Terveisiä sirkuksesta: "Nää ihmiset elää näin joka päivä!" - Cosplayaajat kulutustuotteina

Olen tässä reilun kymmenen vuoden aikana elänyt monenlaisia vaiheita ja aiheita suomalaisessa cosplay-harrastuksessa ja sen kehityksessä. Mystinen sykli nostaa samat vakioaiheet esiin aina muutaman vuoden välein, ja näin vanhana partana alkaakin huvittaa joka kerta kun harrastajat huolestuvat jälleen aiheesta x, vaikka sama keskustelu on käyty jo turhautumiseen asti. Jokainen ilmiö on aina uusi jollekin, erityisesti harrastuksessa johon ilmestyy joka vuosi uutta, nuorempaa väkeä.

Yksi omista kestosuosikeistani näistä, osin harrastajaväen sisäisistä ilmiöistä on cosplayaajien ällistely ja pällistely harrastuksen ulkopuolella. Media uutisoi aina riemastuttavasti värikkäistä nuorista ja eriskummallisista asuista, ja cosplayaajien nolostunut huokailu tästä. Viime vuosina olen kuitenkin itse alkanut ällistellä kasuaalia hyväksyntää, jolla harrastajat suhtautuvat cosplayaajien kuluttamiseen tuotteina. Cosplay sinänsä on tuote, joskin melko abstrakti sellainen: ei ole varsinaista yksittäistä tuotetta nimeltä cosplay, mutta cosplayn vuoksi myydään paljonkin erilaista tavaraa, käsityötarvikkeista peruukkeihin ja lisämateriaaleihin. Mutta mitä ovat tuotteet, jotka ovat cosplayaajia?

Oikeastaan määrittelyn voisi aloittaa siitä, ketkä ovat näitä tuotteita käyttäviä kuluttajia. Cosplayta voi harrastaa, mutta kaikki cosplaysta nauttivat ihmiset eivät varsinaisesti tee tai käytä pukuja. Miten siis määritellään harrastaja? Voiko cosplayta harrastaa muilla tavoilla kuin omalla kehollaan pukuihin laittautumalla? Tästä olen käynyt monenlaisia keskusteluja, kahvipöydissä ja coneissa. Onko cosplayn harrastamista esimerkiksi cosplay-valokuvaaminen, kilpailujen katsominen, cosplayaajien fanisivuista tykkääminen? Mikseipä voisi olla, jos sen itse mieltää harrastamiseksi. Minä kuitenkin kutsuisin sitä enemmän cosplay-kuluttajuudeksi kuin harrastajuudeksi.

Seuraa visuaalinen mielikuvitusleikki: Kehämäisenä kuviona ajateltuna, cosplay-harrastuksen ytimessä ovat ne, jotka mielletään helpoiten cosplay-harrastajiksi. He muodostavat sen harrastuksen massan, joka mahdollistaa kaiken muun sen ympärillä. Jos kukaan ei tee ja käytä pukuja, ei ole materiaalia kenellekään muulle. Vaikka cosplaysta riisuisi kaiken muun pois, jäljelle olisi jäätävä jonkinlainen lakanavirityksille perustuva tapa pukeutua fiktiivisiksi hahmoiksi. Tai edes aikakausipukuilijat, jos ajatellaan cosplayn määritelmä mahdollisimman laajasti!

Seuraavalla kehällä ovat ne, jotka liittyvät cosplay-harrastuksen toimintoihin jollain tavalla. Olen gradussani määritellyt cosplayn toimintoja konkreettisiin ja ei-konkreettisiin: konkreettisia ovat esimerkiksi pukujen tekeminen, käyttäminen ja niiden valokuvaaminen. Ei-konkreettisia ovat edellämainitut fanisivut, valokuvien jakaminen ja cosplaysta keskusteleminen netissä. Rajanveto on siis: konkreettiset todellisessa maailmassa, ei-konkreettiset netissä. Nämä eivät kuitenkaan ole kovin selkeitä rajoja, sillä molemmat toimintojen lajit ruokkivat toisiaan, ja olisivat osin vajaita tai mahdottomia ilman toisiaan. Molemman lajin toiminnot vaativat muita, osin ytimestä seuraavalla kehällä olevia ihmisiä: conien järjestäjiä, kilpailujen jäjestäjiä, keskustelupalstojen ylläpitäjiä, valokuvaajia. Näistä ihmisistä, jotka tukevat toiminnallaan cosplayn ydintoimintoja, koostuu siis toinen kehä.

