Linkittämäni teksti on Jonas Jürgensin kirjoittama teksti (26.8.2013) The Sims:istä otsikolla “Monotony and a desperate search for substance in The Sims”. Jürgen kertoo tekstissä The Sims 3:sta sekä siihen liittyvästä todellisuuden pakoilusta niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.
Jürgen kertoo tekstissä pohtineen sitä, miksi ihmiset ovat pitäneet The Sims:iä niin kiehtovana sekä koukuttavana pelinä. Jürgen kuitenkin ymmärsi tämän, kun oli pelannut peliä jonkin aikaa.
The Sims on monille eskapismia, joka koukuttaa helposti pelaajan pelaamaan peliä pitkiäkin aikoja putkeen. En tiedä, kuinka moni teistä on pelannut The Sims-pelejä, mutta voin itse samaistua Jürgenin kokemuksiin pelin peluusta todella hyvin.
Aloin pelaamaan The Sims-peliä ensimmäistä kertaa vuonna 2000. Tämä oli siis ensimmäine The Sims-peli koskaan. Olin silloin 7-vuotias, enkä oikein ymmärtänyt, mistä pelissä on kyse, koska peli on todella erilainen, kuin muut pelit, mitä olin koskaan pelannut. Pointti on kuitenkin pelissä todella selkeä. Basically, tarkoitus Simssissä on vain elää sims-ukoilla sinun heille luomaa elämää, eli olla pelaajana jonkin sortin Jumala-roolissa. Peli ei lopu, vaikka sims-ukot kuolisivat, koska usein heillä on lapsia, jotka jatkavat sukupuuta eli pelistä tulee päättymätön. Toinen vaihtoehto on luoda vain uusi perhe.
Pelissä ei tunnu aina olevan oikein järkeä, koska kuten ihmisetkin, simssitkin kuolevat aikanaan (paitsi jos laittaa kuolemattomuus-moodin päälle). Kuitenkin siinä saatavien “palkintojen” (rewards) ansiosta pelikokemus on todella koukuttava. Kaikista asioista, mitä teet Simssissä, on jotain hyötyä. Esimerkiksi jos luet tuntitolkulla ruoka-aiheista kirjaa, opit kokkaamaan paremmin jne. Tällöin simssin elämästä tulee helpompaa. Näiden “palkintojen” avulla pelaamisesta tulee ylipäätään helpompaa monilla eri tasoilla, koska kun olet haalinut tarpeeksi niitä kasaan, sims-ukko harvoin kohtaa mitään erityisiä haasteita sims-elämässään. Tästä Jürgen puhui myös tekstissään. Mielestäni The Simssin peluu ei aina edes ole kovin miellyttävää, koska on niin paljon asioita, joita pitää huomioida alati, mutta nämä ponnistelujen jälkeiset palkinnot tuottavat tarpeeksi mielihyvää pelin jatkamiseksi.
Kuitenkin mielestäni The Sims-pelin suurin nautinto tulee juuri sen luomasta eskapismista. Omalla kohdallani puhun siitä, kun pelaaja luo OMAN ITSENSÄ peliin ja pelaa ns. “omaa elämää” Simssissä. Hahmosta voi uusimmissa Simssissä luoda suhteellisen identtisen näköisen hahmon itsesi kanssa, tai ehkä jopa täydelisemmän version sinusta. Itse olen tehnyt tätä todella monesti. Parasta on luoda oikean elämäsi asiat kopioituna simssiin: identtinen asuntosi sekä oikean elämän ystäväsi peliin.
Pelasin The Sims 3:sta paljon ollessani alakuloinen viime vuonna. Tunsin, että pelissä pystyn elämään täydemmin ja tekemään asioita, mitä oikeassa elämässä ei kyennyt. Simssissä pystyi hankkimaan täydellisen kumppanin sekä kehittämään omia taitojaan aivan niin täydellisiksi kuin suinkin halusi. Loin itselleni täysin ihania piirteitä, jotta kaikki muut simssit pitäisivät minusta. Hankin ihanan työpaikan taiteilijana ja kaikki oli sims-elämässäni oikeasti tosi hyvin. Sanoinkin usein kämppiksilleni, että “Ihanaa, kun ei tarvitse elää omaa elämää, kun on Sims”. Tämä oli enimmäkseen ehkä vitsi, mutta sain pelaamisesta kuitenkin paljon mielihyvää, että pelasin sitä monia tunteja putkeen. On se vain niin hauskaa elää itsenä pelimaailmassa.
