Jo aiemmin blogissa kirjoitettu artikkeli "Periferian nörtit" sai minut kovasti miettimään omaa elämääni ja harrastamista niiden asioiden parissa, joiden perusteella voisin halutessani kutsua itseäni nörtiksi. Erityisesti keskityn kokemukseeni animen ja mangan kanssa, sillä kyseinen ilmiö Suomessa näyttäytyi melko voimakkaasti pikkukylässä, jossa kasvoin. Toisaalta myös mietin sitä, miksi en halua identifioida itseäni nörtiksi millään tavalla.
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Lapista. Asukkaita koko kunnassa ei ole kuin 4000, ja huomattavasti pienempi osa ihmisiä asuu itse kylän keskustassa. Jo ensimmäisellä luokalla voit nähdä, ketkä tulevat olemaan kanssasi lukiossa - ja jos et ole saanut kavereita viimeistään yläkouluun mennessä, ei sinulla kavereita todennäköisesti myöskään tule olemaan sen jälkeen. Kaikki mitä teet kantautuu välittömästi koko kylän korviin, ja yksikin pieni moka ala-asteella muistetaan vielä lukiossa. Tästä syystä pienellä paikkakunnalla fanittaminen on niin vaikeaa: se tulee pitää salassa, sillä toisista poikkeaminen tai erilaisten asioiden tekeminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että olet aina yksin - kaikkialla.
Lars Konzack puhuu artikkelissaan "Origins of Geek Culture" siitä, miten nörttikulttuuri on saanut alkunsa toisen maailmansodan ns. "armeijakulttuurista", joka selkeästi oli suunnattu miehille. Videopelit ja sarjakuvat yleensä nähdäänkin hyvin miehisinä harrastuksina. Pienellä paikkakunnalla ne eivät kuitenkaan olleet (omassa lapsuudessani) erityisen sukupuolittuneita: pelejä pelasivat kaikki, ja sarjakuvat eivät olleet ainoastaan poikien juttu. On siis helppo kuvitella, että pienellä paikkakunnalla kyseisistä asioista pitäminen ei olisi suuri juttu.
Ongelma kuitenkin on siinä, että hyväksytyn ja ei-hyväksytyn raja on jyrkkä. On hyväksyttävää pelata videopelejä tunti päivässä. Ei kuitenkaan ole hyväksyttävää pelata yli kolmea tuntia, varsinkaan, jos pelit eivät ole player versus player -tyyppisiä pelejä. Länsimaalainen sarjakuva ja siitä puhuminen on hyväksyttävää, mutta mangan lukeminen ei. Erityisesti omassa nuoruudessani 2010-lukua lähestyttäessä mangaan ja animeen liittyi vahva stigma, eikä niistä saanut puhua. Manga jo sanana itsessään oli kuin kirosana: sitä ei sopinut mainita, ellet tahtonut tulla kiusaamisen ja pilkanteon kohteeksi. Anna Rantasilan luennolla (Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa) mainittiin niin sanottu "anime-buumi", joka oli hyvin näkyvissä varsinkin 2007-2009 markettimangan valikoiman kasvamisena, ja omat tuskaisat fanikokemukseni littyvätkin paljolti juuri tuohon aikaan. Manga ja anime olivat samaan aikaan kaikkialla, ja samaan aikaan niistä ei kukaan tiennyt oikein mitään.
Mangan lukemiseen liittyi vahvasti tuohon aikaan elänyt erilainen nuori, "ernu", käsite, jossa mangaa lukevat ja animea katsovat nuoret yrittivät "liian kovasti poiketa muista". Kuten edellä mainittiin, vaikka manga oli esillä, ei siitä silti juuri tiedetty mitään. Ja tästä syystä moni nuori tahtoikin itsenäistymisvaiheessaan harrastaa jotain, mistä "muut eivät tienneet."