Kolmas kehä taas koostuu niistä, joiden toiminta ei suoraan tue ytimen toimintaa. Tällä kehällä asuvat cosplay-kuluttajat. Tällä kehällä cosplay on tuote, jota kulutetaan samoin kuin esimerkiksi elokuvia: cosplayaajien kuvia katsellaan, heidän fanisivuistaan tykkäillään, heille kirjoitellaan viestejä somessa, tunnetuimpien cosplayaajien kohdalla ehkä jopa ostellaan heidän mainostamiaan tuotteita. Cosplay-kuluttajat eivät osallistu ytimen toimintojen tukemiseen, mutta he nauttivat näiden toimintojen tuloksista, kuten kuvista. Heitä varten erilaiset, yllättävätkin nettisivustot kuten Playboy tekevät listauksia kuumimmista cossaajista.

No mutta entäs kun? Niin, eihän tämä kehäpiirrostelma aivan niin yksiselitteinen ole. Kukaan ei pysy omalla kehällään: myös ydinharrastajat katselevat toistensa kuvia, ja valokuvaajat voivat olla cosplayaajia. Jokainen cosplayhin liittyvä ja siitä tietoinen on siis jollain tapaa cosplay-kuluttaja: kaikki katselevat toistensa kuvia, tukevat toimintaa ylipäätään osallistumalla tapahtumiin (jos kukaan ei tule, ei tapahtumia kannata järjestää). Jokainen cosplayta tarkoituksellisesti katseleva osallistuu kuluttajuuteen, ja voi liikkua kehältä toiselle ja sijaita ehkä myös kaikilla samaan aikaan.

Jos kuitenkin katsotaan tarkemmin, että mitä siellä kuluttajuuden kehällä tapahtuu, ja miksi vanhan tädin sielu on siitä niin närkästynyt. Kuluttajuus on vain askeleen lähempänä ydinharrastajaa kuin ns. normo, joka avaa Eteläisen Suomen Uutispostin (lehden nimi muutettu) ja ällistelee värikkäitä nuoria, jotka jälleen kerran valtasivat Niemen (kaupungin nimi muutettu). Kuluttaja taasen tietoisesti etsii cosplay-sisältöä ja nauttii siitä tarkoituksellisesti. Kuluttajuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa, sillä moni cosplayaaja tuotteistaa itseään fanisivujensa yms. avulla, tuottaen siis sisältöä kulutettavaksi, ja nauttii sen aiheuttamista hyötyjä (tykkääjien määrä ja näin näkyvyyden kasvu, joka poikii muita hyötyjä). Vanha täti sen sijaan hermostuu siitä, kun kuluttajuus johtaa tilanteeseen, jossa cosplayta aletaan lukea pääosin kuluttajan roolista, ja cosplayaajista muodostuu tuotteita, joiden oma tekijyys pyyhitään pois. Tädin verenkeitin napsahtaa päälle, kun cosplayaajat laitetaan kuumimmat cossaajat -listauksiin ilman nimiä, ilman kuvien lähdetietoja, ja lähes kokonaan ilman minkäänlaista huomiota harrastajan pukuun. Kun kuluttajat alkavat kohdella cosplayaajia tavalla, jolla ei ole oikein kohdella ketään. Tai kun on suorastaan yllätyksetöntä, että CosplayCreepersien kaltaisia tumblr-tilejä on olemassa.

No mutta, eikös tämä ole ihan tavallista? No on. Koko julkkiskulttuurimme perustuu esineellistämiselle. Niin. Mutta ei se silti ole yhtään sen vähemmän hanurista, että monet kokevat cosplayn nykyään nimenomaan seksikkäiden ihmisten harrastuksena, jota tehdään muita varten. En koe ongelmana, jos joku haluaa tuotteistaa itsensä, sen sijaan koe ongelmana että nekin, jotka eivät niin halua tehdä, joutuvat kokemaan tuotteistuksen varjopuolet.

Niin, että mikä vanhaa tätiä riepoo? No se, että normot on tulleet ja pilanneet mun harrastuksen. Höpsön nörttiharrastuksen, jossa on saanut liihotella omana itsenään (ainakin näin kultaiset muistoni minulle kertovat) ja jossa kaikki oli aina kavereita (paitsi ne jotka oli tyhmiä). Cosplay on kiva pakopaikka yläkoulun kiusaamiskulttuurista (kuulin et se yks elitisti huusi kerran koiralleen, karsee akka!) ja hienoa eskapismia tämmöselle uniikille yksilölle (ku kaikki tykkää samoista jutuista ku mäkin!).