Same feelings?
http://36.media.tumblr.com/fb802f0e7885b0bc0d2ac46ca04ce445/tumblr_na48ccg7Ft1shfh2eo1_500.jpg
Same feelings?
http://36.media.tumblr.com/fb802f0e7885b0bc0d2ac46ca04ce445/tumblr_na48ccg7Ft1shfh2eo1_500.jpg
Ehkä tavallaan pelaaminen oli hyväksi siinä mielessä, että mielen sai harhautettua oman elämän ongelmista helposti pelin avulla ja mieli oli suhteellinen iloinen. Mutta peli ei ikinä ratkaise mitään oikeita ongelmia oikeassa elämässä. Eli tilanne oli plus miinus nolla.
Ehkä juuri Simssin realistisuus sekä simssien, kotien, luonteenpiirteiden jne. helppo muokattavuus tekevät pelistä hyvän keinon paeta todellisuutta. Jos asiat menevät Simssissä jotenkin pieleen, ongelmat on helppo korjata verrattuna todelliseen elämään. Myös omat salaiset haaveet (“Olen aina halunnut vaaleanpunaisen ponin!”) on helppo toteuttaa The Simssissä. Itsehän ostin juuri simssissä hevosen ja rakensin itselleni tallin. Mahtavaa!
En nykyään pelaa lainkaan niin paljoa Simssiä, mitä ennen pelasin. Osittain sen vuoksi, että Simssistä puuttuu mielestäni semmoinen ultimaattinen päämäärä, mitä kaipaan peleissä, jotta mielenkiintoni pysyisi yllä. Osittain en myös jaksa pelata uusimpia simssejä enää, koska niistä on alkanut tulla jopa LIIAN REALISTISIA omaan makuuni. Kuka jaksaa oikeasti mennä käymään kaupassa ja ostamaan yksittäisiä ruoka-aineksia? The Sims 4 oli myös henkilökohtaisesti aika pettymys, koska pelaajalta rajoitettiin monia asioita mitä kolmosessa ei rajoitettu (esim. liikkuminen alueilta alueille ei ollut sulavaa). The Sims 4 porautui ehkä jopa liian syvälle, koska simeille saattaa siinä tulla pysyvämpiä olotiloja tiettyjen tapahtumien seurauksena (jos läheinen kuolee, simisi masentuu jne.). Ehkä se vietiin mielestäni vain liian pitkälle.
Koitin pohtia muita simulaatio-pelejä, joihin pystyisi samalla tavalla uppoutumaan kuin The Simssiin tässä samanlaisessa todellisuuden pakoilu-mielessä. Mieleeni ei tule mitään vastaavia pelejä. Hyviin peleihin uppoutuu väistämättäkin jollain tasolla ja ehkä hahmoihin kykenee samaistumaan. Mutta ei kai missään muissa peleissä voi oikeasti asettaa ihan itse itseään pelimaailmaan samalla tavalla kuin Simssissä.
Kuinka monet teistä ovat pelanneet Simssejä ja luoneet ehkä oman itsenne pelimaailmaan? Millaisia pelikokemuksia on tullut, kun olette pelanneet peliä hahmolla, joka kuvastaa teitä omaa itseänne?
Entä kuinka iso osa nörttiyttä on eskapismi (esim. tässä yhteydessä)? Omaan nörttiyteeni on kuulunut jokseenkin omaan maailmaan uppoutuminen sekä ehkä semmoinen "pää pilvissä"-olotila. Koen, että omalla kohdallani eskapismi eri yhteyksissä (nörttiyteen liittyen) on tuonut aina jonkunlaista lohtua tai jopa turvallisuuden tunnetta, varsinkin, jos ollut ihmisten ympäröimänä, jotka eivät ihan ymmärrä omaa nörtteyttäsi. Onko samoja kokemuksia?