"Ernuihin" liitettiin vahvasti olettamus siitä, että he pitivät itseään toisia parempina ja hyvin vaivaannuttavalla tavalla salaperäisinä ja kiinnostavina. Suomalaiseen kulttuuriin sopimattomat vaatteet, kovaäänisyys ja toisten yleinen vaivaannuttaminen julkisilla paikoilla olivat piirteitä, jotka yhdisettiin myös kaikkiin mangaa lukeviin ja animea katsoviin. Mielenkiintoista kuitenkin oli, että ernun stereotyyppi oli nimenomaan tyttö. Ja vaikka et olisikaan ollut tyttö, mangaa ja animea silti pidettiin paljolti "tyttöjen harrastuksena", nolona ja miehisyyttä syövänä. Tähän luultavasti liittyy Suomessa aikanaan ollut ja melko kattava tarjonta erilaista juuri tytöille suunnattua, tai heitä muuten vain kiehtovaa mangaa. Naispuoliset harrastajat myös tulivat enemmän esille, ja miespuolisia harrastajia pidettiin enemmän scifi-harrastajina - tai sitten vain omituisina pervoina.
Animesta ja mangasta tuli pian ongelma omalla paikkakunnallani. Jopa aikuiset lähtivät mukaan, ja yhtäkkiä oma harrastukseni määritti minua ihmisenä. Luokkatoverit ja jopa aikuiset luulivat, että luen ja katson ihan mitä tahansa, ja jotenkin tunnen kaikki näkyvyyttä saaneet fanit. TV:ssä itsensä nolanneista yli-innokkaista faneista tuli pian hyvä tapa myös härnätä minua olettamalla, että olen itse samanlainen: kovaääninen, sosiaalisesti rajoittunut ja fanituksessaan äärimmäisen ärsyttävä ja toisia painostava.
Toisinaan mietin kateellisena, millaista oli fanittaa kaupungeissa toisten fanien kanssa. Toisaalta olen välttynyt noloilta tapaamisilta ja julkisilta tempauksilta, ja pääosin yksin harrastaneena myös se ärsyttävä vaiheeni ei kestänyt vuotta pidempään. Toisaalta minulla ei ollut ketään, kenen kanssa todella puhua fanittamistani sarjoista.
2000-luku on onneksi ohi, ja jo lukiossa sain olla rauhassa harrastusteni parissa. Aiemmat kokemukset "ällöttävästä salaisuudesta" jotka animeen ja mangaan liitettiin saivat minut kuitenkin pysyttelemään niistä ja muistakin harrastuksistani vaiti. Ainoa asia, josta oikeastaan saatoin edes mainita, olivat videopelit. Sain kuitenkin kysyviä ja vähätteleviä katseita, jos mainitsin japanilaisia videopelejä (tai tarkemmin ottaen videopelejä, joiden visuaalinen ilme muistutti paljon keskivertoanimea)
Videopelienkin hyväksyttävyys oli kuitenkin näennäistä. Naispuolisilta luokkakavereiltani kuulin usein, miten heidän iässään ei enää "ole hyväksyttävää pelata videopelejä", ja miten "tässä iässä" videopelit ovat "se miesten juttu". Koin ikäväksi, miten joku jättää itselleen aiemmin tärkeän harrastuksen sukupuolen takia. En tuohon aikaan ollut kovin tietoinen siitä, miten erityisesti naisia kohdellaan videopelimaailmassa ja millaisia odotuksia naispelaajiin kohdistuu (Usva Friman puhui Nörttikulttuurin nousu -seminaarissa aiheesta erityisesti player versus player -moninpelien näkökulmasta, kannattaa tutustua kyseiseen luentoon).
En tiedä, millaista tässä päivässä on kasvaa animen, mangan ja videopelien parissa. Voisin kuvitella, että nykynuorille se on helpompaa, sillä varsinkin mangasta on tullut olennainan ja täysin normaali osa markettisarjakuvien valikoimaa. Ihmiset myös ovat tottuneet siihen ja japanilaiseen populaarikulttuuriin yleensäkin: esimerkiksi cosplay näkyi Ylen teeman ohjelmavalikoimassa viime kesänä ja myöhemmin syksyllä. Myös "Värikkäästi pukeutuneet nuoret valtasivat paikkakunnan X kadut" -otsikot ovat viime aikoina muuttuneet huomattavasti pienemmiksi ja vähemmän huomiota varastaviksi lehtiartikkeleiksi. Ihmiset tietävät ilmiöstä enemmän, ja mangaa ja animea voi fanittaa näkyvämmin ilman, että sinut heti leimataan.
