Terveisiä sirkuksesta: "Nää ihmiset elää näin joka päivä!" - Cosplayaajat kulutustuotteina

Olen tässä reilun kymmenen vuoden aikana elänyt monenlaisia vaiheita ja aiheita suomalaisessa cosplay-harrastuksessa ja sen kehityksessä. Mystinen sykli nostaa samat vakioaiheet esiin aina muutaman vuoden välein, ja näin vanhana partana alkaakin huvittaa joka kerta kun harrastajat huolestuvat jälleen aiheesta x, vaikka sama keskustelu on käyty jo turhautumiseen asti. Jokainen ilmiö on aina uusi jollekin, erityisesti harrastuksessa johon ilmestyy joka vuosi uutta, nuorempaa väkeä.

Yksi omista kestosuosikeistani näistä, osin harrastajaväen sisäisistä ilmiöistä on cosplayaajien ällistely ja pällistely harrastuksen ulkopuolella. Media uutisoi aina riemastuttavasti värikkäistä nuorista ja eriskummallisista asuista, ja cosplayaajien nolostunut huokailu tästä. Viime vuosina olen kuitenkin itse alkanut ällistellä kasuaalia hyväksyntää, jolla harrastajat suhtautuvat cosplayaajien kuluttamiseen tuotteina. Cosplay sinänsä on tuote, joskin melko abstrakti sellainen: ei ole varsinaista yksittäistä tuotetta nimeltä cosplay, mutta cosplayn vuoksi myydään paljonkin erilaista tavaraa, käsityötarvikkeista peruukkeihin ja lisämateriaaleihin. Mutta mitä ovat tuotteet, jotka ovat cosplayaajia?

Oikeastaan määrittelyn voisi aloittaa siitä, ketkä ovat näitä tuotteita käyttäviä kuluttajia. Cosplayta voi harrastaa, mutta kaikki cosplaysta nauttivat ihmiset eivät varsinaisesti tee tai käytä pukuja. Miten siis määritellään harrastaja? Voiko cosplayta harrastaa muilla tavoilla kuin omalla kehollaan pukuihin laittautumalla? Tästä olen käynyt monenlaisia keskusteluja, kahvipöydissä ja coneissa. Onko cosplayn harrastamista esimerkiksi cosplay-valokuvaaminen, kilpailujen katsominen, cosplayaajien fanisivuista tykkääminen? Mikseipä voisi olla, jos sen itse mieltää harrastamiseksi. Minä kuitenkin kutsuisin sitä enemmän cosplay-kuluttajuudeksi kuin harrastajuudeksi.

Seuraa visuaalinen mielikuvitusleikki: Kehämäisenä kuviona ajateltuna, cosplay-harrastuksen ytimessä ovat ne, jotka mielletään helpoiten cosplay-harrastajiksi. He muodostavat sen harrastuksen massan, joka mahdollistaa kaiken muun sen ympärillä. Jos kukaan ei tee ja käytä pukuja, ei ole materiaalia kenellekään muulle. Vaikka cosplaysta riisuisi kaiken muun pois, jäljelle olisi jäätävä jonkinlainen lakanavirityksille perustuva tapa pukeutua fiktiivisiksi hahmoiksi. Tai edes aikakausipukuilijat, jos ajatellaan cosplayn määritelmä mahdollisimman laajasti!

Seuraavalla kehällä ovat ne, jotka liittyvät cosplay-harrastuksen toimintoihin jollain tavalla. Olen gradussani määritellyt cosplayn toimintoja konkreettisiin ja ei-konkreettisiin: konkreettisia ovat esimerkiksi pukujen tekeminen, käyttäminen ja niiden valokuvaaminen. Ei-konkreettisia ovat edellämainitut fanisivut, valokuvien jakaminen ja cosplaysta keskusteleminen netissä. Rajanveto on siis: konkreettiset todellisessa maailmassa, ei-konkreettiset netissä. Nämä eivät kuitenkaan ole kovin selkeitä rajoja, sillä molemmat toimintojen lajit ruokkivat toisiaan, ja olisivat osin vajaita tai mahdottomia ilman toisiaan. Molemman lajin toiminnot vaativat muita, osin ytimestä seuraavalla kehällä olevia ihmisiä: conien järjestäjiä, kilpailujen jäjestäjiä, keskustelupalstojen ylläpitäjiä, valokuvaajia. Näistä ihmisistä, jotka tukevat toiminnallaan cosplayn ydintoimintoja, koostuu siis toinen kehä.

Kolmas kehä taas koostuu niistä, joiden toiminta ei suoraan tue ytimen toimintaa. Tällä kehällä asuvat cosplay-kuluttajat. Tällä kehällä cosplay on tuote, jota kulutetaan samoin kuin esimerkiksi elokuvia: cosplayaajien kuvia katsellaan, heidän fanisivuistaan tykkäillään, heille kirjoitellaan viestejä somessa, tunnetuimpien cosplayaajien kohdalla ehkä jopa ostellaan heidän mainostamiaan tuotteita. Cosplay-kuluttajat eivät osallistu ytimen toimintojen tukemiseen, mutta he nauttivat näiden toimintojen tuloksista, kuten kuvista. Heitä varten erilaiset, yllättävätkin nettisivustot kuten Playboy tekevät listauksia kuumimmista cossaajista.

No mutta entäs kun? Niin, eihän tämä kehäpiirrostelma aivan niin yksiselitteinen ole. Kukaan ei pysy omalla kehällään: myös ydinharrastajat katselevat toistensa kuvia, ja valokuvaajat voivat olla cosplayaajia. Jokainen cosplayhin liittyvä ja siitä tietoinen on siis jollain tapaa cosplay-kuluttaja: kaikki katselevat toistensa kuvia, tukevat toimintaa ylipäätään osallistumalla tapahtumiin (jos kukaan ei tule, ei tapahtumia kannata järjestää). Jokainen cosplayta tarkoituksellisesti katseleva osallistuu kuluttajuuteen, ja voi liikkua kehältä toiselle ja sijaita ehkä myös kaikilla samaan aikaan.

