Kurssin aikana on tullut pohdittua faniutta ja nörttiyttä suunnasta jos toisesta. Kuten on tullut jo aiemmassakin kirjoituksessa mainittua, en itse ole oikeastaan koskaan identifioitunut varsinaisesti nörtiksi – en tiedä miksi, mutta nörtti ei terminä vain jotenkin tunnu omalta.
Fanius sen sijaan on minulle hyvinkin tuttua ja sanoisin olevani yleensä varsin taipuvainen fanimaiseen suhtautumiseen – I don’t ”like”, I obsess. En pysty 100%:lla tarkkuudella osoittamaan, mistä tällainen taipumus on peräisin, mutta uskon, että ensimmäisillä fanituksen kohteilla on oma osuutensa asiassa. Tämän vuoksi ajattelinkin tässä tekstissä keskittyä Hopeanuoli-faniuteen, joka on itselleni yksi ensimmäisistä ja pisimpään kestäneistä faniuksistani.
Ensikosketukseni Japanissa karhuja vastaan taisteleviin koiriin olen saanut perinteisten vhs-kasettien kautta. Viimeisin vhs-julkaisu, jota oma neljäs kasettinikin edustaa, on vuodelta 1996. Oletettavasti tämä vhs on kuitenkin ostettu meille vasta muutama vuosi myöhemmin, sillä vaikken muistakaan aikaa ennen tuota kasettia, en usko, että olisin katsonut Hopeanuolta vielä aivan 2-vuotiaana.
Joka tapauksessa on siis selvää, että olen kasvanut Hopeanuolen parissa ja näin ollen altistunut sille sekä hyvässä että pahassa jo pienestä pitäen. Pahassa siinä mielessä, että myönnän nähneeni hyvin eläviä painajaisia seinien läpi murtautuvista, ylisuurista karhuista – ja japanilaista populaarikulttuuria käsittelevällä luennolla huomaamistani reaktioista päätellen en ole ainoa tämänkaltaisille traumoille altistunut henkilö tässäkään porukassa. Väitän, että hyvää on kuitenkin oman matkani varrella ollut huomattavasti enemmän.
Mitä tämä hyvä sitten oikeastaan on? Kurssin aikana olen alkanut miettiä enemmän, miksi oikeastaan fanitan Hopeanuolta. Fanittamisessani on toki ollut erilaisia vaiheita, joista jotkut ovat olleet intensiivisempiä kuin toiset, mutta jos Gin (eli suomalaisittain Hopeanuoli) ja kumppanit ovat kulkeneet mukanani näin pitkään, on sarjassa oltava – ainakin minulle – jotain muutakin kuin nostalgista arvoa.
Hopeanuoli on ollut ponnahduslauta monille myöhemmin tärkeille vaiheille elämässäni: sen kautta löysin esimerkiksi roolipelaamisen ja se myös innosti minua kehittämään piirustustaitojani. Myös ensimmäinen koskaan katsomani Youtube-video liittyi Hopeanuoleen – lyhyt, dubattu parodia, joka alkaa varsin suomalaiseen tapaan perkeleellä, saattanee soittaa jotain kelloja (video löytyy siis edelleen Youtubesta, mikäli jotakuta kiinnostaa nostalgisoida ja/tai nauraa lentävän sirkkelin parissa).
Fanitan myös niin animen kuin mangankin piirtojälkeä. Anime ja manga eroavat tyyleiltään monin paikoin, ja olen törmännyt myös nurinaan siitä, että animen olisi pitänyt noudattaa enemmän Takahashin omaa, autenttista piirtojälkeä. On kuitenkin muistettava, että vaikka anime pohjaakin Takahashin manga-sarjaan, on se kuitenkin eri mediumiin viety, oma teoksensa. Vaikka niillä on selvä yhteys, en kuitenkaan näe syytä, miksen voisi nauttia niistä myös erillisinä teoksina. Voin samaan aikaan arvostaa esimerkiksi käsin maalattuja upeita taustoja animessa ja toisaalta Takahashin tapaa piirtää koiria ja kuvata liikettä.
