vuosilta”, oli videopelien pelaaminen sekä kaikki japani-tavarat/krääsät sekä vaatteet, jotka olin ostanut. Ne ovat minulla yhä tallessa.
Nykyään olen palannut japani-harrastuksieni juurille jollain tasolla. En tosin aivan samoissa mittakaavoissa, mitä joskus teinivuosinani: katson animea silloin tällöin ja opiskelen japanin kieltä/kulttuuria.
En sen enempää halua puhua omista teinivuosistani ym. Vaan pohdin pikemminkin nörtti-tavaroita, fani-tuotteiden ostamista, niiden ostomotiiveja sekä niistä luopumista. Itse en ole vielä tänäkään päivänä luopunut omista nörttitavaroistani (muutamaa puseroa sekä creepers-kenkiä lukuun ottamatta), vaan pidän niitä visusti tallessa äitini luona sekä varastossa (jostain kumman syystä).
Kaikkien ernu-tavaroiden hamstraus oli mielestäni tosi coolia silloin teinivuosina. Olin aikamoinen materialisti ja minun oli saatava mahdollisimman runsaasti lempi animeni tai suosikki j-rock tai -pop bändin fanikrääsää. Silloinkin kaiken sen fanikrääsän ja tavaran tarkoitus oli luoda huoneeseeni erittäin Otaku-esteettinen-tunnelma (heh), joka oli lähinnä itseäni varten, koska vain harvat ernu-ystäväni kävivät luonani silloin.
Jälkeen päin olen miettinyt, miksi hamstrasin kaikkea sitä fanitavaraa/ ernukrääsää niin helvetisti? Mitä tein kaikella sillä materialla, jotka vain olivat hyllylläni pölyttymässä omien silmieni alla? Ja miksi tavaroista luopuminen on ollut minulle erittäin vaikeaa?
Vaatteet sekä asusteet ymmärrän paremmin: halusin ulkoisesti näyttää muille, mistä olin kiinnostunut sekä luoda tällä tavoin omaa identiteettiäni ja ehkä saada muut huomaamaan minut valtavirrasta. Plus tietenkin pidin siitä, miten pukeuduin sekä kaikista vaatteistani, koska ne olivat mielestäni tyylikkäitä. Osasta vaatteista luopuminenkaan ei tuntunut niin pahalta tai oudolta, ehkä siksi, että pukeutumistyylini oli muuttunut ennenkin kasvaessani vanhemmaksi.
Tavaroista sen sijaan en ole vieläkään pystynyt luopumaan, enkä tiedä lainkaan miksi. Ehkä koen aina ne näkiessäni suurta nostalgian tunnetta ja mieleeni tulvii mukavia muistoja nuoruusvuosiltani? Ehkä tunnen, että ne ovat vieläkin osa minua tai identiteettiäni jollakin tapaa vieläkin? Muistelen kyllä kaihoisasti sitä, kun äitini antoi Creepers-kenkäni perhetuttumme tytölle. En ollut käyttänyt kenkiä moneen vuoteen, mutta silti minut valtasi jotenkin kaiho sekä ikävä melkein loppuun kulutettuja kenkiä kohtaan. Ehkä pelkään myös sitä, että sama käy, jos luovun muistakin nuoruusvuosieni fani-/nörtti-tavaroistani.
Tavaroiden kerääminen silloin sai kaiketi oloni tuntumaan hyväksi, kuten materialla on yleensä tapana. Oli se sitten mitä mieleistä materiaa tahansa: vaatteita, koruja, antiikki-esineitä tai fani-tavaraa. Tuntui hyvältä omistaa jotain, mistä ystäväni olivat ehkä kateellisia tai minkä avulla sain juttelemisen aihetta. Tavaroilla oli minulle kyllä myös itseisarvo, ne olivat tärkeitä ehkä vain sellaisenaan hyllyllä, koristamassa huonetta ja ilahduttamassa minun silmääni.