Jos kuitenkin katsotaan tarkemmin, että mitä siellä kuluttajuuden kehällä tapahtuu, ja miksi vanhan tädin sielu on siitä niin närkästynyt. Kuluttajuus on vain askeleen lähempänä ydinharrastajaa kuin ns. normo, joka avaa Eteläisen Suomen Uutispostin (lehden nimi muutettu) ja ällistelee värikkäitä nuoria, jotka jälleen kerran valtasivat Niemen (kaupungin nimi muutettu). Kuluttaja taasen tietoisesti etsii cosplay-sisältöä ja nauttii siitä tarkoituksellisesti. Kuluttajuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa, sillä moni cosplayaaja tuotteistaa itseään fanisivujensa yms. avulla, tuottaen siis sisältöä kulutettavaksi, ja nauttii sen aiheuttamista hyötyjä (tykkääjien määrä ja näin näkyvyyden kasvu, joka poikii muita hyötyjä). Vanha täti sen sijaan hermostuu siitä, kun kuluttajuus johtaa tilanteeseen, jossa cosplayta aletaan lukea pääosin kuluttajan roolista, ja cosplayaajista muodostuu tuotteita, joiden oma tekijyys pyyhitään pois. Tädin verenkeitin napsahtaa päälle, kun cosplayaajat laitetaan kuumimmat cossaajat -listauksiin ilman nimiä, ilman kuvien lähdetietoja, ja lähes kokonaan ilman minkäänlaista huomiota harrastajan pukuun. Kun kuluttajat alkavat kohdella cosplayaajia tavalla, jolla ei ole oikein kohdella ketään. Tai kun on suorastaan yllätyksetöntä, että CosplayCreepersien kaltaisia tumblr-tilejä on olemassa.

No mutta, eikös tämä ole ihan tavallista? No on. Koko julkkiskulttuurimme perustuu esineellistämiselle. Niin. Mutta ei se silti ole yhtään sen vähemmän hanurista, että monet kokevat cosplayn nykyään nimenomaan seksikkäiden ihmisten harrastuksena, jota tehdään muita varten. En koe ongelmana, jos joku haluaa tuotteistaa itsensä, sen sijaan koe ongelmana että nekin, jotka eivät niin halua tehdä, joutuvat kokemaan tuotteistuksen varjopuolet.

Niin, että mikä vanhaa tätiä riepoo? No se, että normot on tulleet ja pilanneet mun harrastuksen. Höpsön nörttiharrastuksen, jossa on saanut liihotella omana itsenään (ainakin näin kultaiset muistoni minulle kertovat) ja jossa kaikki oli aina kavereita (paitsi ne jotka oli tyhmiä). Cosplay on kiva pakopaikka yläkoulun kiusaamiskulttuurista (kuulin et se yks elitisti huusi kerran koiralleen, karsee akka!) ja hienoa eskapismia tämmöselle uniikille yksilölle (ku kaikki tykkää samoista jutuista ku mäkin!).

Vanha täti harkitsee välillä Harmaisiin satamiin lähtemistä. Erityisesti näin gradun loppumetreillä.

What? OTAKU is evolving! - Nörtti-identiteettini kehittyminen lasten animeista scifiin

Nörttikulttuurin kurssi on saanut varmasti monet meistä miettimään omaa nörtti-identiteettiämme. Itse en nuorempana luokitellut itseäni nörtiksi, sillä minulla on nörtin käsitteestä melko kielteinen mielikuva. Esimerkiksi ajattelin, että nörtit ovat erityisen taitavia käyttämään tietokonetta, mutta sosiaalisilta taidoiltaan aivan surkeita ja muutenkin epäsiistejä ja jopa luotaantyöntäviä. Miten ihmeessä pidän nörtin mainettani nyt hyvänä asiana?

Olen ollut pienestä saakka hyvä koulussa, ja sain kuulla hikari-, hikke- ja hikipinko-huutoja aina tasaisin väliajoin, varsinkin yläasteella. Erityisesti 8. luokalla ollessani kävin läpi eräänlaista identiteettikriisiä. Olin jo ala-asteella ihastunut Pokémoniin: minulla oli kasapäin keräilykortteja, muutama GameBoy-peliversio, pehmoleluja, ääntelevä Pikachu-figuuri, pattereilla toimiva PokéDex sekä Pokémon-aiheisia marmorikuulia näin muutaman oheistuotteen mainitakseni. Pienessä kyläkoulussamme minua pidettiin outona, kun olin niin innostunut taskuhirviöistä - muut toki katsoivat sarjaa ja omistivat korttejakin, mutta olin kai heidän mielestään turhan innokas fani. Myös Digimon kuului suosikkeihini, ja kun Sub alkoi näyttää sarjaa Magic Knight Rayearth nimellä Taikasoturit, olin jo pikkuhiljaa tunnistamassa itsessäni sisäisen pikku otakun.

Aloin lukea Anime-lehteä heti ensimäisestä tammikuussa 2005 ilmestyneestä numerosta lähtien. Lehdessä olleen ohjeen mukaan väsäsin itselleni oitis kissankorvat. Saman vuoden syksyllä alkoi ilmestyä Time Stranger Kyoko, joka oli ensimmäinen suomeksi käännetty shoujo- eli tytöille suunnattu manga. Se olikin ensimmäinen omistamani manga, ja siitä lähtien olen lukenut kaikenlaista mangaa, ja erityinen suosikkini on Fullmetal Alchemist, jonka alkuperäistä animesovitusta Sub alkoi myöhemmin näyttää. Sitä ennen olin Anime-lehden vinkkien mukaan tutustunut Neon Genesis Evangelioniin, jota myöskin näytettiin Subilla ja mangasovitustakin alettiin julkaista suomeksi. Ei mennyt kuin vajaa vuosi, kun aloitin coneissa käymisen: ensimmäinen conini oli vuoden 2006 Nekocon Kuopiossa ja toinen oli samana vuonna järjestetty Animecon Helsingin Paasitornissa.

Tästä pääsemme takaisin kahdeksasluokkalaisen Terhin identiteettikriisiin. Murrosikäinen ja pian rippikouluun menossa, hyvä koulussa ja kavereitakin oli - sitten olivat ne isosilmäiset tytöt sarjakuvien sivuilla. Minun oli vaikea luovia pienehkössä yhteiskoulussa, jossa oli selkeä jako suosittuihin ja syrjittyihin oppilaisiin. Jäin monille mieleen sanavalmiudestani ja tuntiaktiivisuudestani jo 7. luokalla, joten en voinut olla osa harmaata massaa. Persoonallisuus pisti joillekin silmään, ja pientä koulukiusaamistakin tapahtui silloin tällöin.