Entä kuinka iso osa nörttiyttä on eskapismi (esim. tässä yhteydessä)? Omaan nörttiyteeni on kuulunut jokseenkin omaan maailmaan uppoutuminen sekä ehkä semmoinen "pää pilvissä"-olotila. Koen, että omalla kohdallani eskapismi eri yhteyksissä (nörttiyteen liittyen) on tuonut aina jonkunlaista lohtua tai jopa turvallisuuden tunnetta, varsinkin, jos ollut ihmisten ympäröimänä, jotka eivät ihan ymmärrä omaa nörtteyttäsi. Onko samoja kokemuksia?
2 kommenttia:
Onpa hauskaa, että The Sims -pelit tulivat esille Nörttikulttuurin blogissa, sillä olen viime aikoina pohdiskellut jonkin verran omaa The Simsin peluutani, ja sitä, mikä pelin pelaamisesta tekee mielekästä huolimatta sen näennäisestä yksinkertaisuudesta. Jostakin syystä Tero Kerttulan esitelmä pelikokemuksen kerronnallistamisesta Nörttikulttuurin nousu -konferensissa nosti asian jälleen mieleeni, vaikka oma The Simsin pelaamiseni onkin jo vuosien ajan ollut varsin satunnaista. Mielestäni The Simsistä tekee kiehtovan pitkälti juuri se, kuinka pelaaja kerronnallistaa omaa pelaamistaan. Täytynee vielä huomauttaa, että Kerttula käsitteli kerronnallistamista esitelmässään varsin eri näkökulmasta kuin minä nyt puhuessani kerronnallistamisesta (tai vaihtoehtoisesti kertomuksellistamisesta), jota pelaaja tekee tietoisesti tai tiedostamattaan oman päänsä sisällä.
The Sims joka tapauksessa tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden viedä simiensä elämää mihin suuntaan huvittaa. Pelatessaan hän luo simeilleen elämäntarinan, joka ei ole riippuvainen ainoastaan pelimaailmassa suoritettavista toiminnoista vaan yhtälailla pelaajan omasta mielikuvituksesta. Pelaaja saattaa esimerkiksi päättää luoda armottoman pelimiehen, nuoren kapinallisen tai luonnon helmassa viihtyvän erakon ja ohjata hahmojaan näiden ominaisuuksien pohjalta, vaikka mikään pelitekninen ominaisuus ei häntä siihen pakota. Kyse on valinnoista. The Simsiä ei voi pitää lähtökohtaisesti juonellisena pelinä, mutta pelaaja voi mainiosti tehdä siitä sellaisen. Tarina muovautuu pelin edetessä ja saa rinnalleen uusia tarinoita. Pelin toimintamahdollisuudet ovat rajalliset, mutta osa pelistä tapahtuukin pelin ulkopuolella, pelaajan ajatuksissa.
Itse en muista koskaan luoneeni itseäni, perheenjäseniäni tai ystäviäni The Simsin maailmaan, vaikka olen varsinkin neljänteen The Sims -peliin tutustuttuani harkinnut sitä vakavasti lähinnä siksi, että hahmonluonti alkaa jo mahdollistaa varsin realistisennäköisiä tulkintoja reaalimaailman henkilöistä. Sen sijaan minulla on aina ollut tapana luoda peliin fanittamiani kuuluisuuksia tai fiktiivisiä henkilöitä ja ikään kuin päästä sisälle kyseisten henkilöiden elämään The Simsin välityksellä. Pelaamiseni on viime vuosina ollut vähäistä ja erittäin kausittaista, mutta se ei estänyt minua käyttämästä joululomalla tuntikausia The X-Filesista tuttujen, paranormaaleja ilmiöitä tutkivien FBI-agenttien Mulderin ja Scullyn elämän ja ihmissuhteiden ohjailemiseen. The Sims voi toisin sanoen toimia myös omanlaisenaan fanifiktiona, vaikka sitä ei suoraan sellaiseksi mieltäisikään. Se saattaa esimerkiksi toimia väylänä saattaa yhteen fiktiivisiä henkilöitä, joiden suhde ei alkuperäiskontekstissaan toimi aivan fanin toivomalla tavalla.
