Animekulttuurishokki ja ripaus nostalgiaa

Muistan kuinka joku meistä nörttikulttuurin kurssilaisista heitti jollakin luennolla ilmoille, että olisi mielenkiintoista kuulla sellaisen ihmisen ajatuksia, joka on joskus mieltänyt itsensä nörtiksi, muttei ole sitä enää. Tähän luennoitsija naurahti jotakin sen suuntaista kuin että olisi tosiaan hauska tietää, miten tästä parannutaan. Anteeksi epämääräisyyteni, krhm, mutten millään saa päähäni tilanteen yksityiskohtia. Oli miten oli, kyseinen kohtaus nosti mieleeni suhteeni animeen ja mangaan. Alakoulun viimeisistä vuosista yläkoulun alkupuolelle saakka olin melkoinen anime- ja manganörtti tai fani nyt ainakin. Vähä vähältä harrastus kuitenkin jostain syystä jäi taka-alalle ja hiipui lopulta lähes olemattomiin. Se ei johtunut siitä, etten olisi enää pitänyt mangasta, vaan pikemminkin siitä, etten tullut etsineeksi uusia sarjoja, joita lukea. Uskon, että tähän vaikutti omalta osaltaan myös se, missä määrin onnistuin pelästymään Inyasha-sarjaa, joka syystä tai toisesta tuntui minusta noihin aikoihin käsittämättömän raa’alta ja ahdistavalta.

Tätä nykyä huomaankin olevani totaalisen pihalla siitä, mitä animen ja mangan kentällä tapahtuu. Coneissa tunnistan kyllä Fullmetal Alchemistin, Death Noten ja Attack on Titanin cossaajat, minkä lisäksi tiedän erinäisten urheiluanimeiden olemassaolosta, mutta siihen se melkeinpä jääkin. Lukiessani osia Pokemonin perilliset – Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa –julkaisusta huomasin muistavani monia asioita niiltä ajoilta 2000-luvun alkupuolella, kun manga alkoi pikkuhiljaa valtavirtaistua Suomessa. Muistan tilanneeni Anime-lehteä, raahanneeni äitini into piukassa Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyyn, hamstranneeni jos jonkinlaista krääsää Helsingin Blippo-liikkeestä ja juosseeni kerta toisensa jälkeen läheiselle R-kioskille ostamaan kuukausirahoillani uusimpia shōjo-julkaisuja Tokyo Mew Mew’sta Full Moon wo Sagashiteen ja Fushigi Yuugiin – voi sitä pettymyksen määrää, joka syntyi aina, jos jonkin sarjan uuden osan julkaisu viivästyikin jostain syystä vaikka vain parilla päivällä. Muistan myös elävästi yrittäneeni piirtää mangaa ja joutuneeni turhautumaan yhä uudestaan ja uudestaan, kun en saanutkaan aikaiseksi aivan sitä mitä halusin.

En siis ole animenörtti, vaikka olen joskus ollut sellainen. Uskon kuitenkin, että minun olisi helppoa löytää tieni takaisin animen ja mangan pariin, kun vain tietäisin mistä aloittaa. On nimittäin selvää, että näiden ”tynnyrissä” viettämieni vuosien aikana sekä animekulttuuri että minä itse olemme kokeneet perustavanlaatuisia muutoksia. Omat mieltymykseni ovat toki varsin toisenlaisia kuin 11-vuotiaana, mutta suurin muutos lienee tapahtunut mangan ja animen näkyvyydessä Suomessa. Se kun on nykyään huomattavissa määrin suurempaa kuin aloittaessani animen harrastamisen vuosia ja taas vuosia sitten. Myös tarjonta on aivan toista luokkaa kuin se tuolloin oli, ja erilaisten tapahtumien määrä ja suosio tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. En osaa sanoa, onko postaukseni tarkoitus olla nostalgiapläjäys vai toivomus päästä takaisin animemaailmankartalle (missä naapurini ovat onneksi jo alkaneet opastaa minua), mutta ainakin voin sanoa huomanneeni, että astuessaan kerran pois nörttikulttuurin (jonkin osa-alueen) polulta on täysin mahdollista, että polun seuraavan kerran löytäessään huomaakin astuneensa aivan toiseen maailmaan. Siitä huolimatta ympäristö voi vielä vuosien jälkeenkin tuntua omalla tavallaan tutulta ja turvalliselta maaperältä. Ainakaan siihen tutustumista ei tarvitse aloittaa aivan alusta.