Tuskailin aikani, mutta viimeistään ysiluokalla tulin sinuiksi itseni kanssa. Aloin myös käydä erään kaverini kanssa keskustassa mangakerhossa, ja jatkoin siellä käymistä lukion loppuun asti. Päätin olla ylpeä animeharrastuksestani, jota pystyi perustelemaan aikuisille päihteettömyyden nojalla (siinä vaiheessa kaikki Suomen animetapahtumat olivat ehdottoman päihteettömiä). Lisäksi mangakerhossa ja coneissa käydessäni koin kuuluvani joukkoon ja sain samanhenkisiä ystäviä. Myös rippikoulussa oli voimaannuttava kokemus ystävystyä erään silloisen mangakerholaisen kanssa. Iltaisin luimme mangaa ja pelasimme pariin otteeseen myös Duel Mastersia.

Lukioaikana animea tuli katsottua ja mangaa luettua, ja säännölliset coneissa käynnit toivat mukanaan innostukseen cosplayn maailmaan. Pukeuduin mielelläni suosikkihahmoikseni erityisesti Fullmetal Alchemistista ja Neon Genesis Evangelionista. Mangakerhosta tutuista kavereista kehkeytyi minulle edelleen tärkeitä sydänystäviä, joita tapaan säännöllisesti eri paikkakunnilla sijaitsevistä opiskelupaikoista huolimatta.

Mutta miten otakusta tuli nörtti? Päästyäni opiskelemaan yliopistoon syksyllä 2011 animen katsominen väheni ja mangaankaan ei ollut niin paljoa varaa. Innostuin BBC:n Uudesta Sherlockista, ja aloin käydä sarjan suomalaisen Facebook-faniryhmän miiteissä. Olin niin uppoutunut Sherlockin maailmaan, että Tumblrin dasboardini alkoi täyttyä animen ja mangan sijaan Sherlockin ja Watsonin seikkailuista, kuten myös Doctor Who-aiheisista päivityksistä. Sattuikin sopivasti, että keväällä 2012 Yle alkoi näyttää Doctor Who'n uutta versiota vuoden 2005 jaksoista alkaen. Olin tietenkin heti koukussa, sillä seikkailuntäyteiset ja jännittävät anime- ja mangasarjat olivat Tumblrin ohella kasvattaneet minua Tohtorin erikoiseen maailmaan. Keväällä 2013 kävin ensimmäisessä Doctor Who Finland -nimisen Facebook-ryhmän miitissä Tampere Kupliissa, ja miittailtua on tullut sekä Sherlockin että Doctor Who'n osalta melko säännöllisesti.

Otakusta kehittyi siis hiljalleen Sherlockin avittamana ja Doctor Who'n viimeistelemänä nörtti. Poikaystäväni löysin Doctor Who Finlandin kautta, ja hänen kauttaan löysin Fireflyn, joka lisäsi kiinnostustani scifiin entisestään. Fanituotteista olen ostanut eniten fanipaitoja, joita käytän ahkerasti (pyrin laittamaan jokaiselle luentokerrallekin jonkin paidan). Olen korostuneen sosiaalinen otaku ja nörtti, joka harrastaa cosplayta ja viihtyy coneissa. Käytän myös aikaa internetissä ja fanifiktiota on tullut sekä luettua että kirjoitettua. Videopelit ovat osa nörttimäisiä harrastuksiani, ja Steam-yhteisön myötä pelaamiseni määrä on kasvanut: yhteisöllistäkin pelaamista on, ja vaikka putkeen ei tule pelattua yhtä paljon kuin Pokémonia tai muita käsikonsolipelejä, on pelaamiseni Steamin myötä säännöllistynyt. Nyttemmin olen kavereiden kautta löytänyt osu!-nimisen rytmipelin, jota tulee hakattua myös paljon. osu!:a voi pelata vaikka yhden musiikkikappaleen päivässä, joten se ei vie yhtä paljon aikaa kuin Pokémonien kouluttaminen.

Faniuden ja nörttiyden ulottuvuus on elämässäni niin laaja, että joskus koen vaikeaksi sulkea niitä pois omasta identiteetistäni. On minulla toki muutakin elämää, mutta nörttiys toisaalta määrittelee minua: innostun helposti, hankin paljon tietoa minua kiinnostavista asioista ja suhtaudun tunnollisesti minulle tärkeisiin asioihin. Eroan kuitenkin merkittävästi ensimmäisellä luennolla mainitun McCain, Gentile & Campbellin (2015) kyselytutkimuksen tuloksista: en ole niinkään taipuvainen eskapismiin, sillä vaikutan esimerkiksi poliittisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä. Toki olen luova ja ajoittain masennukseen taipuvainen, mutta en pidä itseäni narsistina tai fantasiamaailmoihin uppoutuvana yksilönä. Mutta toisaalta politiikassa narsismista saattaisi olla hyötyäkin...? Tai sitten ei.

Kaiken kaikkiaan nörttikulttuurin kurssi on opettanut minulle paljon nörteistä ja faneista ylipäätään, mutta samalla myös minusta itsestäni. Olen saanut käyttööni uutta tietoa, jota olen soveltanut oman identiteettini tietoista käsittelyä. On ollut hauskaa käsitellä omaa kehitystä fanista ja otakusta nörtiksi ehkä hieman akateemisestikin.

Congratulations! Your OTAKU evolved into GEEK!

Mitenkäs te muut? Millainen on teidän kasvutarinanne. Olkaa valmiina, sillä tulen myös kommentoimaan vastaavia identiteettipohdintojanne, kunhan salimerkkini riittävät!

Lähteet:
http://myanimelist.net/
https://fi.wikipedia.org/
http://animelehti.fi
http://nekocon.fi
http://animecon.fi
http://www.wizards.com/default.asp?x=duelmasters,,en
http://store.steampowered.com
http://osu.ppy.sh

McCain, J., Gentile, B., & Campbell, W. K. (2015). A Psychological Exploration of Engagement in Geek Culture. PloS one, 10(11), e0142200.