Miten tämä lopulta suhteutuu siihen, miksi en halua kutsua itseäni nörtiksi?
Toisaalta en ole koskaan ollut kovin suuri termien fani. En halua varsinaisesti erottautua muista termien avulla - onko tämä omaa arkuutta vai tavallista suomalaista ajattelua, en tiedä. Voi olla, että yhdistän nörtiksi itseään kutsumisen tavallaan siihen stigmaan, jonka omassa lapsuudessani animesta ja mangasta pitäminen antoi. Toisaalta en myöskään pidä nörttistereotypiasta, enkä halua ihmisten yhdistävän sitä minuun. Suurin ongelmani kuitenkin tuntuu olevan sen kanssa, miten ja mihin "nörtin" assosioin. Olen tottunut näkemään nimenomaan niitä nörttipiirejä, joissa nörttiys on jotain "parempaa". En ole koskaan pitänyt siitä, että yksi ryhmä pitäisi itseään jotenkin toista parempana. Ajatus siitä, että nörttiys tekee henkilöstä jotenkin paremman kuin "normosta" ei istu yksiin oman ajatusmaailmani kanssa.
Melko ikävästi olenkin ottanut tavaksi käyttää melko alentavia termejä itsestäni fanina: animeroskaa, typerä weebu. Vaikka käytänkin termejä lähinnä ironisessa merkityksessä, näkyy niissä kuitenkin selvästi, miten edelleen suhtaudun alitajuisesti itseeni fanina: ällötävä, outo, huomionhakuinen esittäjä. En ole koskaan kokenut pienellä paikkakunnalla kasvamista eduksi, mitä fanitukseen tuleen: se on ainoastaan alentanut itsetuntoani. Kiusaamisesta huolimatta en silti kuitenkaan pystynyt lopettamaan ja vaihtamaan kiinnostuksen kohteita, vaan mitä enemmän koin syrjintää ja kiusaamista harrastukseni takia, sen enemmän siihen uppouduin. On paljon aikaa kuluttaa sarjakuvia ja videopelejä, kun ei oikeastaan ole kavereita. Piirtämisharrastuksenikin vakavoitui tämän myötä, ja animen ja mangan ansiosta tutustuin erilaisiin piirtäjiin, joiden taiteesta inspiroiduin.
Olen ehkä huomattavasti vanhempi nyt ja itsetuntoni merkittävästi lapsuutta ja nuoruuttani parempi. Iästäni huolimatta animella, mangalla ja peleillä on suuri osa elämässäni, enkä usko, että osaisin tässä vaiheessa enää elää ilman niitä. Erityisesti videopelit ovat tuoneet minut myös sosiaalisten ongelmien ääreen: naisten ja sukupuolivähemmistöjen kohtelu yhteisöissä ja teoksissa, representaatio ja poliittiset viittaukset ja valtataistelu. Tämän takia hakeuduin myös tälle kurssille: tahdoin ymmärtää enemmän niitä aatteita ja ajatuksia, jotka nörttikulttuurin ympärillä yleisesti ottaen pyörivät. Erityisesti scifin historia ja kytkökset feminismiin, sekä naisten asema varhaisten tietokoneiden luomisen ja käsittelemisen yhteydessä ovat avanneet silmäni ja saaneet minut tajuamaan, kuinka pajon muussa opetuksessa jätetään asioita sanomatta. Nörttiyden ja nörttikulttuuriuden edelleen elävän stigman takia moni ei tiedä esimerkiksi juuri naisten panosta monen "miehisen" alan kentällä, joka edelleen ruokkii ajatusta siitä, ettei naisille aina tunnu olevan paikkaa näissä "äijäharrastuksissa". Se on sääli.
Katkeruudestani huolimatta olen ihan iloinen siitä, etten antanut pikkukylän kiusaamisen lopettaa rakasta harrastusta. Siitä on ollut apua minulle monella tavalla niin muissa harrastuksissa kuin opinnoissakin, enkä vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. Fania erikoisemmaksi en itseäni kuitenkaan varmaan koskaan tule tunnustamaan, ellen sitten fanitaiteilijaksi (sillä piirrän ahkerasti fanarttia eri sarjoista).