Tästä pääsemmekin sulavasti siirtymään itse sarjan päähenkilöihin eli koiriin. Eläinhahmot, varsinkin koirat, melko luonnollisesti kiinnostavat lapsena, mutta minuun ne vetoavat edelleen – etenkin kun ne on toteutettu visuaalisesti huolella. Onhan animessa tietysti niitä ei-niin-upeitakin animointeja, mutta niillä taasen on sitten ihan oma paikkansa huumorinurkassa – mikäpä sen hauskempaa kuin naureskella täysin luonnottomille asennoille tai derpeille ilmeille. Varsinkin lapsena hahmot ovat olleet ihailtavia ja paikoin samaistuttaviakin: esimerkiksi Gin nuorena sankarina ja Cross oikeastaan ainoana naishahmona sarjan muuten maskuliinisessa maailmassa. Näkisin myös että sarjan ilmiselvän raakuuden ja muun rajun sisällön takana on opettavaisiakin teemoja, koska sarja kuitenkin käsittelee esimerkiksi ystävyyttä, oikeudenmukaisuutta ja uskollisuutta. Lisäksi animessa itselleni hyvin tärkeänä osana on sen soundtrack – saan edelleen kylmiä väreitä tiettyjä kappaleita kuunnellessa, ja olenkin näin vanhemmiten oivaltanut, että monet karhukuumotukseni liittyvät hyvin vahvasti soundtrackin luomaan tunnelmaan, eikä niinkään välttämättä edes itse karhuihin.
Yhtenä hyvin keskeisenä tekijänä kiinnostuksen säilymisen kannalta on myös mainittava se, että materiaalia on tullut jatkuvasti lisää. Takahashi on jatkanut Ginga-sarjaa 80-luvulta tähän päivään saakka ja vasta nyt se on oletettavasti loppumassa tällä hetkellä meneillään olevaan sarjan osaan, Ginga: The Last Wars:iin. On kuitenkin muistettava, että materiaali ei rajoitu ainoastaan mangaan. Itselläni fanituksen jatkumo on edennyt yksinkertaistetusti suunnilleen näin: suomidubeista internetin ihmeelliseen maailmaan, mistä sain hyvin paljon lisää tietoa mangasta oheistuotteisiin. Itsenäisestä tiedonhausta animen leikkaamattomaan, japaninkieliseen versioon sekä jatko-osaan, Weediin (nimenomaan animena). Vuonna 2010 Hopeanuoli-mangaa alettiin julkaista suomeksi, joka taas vei fanitukseni aivan uusille urille avaten lopulta pääsyn myös muuhun Takahashin tuotantoon. Tästä olenkin sitten liikkunut pikku hiljaa kohti nykypäivää ja ehkä myös paikoitellen ”aikuismaisempaa” fanitusta – olen esimerkiksi pelkän viihteellisen lukemisen lisäksi kokeillut analyyttisempää lähestymistapaa mangaan yliopiston kautta.
Lisäksi on totta kai painotettava suomalaisen Ginga-fandomin aktiivisuutta ja elinvoimaisuutta: vaikka en ole varsinaisesti missään vaiheessa itse ollut aktiivinen fandomissa, on se kuitenkin tarjonnut kaltaiselleni sivustaseuraajalle vuosien mittaan mahdollisuuden päästä käsiksi niin viralliseen kuin fanien itsekin tuottamaan materiaaliin (esimerkiksi valoonkalo.net-sivuilta löytyy oikein timanttisia parodiasarjakuvia). Olenkin hyvin kiitollinen Suomi-fandomista, sillä ilman aktiivisia suomalaisia faneja, mangaa ei olisi koskaan julkaistu suomeksi enkä näin ollen olisi sitä luultavasti koskaan päässyt itse lukemaan.
Hopeanuoli ei ole minulle vain lapsuudesta tuttu piirretty, vaan edelleen hyvin tärkeä ilmiö. Olen kuitenkin usein tullut pohtineeksi sitä, voiko Hopeanuoleen tai yleensä Gingaan kehittää samanlaista kiintymyssuhdetta, jos sen pariin ei ole lapsena eksynyt – tämä juurikin siksi, että niin monelle juuri nostalgia värittää ja muovaa omaa faniutta sarjaa kohtaan. Yllä listaamani asiat esittävät sarjan varsin positiivisessa valossa, ja vaikka tiedostankin, ettei se todellakaan ole täydellinen, on se minulle silti hyvin rakas ja tärkeä – hyvine ja huonoine puolineen. Relevanttia lienee kuitenkin miettiä, miten paljon juuri nostalgialla on vaikutusta omaan suhtautumiseeni sarjaa kohtaan.