Cosplay fanituotantona, uhka vai mahdollisuus?

Fanituotannosta puhuessa keskitytään usein käsittelemään fanifiktiota ja fanitaidetta, jotka ovat nousseet jo hyvinkin tunnetuiksi fanituotannon muodoiksi. Muut fanituotannon muodot jäävät monesti vain sivumaininnaksi ja niiden olemassaolon tiedostaviksi huomautuksiksi, mutta lähempään tarkasteluun nämä muodot pääsevät vain harvoin. Kuten esimerkiksi Matt Hills on kirjoittanut, mimeettinen eli jäljittelevä fanituotanto jää usein transformatiivisen jalkoihin akateemisessa tarkastelussa. Meille fandomeissa liikkuville nämäkin fanituotannon muodot ovat arkipäiväisempiä, ja kytkeytyvät fanittamiseksi siinä missä muutkin, enemmän tutkitut tavat.

Cosplayn eli costume playn eli kotoisammin pukuilun perusytimessä on fiktiivisen hahmon ulkonäön jäljittely, joka kumpuaa yleensä hahmoon kohdistuvasta fanittamisesta, jolloin se todellakin asettuu yhdeksi fanituotannon muodoksi. Toki tämä ei ole cosplayn koko totuus, sillä ainakin Suomessa harrastus on kasvanut jo liian suureksi ja omanlaisekseen ilmiöksi mahtuakseen enää puhtaasti sivumaininnaksi fanituotannosta puhuessa. Koska cosplayssa on kuitenkin aina kyse hahmon jäljittelystä ja todellisuuteen tuomisesta, fanitutkimus tarjoaa sen tutkimiseen parhaat työvälineet. Cosplay vaatii aina fiktiivisiä hahmoja toteutuakseen, jolloin cosplayaajan ja kohdehahmon välillä on aina jonkinlainen suhde, jonka lähestyy faniutta siinä määrin että se on helppoa lukea tällaisen suhteen kautta.

Cosplayssa voi myös nähdä paljon sitä uudelleenluontia josta fanifiktiota ja fanitaidetta ylistetään, mutta erityisesti media keskittyy cosplayn spektaakkelimaisuuteen ja visuaaliseen arvoon, jolloin harrastus näyttäytyy usein vain "hassuina vaatteina" (esimerkiksi näin, näin tai näin). Tämä hassuihin vaatteisiin pukeutuminen kuitenkin tarkoittaa satoja päätöksiä, joita cosplayaajat tekevät pukujäljitelmiä rakentaessaan, materiaalivalinnoista valmiin puvun esittelemisen keinoihin, jotka kaikki rakentavat heidän tulkintaansa hahmosta. Materiaaleja valitessaan cosplayaaja esimerkiksi tekee tulkintoja ja päätöksiä siitä, sitooko cosplaytaan todellisen maailmamme historiallisiin konteksteihin vai pyrkiikö jäljittelyyn pelkän ulkonäön perusteella. Tämä vaatii usein hyvinkin tarkkaa lähdeteoksen lähilukua ja päätösten tekemistä: voisivatko esimerkiksi Avatar: The Last Airbender -sarjan hahmot käyttää polyesterivaatteita? Onko sarjassa koskaan öljypohjaisista jalosteista valmistettuja tuotteita, ja olisiko uskottavaa että sellaisia kyseisessä maailmassa olisi? Ja toisaalta, välittääkö cosplayaaja siitä?

Cosplayaajien ja larppaajien selkein ero on hahmossa olemisessa: siinä missä larppaajat ovat hahmossaan "sisällä" pelin aikana, cosplayaajat harvemmin omistautuvat hahmonsa esittämiselle tässä määrin. Useimmiten cosplayaajat varsinaisesti esittävät hahmojaan ainoastaan kuvissa ja kilpailuissa, joissa suoritukseen kuuluu esitysosuus, tai viime vuosina suosita saaneissa cosplay-musiikkivideoissa. Näissä kaikissa cosplayaaja kuitenkin tuottaa tulkintoja kohdehahmostaan: erityisesti kilpailuesityksissä ja musiikkivideoissa cosplayaajat joko luovat uudelleen kohtauksen lähdeteoksesta tai rakentavat kokonaan uuden pienoisnäytelmän, jossa kertovat haluamansa tarinafragmentin hahmoistaan. Nämä ovat verrattavissa suoraan fanifiktioon, jossa toteutetaan samanlaisia tekstuaalisia uudelleenluonteja. Cosplayaajat pyrkivät esityksissään kuvastamaan hahmoaan ja tämän lähdeteoksessa kokemaa tarinaa, tai luomaan uusia luentoja esimerkiksi tuomalla esitykseen lähdeteoksesta poikkeavia parituksia, jolloin esitys lähentelee fanifiktiosta tuttua tapaa parittaa hahmoja canon-suhteiden ulkopuolelta. Esitysten arviointiperusteisiin kuuluu usein hahmouskollisuuden arviointi, joka painottuu hahmojen toiminnan ja eläytymisen arviointiin: kuinka hyvin hahmoa esitetään? Aivan kuten fanifiktiota lukiessa, cosplayaajan esitystä katsoessa voi arvioida kuinka hyvin kirjoittaja/cosplayaaja onnistuu tuomaan lähdeteoksessa esiintyvän hahmon luonteen esille.

Cosplay on helppo ymmärtää naamiaisasujen kautta, mutta lopulta kyse on huomattavasti intensiivisemmästä suhteesta kohdehahmon jäljittelyyn, missä hahmosta tuotetaan uusia tulkintoja koko cosplay-prosessin aikana, tavalla joka heijastelee muitakin fanituotannon aloja. Mielenkiintoista on myös se, kuinka samalla cosplayaaja tuottaa myös uusia tulkintoja itsestään: suhde cosplayaajan ja hahmon välillä on vahva, ja cosplayaaja kokee prosessissa itseään hahmonsa kautta (kts. Rönkkö 2014), jolloin cosplay on myös osa identiteettityötä.