Tähän onkin hyvä lopettaa viimeinen postaus: cosplayt odottavat tekijäänsä, 5 eri fanarttia viimeistelijäänsä ja onhan minulla vielä muutama mangakin tuolla hyllyssä kesken - animeroskalla ei koskaan käy aika tylsäksi.
Lähteet:
Friman, Usva: Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa
Konzack, Lars (2014) ”The Origins of Geek Culture. Perspectives on a Parallel Intellectual Milieu.”
Rantasila, Anna (2016): Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa
7 kommenttia:
Kylläpä jännästi pystyn samaistumaan fiiliksiisi pikkukaupungissa kasvamisesta ja nörtteilystä. Pohjois-Pohjanmaakaan ei ollut mikään paras paikka harrastaa erikoisia juttuja, eikä tarvinnut edes olla mikään nörttihomma että sai osakseen nyrpistelyä. Itse vietin yläasteajat rokkihommia fanittaen, ja jännästi rokkityttö oli sen verran harvinainen ilmiö että ei ihan mahtunut kaikkien kalloon. Ei muuten auttanut yhtään kun hurahti animehommiin lukioikäisenä! Näin jälkikäteen samat tyypit, jotka pitivät silloin outona, ovat sanoneet että "oot aina jaksanut olla ihan oma itsesi". Kiitti, ei se helppoa ollut. Onneksi myös ammoisina 2000-luvun taitteen vuosina oli olemassa netti. Toisaalta, ei isommissa kaupungeissakaan aina automaattisesti löydy sitä nörttikaveria, esimerkiksi cosplayaajat tuntuvat vieläkin olevan melko yksinäistä porukkaa kotikaupungeissaan.
Tätä "animeroska"-ilmiötä olen mietiskellyt viime aikoina, osin juuri cosplayhommien yhteydessä. Nuo mainitsemasi Ylellä nähdyt cosplaykisat aiheuttivat jännästi häpeilyä sellaisten tyyppien osalta, jotka eivät itse edes telkkarissa olleet. Oikeastaan näin melko paljon näkyi sanaa myötähäpeä, joka on häpeää toisten puolesta, mutta kuinkahan paljon siinä itseasiassa oli häpeää itsestä? Hävettikö oikeasti että "voi vitsit ku toi Pirjo-Santeri nyt tollee nolaa itsensä" vai ennemminkin "Pirjo-Santeri nolaa nyt minut koska harrastaa samaa hommaa mitä minäkin"? Sellainen "you're making us all look bad"-tuntemus. Aika jännää oikeastaan, tekisipä mieli tehdä haastattelututkimusta.
Mitään stigmaa ja hävetystä ei poisteta sykliä jatkamalla, ja onneksi joskus päästään myös valtamedioihin mädättämään kansakuntaa nörttihömpällä.
Minunkin on täältä huikattava että I feel you, bro! Olen tosin mieltänyt itseni nörtiksi jo jonkin aikaa, ja sitä ennen enemmän otakuksi; voit lukea lisää merkinnästäni aiheeseen liittyen jos kiinnostaa.
Olen itsekin pieneltä paikkakunnalta ja itse asiassa aivan peräkyliltä. (Välimatkoja ei voi tietenkään verrata Lappiin, mutta ala-asteelle oli matkaa 15 km, yläasteelle 30 km ja lukioon 40 km. Ja kyllä, nämä kaikki koulut sijaisevat kaikki Keuruun rajojen sisällä kuten allekirjoittanut. Ähtäriin olisi ollut toki lyhyempi matka muttei kaupunki tietenkään olisi avustanut siihen suuntaan koulukyydeissä.) Olen siis saanut myös osani koulukiusaamisesta osittain hyvän koulumenestykseni mutta ehkä enimmäkseen "erikoisten" harrastusteni vuoksi. Pokémon ja Digimon olivat pienenä lemppareitani, ja myöhemmin tulivat mangat markettien hyllyille Anime-lehden ohella ja anime-sarjat Subille, Neloselle ja Teemalle. Coneissa käymisen alettua hörhö- ja ernu-leimat otsassa olivat taattuja.
