Kuva: Wikimedia Commons (Dominik Matus)
Nörtti ja tietokoneet, nörtti ja sarjakuvat, nörtti ja cosplay, scifi, anime, manga... Entä fantasia?
Kauan sitten, eli 2000-luvun alussa, kun olin vaikutteille altis ja helposti innostuva varhaisteini, elettiin yleistä fantasiabuumia. Oli Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta- elokuvat, Pirates of the Caribbeanin ensimmäinen osa ja lehdissä kyseltiin kasvatuksen asiantuntijoilta mistä fantasiakirjallisuuden massiivinen suosio johtuu ja miten sen lukeminen vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Menevätkö ne pilalle ja alkavat veistellä pihakoivusta taikasauvoja, lausua loitsuja ja harrastaa miekkailua? Tuleeko niistä wiccalaisia? Roolipelaajia? Saatanpalvojia?
Enää fantasiabuumi ei ole niin ajankohtainen. Näin päättelisin ainakin siitä, että koko Nörttikulttuuri-kurssillamme ei ollut sille vartavasten omistettua luentoa. Jos vastaava kurssi olisi pidetty reilut 10 vuotta sitten, olisi perinteinen fantasia todennäköisesti ollut kurssin puhutuimpia teemoja. Nyt esimerkiksi kaiken fantasian kuningas J.R.R.Tolkien taidettiin mainita korkeintaan ohimennen.
Perusfantasian äärellä
Vaikka alkuvaikutelma on tämä, ei fantasia oikeasti ole kadonnut minnekään. Se muuttaa muotoaan ja on vähintään piiloutuneena mukana oikeastaan kaikkessa. Scifi, sarjakuvat anime ja manga ovat toki laajassa mittakaavassa enimmäkseen fantasiaa, mutta perinteiset miekka ja lohikäärme-maailmat eivät ole enää samalla tavalla kaikkien huulilla kuten ne vuosituhannen vaihteessa olivat. Luulen että ihmisillä, ja varsinkin nuorilla, on lähtökohtaisesti aina jonkinlainen eskapismin tarve, joten vaikka fantasiamaailmat ja teokset vaihtelevat, itse idea pysyy.
Fantasia on termi, joka periaatteessa tarkoittaa kaikkia mielikuvituksen tuotoksia, mutta joka kuitenkin genrenä herättää aika vahvat mielikuvat tietyistä elementeistä. Suuri osa fantasiatarinoista sijoittuu rinnakkaismaailmoihin, joissa on Valittuja nuorukaisia, haltioita ja haltiattaria, lohikäärmeitä, velhoja, ultimaattista pahaa, miekkoja, kieliä ja karttoja... Vahvasti siis Tolkienin maailmoista ponnistavaa ainesta. Valitettavasti perusfantasia alkoi niin pahasti toistamaan itseään, että suuren yleisön mielenkiinto loppui väkisikin. Fantasianörtit eivät ole koskaan lakanneet olemasta, he ovat vain palanneet marginaaliin.
Nykyfantasia tuntuisi hakevan inspiraatiota ikiaikaisen Tolkienin sijaan "todellisen" maailman ja fantasiamaailman risteymistä. Esimerkkinä Twilight-sarja, joka yhdistää teiniromanssia ja vampyyreitä. Sama supersuositun True Bloodin kanssa. Game of Thrones on toki (shokkiarvoilla ratsastavaa) perusfantasiaa, ja huikean suosittua, joten ei kai perusfantasia lopulta ole mihinkään mennyt, vaikka itse ilmiö onkin laantunut sitten 2000-luvun alun, tai ainaki muuttanut muotoaan. Game of Thrones on niin valtavirtaa, etten ole varma voiko sitä sellaisenaan varsinaisesti lukea nörttikulttuuriin kuuluvaksi. Fantasianörtti voi tottakai olla kiinnostunut myös Game of Thronesista, mutta pelkkä sarjan seuraaminen ei tee nörtiksi.