Kuten esitin edellä, cosplayn asema fanituotantona on kuitenkin hivenen kyseenalainen, ainakin suomalaisessa cosplay-yhteisössä tai “skenessä”. Fanittaminen on toki cosplayaajien valintojen ytimessä kun puhutaan siitä prosessista, missä cosplay-pukuja valmistetaan ja käytetään, mutta laajemmin katsottuna itse cosplaysta toimintana, yhteisön rakentaja ja identiteettityön välineenä on tullut se varsinainen fanittamisen kohde, joka sitoo ihmisiä yhteen. Cosplayaaja-identiteetti seuraa harrastajaa fandomista toiseen, ja cosplay asettuu pääasialliseksi “keskuspisteeksi” nörtti-identiteetissä. Cosplay ei sido tiettyyn sarjaan, genreen tai mediumiin lähdeteosten pohjalta, jolloin se voi toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä ja yhteenkuuluvuuden tuottajana.

Toisaalta cosplay houkuttelee puoleensa harrastajia hyvin erilaisista lähtökohdista. Monimateriaaliseen käsityöhön perustuva harrastus on ehkä kevyemmin nörtti-identiteettiin tai fandom-kulttuuriin muutoin kiinnittyvälle, mutta haastavista käsitöistä kiinnostuneelle harrastajalle oivallinen tapa päästä toteuttamaan itseään. Nörtteyden voi nähdä ehkä pikemminkin sivutuotteena, joka ei välttämättä ole edes osa harrastajan omaa identiteettimäärittelyä, mutta assosiaation kautta muodostuva määritelmä, johon harrastaja tulee asetetuksi muiden toimesta. Tällöin tulee imaistuksi mukaan nörtteyden piiriin, vaikka ilman cosplayta ei välttämättä kokisi olevansa kovin vahvasti mihinkään yksittäiseen fandomiin tai ilmiöön kiinnittyvä. Fandomin toiminnot, kuten tapahtumissa käyminen tai fanituotanto, muodostavat ulospäin näkyvää nörtteyden esitystä, vaikka tekijän intentio ei varsinaisesti olisikaan esittää nörtteyttään, tai kiinnittyä tietynlaiseen ryhmään.

Cosplayaajien lähtökohtien ollessa erilaisia myös motivaatiot cosplayn tuottamiseen ja prosessiin ovat erilaisia. Usein cosplay on nähty enemmänkin tapana tuoda esille rakkautta hahmoa kohtaan, mutta cosplayaajalle, jolle monimateriaalinen käsityö ja cosplay itsessään ovat fandom, prosessi voi käynnistyä hyvin erilaisista lähtökohdista. Tällöin itseasiassa hahmon puku on se, johon huomio kiinnittyy, ja johon intensiivinen suhde luodaan. Hahmon luonne ja tarina voivat muuttua toissijaisiksi, ja tämän vaatetuksesta tulee pääasiallinen kohde, jota lähdetään tavoittelemaan. Toisaalta, hahmojen vaatetus kertoo hahmosta aina jotain, jolloin hahmon luonne tulee mukaan cosplayn prosessiin, halusipa cosplayaaja sitä tai ei. Myös esittääkseen hahmoaan uskottavasti kuvissa tai lavalla, cosplayaajan on jollain tavoin selvitettävä hahmon taustoja, jolloin trooppimaiset valinnat hahmosuunnittelussa auttavat cosplayaajaa. Koska tällaisessa cosplayprosessissa vaatetus menee hahmon edelle cosplayaajan suhteessa kohteeseensa, liikutaan jo epätyypillisillä vesillä puhuttaessa fanituotannosta ja fanitutkimuksesta. Toisaalta, fiktiiviset maailmat, teokset, hahmot ja fandomit eivät koskaan siirry kokonaan pois cosplaysta, vaikka etäännyttäisiin kuinka kauas varsinaisesta fanituotannosta, ja näin cosplayta on hankala lukea puhtaasti ilman tätä näkökulmaa, ja näin fanitutkimus on tarjoaa erinomaisen välineet myös cosplayn tutkimiseen.

Everything's shiny... or is it? - cosplay-asujen saama huomio ja sarjojen suosio

Olet katsonut Fireflyn kaikki 14 jaksoa ja Serenity-elokuvan ainakin kahteen kertaan. Olet tilannut Varustelekasta mekaanikkohaalarin, Etsystä sopivat kangasmerkit, kaulakorun ja jopa käsintehdyn aurinkovarjon. Kaivat kaapistasi kukkapaidan ja sopivat kengät, lainaat isäsi työkalupakista jakoavaimen ja kampaat hiuksiisi keskijakauksen. Olet valmiina cossaamaan Kaylee Frye -nimistä hahmoa seuraavassa Traconissa.

Pukusi tunnistetaan ehkä kolmesta viiteen otteeseen ja pakollisten omien kuvien lisäksi sinua kuvataan kerran. Samaan aikaan kymmenet Marvel-cossit saavat paljon kehuja ja pyyntöjä ottaa kuvia.

Okei, edellä kuvattu tilanne ei ole täysin tosi, mutta suurin piirtein tuon verran Kaylee-cossini sai huomiota viime syksyn Traconissa. En voi toisaalta valittaa, sillä Nörttitytöt-blogin edustajat kehuivat pukuani ja tahtoivat ottaa kuvankin:

Kuva: Ama Laine

Asuni ei ollut kovinkaan vaikea toteuttaa, mutta rakkaus hahmoa ja sarjaa kohtaan on suuri, ja toivottavasti se välittyy aina Kayleetä cossatessani. Nyt käytettyäni itseäni röyhkeästi esimerkkinä pureudun seuraavaan aiheeseen: saavatko cosplay-puvut ansaitsemansa huomion, vai meneekö edelle itse hahmon ja sarjan suosio? Voimme verrata vaikka kulttisarjojen, kuten Fireflyn tai Twin Peaksin hahmoja suositumpien sarjojen ja elokuvien, kuten Game of Thronesin ja Marvelin elokuvien hahmoihin: jakautuvatko pukujen saamat kuvauskerrat ja suosionosoitukset cosplay-kilpailuissa oikeudenmukaisesti? Saako Deadpool enemmän halauksia kuin agentti Cooper?