Kävin myös läpi tätä epävarmuutta etenkin kasiluokalla, mutta sain myös ajan myötä enemmän itseluottamusta ja nyt voin kutsua itseäni otakuksi ja nörtiksi. En koskaan nuorempana tullut ajatelleeksi, että ernut olisivat jotenkin muita parempia, vaikka oli minussa viimeistään lukiossa joitain elitistisiä piirteitä viimeistään lukiossa. "Ehei, emmehän me edes juo, pidämme hauskaa muilla tavoilla, kuten vaikka coneissa!" And so on. Nörttien suhteen olen itsekin havainnut, että joissain piireissä ihan kuka tahansa ei voi olla nörtti, vaan nörttiys pitää ansaita.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka fanin, nörtin ja miksi otakunkin määritelmät eroavat, voi ihminen aika pitkälle päättää itse, mitä nuo termit juuri itselle tarkoittavat ja ovatko ne itseä kuvaavia.
Viime aikoina olen myös törmännyt tuohon "animeroskan" käsitteeseen. Netissä eri paikoissa, kuten Ylilaudalla ja 9gagissä animeharrastajille riittää sorsijoita. Haukutaan animehomoksi tai animerunkkariksi, jotka eroavat normihomoista eli normoista. Englannninkielisiä vastaavia termejä ovat esimerkiksi anime trash ja weeaboo (= länsimaalainen, joka haluaisi olla Japanista, ylistää Japania ja sen popkulttuuria jne.) Mainitsitkin käyttäväsi itsestäsi weebu-nimitystä. Itse käytän poikaystäväni ja hänen kavereidensa kanssa itsestäni animehomo-nimitystä, ironisesti sitäkin. (En näitä sanoja mainitsemalla yritä tai halua loukata ketään, mutta tietdätte kyllä internetin ja trollit, joita luennollakin ehdimme käsitellä.)
Mutta kuten Heinikin sanoi, että vaikka kuinka tuntuu ikävältä, että olemme joidenkin mielestä animeroskaa, on tavallaan hyvä, että nämä "outoudet" valtavirtaistuvat. On varmasti vaikea sanoa "f*cking weebs!" jos suurin osa sattuu katsomaan animea ja pitämään siitä.
Pienen kylän kasvatti täälläkin, hei! Olen vähän samoja juttuja miettinyt aiemmin itsenäisestikin, joten rupesin tekstisi kautta pohtimaan lisää omaa lapsuuttani ja nuoruuttani fanituksen ja muiden ”kummallisten” harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kannalta pienellä kylällä/paikkakunnalla.
En ole onnekseni koskaan joutunut kiusatuksi fanitukseni tms. vuoksi. Johtuuko tämä nyt sitten siitä, että olen pitänyt monet jutut tavallaan omana tietonani? En osaa sanoa. En ole koskaan piilotellut niitä, mutten toisaalta ole ikinä aktiivisesti esimerkiksi pyrkinyt erottumaan joukosta kiinnostuksenkohteideni avulla. Kyllä, olen pelannut Pokémonia, fanittanut Hopeanuolta, pelannut roolipelejä netissä, vuorannut seinäni Twilight-julisteilla, kuunnellut iskelmää kun muut ovat kuunnelleet hittipoppia ja vaikka mitä muuta, mutta that’s it oikeastaan. Monet jutut olivat ystävieni tiedossa ja varmasti puhuin niistä jos kysyttiin, mutta en kuitenkaan tuonut niitä jatkuvasti esiin, ellei siihen jostain syystä ollut tarvetta.
Pelkäsinkö tulevani kiusatuksi näiden monesti valtavirrasta poikkeavien kiinnostusteni myötä? Ehkä jossain määrin, mutta uskon, että jo silloin fanittaminen on ollut minulle aika henkilökohtaista hommaa, eikä minulla ollut mitenkään erityisen vahvaa tarvetta etsimällä etsiä vertaisiani. Totta kai on ihanaa jos niitä vertaisia löytyy, ja kyllä niitä minulla olikin, mutta toisaalta se ei ole ollut itselleni tärkeintä. Ja toisaalta monet ns. vertaisistani olivat netissä.
