Mitä nörtit tekisivät jos heidät pudotettaisiin päivän ajaksi valtion johtoportaaseen? Onko noilla introverteillä harrastelijoilla oikeasti aivoissaan muuta, kuin turhaa fiktiivistä triviaa?
Nörttien oma julkkis-maskotti Simon Pegg järkytti taannoin tätä samaa yhteisöä Radio Timesin haastattelussa heittämiensä kommenttien vuoksi liittyen nörttiyteen, tarkemmin sen yhteiskunnalliseen relevanttiuteen.
Nörttien oma julkkis-maskotti Simon Pegg järkytti taannoin tätä samaa yhteisöä Radio Timesin haastattelussa heittämiensä kommenttien vuoksi liittyen nörttiyteen, tarkemmin sen yhteiskunnalliseen relevanttiuteen.
“Obviously I’m a very much a self-confessed fan of science fiction and genre cinema, but part of me looks at society as it is now and just thinks we’ve been infantilised by our own taste. Now we’re essentially all consuming very childish things – comic books, superheroes. Adults are watching this stuff, and taking it seriously. --- As a society, we are kept in a state of arrested development by dominant forces in order to keep us more pliant. We are made passionate about the things that occupied us as children as a means of drawing our attentions away from the things we really should be invested in: inequality, corruption, economic injustice, etc.”
(Haastattelun tekstimuoto ja siihen tehdyt korostukset ovat allekirjoittaneen tekemiä.)
Shokeeraava ja kipupisteeseen uponnut osuus haastattelusta lienee juuri vahva implikointi samaan, mitä nörtit stereotyyppisesti kuulevat läheisiltään. Se on vahva kaiku siitä, että harrastukseen/elämäntapaan käytetyt voimavarat ovat naurettavan suuret eikä niistä löydy mitään todellista hyötyä tosielämään. Ihmiset huvittuvat ajatellessaan aikuisia miehiä katsomassa My Little Pony:ä ja keräilemässä hahmojen figuureja, tai noita epämääräisiä hihhuleita metsissä pahvisin haarniskoineen ja puumiekkoinen. Miksi nämä aikuiset ihmiset toimivat ikäisekseen näin taantuneesti, olisi provokatiivinen kysymyksen asettelu tälle aiheelle.
Kaiken kaikkiaan Pegg näyttää ihmettelevän, missä ovat voimavarat ja vaadittu huomio yhteiskunnallisille kysymyksille? Onko tämä kapitalistinen salajuoni kaitsea aivottomia kuluttajia?
Blogissaan Pegg omisti täysin oman postauksensa aiheelle avatakseen laajemmalle skaalalle esiin nostettua aihetta nörttiyden yhteiskunnallisesta relevanttiudesta. Hän pohjaa ajatuksiaan ranskalaisen filosofin Jean Baudrilladin kirjaan 'America', jossa esitetään ajatus suuremman valta-aseman johdattelemasta ohjauksesta kehityksen estävään toimintaan, jotta ihmiset olisivat helpommin taivuteltavissa. Ihmiset tuudittautuvat intohimolla asioihin, joista on nautittu lapsena, jotta huomio ei karkaile asioihin joilla on oikeasti väliä. Eskapismi vie turvallisen välimatkan päähän todellisuudesta ja harhauttaa siitä.
Hän jatkaa sanoen, että niin kauan kuin spektaakkelimaisuus on luovuuden lähtökohtana, sitä todennäköisemmin lopputuloksesta on vaikea saada älyllisesti haastavia ja kompleksisia. Pegg huomaa tekstissä harmikseen tämän pitkälti olevan nykyinen suuntaus. Hän nostaa esille Nolanin Dark Knight-trilogian, joka toi elokuvamaailmaan Batmanin kompleksisuutta, mutta kuitenkin valtavirralle sopivassa paketissa. Paska niin sanotusti valuu siis lahkeesta, kun kaupallisuus koitetaan maksimoida. Nosto Pegg:n postauksesta:
"But even these films (Dark Knight -trilogy) are ultimately driven by market forces and somebody somewhere will want to soften the edges, so that toys and lunch boxes can be sold. In that respect, Bruce Wayne’s fascistic vigilantism was never really held to account, however interesting Nolan doubtless found that idea. Did he have an abiding love of Batman or was it a means of making his kind of movie on the mainstream stage?"