Vastaavaa ilmiötä voidaan havaita myös otakupiireissä: Attack on Titan -puvut saavat mahdollisesti enemmän kuvauskertoja kuin Fullmetal Alchemist -cossit. Jälkimmäinen on ollut Suomessakin varsin suosittu, mutta pukuja on ollut aina vähemmän kuin Naruto-, Bleach- tai nyttemmin Attack on Titan -cosseja. Jokin fandom kasvattaa cosplay-piireissä alaa esimerkiksi sarjan suosion, pukujen tekemisen helppouden tai vaikkapa molempien vuoksi. Edellä mainitut nk. poikien anime- ja mangasarjat ovat joidenkin mielestä jo ärsyttävästi näkysällä coneissa. "Ei kai taas jotain Naruto-cossaajia!" saattoi kuulua joskus viime vuosikymmenen lopun conikävijöiden suusta.

Myös fantasia-, scifi- ja sarjakuvanörttien cosseissa näkyy tämä pinnalla olevien sarjojen ja elokuvien vaikutus cosplay-pukuihin: parina viime vuonna Hobitti-elokuvien innoittamia cosseja oli kosolti, ja nyt Deadpool valtaa alaa cossaajien joukosta, varmaan jo seuraavassa Tampere Kupliissa.

Tracon X:n aikamatkustusteeman mukaista ja uuden Doctor Who-kauden innoittamaa pukeutumista - 12. Tohtori ja Missy. Kuva: Terhi Ala-Keturi

Jotkin sarjat ja pelit ovat ns. kestosuosikkeja, joita bongaa conista toiseen, kuten Final Fantasy, Star Wars, Star Trek ja Doctor Who. Uusia sarjoja ja elokuvia tulee ja menee, mutta kestosuosikit pysyvät, ja uusistakin fandomeista voi kehkeytyä kestosuosikkeja. Coneissa on myös hyvä haistella fandomien uusia tuulia ja etsiä uutta katsottavaa, luettavaa ja pelattavaa.

Samaisesta Traconista bongattu kestosuosikki: CLAMP:n klassikko Magic Knight Rayearthin päähenkilökolmikko Hikaru, Fuu ja Umi (Huom. nämä neidit tunnettiin Subilla myös Taikasotureina). Kuva: Terhi Ala-Keturi

Jo aiemmissakin blogimerkinnöissä on täällä todettu, että fanittaminen ja nörttiys ovat tunteisiin vetoavia aiheita. Tutut ja rakkaat hahmot on helppo bongata conikansan joukosta, ja heistä haluaa useammin kuvia kuin muista hahmoista. Tuntemattoman hahmon puvun on usein oltava joko huomiota herättävä tai erityisen monimutkainen ja sen näköinen, että sen toteuttamiseen on täytynyt kulua useita tunteja. Erityisesti cosplayta itse harrastavat osaavat arvostaa hyvin tehtyjä pukuja, vaikka eivät välttämättä hahmoa tunnistaisikaan. Toisaalta ei-niin-vihkiytyneet conikävijät saattavat olla ns. reilumpia sen suhteen, keitä he kuvaavat: jos ei tunnista juuri yhtään hahmoa, ei tule "tuominneeksi" pukuja niiden alkuperän suhteen. Tästä voisin mainita esimerkkinä oman isäni, joka oli usein kuvaamassa pukuja coneissa, joihin oli minut kyydinnyt.

Vuoden 2013 Traconista löytyi kenties hieman tuntemattomamman Guilty Gear -pelisarjan toinen päähenkilö, Ky Kiske. Pelisarjan fanina voin todeta, että poseeraus on kohdillaan. Kuva: Terhi Ala-Keturi

Kuten yllä olevasta kuvasta voi päätellä, ko. asua ei välttämättä pidä juurikaan kiinnostavana, ellei Guilty Gear -pelisarjaa taisteluposeerauksineen tunne. Asialle vihkiytyminen on eduksi, mutta fandomit vierastavat usein toisiaan. Myös me-ne -henkeä esiintyy nörttikulttuurin piirissä huomattavan paljon, mikä on kurssillamme tullut ainakin muutamaan otteeseen puheeksi. Jo edellä mainitut Naruto- ja Attack on Titan -cossit sekä esimerkiksi lukuisat Supernaturalin Castiel-cossit ja etenkin 10. ja 11. Tohtorit saattavat paljoudessaan nostaa joidenkin karvat pystyyn. Jos ei satu pitämään kyseisistä sarjoista, saattavat hyvin toteutetut ja hahmoonsa hyvin eläytyvät pukuilijat jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota. Toisaalta aiemmin mainitsemieni kulttisarjojen hahmoiksi pukeutuvat saattavat jäädä paitsioon pelkästään siksi, ettei hahmoja yksinkertaisesti tunnisteta. Voisiko tästä kenties päätellä "täydellisen cosplay-kohteen" valitsemalla hahmon, josta ei ole ylitarjontaa ja jonka ihmiset kuitenkin tunnistavat?

On myös ollut puhetta siitä, kuuluuko cosplay kaikille ulkonäöstä tai fanittamisen ja/tai nörttiyden tasosta riippumatta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta pitäytyäkseni tämän blogitekstin aiheessa pitänee varmaan mainita eräs seikka: en nimittäin ollut katsonut Serenity-elokuvaa enkä ole vielä lukenut kaikkia Firefly-sarjakuvia, ja olen silti pukeutunut Kayleeksi useissa coneissa. Olenko harjoittanut silkkaa keretismiä vai onko asia edes keskustelemisen arvoinen? Jyrkästi ajattelevat saattaisivat pitää minua huomionhakuisena wannabe-fanina, mutta toisaalta keneltä se on pois, jos ei ole ehtinyt päästä sarjan (ennenaikaiseen) loppuun, kun ensimmäisessäkin jaksossa on jo tällaista materiaalia?

Mielestäni cosplay kuuluu kaikille, jotka ovat innostuneita sarjoista ja hahmoista, joita cossaavat. Aina löytyy niitä, joiden mielestä esimerkiksi ylipainoinen ei voisi cossata hoikkaa hahmoa tai tietyn hahmon cossaaminen vaatii tietynlaiset kasvonpiirteet. Cosplay on tapa osoittaa innostusta hahmoja ja sarjoja kohtaan - se on ikään kuin osoitus siitä, että rakastaa hahmoa, joksi pukeutuu, ja että tahtoo näyttää sen muille. Jos joku vielä pitää puvusta ja tahtoo ottaa siitä kuvan, cosplayn ilo leviää laajemmalle. Ei myöskään pidä unohtaa sitä, että cosplay-pukujen tekeminen kehittää ja ylläpitää kädentaitoja sekä luovuutta. Cosplay-kilpailuissa voi kartuttaa esiintymistaitojaan ja cosplay-harrastuksen avulla voi löytää uusia ystäviä ja jopa verkostoitua.

