Kasvaako nörtti koskaan aikuiseksi? Siis sellaiseksi tavalliseksi veronmaksajaksi, joka käy töissä viitenä päivänä viikossa (klo 8-16), katsoo joka ilta kymmenen uutiset ja sään ja rentoutuu vapaapäivinä sauvakävelyn ja viikonloppuisin nelosen leffaputken äärellä? Ei sillä, että sauvakävelyssä tai nelosen leffaputkessa olisi jotain vikaa, mutta sanoisin kuitenkin, että tällaiseksi hajuttomaksi, mauttomaksi ja tasaisen tylsäksi aikuiseksi nörtti ei koskaan kasva. Nörtillä on nimittäin paljon sauvakävelyä enemmän mielikuvitusta, luovuutta ja kekseliäisyyttä, ja nämä ominaisuudet pitävät leikin tavalla tai toisella aina osana nörtin elämää - sauvakävelyn ohessakin. ;)
Olen kurssin edetessä pohdiskellut nörttikulttuurin leikillisyyttä sekä lasten- ja nuortenkulttuurin nivoutumista yhä kiinteämmäksi osaksi aikuisten maailmaa. En tiedä, onko nörttien sukupolvista olemassa akateemista tutkimusta, mutta ainakin kuilu oman ja vanhempieni sukupolvien välillä tuntuu jo varsin suurelta juuri kulttuurin leikillisyyden näkökulmasta katsottuna. Omien vanhempani ikäpolvessa on varsin harvassa sellaisia, jotka olisivat katsoneet vielä 25-vuotiaina Disneyn piirrettyjä ja Muumilaakson tarinoita, lukeneet sarjakuvia ja kevyttä genrekirjallisuutta tai pelanneet konsolipelejä päivät pitkät - nämähän ovat lapsille suunnattua ajanvietettä! Yleisesti ottaen koko ympäröivä kulttuuri tuntuu pitkälti nuortuneen, ja nykyään kategoriaan ”nuori aikuinen” uppoaakin hyvin laaja ikähaarukka aina 18-vuotiaasta yli 30-vuotiaisiin. Kenties kulttuurin nuortuminen on osaltaan seurausta kulttuurin leikillitymisestä (vai toisin päin?), mutta väittäisin joka tapauksessa, että aikuisten ja lasten maailmat ovat nykyaikana jokseenkin lähempänä toisiaan osaltaan juuri valtavirtaistuneen nörtti- ja fanikulttuurin vaikutuksesta.
Leikki ja pelit, tai hienommin leikillisyys ja pelillisyys ovat siis selvästi kiinteä osa nörtti- ja fanikulttuuria ja tämän portin kautta ne ovat siirtyneet osaksi myös aikuisten maailmaa. Nörtit pukeutuvat ja eläytyvät ihailemikseen hahmoiksi, haalivat itselleen valtavat määrät fandomiin liittyviä oheistuotteita ja kiintyvät fanituksensa kohteisiin todella aidosti ja vahvasti. Eikö kaikki tämä ole kuitenkin lapsuudesta tuttua lähes jokaiselle? Lasten leikit kumpuavat usein juuri suosituista peleistä, elokuvista, kirjoista ja tv-sarjoista - omassa lapsuudessani suuressa suosiossa oli leikkiä Pocahontasta juoksentelemalla pitkin pihoja intiaanipuvussa ja tekeytyä maailman parhaaksi Pokémon-kouluttajaksi milloin minkäkin pahaa-aavistamattoman pehmolelun kera. Jokainen muistaa myös varmasti keränneensä ainakin yhtä tiettyä lelusarjaa ja vuodattaneensa kyyneleitä Mufasan ja Bambin äidin kuolemille. Nörtti- ja fanikulttuurin ilmiöt tuntuvat siis kumpuavan enemmän tai vähemmän lasten maailmasta, mutta aikuisten maailma halutaan kuitenkin erottaa selvästi lastenkulttuurista, mikä tehdään kenties uskottavuuden takia. Aikuisten maailmassa nämä lapsuudesta tutut leikit ovat toki kehittyneempiä ja järjestäytyneempiä: lähimarketista ostetussa intiaanipuvussa juoksentelu muuttuu autenttisten cosplay-pukujen suunnitteluksi ja toteuttamiseksi tai käsikirjoitetuksi larppaamiseksi täydellisyyttä hipovan aidoissa peliympäristöissä. Lasten lelut muuttuvat oheistuotteiksi ja keräilyfiguureiksi, ja suosikkihahmon kuolemaa ei itketäkään enää äidille, vaan suruun haetaan vertaistukea esimerkiksi fandomin julkiselta Twitter-tililtä (Esimerkkinä The 100 -sarjan Clexa Sources -tili, VARO SPOILEREITA!).