Eniten tämä on tullut ehkä esille ropeilun kautta: roolipelasin aktiivisesti foorumeilla yläasteella ja lukiossa, mutta en oikeastaan koskaan kunnolla puhunut siitä kellekään (ainakaan irl). Roolipelaaminen oli tavallaan oma juttuni, enkä kokenut tarvetta jakaa sitä sen kummemmin ystävieni kanssa, koska tiesin, ettei heillä ollut niinkään kiinnostusta kirjoittamiseen yms. Lisäksi luulen, että minusta tuntui, etteivät ystäväni tai perheenikään olisi jotenkin ymmärtänyt sitä. Esimerkiksi vanhempani kyllä tiesivät minun kirjoittelevan tarinoita ja muuta sellaista, ja sitähän toisaalta roolipelaaminenkin on, joten sen kertominen riitti minulle ja heille. Kaipa siinä sitten oli vähän jotain sellaista ”tää on mun juttu ja haluan pitää sen itelläni” -tyyppistä, kun en halunnut selittää tekemisiäni sen tarkemmin. En kuitenkaan näe sen kummunneen häpeästä tai muusta negatiivissävytteisestä tunteesta. Mitä se sitten oli, en oikeastaan osaa sanoa. Jos jollakulla on ideoita, kuulisin niitä mielelläni :D
Meikäläisen kotikunnassa on noin 6000 asukasta. Pienet piirit siis sielläkin. En ole itse harrastaja, enkä varmasti ole kokenut siihen identiteettiin liittyvien kokemusten kirjoa. Mangan ja animen estetiikka on aina kiutenkin miellyttänyt silmääni, ja varmasti vaikuttanut hiukan välillisemmin harrastuksiini ja kulttuurikuluttamiseeni. Olen aina seurannut kiinnostuneena ja vähän jalka oven välissä tätä kulttuuria ja sen sosiaalisia ympyröitä.
Meidänkin perähikiällä kuitenkin oli näitä ihan oikeita fanejakin, eivätkä he olleet harrastuksensa kanssa mitenkään kaapissa. He olivat (ja saivat rauhassa olla) avoimesti "ernuja", ja heidän omintakeista tyyliään jopa vilpittömästi ihasteltiin. Ernupojilla oli normotyttökavereita ja normopojilla ernutyttöjä. Kuntamme nuorisotalon seiniä koristivat nuorten itsensä luvallisesti sinne maalaamat anime- ja mangahahmot. Yläasteen ja lukion kuvaamataidon tunneilla taitavia mangapiirtäjiä kovasti ihasteltiinkin.
En nyt toki väitä, että pikkupaikkakunta olisi ollut jonkinlainen animeonnela, mutta en tiedostanut sen kuluttamiseen liittyvää stigmaa ennenkuin löysin kuvalaudat. Ja nyt tietysti kaduttaa. Enkä varmasti tosiaan kohdannut kaikkea sitä negatiivista, jonka oikea, tunnustautuva harrastaja sai osakseen. Mistä nämä negatiiviset stereotypiat tulevat tai tulivat ympyröihin, joilla ei oikeastaan ole ennakkokäsityksiä tai tietoa harrastuksen sisällöstä? Eikö vaaka voisi kallistua kumpaan suuntaan tahansa?
@ Heini:
"Hävettikö oikeasti että 'voi vitsit ku toi Pirjo-Santeri nyt tollee nolaa itsensä' vai ennemminkin 'Pirjo-Santeri nolaa nyt minut koska harrastaa samaa hommaa mitä minäkin'? Sellainen 'you're making us all look bad'-tuntemus."
Veikkaisin, että aika monen osalta varmaan tuo jälkimmäinen! Tai ainakin itse koen, että tällaisissa tapauksissa pelkään, että minut yhdistetään noihin itsensä nolaajiin. Muistan kun joskus televisiossa oli toisinaan joitain harvinaisen noloja animefaneja, jotka sitten saivat valtamedian - ja jokaisen pikkukylässäni- ajattelemaan, että olen itse samanlainen. Toisaalta pahaltahan se tuntuu jo katsoa toista nolaamassa itseään, mutta vielä pahemmalta se tuntuu, kun toisen nolo käyttäytyminen kohdistetaan jotenkin toisten kautta myös itseen. Vaikka minä en nolannut itseäni siellä TV:ssä, niin toisten ihmisten silmissä se olisin ihan hyvin voinut olla minä siellä toheloimassa.