Yksinkertainen asetelma yksityiskohtaisessa maailmassa
Fantasiabuumin aikana fantasian suosiota ja (vanhempia rauhoitellen) hyötyjä perusteltiin hyvän ja pahan taistelun teemoilla, joka toi vastapainoa teinien monimutkaiseen maailmaan ja maailmantuskaan. Kaikki fiktio tarjoaa eskapismia, mutta fantasiamaailmoihin usein sisäänkirjattu selkeä hyvä/paha tuntuu ihanan yksinkertaiselta verrattuna omaan maailmaamme, jossa parhainkin tarkoitusperin tehdyistä teoista voi löytää huonoja puolia ja oman arkielämän tavallisimmatkin valinnat ovat usein moraalisesti arveluttavia, kunhan vain katsotaan tarpeeksi laajaa kuvaa. Olisihan se ihanaa tietää, että omat valinnat ovat Hyviä ja Paha olisi helppo tunnistaa sen sijaan, että kaikki on monimutkaista ja tarkasteltavissa kymmenistä eri näkökulmista. Kaikki fantasia ei tietenkään yliyksinkertaista moraalisia kysymyksiä, mutta ihmisten on helppo järjestellä ajattelunsa dualistiseksi. Se on se helpoin vaihtoehto, joka ei aina vaan reaalimaailmassa toimi.
Fantasialle tyypillisiä viehättäviä teemoja ovat myös urheus ja päättäväisyys ylivoimaisen suurelta tuntuvan vastuksen edessä. Tuttavani tiivisti oman suhteensa lempifantasiaansa: "Aina kun elämässäni on vaikeuksia, luen Sormusten Herraa, mietin Frodon tehtävää ja huomaan, että minulla on kaikki oikeastaan tosi hyvin". Fantasiatarinoissa sankari harvoin itse valitsee omaa rooliaan, hän on syntynyt siihen, jokin kohtalonomainen taho valitsee hänet. Vaikeuksia ei voi väistää, ne on kohdattava tai muuten kaikki tuhoutuu. Omassa elämässämme tuskailemme usein oman riittämättömyytemme ja hukassa olevan elämänsuuntamme kanssa. Fantasiatarinoissa sankarin rooli on selvä: jos tehtävä on mahdollista suorittaa, hän - ja vain hän- pystyy siihen.
Fantasiaan liittyy myös oma estetiikkansa, joka paitsi kutkuttaa mielikuvitusta, kutkuttaa myös elokuvantekijöiden ja erikoistehosteihmisten näppejä. Upeat maisemat, eksoottiset asut ja rakennukset sekä tietenkin erikoiset fantasiaolennot ja otukset vetoavat katsojiin, varsinkin jos yleisö esim. kirjalle on jo valmiiksi olemassa. Fantasian olennaisin esitystapa on nimenomaan fantasiaromaani, tai vielä tarkennettuna romaanisarjat. Kaikki muu on ekstraa ja tosifanit saavat keskenään närkästyä kuinka elokuva ei noudata kirjaa -eikä heidän omaa mielikuvitustaan- tasantarkasti. Ja kuinka ärsyttävää on, että ihmiset jotka eivät ole lukeneet kirjaa, pitävät elokuvasta. Erityisesti tietokonepohjaisten erikoistehosteiden huikea edistyminen toi aiemmin mahdottomina pidetyt teokset toteuttamiskelpoisiksi ja tästä uudesta mahdollisuudesta otettiin tietenkin kaikki irti.
Fantasia on myös hyvää materiaalia kaikenlaisen krääsän ja oheistuotteiden myymiseen. Muistan kuinka joskus ihan kaikkea sai Harry Potter-versioina (vähän niinkuin Angry Birds-tuotteet nykyään), tuttuni tilailivat internetistä haltiakorvia ja näköisversioita Sormusten Herran sormuksista ja haltiakoruista. Tämä kaikki siis ennen kuin nettikauppa oli kasvanut nykyiseen mittaansa.