Vanha täti harkitsee välillä Harmaisiin satamiin lähtemistä. Erityisesti näin gradun loppumetreillä.

Eskapismi ja The Sims-pelit: Oman elämän eläminen pelin kautta?

http://www.thunderboltgames.com/opinion/monotony-and-a-desperate-search-for-substance-in-the-sims

Linkittämäni teksti on Jonas Jürgensin kirjoittama teksti (26.8.2013) The Sims:istä otsikolla “Monotony and a desperate search for substance in The Sims”. Jürgen kertoo tekstissä The Sims 3:sta sekä siihen liittyvästä todellisuuden pakoilusta niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Jürgen kertoo tekstissä pohtineen sitä, miksi ihmiset ovat pitäneet The Sims:iä niin kiehtovana sekä koukuttavana pelinä. Jürgen kuitenkin ymmärsi tämän, kun oli pelannut peliä jonkin aikaa.

The Sims on monille eskapismia, joka koukuttaa helposti pelaajan pelaamaan peliä pitkiäkin aikoja putkeen. En tiedä, kuinka moni teistä on pelannut The Sims-pelejä, mutta voin itse samaistua Jürgenin kokemuksiin pelin peluusta todella hyvin.

Aloin pelaamaan The Sims-peliä ensimmäistä kertaa vuonna 2000. Tämä oli siis ensimmäine The Sims-peli koskaan. Olin silloin 7-vuotias, enkä oikein ymmärtänyt, mistä pelissä on kyse, koska peli on todella erilainen, kuin muut pelit, mitä olin koskaan pelannut. Pointti on kuitenkin pelissä todella selkeä. Basically, tarkoitus Simssissä on vain elää sims-ukoilla sinun heille luomaa elämää, eli olla pelaajana jonkin sortin Jumala-roolissa. Peli ei lopu, vaikka sims-ukot kuolisivat, koska usein heillä on lapsia, jotka jatkavat sukupuuta eli pelistä tulee päättymätön. Toinen vaihtoehto on luoda vain uusi perhe.

Pelissä ei tunnu aina olevan oikein järkeä, koska kuten ihmisetkin, simssitkin kuolevat aikanaan (paitsi jos laittaa kuolemattomuus-moodin päälle). Kuitenkin siinä saatavien “palkintojen” (rewards) ansiosta pelikokemus on todella koukuttava. Kaikista asioista, mitä teet Simssissä, on jotain hyötyä. Esimerkiksi jos luet tuntitolkulla ruoka-aiheista kirjaa, opit kokkaamaan paremmin jne. Tällöin simssin elämästä tulee helpompaa. Näiden “palkintojen” avulla pelaamisesta tulee ylipäätään helpompaa monilla eri tasoilla, koska kun olet haalinut tarpeeksi niitä kasaan, sims-ukko harvoin kohtaa mitään erityisiä haasteita sims-elämässään. Tästä Jürgen puhui myös tekstissään. Mielestäni The Simssin peluu ei aina edes ole kovin miellyttävää, koska on niin paljon asioita, joita pitää huomioida alati, mutta nämä ponnistelujen jälkeiset palkinnot tuottavat tarpeeksi mielihyvää pelin jatkamiseksi.

Kuitenkin mielestäni The Sims-pelin suurin nautinto tulee juuri sen luomasta eskapismista. Omalla kohdallani puhun siitä, kun pelaaja luo OMAN ITSENSÄ peliin ja pelaa ns. “omaa elämää” Simssissä. Hahmosta voi uusimmissa Simssissä luoda suhteellisen identtisen näköisen hahmon itsesi kanssa, tai ehkä jopa täydelisemmän version sinusta. Itse olen tehnyt tätä todella monesti. Parasta on luoda oikean elämäsi asiat kopioituna simssiin: identtinen asuntosi sekä oikean elämän ystäväsi peliin.

Pelasin The Sims 3:sta paljon ollessani alakuloinen viime vuonna. Tunsin, että pelissä pystyn elämään täydemmin ja tekemään asioita, mitä oikeassa elämässä ei kyennyt. Simssissä pystyi hankkimaan täydellisen kumppanin sekä kehittämään omia taitojaan aivan niin täydellisiksi kuin suinkin halusi. Loin itselleni täysin ihania piirteitä, jotta kaikki  muut simssit pitäisivät minusta. Hankin ihanan työpaikan taiteilijana ja kaikki oli sims-elämässäni oikeasti tosi hyvin. Sanoinkin usein kämppiksilleni, että “Ihanaa, kun ei tarvitse elää omaa elämää, kun on Sims”. Tämä oli enimmäkseen ehkä vitsi, mutta sain pelaamisesta kuitenkin paljon mielihyvää, että pelasin sitä monia tunteja putkeen. On se vain niin hauskaa elää itsenä pelimaailmassa.