Minulla on useampikin ystävä, jotka eivät ole Hopeanuolen iloa – tai kauhua – nuorella iällä kokeneet ja olenkin äärimmäisen kiinnostunut tarkkailemaan, millaisia reaktioita sarja heissä herättää – kunhan saan heidät ensin kanssani sarjaan tutustumaan (working on it). Olisin myös todella kiinnostunut kuulemaan teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne Hopeanuolen parista. Onko Akakabuto traumatisoinut teidät lopullisesti? Oletteko aina halunneet oman Hopeanuolen? Uskotteko Hopeanuoli-faniuden olevan erilaista uusille faneille, jotka mahdollisesti tutustuvat sarjaan ensisijaisesti mangan kautta? Mitä luulette, että fandomille käy, kun uutta materiaalia ei enää tulekaan? Ovatko jo lapsuudessa alkaneet faniudet auttamatta vain nostalgisointia?
7 kommenttia:
Toivoinkin että joku ottaisi esille Hopeanuolen :)
Itsekin kirjoituksissani kovasti väitin että fani en ole, saatikka sitten nörtti, mutta tottakai olen ollut lapsena ja nuorena, ja ihan kyllä edelleenkin, Hopeanuoli-obsessoitunut. Olen myös kovasti miettinyt syytä, miksi juuri Hopeanuoli tuntuu olevan niin iso juttu juuri suomalaisille. Meillä oli aikoinaan lukiossa japanilainen vaihto-oppilas jonka kanssa kaikki halusivat keskustella Hopeanuolesta ja tämä vaihto-oppilas oli aivan hämmentynyt, että miksi te tästä tykkäätte, heillä on paljon hienompiakin animeja.
Itsekin näin Hopeanuolet ensimmäisen kerran joskus 3-4-vuotiaana ja Hopeanuoli-suhteeni kehitys muistutti kovasti kuvaamaasi. Luulen että itseeni Hopeanuolessa vetosi vahvan tarinan lisäksi musiikki ja draama. Hopeanuoli on enemmän nuorten- kuin lastensarja ja sisältää teemoja, joita lastenohjelmissa ei yleensä käsitellä ainakaan kovin suorasukaisesti (kuolema, uhrautuminen, kunnia, viha, taistelu jne.) Hopeanuoli on yhdistelmä vetoavia eläinhahmoja, seikkailua, upeaa ja voimakasta musiikkia (paras tunnari ikinä!)ja sydäntäraastavaa draamaa. Tämä poikkesi kovasti muun lastenohjelmatuotannon tyylistä.
Siltikään en osaa täysin analysoida mikä se Hopeanuolen juttu lopulta on. Miksi siitä saa niin mielettömät sävärit ja miksi edelleen muistaa niin elävästi sen uskomattoman tunnelman, jonka lapsena sarjaa katsoessaan koki?
Olen katsonut leikkaamattomat muutaman kaverini kanssa aikuisiällä. Vaikka he näkivät sarjan ensimmäistä kertaa, he kyllä pitivät siitä kovasti ja jaksoivat katsoa kaikki 5 DVD:tä. Tuskin he kovin tiivistä suhdetta Hopeanuoleen enää muodostavat, mutta vaikuttaa siltä, ettei sarjan viehätys ole pelkästään nostalgiaa.
Ja mainitaan nyt vielä, että en muista pelänneeni karhuja. Akakabuto oli niin siisti! Ja Riki oli ehdoton lempihahmoni.
Tämä on kyllä erittäin jännä kysymys, koska itsekkin olen pohtinut paljon miksi suhteeni Hopeanuoleen on niin erityinen. Kokemukset siitä ovat hyvin samanlaiset kuin mitä olet tässä kuvannut. Minulle se oli helppo samaistumisen kohde koska asuin metsän keskellä ja vaikkei meillä ollut vuoria se tuntui luonnolliselle ympäristölle. Isäni myös kuoli kun olin neljän vanha ja niihin aikoihin meille tuli ensimmäiset hopeanuoli vhs:ät. Sarja oli suuressa osassa kuoleman käsittelyä leijonakuninkaan ja maa aikojen alussa 1:sen ohella. Ne ovat toteuttu lapselle ymmärtävässä muodossa.