Se, että nörttikulttuurissakin halutaan selvästi erottautua lapsellisuudesta ja lasten leikeistä, kertoo mielestäni yhteiskunnan asenteista lasten- ja nuortenkulttuuria kohtaan. Termi ”lapsellinen” kantaa Kielitoimiston sanakirjankin mukaan väheksynnän merkitystä, ja lapsellisella viitataankin usein johonkin kehittymättömään, yksinkertaiseen tai naiiviin. On siis varsin ymmärrettävää, ettei nörttikulttuurikaan juuri liputa kumpuavansa lasten- ja nuortenkulttuurista, mutta mielestäni nörttikulttuuri jos mikä voisi rohkeasti tehdä lapsellisuudesta itselleen selkeän voimavaran - liittyväthän lapsellisuuteen (eli lapsen kaltaisuuteen) kiinteästi myös mielikuvat innokkuudesta, vilpittömyydestä ja luovasta heittäytymisestä. Juuri lapsenmielinen leikki, pelaaminen ja innostuneisuus on kuitenkin nostettu viime aikoina julkisesti esille nörtti- ja fanikulttuurien leimallisina piirteinä, joista jokaisen ihmisen olisi syytä ottaa mallia: kurssilla ja konferenssissakin mainittu Jussi Pullisen kolumni Helsingin Sanomissa kehottaa ottamaan faneilta oppia työelämään, ja tutkija Kati Heljakka kertoo Satakunnan Viikossa, että lapsellisuuden ja leikin ympärille voi rakentaa myös ammatin. Kulttuurin leikillistyminen ja pelillistyminen on onneksi noteerattu akateemisella rintamalla myös laajemmin, sillä aiheesta on juuri meneillään nelivuotinen tutkimushanke.
Koko nörtti- ja fanikulttuurin henki kiteytyy mielestäni palavaan intohimoon, ja tällainen innokkuus ja heittäytyminen puolestaan kantautuvat mielestäni selvästi lastenkulttuurista. Lapsellisuuteen liittyvät innokkuus, luovuus, mielikuvituksen rikkaus ja kekseliäisyys ovat niitä kantavia voimia, joiden avulla saadaan aikaan esimerkiksi massiivisia con-tapahtumia, uskomattoman autenttisia larppeja ja upeaa fanitaidetta. Kurssin faniutta käsittelevällä luennollakin katsotun SNL-sketsipätkän mukaiset stereotypiat nörteistä ja faneista aikaansaamattomina ja vanhempiensa kellareissa asuvina ”no life -nahjuksina” joutaisivat viimeistään nyt romukoppaan, sillä oikeasti nörtit ja fanit saavat aikaan aivan valtavasti. Konferenssissakin mainittuna malliesimerkkinä faniuden voimasta voidaan pitää Peter Jacksonin ohjaamaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa, joka on kenties yksi onnistuneimpia elokuva-adaptaatioita. Intohimoisena Tolkien-fanina Jackson kutsui myös fanit ympäri maailmaa osaksi massiivista elokuvaprojektia, jonka lopputulos on historiaa. Vastaavasti Jacksonin ohjaama Hobitti-trilogia ei yltänyt lähellekään samanlaista menestystä - merkittävänä osasyyllisenä voidaan varmasti pitää tiettyä intohimottomuutta, sillä eihän Jacksonin ollut alun perin tarkoitus ohjata koko elokuvaa (josta tulikin lopulta monikollinen elokuvia…).
Intohimo, omistautuminen ja mielikuvituksellinen luovuus ovat siis avaimia onnistumiseen, ja nämä voimat kumpuavat mielestäni suoraan lastenkulttuurista ja leikillisyydestä. Siinä missä Pullinen peräänkuuluttaa kolumnissaan ottamaan oppia faneilta työelämää ajatellen, sanoisin itse, että nörteiltä ja faneilta voisi ottaa oppia ylipäätään elämää varten. Nörteille ominaiset leikillisyys, luovuus, mielikuvituksellisuus ja intohimo ovat nähdäkseni työelämässä menestymisen lisäksi kulmakiviä myös positiiviseen elämänasenteeseen - nykynörttejä on siis turha leimata masentuneiksi ja syrjäytyneiksi erakoiksi.
Kulttuurin leikillistyminen tuo myös kaivattua arvoa lasten- ja nuortenkulttuurille. Lapsellisuuden ei pitäisi nykymaailmassa kantaa enää halveksivaa merkitysleimaa, vaan lapsellisuudesta tulisi olla ylpeä. Nykyihmisen ei näin ollen tarvitse koskaan kasvaa ulos aiemmin pelkästään lapsuuteen ja nuoruuteen liitetyistä ilmiöistä, vaan leikki ja intohimoinen omistautuminen itselle tärkeisiin asioihin saavat jatkua mieluusti läpi elämän.