On siis varmaankin turha ajatella, etteikö voisi cossata hahmoa sen takia, ettei kukaan tunnista - pioneerityötä tunnettavuuden saralla kannattaa tehdä. Eihän niitä ristiretkiksi voi sanoa, mutta toivottavasti jokainen tämän lukeva uskaltaa näyttää rakkautensa lempihahmojaan kohtaan, jos niin haluaa. Olisi myös kiva kuulla teidän muiden kurssilaisten mielipiteitä aiheesta: onko cossien huomio sidoksissa hahmojen suosioon?

All aboard,
Terhi

Medialähteet:

• Kaylee-cossistani otettu kuva löytyy täältä: http://geekgirls.fi/wp/blog/2015/09/07/tracon-2015-kuvina/
•  Loput kuvat olen ottanut itse vuoden 2013 ja 2015 Traconeissa
• Pätkä Fireflyn ensimmäisestä jaksosta, video otsikolla Kaylee makes love to a strawberry, lataajana agirlyman: https://www.youtube.com/watch?v=bYopf8KSy4o

Larppaus ja oikeaoppisen proppauksen vaikeus

Proppauksella tarkoitetaan hahmon vaatteita, tarvikkeita ja muita larpin sisäisiä esineitä tai lavasteita. Muusta sanastosta voi lukea täältä.

Olen osallistunut vain kouralliseen larppeja. Koska teininä tuntui niin vaikealta lähteä oikeisiin peleihin, järjestin kaverin kanssa hyvin omituisen pienen kaveriporukan yritelmän. Se ei todellakaan onnistunut hyvin, mutta ei onneksi säikäyttänyt minua kovin kauas aiheesta. 

Parin vuoden päästä uskaltauduin jo ilmoittautumaan ensimmäiseen viralliseen peliin, japanilaiseen kauhularppiin (en viitsi mainita pelin nimeä siltä varalta, että se pelautetaan uudelleen ja spoilaan jotain). Sain hahmon ja ompelin sinnikkäästi kimonoa ja muita vaatteita äidin avustamana vain neljä tuntia kestävään peliin useita päiviä. Jännitin todella paljon millaista larppaus tulisi olemaan, hahmokuvaus oli noin 8 sivua ja proppausohjeet todella tarkat. 

Lopulta pelipäivä koitti ja muut osallistujat vaikuttivat yhtä innostuneilta ja todella ystävällisiltä ekakertalaista kohtaan. Pelipaikka oli uskomattoman hienosti tehty: huoneessa oli paperiset seinät ja tatamilattia. Kaikki vaikutti yllättävän aidolta. Ja seinät kätkivät jopa salahuoneita — joissa puolestaan oli mielenkiintoisia juonen kannalta tärkeitä asioita, kuten ihmisen (ehkä naudan) verisiä luita. Ja oli muuten uskottava hajumaailmakin! Juoni eteni nopeasti ja samanaikaisesti hahmon ihmissuhteissa ja elämässä tapahtui suuria mullistuksia. Ihastuin lopullisesti larppaukseen. Seuraavat pelit, joissa kävin kestivät muutaman päivän. Ja kyllä, myös yöllä larpattiin. Eli jos menit nukkumaan, myös hahmosi teki niin ja oli paras toivoa, ettei kukaan salamurhaisi sinua tyynyllesi. 

Pidempiin peleihin osallistuminen tuntui kannattavammalta kuin alle päivän pituisiin, koska etukäteisvalmisteluihin menee aina niin paljon aikaa ja rahaa. Hahmo tarvitsee juuri oikeanlaisen asun (kuin cosplayssa) ja materiaalien pitää olla uskottavan näköiset. Ja laadukkaat, kuten suureksi häpeäkseni opin muinaissuomalaisessa pelissä suolla vaeltaessani. Pellavan näköinen trikoo ei sitten ollutkaan ihan pellavan veroista... Housujen lahkeet venyivät ja menettivät muotonsa suossa kastuessaan ja vollotin sisäisesti häpeästä  märkiä, suosta vihertäviä puoli metriä liian pitkiä lahkeita talloessani. Muiden vaatteet olivat aitoa nahkaa ja pellavaa, osalla oli myös turkkeja lämmikkeenä. Vannoin, että jatkossa minäkin osaan proppautua oikein. Kukaan ei moittinut minua, mutta koin silti pilaavani muiden kokemusta epäuskottavalla ulkonäölläni. Vielä pahempaa, oli hyinen kesäkuun alku ja tarkoitus oli tosiaan vaeltaa metsässä ja yöpyä ulkona. Joten isän vaatimuksesta puin roolivaatteideni alle lämpökerraston, joka myös vilkkui välillä vaatteiden alta. Muut olivat varustautuneet ilmeisen lämpimästi mutta ajan mukaisesti. 

Viimeistään keskiyöllä täydenkuun valossa järveen hahmoni parasta ystävää uhratessa tajusin, että jatkossa olisi pidettävä huolta myös alusvaatteiden uskottavuudesta. Koska en voisi tietää millaiseen tilanteeseen joutuisin —oli sattumasta kiinni etten joutunut itse kahlaamaan veteen syntymättömän lapseni uhratakseni. Enkä olisi pärjännyt loppuyötä ainoat vaatteeni märkinä. (Ei huolta, järveen joutunut uhriparka pääsi pelinjohdon lämpimään telttaan, jossa oli myös kamiina. Tämä selvisi kuitenkin vasta aamulla pelin päätyttyä, mikä oli toisaalta ihan hyvä koska in-game yöpyminen tapahtui enemmän tai vähemmän märissä vaatteissa epäonnistuneessa laavun irvikuvassa noin 9 asteessa, ja kiusaus tapattaa hahmoni olisi saattanut osoittautua liian suureksi houkutukseksi.)