Ystävyys, kunnia ja pahaa vastaan taistelu olivat myös vahvasti läsnä sarjassa, sekä osittainen ihmisten itsekkyys joka vaikutti suuresti omaan ajatusmaailmaani. Myös pelottavat kohtaukset olivat varmasti yksi syy miksi sarja jäi pysyvästi mieleeni.
Sarja oli myös harvoja piirretyjä joissa oli kyspiä aiheita kuten esimerkiksi Alfred J.Kvakissa ja siitä pystyy eritavalla löytämään asioia myös vanhempana. Kuolema, neuvottelutaidot, sokeutuminen ja vanhemmuus ovat osa näistä teemoista. Sarjassa näkyy myös vuorovaikutuksen syy-seuraamus suhteita. Erilaisten kriisitilanteiden ja vaikeiden valintojen kautta sarjassa myös osoitetaan että vaikeistakin tilanteista voi selvitä. Koirat tietoisena kuolemanriskistä haluavat taistella ja vapauttaa vuoret jotta kaikilla olisi turvallisempi olla, mutta muista lastenohjelmista poiketen samalla tuoden esille sen seuraamuksen hinnan esimerkiksi muiden puolesta uhrautuiminen tai vammautiminen. Sarja opetti laumaetiikan kautta solidaarisuutta sekä toisen kohtaamista ihmisenä.
Koirataiseluita katson sarjassa nykyisin eritavalla. Sarjassa koirataistelut ovat kuvattu koirille urheiluna, raakuus tulee esille esimerkiksi toisen koiran korvan irti puremisena tai rajusti vammautumisena. Se on kuvattu sarjassa normaaliksi asiaksi. Näin vanhempana kuitenkin ymmärtää paremmin lajin julmuuden jota piirretty ei suoraan tuo esille.
Hopeanuoli oli iso osa myös omaa lapsuuttani! Kyseinen VHS löytyi mummolasta serkkujen jäljiltä. Metsästyskoirien keskellä kasvaneena Hopeanuolen metsästys- ja koira-aiheet tuntuivat varsinkin lapsena hyvin läheisiltä, kun karhunmetsästys ei ajatuksena silloin tuntunut esimerkiksi hirvenmetsästystä erilaisempana. Hopeanuolen tyylillinen anime-estetiikka tuntui myös kiehtovalta ja mystiseltä ja siksi se varmaan jäi niin hyvin mieleen. Tietysti Hopeanuoli oli myös mukana leikeissä, silä koiriin oli helppo samaistua (Hopeanuolen ja Rikin leikkimisestä oli aina kova taistelu, sillä jokainen tahtoi olla jompi kumpi). Myöhemmin koulussa jokainen myös tiesi Hopeanuolen, ja sarjan leikkaamattoman version katsomisesta sai oikean sankarin maineen.
Hopeanuoli tuli myöhemmin takaisin piirtoharrastuksen myötä: suomalaisille piirtäjille ennen 2010-lukua oli jostain syystä hyvin ominaista aloittaa piirtäminen koirista, ja monella nimenomaan Hopeanuoli-fanitaiteesta. En itse ollut poikkeus, vaikka hainkin tyyliäni enemmän Disneyltä ja Dreamworksilta. Koiraeläinpiirtäjien piireissä Hopeanuoli oli lähes palvottu, ja mitä enemmän sarjasta tiesit, sen enemmän sosiaalista statusta sait. Fanikrääsän omistaminen oli iso jutut myös, varsinkin ne pehmolelut, joilla on käsittääkseni vieläkin tuntuvat hinnat?