Same feelings?
http://36.media.tumblr.com/fb802f0e7885b0bc0d2ac46ca04ce445/tumblr_na48ccg7Ft1shfh2eo1_500.jpg

Ehkä tavallaan pelaaminen oli hyväksi siinä mielessä, että mielen sai harhautettua oman elämän ongelmista helposti pelin avulla ja mieli oli suhteellinen iloinen. Mutta peli ei ikinä ratkaise mitään oikeita ongelmia oikeassa elämässä. Eli tilanne oli plus miinus nolla.

Ehkä juuri Simssin realistisuus sekä simssien, kotien, luonteenpiirteiden jne. helppo muokattavuus tekevät pelistä hyvän keinon paeta todellisuutta. Jos asiat menevät Simssissä jotenkin pieleen, ongelmat on helppo korjata verrattuna todelliseen elämään. Myös omat salaiset haaveet (“Olen aina halunnut vaaleanpunaisen ponin!”) on helppo toteuttaa The Simssissä. Itsehän ostin juuri simssissä hevosen ja rakensin itselleni tallin. Mahtavaa!

En nykyään pelaa lainkaan niin paljoa Simssiä, mitä ennen pelasin. Osittain sen vuoksi, että Simssistä puuttuu mielestäni semmoinen ultimaattinen päämäärä, mitä kaipaan peleissä, jotta mielenkiintoni pysyisi yllä. Osittain en myös jaksa pelata uusimpia simssejä enää, koska niistä on alkanut tulla jopa LIIAN REALISTISIA omaan makuuni. Kuka jaksaa oikeasti mennä käymään kaupassa ja ostamaan yksittäisiä ruoka-aineksia? The Sims 4 oli myös henkilökohtaisesti aika pettymys, koska pelaajalta rajoitettiin monia asioita mitä kolmosessa ei rajoitettu (esim. liikkuminen alueilta alueille ei ollut sulavaa). The Sims 4 porautui ehkä jopa liian syvälle, koska simeille saattaa siinä tulla pysyvämpiä olotiloja tiettyjen tapahtumien seurauksena (jos läheinen kuolee, simisi masentuu jne.). Ehkä se vietiin mielestäni vain liian pitkälle.

Koitin pohtia muita simulaatio-pelejä, joihin pystyisi samalla tavalla uppoutumaan kuin The Simssiin tässä samanlaisessa todellisuuden pakoilu-mielessä. Mieleeni ei tule mitään vastaavia pelejä. Hyviin peleihin uppoutuu väistämättäkin jollain tasolla ja ehkä hahmoihin kykenee samaistumaan. Mutta ei kai missään muissa peleissä voi oikeasti asettaa ihan itse itseään pelimaailmaan samalla tavalla kuin Simssissä.

Kuinka monet teistä ovat pelanneet Simssejä ja luoneet ehkä oman itsenne pelimaailmaan? Millaisia pelikokemuksia on tullut, kun olette pelanneet peliä hahmolla, joka kuvastaa teitä omaa itseänne?

Entä kuinka iso osa nörttiyttä on eskapismi (esim. tässä yhteydessä)? Omaan nörttiyteeni on kuulunut jokseenkin omaan maailmaan uppoutuminen sekä ehkä semmoinen "pää pilvissä"-olotila. Koen, että omalla kohdallani eskapismi eri yhteyksissä (nörttiyteen liittyen) on tuonut aina jonkunlaista lohtua tai jopa turvallisuuden tunnetta, varsinkin, jos ollut ihmisten ympäröimänä, jotka eivät ihan ymmärrä omaa nörtteyttäsi. Onko samoja kokemuksia?

Sanoutuuko nörtti irti todellisuuden kysymyksistä?

Mitä nörtit tekisivät jos heidät pudotettaisiin päivän ajaksi valtion johtoportaaseen? Onko noilla introverteillä harrastelijoilla oikeasti aivoissaan muuta, kuin turhaa fiktiivistä triviaa?
Nörttien oma julkkis-maskotti Simon Pegg järkytti taannoin tätä samaa yhteisöä Radio Timesin haastattelussa heittämiensä kommenttien vuoksi liittyen nörttiyteen, tarkemmin sen yhteiskunnalliseen relevanttiuteen.