Kiitos myös muille kommenteista! Näitä oli älyttömän mielenkiintoista lukea
Mielenkiintoista lukea muiden pieneltä paikkakunnalta koitoisin olevien kokemuksia aiheesta nörttiys ja varsinkin tuosta anime/manga-fanituksesta ja siitä, miten ihmiset siihen suhtautuvat. Itse en ole ihan noin pieneltä paikkakunnalta, mutta kuitenkin 20 000 ihmisen bensalenkkariparatiisista missä intellektuellismi (en tiedä onko tämä edes oikea sana) oli kirosana. Kiinnostuin animesta ja mangasta kahden kaverini kanssa joskus 14-vuotiaina (v 2004), milloin se oli vielä todella tuntematon juttu. En tosin voi väittää että olisin ennen tätä ollut jotenkin 'cool kid', sillä ennen animea olivat HP, Buffy vampyyrintappaja plus muu fantasia.
Jossain ylä-asteen tiimoilla huomasin sen, kuinka voimakkaasti oma asenne vaikuttaa siihen, kuinka muut ihmiset sinuun suhtautuvat. Olin ala-asteella koulukiusattu ja sama meno jatkui vähän ylä-asteellakin, mutta jotenkin koko kiusaushomma kuihtui kokoon, kun kiusaajani huomasivat, etten välitä siitä, että minua sanotaan nörtiksi tai friikiksi. Samaan aikaan kuitenkin kaverini, joka oli kiinnostunut samoista asioista kuin minä, joutui kovan kiusaamisen kohteeksi, sillä hän otti todella paljon itseensä kaiken negatiivisen mitä kiusaajat hänelle sanoivat.
Olen miettinyt sitä, että johtuuko stereotypia koulukiusatusta nörtistä enemmän siitä, että kiusaajat löytävät kohteekseen helposti ne henkilöt, jotka ovat epävarmoja itsestään ja häpeävät kiinnostuksen kohteitaan. Tunnen monta hiukan erikoisemmista asioista kiinnostunutta henkilöä, joita ei ole koskaan kiusattu koulussa ja joista osa on ollut aina hyvin suosittuja, mutta myös sellaisia henkilöitä, joille kiinnostuksen kohteista johtunut koulukiusaaminen on jättänyt pahat traumat. Hiljainen henkilö, joka ei puolusta itseään on entuudestaan helppo kohde kiusaajille ja vettä myllyyn lisää se, jos kyseisen henkilön kiinnostuksen kohteet ovat muiden mielestä 'outoja'.
Joo eksyin ehkä nyt vähän sivuraiteille tässä jutussa, mutta näin reippaasti yli 20-vuotiaana on mielenkiintoista jakaa ajatuksia muiden pieneltä paikkakunnalta koitoisin olevien ihmisten kanssa ja vertailla sitä, millaisiksi esimerkiksi omat koulukokemukset ovat muodostuneet nörttiyden (tai miksi nyt itseään haluaakaan kutsuttavan) takia.
Sitten pari sanaa tuohon 'elitismiin' (tai miksi sitä haluaakaan kutsua)liittyen. Ehkä juuri tällaiset kiusaamiskokemukset ja ulkopuolisuuden tunne ovat niitä syitä, miksi nörttiporukka voi tuntua hyvin sisäänpäin lämpeävältä. Kun on vihdoin löytänyt oman alueensa niin haluaa myös pitää sen itsellään. Tulee mieleen tunnillakin mainuttu The Guildin 'I'm the one that's cool'-kappale, mikä on oikea koulukiusattujen nörttien manifesti. Kun ollaan päästy yli nuoruusvuosien epävarmuudesta ja ahdistuksesta niin halutaan syleillä omaa identiteettiä täysillä ja tehdä siitä tällainen 'exclusive'-juttu kääntämällä aikaisemmat 'heikkoudet' voimavaraksi. Tämä saattaa nousta joillakin sitten vähän liikaa päähän. Ja täytyy todeta, että jotkut ihmiset ovat vain mänttejä, olivat he nörttejä tai eivät.
Lähetä kommentti