Itselleni Hopeanuoli oli erityinen sarja erityisesti tyylillisesti: anime kiehtoi jo lapsena. Toisaalta koirat, metsästys ja sarjan maisemat muistuttavat toisinaan vähän Suomea, ja tietynlainen sisu ja periksiantamattomuus sarjoissa tuntuvat vetävän suomalaisia puoleensa. Hopeanuoli oli leikkaamattomanakin melko väkivaltainen, ja muistan ainakin omassa lapsuudessani, että väkivaltaisen materiaalinen katsominen oli jotenkin erityisen coolia ja miehekästä (mitä 7-vuotiaat edes tietävät miehekkyydestä?).
Uskon, että uusille faneille kokemus on melko erilainen, kuin meille vanhoille Hopeanuolijäärille. Useat Hopeanuoli-fanit kiinnostuivat sarjasta myöhemmin nostalgian takia, ja tietynlainen salamyhkäisyys ympäröi sarjaa sen huonon saatavuuden kautta. Hopeanuolifanittaminen oli kuin salainen puumaja asiaan oikeasti vihkiytyneille. Nykyään mangaa ja animea saa kaikkialta, ja Suomeen myös tuodaan Takahashin muuta tuotantoa. Oma innostukseni on tässä vaiheessa hiipunut jo oikeastaan kokonaan, mutta aina Hopeanuolen alkutunnarin kuullessani fiilistelen kyllä ihan täysillä, ja otan osaa keskusteluun, jos Hopeanuoli otetaan puheeksi. Sillä ei kuitenkaan ole ollut minulle enää suurta osaa elämässä sen jälkeen, kun sain viimeinkin mangna kerättyä. Weediin en ole edes jaksanut koskea.
Kiva, kun joku kirjoitti Hopeanuolesta blogimerkinnän tänne!
Minunkin mielestäni on kiinnostavaa miettiä, miksi juuri Hopeanuoli on ollut "se juttu" ja ehkä myöskin, miksi sen viehätysvoima ja vetoavuus eivät katoa vuosienkaan jälkeen. Olen ajatellut samoja pointteja, kuin te muutkin kommentoijat: Hopeanuolessa käsitellään ehkä kypsempiä, tärkeitä asioita, jotka ovat mielestäni jokseenkin lasten mieliä viihdyttäviä mutta herättävät myös aikuisen mielenkiinnon. Lapsena kiinnostusta herätti minussa erityisesti sarjan raakuus sekä sen tarinan/ympäristön luoma mysteerisyys. Vanhempani eivät aluksi kieltäneet minua katsomasta sarjaa, koska VHS kansien perusteella Hopeanuoli näytti heille ainoastaan kivalta koira-sarjalta. Loppujen lopuksi vanhempani huomasivat, että sarja ei kuitenkaan ole ehkä suunnattu alle ala-koulu ikäisille katsojille, joten en saanut enää katsoa sitä kotona (vaikka suomalaisissa VHS-kaseteissa kohdat oli sensuroitu, oli se silti "liian pelottava"). Siitä eteenpäin katselin Hopeanuolta ainoastaan kavereideni luona "salaa".
Kiinnostus Hopeanuolta kohtaan pienenä voi johtua myös siitä, etten ollut aikaisemmin nähnyt minkäänlaista animea ( ehkä Candy Candyä lukuun ottamatta), enkä kyllä edes tiennyt Hopeanuolen olevan animea kuin vasta hieman vanhempana. Toinen asia, joka minua kiehtoi, oli koirien inhimillisyys sarjassa. En ollut katsonut koskaan sarjaa, jossa eläimet olisivat niin vakavien ja inhimillisten asioiden äärellä. Sarjassa oli oikeasti hyvä juoni sekä myöskin "ihmissuhde draamaa" sekä muita asioita, jotka kiehtoivat minua.
Kuten aiemminkin kommenteissa mainittiin, tuntuu siltä, että Hopenuoli opetti tärkeitä asioita elämästä, kuten esimerkiksi kuinka voi päästä vaikeuksien tai konflikti-tilanteiden yli tai sitä tietynlaista taistelutahtoa, mitä elämässä joskus pitää olla?
Kuten myös mainittiin, iso osa sarjaa oli myös maisema-kuvaukset sekä musiikki, joka tulee ikuisesti soimaan korvissani.