“Obviously I’m a very much a self-confessed fan of science fiction and genre cinema, but part of me looks at society as it is now and just thinks we’ve been infantilised by our own taste. Now we’re essentially all consuming very childish things – comic books, superheroes. Adults are watching this stuff, and taking it seriously. --- As a society, we are kept in a state of arrested development by dominant forces in order to keep us more pliant. We are made passionate about the things that occupied us as children as a means of drawing our attentions away from the things we really should be invested in: inequality, corruption, economic injustice, etc.”

(Haastattelun tekstimuoto ja siihen tehdyt korostukset ovat allekirjoittaneen tekemiä.)

Shokeeraava ja kipupisteeseen uponnut osuus haastattelusta lienee juuri vahva implikointi samaan, mitä nörtit stereotyyppisesti kuulevat läheisiltään. Se on vahva kaiku siitä, että harrastukseen/elämäntapaan käytetyt voimavarat ovat naurettavan suuret eikä niistä löydy mitään todellista hyötyä tosielämään. Ihmiset huvittuvat ajatellessaan aikuisia miehiä katsomassa My Little Pony:ä ja keräilemässä hahmojen figuureja, tai noita epämääräisiä hihhuleita metsissä pahvisin haarniskoineen ja puumiekkoinen. Miksi nämä aikuiset ihmiset toimivat ikäisekseen näin taantuneesti, olisi provokatiivinen kysymyksen asettelu tälle aiheelle. 

Kaiken kaikkiaan Pegg näyttää ihmettelevän, missä ovat voimavarat ja vaadittu huomio yhteiskunnallisille kysymyksille? Onko tämä kapitalistinen salajuoni kaitsea aivottomia kuluttajia? 

Blogissaan Pegg omisti täysin oman postauksensa aiheelle avatakseen laajemmalle skaalalle esiin nostettua aihetta nörttiyden yhteiskunnallisesta relevanttiudesta. Hän pohjaa ajatuksiaan ranskalaisen filosofin Jean Baudrilladin kirjaan 'America', jossa esitetään ajatus suuremman valta-aseman johdattelemasta ohjauksesta kehityksen estävään toimintaan, jotta ihmiset olisivat helpommin taivuteltavissa. Ihmiset tuudittautuvat intohimolla asioihin, joista on nautittu lapsena, jotta huomio ei karkaile asioihin joilla on oikeasti väliä. Eskapismi vie turvallisen välimatkan päähän todellisuudesta ja harhauttaa siitä. 

Hän jatkaa sanoen, että niin kauan kuin spektaakkelimaisuus on luovuuden lähtökohtana, sitä todennäköisemmin lopputuloksesta on vaikea saada älyllisesti haastavia ja kompleksisia. Pegg huomaa tekstissä harmikseen tämän pitkälti olevan nykyinen suuntaus. Hän nostaa esille Nolanin Dark Knight-trilogian, joka toi elokuvamaailmaan Batmanin kompleksisuutta, mutta kuitenkin valtavirralle sopivassa paketissa. Paska niin sanotusti valuu siis lahkeesta, kun kaupallisuus koitetaan maksimoida. Nosto Pegg:n postauksesta:

"But even these films (Dark Knight -trilogy) are ultimately driven by market forces and somebody somewhere will want to soften the edges, so that toys and lunch boxes can be sold. In that respect, Bruce Wayne’s fascistic vigilantism was never really held to account, however interesting Nolan doubtless found that idea. Did he have an abiding love of Batman or was it a means of making his kind of movie on the mainstream stage?"

Käsitys nörttikulttuurista ja nörteistä hiljennettyinä kuluttajina on itselleni vallan uusi näkemys, joten tämän diskurssin nouseminen päivän valoon toi paljon uudenlaista pureskeltavaa. Kaiken lisäksi olen itse aina nähnyt eskapismin päinvastaisena Pegg:n tavasta hahmottaa sitä. Minulle eskapismi on tapa käsitellä todellisuutta omin ehdoin. Kyllä, pakeneminen sisältyy termiin itseensä, mutta jokainen nautittu fiktio pläjäys liityy kuitenkin todellisuudessa havaittuun ja koettuun. Todellisuudesta saadaan eri presentaatioita ja tulkintoja alinomaa videopelien, kirjojen tai vaikkapa larppauksen kautta. Näen kuitenkin pointin siinä, että älyllistä haastetta on jokaisen hyvä etsiä aina lisää, eikä pureskella popkulttuurista pursuavaa viihdettä aivottomasti. Ja ehdottomasti myös allekirjoitan näkemyksen siitä, että kaupallinen silmä luovassa prosessissa harvemmin tuo siihen hyvää. Esimerkiksi Hunger Games:in muuntautuessa elokuvaksi se siloitti paljon pieniä yksityiskohtia, jotka olisivat tukeneet yleistä kurjuuden, köyhyyden ja ahdingon teemaa. Tarinan antagonisti saa vähemmän vammoja ja mielenterveys ongelmia elokuvissa kuin kirjassa, lisäksi tämän unibrowta ei löydetä Jennifer Lawrencen otsalta. Yksityiskohdat, yksityiskohdat...