3 kommenttia:
Olipa virkistävä postaus, kiitos siitä :) Nörtti voi totta kai kasvaa "veronmaksajaksi, joka käy töissä viitenä päivänä viikossa (klo 8-16), katsoo joka ilta kymmenen uutiset ja sään ja rentoutuu vapaapäivinä sauvakävelyn ja viikonloppuisin nelosen leffaputken äärellä", jos sattuu valitsemaan siihen sopivan uran ja viehtymään sauvakävelystä. Kymmenen uutisetkin kestävät loppujen lopuksi vain sen puolisen tuntia, ja nelosen leffaputki saattaa toisinaan sisältää helmiä (tai sellaista roskaa, että sen katsominen huumorimielessä voi olla jopa viihdyttävää). Näennäisesti tasaisen tylsän aikuisen piirteet eivät itsessään sulje pois nörttiyttä (tai lapsellisuutta), mutta nörtistä todennäköisesti löytyy näiden ohessa myös paljon muuta. Voihan sen nelosen napauttaa päälle myös puolikuolleena conista kotiin raahautuessaan ja sauvakävelyn oheen mahtuu jos jonkinkaisia ajatuksia. Päätin kuitenkin aivan tarkoituksella jättää edellisen lainauksen ulkopuolelle sanan "tavalliseksi". Kuten sanoit, intohimo on merkittävä osa nörtti- ja fanikulttuureita. Asioihin suhtautuminen intohimolla ja uteliaisuudella taas tekee elämästä kaikkea muuta kuin tylsää ja vakiintunutta, vaikka töihin joutuisikin raahautumaan joka aamu kahdeksaksi. On monia tapoja olla aikuinen ja on monia tapoja olla nörtti, mutta lapsellisuus, leikki ja uteliaisuus voivat olla olennainen osa kumpaakin. Ainakin omalla kohdallani toivon, että nuo kolme tasoa pysyvät aina erottamattomasti yhdessä. Olikin ilo lukea, miten saatoit nörttiyden ja lapsellisuuden yhteen postauksessasi :D Kaikki kunnia lastenkulttuurille!
Erittäin positiivinen ja mielenkiintoinen teksti! Olen aina ollut sitä mieltä, että mitä kauemmin ihminen pyrkii säilyttämään lapsellisuutensa, sitä mielekkäämpää hänen elämänsäkin on. Jokaisen mielelle, iästä riippumatta, tekisi hyvää uppoutua täysillä johonkin luovaan toimintaan kuten lapsuuden leikeissä aikanaan. Huolet vähenevät ja muu maailma unohtuu kun antaa itsensä mielikuvituksen valtaan. Itse olen suuri lastenkulttuurin kuluttaja ja olen innoissani siitä, että nörttikulttuurin nousun myötä myös lastenkulttuuri on alkanut saada uudenlaista arvostusta osakseen. Kirjoitit seuraavasti: "mielestäni nörttikulttuuri jos mikä voisi rohkeasti tehdä lapsellisuudesta itselleen selkeän voimavaran - liittyväthän lapsellisuuteen (eli lapsen kaltaisuuteen) kiinteästi myös mielikuvat innokkuudesta, vilpittömyydestä ja luovasta heittäytymisestä." Olen tästä täysin samaa mieltä. Nuo mainitsemasi mielikuvat herättävät nimenomaan positiivisia mielleyhtymiä ja luulisi, että juuri sitä nörttikulttuuri tarvitsisi kasvaakseen entisestään ja poistaakseen ennakkoluuloja. Lisäksi mielestäni olisi ensi arvoisen tärkeää, että aikuisuuden määritelmä muuttaisi muotoaan ja "lapsellisuus" ei automaattisesti vähentäisi aikuisen arvostusta vaan pikemminkin korostaisi juuri hänen luovuuttaan ja innostusmiskykyään. Sama pätee myös nörtin määritelmään. Ylipäätään on mielenkiintoista, kuinka arvostus yhteiskunnassa liittyy usein sanoihin kuten vakava, syvällinen ja analyyttinen. Sen sijaan lapsellisuus ja hauskuus koetaan usein liian pinnallisiksi asioiksi ja niiden on vaikea saavuttaa samaa arvostuksen tasoa.
Itse kuulun ihmisiin, jotka irvistävät lapsellisuudelle. Paitsi että lapsellisuus on tarkoittanut minulle yllä puhutun sijaan toimintaa ja ajatuksia, joissa ei osata huomioida toisten näkökulmia. Lisäksi lapsellisuus jo käsitteenä on vähän kuin kyseessä olisi jokin ohimenevä vaihe tai hetken hullaantuminen. Sen sijaan fanius ja sen piirteet ovat vakavampia ja mielestäni perustavanlaatuinen osa ihmistä ja luonnetta. Kysymyshän tässä on toki juuri termin värittymisestä, mutta uskon sen negatiivisuuden olevan niin syvällä, että olisi ehkä parempi käyttää kokonaan muuta termiä kuvaamaan tuota "innokkuutta, vilpittömyyttä ja luovaa heittäytymistä". Ehkä paremman puutteessa lapsellisuuden sijaan edes lapsekkuus. Vaikka paras termi kuvaisi mielestäni enemmän sitä, kuinka nuo luonteenpiirteet ovat loppujen lopuksi vakavia - ovathan ne niin tärkeä ja iso asia. Ja termeistä kiistelystä huolimatta tuo "lapsekkuus" on todella hieno ominaisuus. Ja muun tekstin kanssa olenkin todella samaa mieltä!
Lähetä kommentti