En ehkä ollut koskaan Hopeanuoli "fani" virallisesti, vaikka leikimme myös sitä pienenä kavereideni kanssa pihalla ja vaikka katsoinkin sitä useasti nuorena tyttönä. Mutta se on ehkä juuri se lapsuuden nostalgia, jonka vuoksi tulen aina rakastamaan kyseistä sarjaa, olin sitten true fani tai en.
Ensinnäkin ihan huippua, että kirjoitukseni herätti ajatuksia ja kiitos kaunis kaikille kommentoijille! :)
HannaT:
Hopeanuoli ei kyllä missään nimessä ole ollut eikä ikinä tule olemaankaan lastensarja. En yhtään ihmettele, että monille kyseinen anime on oikeasti tuottanut pahemmanasteisia traumoja – mikä pistääkin miettimään, mikä itsessäni on vialla x)
Mielestäni on todella hyvä pointti tuo, että siinä käsiteltiin eri tavalla vakavampiakin teemoja. Ehkä se osaltaan vetosi minuunkin nuorempana – se, että Hopeanuoli oli erilainen, jotenkin kypsempi kenties?
Ja hei upeaa, että joku muukin on tehnyt tällaisen ”kokeen”! Odotan kyllä innolla, mitä omat ystäväiseni animesta sanovat. Tosin painiskelen hieman sen asian kanssa, että näytänkö heille dubatut vai leikkaamattomat (ensin – ihanteellistahan olisi, että he katsoisivat kanssani kummatkin versiot ;)). Tässäkin nousee esille se nostalgia, koska vaikka dubit ovat mitä ovat, niin on niillä kyllä aivan erityinen pikku kolonen sydämessäni :D Riistänkö siis ystäviltäni jotain olennaista Hopeanuoli-kokemuksesta, jos he näkevätkin ensin leikkaamattoman version?
Saara:
Tuo tietyllä tavalla tuttu maisema on kyllä varmasti yksi niistä syistä, miksi Hopeanuoli on juuri suomalaisille niin tärkeä (kuten Hannakin nosti esiin). Lumiset metsät, metsästys yms – onhan se aika lähellä suomalaistakin kulttuuria ja maisemaa.
Olet tehnyt kyllä ehdottomasti mielenkiintoisia havaintoja sarjan teemoista ja opetuksista – varsinkin tuo havainto syy-seuraus -suhteisiin liittyen on kiinnostava ja sellainen jota en itse ole tullut ajatelleeksi. Vaikka monet näistä kausaalisuhteista liittyvät kuolemaan, nimenomaan kuolemiseen toisten ja yhteisen asian puolesta, voi niistä myös vetää johtopäätöksiä muihinkin juttuihin. Tietysti tämä vaatii jonkin verran ajatustyötä, mutta en kuitenkaan usko, että anime olisi opettanut lapsille kuolemisen ihannointia tms. Pikemminkin solidaarisuutta ja jotain oikeudesta, aivan kuten sanoit.
Sitten vielä loput kommentit erikseen, koska tila loppui kesken x)
Cai:
Tuo esille nostamasi hopeanuolimainen piirrostyyli ja sen jäljittely on kyllä tullut itsekin huomattua. Kuten mainitsinkin, olen itse ottanut vaikutteita reilulla kädellä sekä animesta että mangasta ja piirrellyt koiria vaikka kuinka paljon. Mutta ehkäpä Takahashin tyyliä on ihannoitu nimenomaan sen takia, että Hopeanuoli on ollut niin iso juttu Suomessa? Oli niin tai näin lukeudun kyllä itsekin Takahashin tyylin arvostajiin ja jossain vaiheessa aika suoraan kopioinkin sitä. Mutta niinpä kai monet aloittavatkin: sitä kopioi jotain kehittyäkseen ja pikku hiljaa alkaa sitten ottaa vaikutteita muualtakin ja kehittää myös omaa tyyliään.