The Sims tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden elää muiden elämiä. Onko ihmekään, että peli koukuttaa? On lukuisia tapoja pelata The Simsiä, mutta itselleni juuri kertomuksellistaminen on se seikka, joka tekee pelistä kymmenien ja taas kymmenien pelituntien arvoisen.
Olin aivan haltioissani huomatessani, että olit kirjoittanut kaikkien aikojen lempipelistäni Simssistä tekstin. En malttanut itsekään olla kirjoittamatta tästä pelistä, sillä olen kuluttanut sen kanssa niin paljon aikaa vuosien varrella. Aloitin oman pelaamiseni ensimmäisestä koskaan ilmestyneestä sims-pelistä ja koukutuin niin pahasti, että nykyään minulta lötyvät oikeastaan kaikki lisäosat. Poikkeuksena kuitenkin uusin Sims 4, josta omistan vain peruspelin. Uusin versio simssistä oli itsellenikin suuri pettymys, sillä siitä puuttui niin paljon asioita, joista pelaamisessani nautin. Esimerkkeinä näistä puutteista voisin mainita vapaan naapuruston ja taaperot. Suurin hauskuuteni Simssissä oli luoda valtavia perheitä ja perheenjäsenten välillle sitten mitä erikoisempia suhteita. Nykyään pelaan muutenkin harvemmin kuin ennen, mutta kyllä sitä edelleen ajoittain iskee into palata Simssin maailmaan. Pohdit tekstissäsi sitä, että onko muita samantyylisiä pelejä olemassa, joissa olisi niin vahva todellisuuden pakoilu-henki. Itselleni ei myöskään tule mieleen ainuttakaan ja luulen, että moni Sims-fani itseni tavoin olisi kyllä vastaavasta kuullut. Ehkä voidaankin näin sanoa, että Sims on ainutlaatuinen ja sitä on vaikea ylittää. Se on niin pitkälle kehitelty maailma, että vastaavan luominen olisi hankalaa ilman kopiointia.
Kirjoitin omassa tekstissäni siitä, kuinka Sims on rajattomien mahdollisuuksien peli. Olikin hyvin mielenkiintoista lukea siitä, kuinka olet omassa pelissäsi luonut itsesi ja perheenjäsenesi siihen mukaan. Itse en nimittäin koskaan ole tullut tehneeksi vastaavaa ja aloinkin oikeastaan pohtia tähän syytä. Ehkä olen ajatellut, että on hauskempaa luoda joku muu peliin ja luoda hänelle oma tarina kuin katsella itseään siminä. Olen mahdollisesti ollut sokea mahdollisuudelle siitä, että voisin luoda pelissä itsestäni kaikin puolin täydellisemmän version ja tapahtumarikkaamman elämän. Kenties olen jopa pelännyt sitä alitajunnassani, sillä yritän aina pitää kiinni tiukasti myös todellisuudesta enkä hukuttaa itseäni liikaa eskapismin pariin. Tosin nyt tekstisi myötä heräsi yhtäkkiä suuri into päästä kokeilemaan itseään siminä!
Lopussa kirjoitit vielä siitä, kuinka eskapismi on tuonut sinulle jopa lohtua ja turvallisuuden tunnetta. Voin osittain allekirjoittaa tämän, sillä on mahtavaa paeta joskus toiseen maailmaan ja unohtaa kaikki muu todellisuus. Erityisesti kirjojen kanssa koen suurta turvallisuuden tunnetta esimerkiksi silloin, kun luen lapsuuden lempikirjaani. Sen sijaan peleissä tämä ei ole toteutunut itselläni samalla tavalla, mutta se ehkä johtuu siitä, että en ole Simssin lisäksi kovin paljoa pelannut. Pelien kohdalla jollain tapaa rajoitan itseäni enemmän ja pidän tavallaan todellisuuden paremmin läsnä. Mutta ehkä eskapismin tuoma lohtu ja turvallisuus on juuri vahvimmillaan sillä nörttiyden alueella, mikä itselle on kaikkein rakkain? :)
Lähetä kommentti