Käsitys nörttikulttuurista ja nörteistä hiljennettyinä kuluttajina on itselleni vallan uusi näkemys, joten tämän diskurssin nouseminen päivän valoon toi paljon uudenlaista pureskeltavaa. Kaiken lisäksi olen itse aina nähnyt eskapismin päinvastaisena Pegg:n tavasta hahmottaa sitä. Minulle eskapismi on tapa käsitellä todellisuutta omin ehdoin. Kyllä, pakeneminen sisältyy termiin itseensä, mutta jokainen nautittu fiktio pläjäys liityy kuitenkin todellisuudessa havaittuun ja koettuun. Todellisuudesta saadaan eri presentaatioita ja tulkintoja alinomaa videopelien, kirjojen tai vaikkapa larppauksen kautta. Näen kuitenkin pointin siinä, että älyllistä haastetta on jokaisen hyvä etsiä aina lisää, eikä pureskella popkulttuurista pursuavaa viihdettä aivottomasti. Ja ehdottomasti myös allekirjoitan näkemyksen siitä, että kaupallinen silmä luovassa prosessissa harvemmin tuo siihen hyvää. Esimerkiksi Hunger Games:in muuntautuessa elokuvaksi se siloitti paljon pieniä yksityiskohtia, jotka olisivat tukeneet yleistä kurjuuden, köyhyyden ja ahdingon teemaa. Tarinan antagonisti saa vähemmän vammoja ja mielenterveys ongelmia elokuvissa kuin kirjassa, lisäksi tämän unibrowta ei löydetä Jennifer Lawrencen otsalta. Yksityiskohdat, yksityiskohdat...
Aiheen kulminoiva kysymys näyttää loppupeleissä Pegg:n seurauksena olevan se, sanoutuvatko nörtit irti tosielämän kysymyksistä? Näen itse nörttimäisen toiminnan olevan itsessään kovaa todellisuuden pureskelua, höystettynä sillä kotoisalla pullamössö tunteella, jota eskapismi saa aikaan. Puhumattakaan siitä, miten esimerkiksi scifi on elementeiltään otollisin mahdollinen asettamaan metaforiselle tasolle yhteiskunnallisia kysymyksiä. Pegg itsekin suurena scifi-nörttinä antaa genren kompleksisuudelle pisteet. Lähtökohtaisesti uskon ja olen itsekin sen kokenut, että esim. fandomeissa parhaimmillaan tulkitaan syväluotaavasti fanituksen kohteen teemoja ja elementtejä fanfictionien ja keskustelupalstojen kautta.
Nörtit voivat lukea hahmoista poliittista tai uskonnollista ideologiaa. Etenkin sarjakuvahahmoista, joiden historian lähtökohdat lepäävätkin poliittisissa pilapiirroksissa. Roope Ankka edustaa Yhdysvaltalaista ryysyistä rikkauksiin - utopiaa, kun taas Suomesta löytyvä Muumi Pappa taas juoksee pakoon Jenni-tädin pennosia ja tahtoo seikkailemaan kun ukkostaa. Kapteeni Amerikka on patriarkaalinen sankarihahmo. Sitten on tietysti Hunger Games-kirjasarja, joka kuvataan vapaustaistelija Katniss Everdeen näkökulmasta. Ihmiset inspiroituvat parhaimmillaan fiktiivisen tuotteen sanomasta ja hyödyntävät sitä luovasti poliittisessa toiminnassa: tästä esimerkkejä.
Se on toki kiistaton fakta, että nörttikulttuurin rehevöityminen on luonut paljon kysyntää siihen liittyvälle krääsälle. Markkinat ovat alalle nykyään laajat. Ja kieltämättä ne ovat aika houkuttelevia sijoituksia tehdä. En tiedä miksi koen, että Batman-tarra läppärissäni tai Wolverine-figuuri pöydälläni parantavat elämänlaatuani. Vielä en ole sauvaa ostanut,mutta vakavasti olen harkinnut.