Oheistuotteet ja keräily on kyllä mielenkiintoinen kenttä! Olen itse kiinnostunut oheistuotteista vasta verrattain myöhään, mutta lähinnä vain sillä tasolla, että ihailen muiden kokoelmia, koska kyllä, ne ovat aika suolaisia hinnaltaan. Tämähän liittyy suoraan niiden harvinaisuuteen – esimerkiksi nämä mainitsemasi pehmot tosiaan ovat monien satojen eurojen arvoisia nykyään. En kyllä itse ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi se, että omistaa paljon tuotteita, tuo niin paljon statusta. Keräily on kuitenkin vain yksi fanituksen muoto muiden joukossa. Luulen tosin, että ainakin Hopeanuoli-piireissä se liittyy paljolti juuri rahaan ja viehätykseen, jota harvinaisuus tuo tullessaan: koska oheistuotteet ovat kalliita ja harvinaisia, voi niiden omistaminen kertoa jotain keräilijän sosioekonomisesta asemasta. Toisaalta monet keräilijät ovat aivan tavallisia tallaajia, eivät miljonäärejä.
Vertaus salaiseen puumajaan on mielenkiintoinen, enkä missään nimessä kiellä sitä. Oheistuotteiden harvinaisuus tulikin jo mainittua, mutta onhan koko sarja itsessäänkin ollut aika marginaalinen, vaikka se Suomessa melko yleisessä tiedossa on ollutkin. Tällainen valtavirtaistumisilmiö käykin hyvin yhteen sen kanssa, mitä luennoilla on yleisesti puhuttu nörttiyden ja faniuden valtavirtaistumisesta. Mielenkiintoista on kuitenkin mielestäni se, että itse en ole ainakaan huomannut, että uusia faneja mitenkään syrjittäisiin Hopeanuoli-fandomissa. Toisaalta en tosiaan ole mitenkään fandomin keskiössä tai siellä edes aktiivinen, mutta näin sivustaseuraajan silmin vastaanotto on ollut mielestäni melko hyvä ja tervetulleeksi toivottava. Luennoilla on nimittäin puhuttu paljon siitä, miten nörtit haluavat pysyä marginaalissa, ja että näitä ”uusia nörttejä”, jotka eivät ole kokeneet kaikkea mitä muut, jopa halveksutaan. Ehkä ainakin osittain juuri Hopeanuolen vuoksi tällainen suhtautuminen on näyttäytynyt minulle niin vastenmielisenä. Itse ainakin näkisin asian niin, että kun sarja tai mikä tahansa muu saa lisää faneja, se myös useimmiten tarkoittaa sitä, että fandom ja se, minkä ympärille se on kerääntynyt, pysyy näin elinvoimaisena.
Maria:
Tämä vanhempien silmien avautuminen mietitytti itseäni erityisesti tätä postausta kirjoittaessani. Olen lukenut netissä monet kerrat vastaavanlaisia tarinoita, jonka sinäkin kuvailit: pahaa-aavistamattomat aikuiset ostavat/vuokraavat vhs:n, jonka kannessa on kivoja koiria, lapset katsovat animea innoissaan ja hetken päästä aikuinen tajuaa, että ruudulla lentää verta ja suolenpätkiä. Ja kappas Hopeanuoli laitetaankin sitten hippulat vinkuen pannaan. Mutta (onneksi) se sitten löytyykin joltakulta kaverilta/serkulta/tms ja sitä katsotaan salaa.
Tällaisten tarinoiden tavallisuuden vuoksi on itseäni kummastuttanut valtavasti se, ettei minulla ole samanlaisia kokemuksia. En muista, että minua olisi koskaan kielletty katsomasta Hopeanuolta. Tämä on erityisen kummallista, koska tosiaan ainoa vhs, jonka olen omistanut, on neljäs eli viimeinen, ja dubbinakin se on raaimmasta päästä lopputaisteluineen kaikkineen. Ja sitä on kuulkaa katsottu niin monet kerrat, että huhhuh! Miten ihmeessä vanhempani eivät ole koskaan kieltäneet sitä minulta silloin pienenä? Kysyin asiasta itse asiassa pari viikkoa takaperin äidiltäni, eikä hänkään varsinaisesti muistanut mitään sen kummempaa kieltämisistä tai muista. Ihmetteli vain, että miten sellainen on voitu päästää markkinoille sallittuna. Niinpä :D
Huh, tulipas tosiaan taas ihan huomaamatta kirjoitettua näinkin pitkästi! :D En nyt ottanut kantaa kaikkeen, mitä sanoitte, mutta keskustelen asiasta mielelläni lisää, mikäli ajatuksia edelleen herää. :)
Lähetä kommentti