Kirja on paikka
Itse en ole tilaillut mitään fanikrääsää enkä ihmeemmin obsessioitunut mihinkään kirjaan, vaikka Potterit on toki luettu moneen kertaan. Olen myös niitä kerettiläisiä, jotka innostuvat enemmän Taru Sormusten Herrasta-elokuvista kuin kirjoista. Gasp! Elokuvien pariin jaksan palata aina uudestaan, mutta kirjoja pidän turhan raskaslukuisina. Vaikka kun viimeksi katsoin trilogiaa, se tuntui ja näytti kömpelömmältä kuin muisitin...
Fantasiamaailmoissa on kuitenkin jotain jota pidän tavattoman viehättävänä. Vaikka periaatteessa scifi sopisi minulle paremmin (rakastan tietoa, nippelitiedon nappulatriviaa, monimutkaisia moraalidilemmoja ja pohdin tulevaisuusvisioita), fantasiamaailmat vetoavat minuun nimenomaan paikkoina. Koen useimmiten kirjat ja joskus myös elokuvat tiloina ja maailmoina jossa käydä. Fantasiamaailmat ovat usein paikkoina ihanampia kuin scifin kylmä avaruus tai tulevaisuuden dystopiat. Tämän paikkafiiliksen vuoksi jaksan selailla kirjoja edestakaisin uudestaan ja uudestaan, vaikka ne eivät olisi maailman korkeinta kirjallisuutta. Minä viihdyn niissä. Rohkelikkohuoneen suuressa nojatuolissa on kiva juoda kermakaljaa ja pelata räjähtävää näpäystä. Tai Keski-Maan upeassa eräämaassa vaeltaa kohti Edorasia. Tunnen läpikotaisin jokaisen vastaantulevan puun ja polun.
Kuva: Wikimedia Commons (Joel Lee)
Ai niin, Game of Thronesin lisäksi Peter Jacksonin Hobitti-trilogia (krhöm, trilogia...) on toki viime vuosien tuotos, mutta siitä en halua puhua sen enempää. Yritän näet aktiivisesti unohtaa koko elokuvatrilogian olemassaolon.
7 kommenttia:
Olen itsekin miettinyt sitä, että fantasia on nörttikulttuurin kurssilla ollut edustettuna yllättävän vähän, ja tuotkin postauksessasi hyvin esiin mahdollisia syitä tälle :) Mielestäni on ihanasti sanottu, että kirja on paikka! On tiettyjä kirjoja (kuten juurikin mainitsemasi Taru sormusten herrasta ja Harry Potter), joiden pariin jaksaa palata kerta toisensa jälkeen. Niihin usein liittyy myös tietty tunnelma, joka yhdistyy juuri nimenomaiseen kirjaan ja johtaa siihen, että pitkänkin tauon jälkeen tuntuu kirjaa lukiessa siltä kuin olisi palannut kotiin. Tähän voi toki liittyä myös muistoja, nostalgiaa ja vaikka mitä kirjan itsensä ulkopuolelle viittaavaa, mutta fantasiakirjan pariin palaaminen on kaikesta huolimatta myös palaamista tiettyyn paikkaan. Sen lisäksi, että kirja on paikka, sanoisin, että se on myös matka, joka vaatii oman aikansa. Taru sormusten herrasta -kirjaan tarttuessani tiedän, että vietän sen parissa tovin jos toisenkin. Se on omalla tavallaan jopa lohduttava ajatus, sillä matkan päättymisessä on aina oma haikeutensa. Tolkienin fantasiamaailma on niin yksityiskohtainen ja tarkka, että se tuntuu hyvin kokonaiselta ja sellaisena jopa todelliselta. Haluaisin Keskimaa 24/7 TV-kanavan, sillä jaksaisin katsoa tuntitolkulla haltijoiden ruokailua tai hobittien yksinkertaisia arkirutiineja :D (Se varmasti pitäisi minut paremmin otteessaan kuin mainitsemasi Hobitti-trilogia...)
Olen Islan kanssa samaa mieltä siitä, että fantasiaa tosiaan käsiteltiin vähän tämän kurssin aikana.