Aiheen kulminoiva kysymys näyttää loppupeleissä Pegg:n seurauksena olevan se, sanoutuvatko nörtit irti tosielämän kysymyksistä? Näen itse nörttimäisen toiminnan olevan itsessään kovaa todellisuuden pureskelua, höystettynä sillä kotoisalla pullamössö tunteella, jota eskapismi saa aikaan. Puhumattakaan siitä, miten esimerkiksi scifi on elementeiltään otollisin mahdollinen asettamaan metaforiselle tasolle yhteiskunnallisia kysymyksiä. Pegg itsekin suurena scifi-nörttinä antaa genren kompleksisuudelle pisteet. Lähtökohtaisesti uskon ja olen itsekin sen kokenut, että esim. fandomeissa parhaimmillaan tulkitaan syväluotaavasti fanituksen kohteen teemoja ja elementtejä fanfictionien ja keskustelupalstojen kautta.
Nörtit voivat lukea hahmoista poliittista tai uskonnollista ideologiaa. Etenkin sarjakuvahahmoista, joiden historian lähtökohdat lepäävätkin poliittisissa pilapiirroksissa. Roope Ankka edustaa Yhdysvaltalaista ryysyistä rikkauksiin - utopiaa, kun taas Suomesta löytyvä Muumi Pappa taas juoksee pakoon Jenni-tädin pennosia ja tahtoo seikkailemaan kun ukkostaa. Kapteeni Amerikka on patriarkaalinen sankarihahmo. Sitten on tietysti Hunger Games-kirjasarja, joka kuvataan vapaustaistelija Katniss Everdeen näkökulmasta. Ihmiset inspiroituvat parhaimmillaan fiktiivisen tuotteen sanomasta ja hyödyntävät sitä luovasti poliittisessa toiminnassa: tästä esimerkkejä.
Se on toki kiistaton fakta, että nörttikulttuurin rehevöityminen on luonut paljon kysyntää siihen liittyvälle krääsälle. Markkinat ovat alalle nykyään laajat. Ja kieltämättä ne ovat aika houkuttelevia sijoituksia tehdä. En tiedä miksi koen, että Batman-tarra läppärissäni tai Wolverine-figuuri pöydälläni parantavat elämänlaatuani. Vielä en ole sauvaa ostanut, mutta vakavasti olen harkinnut. 

Vuotiksen aikoihin muistan käyneeni hyvin pitkää ja mielenkiintoista keskustelua Harry Potter-maailman Ankeuttajista, ja ajautuen tätä kautta puhumaan Suomalaisesta mielenterveyshoidon järjestelmästä. Tuo kollektiivinen aivoriihi voi olla hyvinkin hippiä meininkiä henkivä tilaisuus ja antoisaa keskustelua. Jos pohdinta ei tapahdu omassa päässä, niin vähintään nörttien kohtaamispaikoilla. Pointtini lienee, että on helppo löytää kauemmaksi poliittisesta keskustelusta meneviä harrastuksia, kuin nörtteily ja fanittaminen. Enkä yhtä jyrkästi Pegg:n tavoin sanoisi viihteestä nauttimisen olevan suoranaista irtisanoutumista todellisuuden ajankohtaisista kysymyksistä. Yllä olevat esimerkit puhuvat itselleni siitä, että joskus ne jopa yhdistyvät kauniisti keskenään. 

Kyllä, nörttien pitäisi toisinaan laskea figuurinsa alas ja vakavoitua aikuisten asioihin pilvilinnoistaan. Kaikilla muillakin ihmisryhmillä on kuitenkin yhtä paljon varaa antaa lisää ajankohtaisiin kysymyksiin ja poliittiseen keskusteluun.

PS. Tässä vielä yksi krediitti Pottereille kontribuutiosta ihmiskunnalle t. fanitytteli_95