Vuotiksen aikoihin muistan käyneeni hyvin pitkää ja mielenkiintoista keskustelua Harry Potter-maailman Ankeuttajista, ja ajautuen tätä kautta puhumaan Suomalaisesta mielenterveyshoidon järjestelmästä. Tuo kollektiivinen aivoriihi voi olla hyvinkin hippiä meininkiä henkivä tilaisuus ja antoisaa keskustelua. Jos pohdinta ei tapahdu omassa päässä, niin vähintään nörttien kohtaamispaikoilla. Pointtini lienee, että on helppo löytää kauemmaksi poliittisesta keskustelusta meneviä harrastuksia, kuin nörtteily ja fanittaminen. Enkä yhtä jyrkästi Pegg:n tavoin sanoisi viihteestä nauttimisen olevan suoranaista irtisanoutumista todellisuuden ajankohtaisista kysymyksistä. Yllä olevat esimerkit puhuvat itselleni siitä, että joskus ne jopa yhdistyvät kauniisti keskenään.
Nörtit voivat lukea hahmoista poliittista tai uskonnollista ideologiaa. Etenkin sarjakuvahahmoista, joiden historian lähtökohdat lepäävätkin poliittisissa pilapiirroksissa. Roope Ankka edustaa Yhdysvaltalaista ryysyistä rikkauksiin - utopiaa, kun taas Suomesta löytyvä Muumi Pappa taas juoksee pakoon Jenni-tädin pennosia ja tahtoo seikkailemaan kun ukkostaa. Kapteeni Amerikka on patriarkaalinen sankarihahmo. Sitten on tietysti Hunger Games-kirjasarja, joka kuvataan vapaustaistelija Katniss Everdeen näkökulmasta. Ihmiset inspiroituvat parhaimmillaan fiktiivisen tuotteen sanomasta ja hyödyntävät sitä luovasti poliittisessa toiminnassa: tästä esimerkkejä.
Se on toki kiistaton fakta, että nörttikulttuurin rehevöityminen on luonut paljon kysyntää siihen liittyvälle krääsälle. Markkinat ovat alalle nykyään laajat. Ja kieltämättä ne ovat aika houkuttelevia sijoituksia tehdä. En tiedä miksi koen, että Batman-tarra läppärissäni tai Wolverine-figuuri pöydälläni parantavat elämänlaatuani. Vielä en ole sauvaa ostanut,
Vuotiksen aikoihin muistan käyneeni hyvin pitkää ja mielenkiintoista keskustelua Harry Potter-maailman Ankeuttajista, ja ajautuen tätä kautta puhumaan Suomalaisesta mielenterveyshoidon järjestelmästä. Tuo kollektiivinen aivoriihi voi olla hyvinkin hippiä meininkiä henkivä tilaisuus ja antoisaa keskustelua. Jos pohdinta ei tapahdu omassa päässä, niin vähintään nörttien kohtaamispaikoilla. Pointtini lienee, että on helppo löytää kauemmaksi poliittisesta keskustelusta meneviä harrastuksia, kuin nörtteily ja fanittaminen. Enkä yhtä jyrkästi Pegg:n tavoin sanoisi viihteestä nauttimisen olevan suoranaista irtisanoutumista todellisuuden ajankohtaisista kysymyksistä. Yllä olevat esimerkit puhuvat itselleni siitä, että joskus ne jopa yhdistyvät kauniisti keskenään.
Kyllä, nörttien pitäisi toisinaan laskea figuurinsa alas ja vakavoitua aikuisten asioihin pilvilinnoistaan. Kaikilla muillakin ihmisryhmillä on kuitenkin yhtä paljon varaa antaa lisää ajankohtaisiin kysymyksiin ja poliittiseen keskusteluun.
PS. Tässä vielä yksi krediitti Pottereille kontribuutiosta ihmiskunnalle t. fanitytteli_95
PS. Tässä vielä yksi krediitti Pottereille kontribuutiosta ihmiskunnalle t. fanitytteli_95
5 kommenttia:
Koen käsityksesi eskapismista hirvittävän tuttuna: en välitä laisinkaan maailmansodista kertovasta fiktiosta (tai non-fictionistakaan), mutta rakastan fiktiota joka käsittelee sotaa muilla keinoin, mieluiten mahdollisimman kauas todellisuudesta vieraannutettuna. Sodan tematiikka on kiinnostavaa, mutta maailmansotien tapahtumat tuntuvat liian todellisilta ja aiheuttavat lähinnä ahdistusta. Olen valtavan etuoikeutettu siinä, että pystyn erkaannuttamaan itseni todellisesta historiasta näin, eivätkä sotien kauhut kummittele suvussani ukkini muisteloita suurempana taakkana. Fiktio toimii turvallisena tapana yrittää ymmärtää, mitä sodassa oikeastaan tapahtuu, mutta samalla on toki kohdattava oma hölmöys ja heikkous: miksi katsoa sarjoja avaruussodista, jotka ammentavat maailmansodista, kun voisi myös katsella sotadokumentteja? Koska en pysty siihen, ja koska voin, ja tiedostan tämän kaiken täysin. Ihminen haluaa turvaa, ja hyödyntää kaikki etuoikeutensa hakiessaan sitä.