En tiedä, tulenko koskaan luopumaan kaikista sadoista mangoistani, muutamasta action figuuristani ja kaikesta muusta romppeesta, joita silloin ernu-aikanani keräilin. Vaikka en enää niitä käyttäisikään tai laittaisi esille koskaan. VAIN AIKA NÄYTTÄÄ MITÄ ON TULEVA.
Onko teillä ollut samoja tuntemuksia? Oletteko olleet joskus "super faneja/nörttejä" ja menneet sen vaiheen ohi? Omistanut fanikrääsää ja luopunut siitä/ voinut olla luopumatta?
P.S. tämä on neljäs tekstini, siksi jätin sen hieman lyhyemmäksi :E
1 kommentti:
Muistan, että varsinkin 2007-2009 -vuosien aikana oli havaittavissa ainakin internetin suomipiirtäjäpiireissä jonkinlaista keräysvimmaa: omista ostoksista postattiin kuvia, omien mangapokkareiden määrää vertailtiin toisten pokkareiden määrään ja materialismilla oli muutenkin suuri rooli ei-piirtämiseen liittyvässä sosialisoinnissa. Erityisesti muistan Hopeanuoli-fanitavaran olleen sosiaalisen statuksen kasvattaja, sillä erityisesti ennen mangan ilmestymistä fanitavara oli kallista ja harvinaisuudestaan johtuen hankalaa löytää. Käyhemmillä harvoin oli rahaa pehmojen tai muun tavaran ostoon.
Tulen itse melko köyhäsä perheestä, joka tarkoitti sitä, ettei fanitavaraa tullut pahemmin kerättyä. Mangaa kyllä löyyy lähemmäs kai ~450 tässä vaiheessa, mutta kaikki olivat lähinnä saatuja, antikvariaatista tai vaatteisiin tarkoitetuilla rahoilla ostettuja. Lapissa varsinkin fanitaaran saanti oli vaikeaa, sillä suurimmat keskukset kuten sen aikainen Blippo sijaitsivat pääkaupunkiseudulla. Vanhempani eivät antaneet minun myöskään tilata netistä tavaraa. Fanitavaran keräämisestä onkin tullut minulle vasta myöhemmin harrastus: ostan toisinaan figuureja suosikkihahmoistani, koristelen seinäni julisteilla tai vanhojen kalenterien kuvilla (Fate/Stay Night -kalenteri on ehdottomasti se nätein seinäkalenterini ikinä) ja laitan mangani esille hyllyyn (tällä hetkellä erityisen fokuksen hyllyn parhaalla paikalla ovat saaneet Umineko-mangat). Voikin siis sanoa, että iän myötä fanittamiseni materialistisuus on vain kasvanut.
Luultavasti pystyisin luopumaan ainakin joistain fanituotteistani, ja olen harkinnut joidenkin mangojeni myyntiä, koska en pidä sarjoista enää tai en jaksa kerätä loppuun (Lucky Starit ainakin saisivat mennä). Joillain fanitavaroillani on tunnearvoa: sain esimerkiksi yhden figuureistani syntymäpäivälahjaksi kaverilta. Jotkut taas voisin ihan hyvin myydä, jos suuri rahapula joskus iskisi. Niihin kuitenkin liittyy muistoja, ja siksi mieluummin pitäisinkin tavarani ihan itselläni, jos vain mahdollista.
Koin tekstiä lukiessasi hauskaksi, että harrastamisesi väheni lukiossani: omani puolestaan vain kasvoi silloin, sillä mangan keräämisen ja animen katsomisen alkuvaiheessa keskityin suomalaisille tyypillisesti hyvin pitkään lähinnä eläinsarjoihin ja vain muutamaan ei-eläinaiheiseen sarjaan. Vasta yläkoulun lopulla ja lukiossa aloin oikeasti kuluttaa mangaa ja animea laajemmin ja verkottuneemmin toisten ihmisten kanssa. Ja se figuurien kerääminen on tullut vasta nyt lukion päättymisen jälkeen, heh.
Lähetä kommentti