[Tärkeä huomio: Oikeasti larpatessa ei ole pakko tehdä mitään, mihin ei ole valmis. Jo ilmoittautumislomakkeessa kysytään yleensä millaisia asioita haluaa tai ei halua tehdä, ja pelaajan toiveita kunnioitetaan.]

Osa larppaajista on sitä mieltä, ettei peliin oteta mitään muuta kuin hahmon omaisuus. Tämä nähdään yleensä hifistelynä ja koen sen itsekin turhaksi. Koska jos jotain sattuu, tarvitaan kännykkää. Ja pidemmissä peleissä off-game ruoka on aika kiva varaturva siltä varalta, että hahmot kokevatkin hankaluuksia ravinnon saamisen suhteen tai pelin päättyessä on kiljuva nälkä. (Kyllä pelaajista huolehditaan yleensä hyvin, ja ruokailusta ja muista erikoisjärjestelyistä infotaan hyvissä ajoin ennen peliä.) 

Toisaalta erilliset off-game kamat in-game tavaroiden lisänä aiheuttavat välillä ongelmia. Metatasolla pelaajat jättävät kohteliaasti huomioimatta, jos toinen pelaaja vaikkapa pudottaa tai vilauttaa omaa omaisuuttaan kesken hahmojen vuorovaikutuksen. Vaan entä jos metapelaaminen lähteekin väärään suuntaan? Eräässä pelissä hahmojen NPC-opas (non-player character, tässä tapauksessa pelaajien joukkoon soluttautunut yksi pelinjohtaja) oli kuollut hyvin dramaattisesti, ja surevat hahmot kävivät läpi edesmenneen johtajansa omaisuuden lisätietoa tilanteesta hankkiakseen. Vaan tämän laukkupa osoittautuikin tyhjäksi. Eli siellä oli alueen kartta ja muutama muu nykyaikainen esine, joita hahmot eivät tietenkään nähneet. Myöhemmin selvisi, että tavarat olisivatkin kuuluneet peliin ja vaellusmatkalla olevia kyläläisiä oli johdettu harhaan koko näiden elämän ajan, ja muinaisen Suomen sijaan kyseessä olikin 2000-luku. (Kyllä, kyseessä oli juuri se traaginen suollahyppelypeli.) Mutta kuollut pelinjohtaja ei voinut kuin irvistää sisäisesti valitsemallemme suunnalle -- ja toivoa, että hylkäisimme ruumiin mahdollisimman pian, koska olimme pitäneet liikuttavan seremonian ja tuntui oikealta laskea lehdet symbolisesti oppaamme silmien päälle (ei kai se meidän vika ollut jos ne eivät meinanneet pysyä paikoillaan ilman että siihen laittoi kiviä painoksi?). Joten meidän pelissämme jumalille ihmistenkin uhraaminen ja jokaisen muun kuin oman kyläläisen välttely oli olennaisen tärkeä osa selviytymistä, toisin kuin pelinjohdon suunnittelemassa pelissä.

Pelimaksut ovat ainakin niissä larpeissa, joiden ilmoituksia olen nähnyt, jääneet yleensä alle 50 euron, mutta todellisuudessa larppaukseen palaa paljon enemmän rahaa. Tunnustan, että kaikkine kankaineen, tarvikkeineen ja esineineen olen saattanut polttaa yhtä peliä varten parisataa euroa, ja tunsin silti alemmuutta muiden pelaajien asuja kohtaan. Kyse oli kuitenkin luultavasti vain omasta aloittelevan larppaajan epävarmuudestani, ja todellisuudessa hahmoni oli ihan hyvin varustettu. Kovin köyhälle tuntuu silti aika mahdottomalta päästä piireihin, vaikka Facebookissa on Larp-tarvikkeiden kirpputori ja Larppien proppihuutelo -ryhmät. Kuitenkin tuntuu siltä, että suurin osa asusta ja tarvikkeista pitäisi jo löytyä tai varmasti onnistua tekemään itse, jotta peliin uskaltaa ilmoittautua. Ja jos osallistuu eri genrejen peleihin, ei välttämättä voi käyttää uudestaan aiempia asuja. Jo se, sijoittuuko peli varhais- vai myöhäiskeskiajalle voi tarkoittaa uuden puvun tarvetta, vaikka hahmo säilyisi molemmissa aatelisena naisena.

Näiden vaativia valmisteluja vaativien larppien lisäksi on olemassa myös pienemmän kynnyksen pelejä, joista en oikeastaan tiedä käytännössä mitään. Marpit (minilarpit tai maanantai-larpit [Helsingin Harmaasudet Ry:n termi]) kestävät vain joitakin tunteja, ja hahmokuvaukset ovat lyhyitä ja saadaan usein vasta samana tai edellisenä päivänä. Joskus jopa vasta pelipaikalla. Näihin ei luonnollisestikaan pitäisi tarvita kummoisiakaan proppeja. Mutta missä vaatteissa siellä sitten tulisi olla? Uskottavat asut ja puitteet ovat osa kokemusta ja tekevät tilanteesta aidomman. Pelaaja pääsee myös vähän kätkeytymään niiden taakse tarvittaessa. Ei tarvitse selittää mitään ylimääräistä, vaan kaikki näkevät että tuolla aatelisnaisella/ talonpojalla on selvästi tällainen elämäntilanne tai tuo veistos, jota hahmo puristaa kädessään on selvästi todella tärkeä hänelle. Ilman tätä tuntuu, että pitäisi osata itse enemmän ja hienommin näytellä hahmon tunteita ja tapoja, pelata paremmin.

Onko kenelläkään kokemusta proppauksen aiheuttamista omituisista tilanteista? Miten olette itse selvinneet hahmon varustamisesta?

Toivoisin todella kuulevani larppiin valmistautumisen ja cosplayn eroja. En tunne itse cossausta harrastuksena ollenkaan, mutta ilmeisesti monet pyrkivät myös asussa ollessaan käyttäytymään alkuperäisen hahmon tavoin? Rahaa vaikuttaisi kuluvan molempiin paljon, mutta siinä missä hahmoksi pukeutuminen on larpatessa väline, se on ilmeisesti cosplayn tavoite jo sellaisenaan?