Ihastuin hänen tapaansa tuohon "kirja on paikka" ilmaisuun. Kirja muodostaa tosiaan sivujensa sisällä kansiensa ulkopuolelle kantavan maailman. Se on kuin erillinen tila, paikka, johon lukija saapuu. Tämä tunne on erityisen totta juuri fantasiakirjallisuuden kohdalla, enkä voi olla pohtimatta, kuinka vahvasti erillisten, kuvitteellisten maailmojen elävä totetuttaminen tähän vaikuttaa. Kun kirjan maailma on niin erilainen reaalimaailmaan verrattuna, näyttäytyy se kenties vahvemmin erillisenä tilana, johon palata.
Kenties asiaan vaikuttaa myös mielikuvituksen käyttö ja tavat, joilla fantasia aktivoi ja elävöittää lukijansa mielikuvitusta. Fantasiakirjallisuus kutsuu lukijaa kuvittelemaan kanssaan ja lukija rakentaa fantasiamaailmaa yhdessä kirjailijan käyttämien sanojen ja ilmaisujen kanssa. Tällä tapaa fantasiamaailmassa on aina läsnä syvän henkilökohtainen taso, sillä lukija liittää fantasiamaailman rakennuselementteihin omia mielikuviaan ja tulkintaansa, jotka sulautuvat kirjailijan luomaan.
Toki mikä tahansa kirja ja sen maailma ovat aina lukijan tulkitsemia ja eläväksi kuvittelemia. Väittäisin kuitenkin, että fantasiassa tämä maailmojen rakentaminen on siinä määrin reaalimaailmasta irrallista, kokonaisvaltaista ja alitajuntaa herättelevää, että fantasiamaailmoihin syntyy helpommin syvä tunne paikasta ja tuttuudesta.
Mielestäni kutkuttavaa tässä ajatuksessa on se, kuinka kaikki kirjan tapahtumat ovat yhtä aikaa läsnä tässä tilassa, varsinkin sitten, kun kirjan on lukenut useampaan otteeseen. Kirjan tilaan tai paikkaan voi astua ja olla yhtä aikaa tietoinen kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Esimerkiksi Potterit luettuaan voi helposti astahtaa neljännen kirjan tilaan täytymättä lukea uudelleen kolmea ensimmäistä ja samalla läsnä on kolmen tulevan kirjan tapahtumat ja tunteet.
Kirjan tila näyttäisi olevan läsnä niin tunteiden, ajallisuuden kuin paikankin kokemisen tasolla.
Yritin etsiskellä jos olisin löytänyt nettilehdistä jotain vanhoja fantasiabuumin aikaisia kirjoituksia, mutta tuohon aikaan nettilehdet eivät tainneet olla niin yleisiä. Eli ainakaan pikaisella haulla en löytänyt etsimääni, mutta linkkaan alle aiheeseen liittyvän pienen jutun.
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/fantasiakirjallisuus-haastaa-lukijan-maailmankuvaa
Tosi hyvää pohdintaa teillä kirjan olemuksesta. Kirjan tapahtumat voivat olla mielessä yhtä eläviä kuin oman elämän muistot, varmaan juuri tuon Nastin mainitseman tunteiden, ajallisuuden ja paikan kokemisen tasojen vuoksi. Hyvä esimerkki myös ihmisaivojen ja mielikuvituksen voimasta: kuviteltu tapahtuma voi olla lähes yhtä voimakas kuin koettu tapahtuma.
Minäkin pidin kovasti kirjoituksestasi, erityisesti pohdinta hyvän ja pahan yksinkertaisuudesta fantasiamaailmassa verrattuna omaan maailmaamme on tosi kiinnostavaa :) Itse olen huomannut juuri Pottereiden kohdalla hyvyyden ja pahuuden erittäin jyrkän jaon, ja näin vanhempana kun olen lukenut kirjoja uudestaan niin tuo jyrkkyys on väistämättä ruvennut vähän tökkimään. Erityisesti itseä on hämmentänyt se, että Harry ei tunnu missään vaiheessa tosissaan kyseenalaistavan Dumbledoren mahtavuutta ja hänen ajatustensa oikeellisuutta, mutta toisaalta Harry oli vasta yksitoista kun alkoi hengata Dumbledoren kanssa, että eipä sen ikäisenä ehkä ihan kauheasti tule tuollaisia asioita mietittyä :D
13- vuotias pikkusiskoni elää kyllä nyt aivan samanlaista fantasiabuumia kuin mitä itse silloin kymmenen vuotta sitten elin, eli kuten kirjoituksessasi totesit, fantasia ei ole kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan :) Siskoni on erityisen ihastunut Teen Wolfiin, Vampyyripäiväkirjoihin ja Shadowhuntersiin. Jokainen näistä ihastuksen kohteista on käsittääkseni juuri tuollaisia tosimaailman ja fantasiamaailman risteymiä. Ehkä tosiaan teineille ominainen eskapismi, joka meillä nykyään parikymppisillä kohdistui perusfantasiamaailmoihin, ei koskaan katoa, vaan vaihtelee kulloisenkin teinisukupolven kohdalla :)
Huomaan kommenttien määrästä että tämä teksti on vedonnut moniin kurssilaisiin. Niin vetosi myös minuun, varmaan juuri koska fantasiaa ei niin paljoa käsitelty itse kurssilla.
Itse en ollut edes tajunnut, että klassinen fantasia on jollakin tapaa pudonnut pois valtavirran liepeiltä, missä se vielä 2000-luvun alussa liikehti. Minulle mainittu Game of Thrones -sarja ja pahamaineinen Hobitti-trilogia ovat riittäneet todisteiksi siitä että genrellä menee vahvemmin kuin koskaan.
Mutta tottahan se on: kun katsoo vaikkapa kirjakauppojen spefihyllyjä, niin vahvimmin edustettuina eivät ole korkeafantasia- tai miekka ja magia -teokset. Niiden sijaan uuskumma ja erityisesti sen teineille suunnatut variaatiot taitavat menestyä vahvasti.
Klassinen fantasia ei kuitenkaan ole kadonnut, vaan ainakin Suomessa se on siirtynyt nimenomaan marginaaliin, fandomin ja todellisen nörttikulttuurin käsiin. Suomalainen scifi- ja fantasiafandom tuottaa ahkerasti erilaisia tekstejä, myös perinteistä fantasiaa. Jostakin olen lukenut kärjistetyn toteamuksen, että fantasialla on meillä suunnilleen yhtä paljon kirjoittajia kuin lukijoita.
Fandomilmiöistä voisi mainita ainakin tämän vuosikymmenen alkupuolella vaikuttaneen uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion, jonka lipun alla on julkaistu muun muassa vanhan liiton fantasiaa.
Pakko liittyä joukon jatkoksi. Sormusten Herrasta ja Harry Potterista lasken lukemisharrastukseni alkaneen. Kiinnitin erityisesti huomiota tapaasi kommentoida moraalikysymyksiä fantasiassa. Hyvää ja pahaa, kahtena puolena. Se oli hyvin selkeästi ja jotenkin tyhjentävästi ilmaistu.
Käyn juuri läpi oman kirjoitteluni kohdalla sitä, miten paljon psykologista vääntöä osaan edes kirjoittaa. Olen perinteisen fantasian täysiä kasvatteja. Se tulee luonnossaan, yksinkertaisuudessaan ja muodossaan helpoiten, mutta vaikka olen nauttinut siitä lapsuudesta lähtien, en kirjoitteassani löydä siitä sitä hehkua. Joko en osaa tai sitten seuraan valtavirtaa ja haluan olla erilainen. Aikuisuuteeni itseni kohdalla en usko.
Onko se fantasiaa samalla tavalla, jos kirjasta löytyy fantasian raamit, mutta kukaan ei ole lopulta oikeassa? Tämän blogipostauksen innostamana jatkan mietintöjäni tämän kysymyksen parissa.
Lähetä kommentti