Aivan täysin toinen näkökulma: miksi nörtteys muka olisi hyödytöntä? Kirjoitin taannoin CV:ni uudelleen kahdeksan vuoden jälkeen, ja huomasin miten hauska siitä oli tullut: Yksi sivu koulutusta ja palkkatöitä, toinen sivu nörtteilyni kautta tekemiäni vapaaehtoistöitä. Niitä on kertynyt hieman, ja mitään en olisi päässyt tekemään ehkä koskaan ilman nörttiharrastuksiani.
Kuluttaja on aivoton vain jos antaa itsensä olla.
Heini R: Kiitos kommentista!
Tuo on mielenkiintoinen (ja lohdullinen) näkökulma, että fanittamisen ja nörtteilyn voi myös sanallistaa cv:hen edukseen. En ole tullut ajatelleeksi sitä. On kai helppo heittäytyä mukaan diskurssiin, jossa tämä harrastus ei vie pitkälle ja on tulevaisuuden kannalta yhtä hyödyllistä peukaloiden pyörittelyn kanssa. Helposti unohtuu nörtteilyn sosiaalinen ja luova ulottuvuus, (sekä järjestäytyneen toiminnan suunnittelu) jota se on mahdollistanut!
Pegg mainitsi myös omassa kirjoituksessaan samoja asioita kuin sinä, liittyen tähän poliittiseen tilanteeseen (eläminen rauhan aikaan). Se tosiaan on etuoikeus. Itselleni tämä yhteiskunnallinen valpastuminen on toiminut niin päin, että kulttuurituotteet ovat raportoineet ja presentoineet maailmaa minulle eri tavoin. Ilman niitä uskoisin olevani paljon naiivimpi tapaus. Kuten sanoit, on aina oma lukunsa tietenkin nähdä dokkareissa ihka oikeaa materiaalia oikeista ihmisistä kivuliaissa elinoloissa. Nörttiyden eri tuotteilla on todella niitä käyttäessä tai tehtäessä terapeuttinen ulottuvuus ja kyky kääriä meidät kuplamuoviin todellisuudelta. (Ei sillä, monet kirjat, videopelit ja elokuvat vievät välillä liiankin helposti mukanaan ja tuntuu, että sieltä kumpuavat ainekset sotkeutuvat liikaa todellisuuteen.)
Olen tullut tässä siihen lopputulokseen, että Pegg:n postauksessa itseäni taitaa eniten häiritä juuri se miten läsnä siinä on vaatimus jokaiselle kuluttajalle etsiä nyt ja heti älykästä viihdettä. Sille on toki oma paikkansa ja sitä on hyvä rohkaista, mutta ahdistuksen hetkellä mikään ei heitä aivoja yhtä hyvin narikkaan kuin eskapistinen ilakointi.
Itselleni tätä lukiessa tuli mieleen eräs kuulemani asia - lapsille kirjat, televisio ja elokuvat ovat turvallinen tapa oppia tunteita, kuten pelkoa. Onko se sitten eskapismia? Tietynlaista. Mainitsitte jo aikaisemmin sodan ja sen käsittelyn fiktion kautta, ja mielestäni se menee samaan kategoriaan. Memmi kanssa mainitsi, että ”[e]skapismi vie turvallisen välimatkan päähän todellisuudesta ja harhauttaa siitä.” Tällainen eskapismi voi siis auttaa henkilöä tutustumaan omiin mielipiteisiinsä ja tunteisiin. Rakentamaan kokemustensa avulla itseään, ja juuri kokemuksien kautta oppimaan ja tuntemaan omat rajansa. Esimerkkinä ihan omasta elämästäni: eräs kaverini tykkää pelata ja katsoa kauhuun liittyviä asioita, mutta itse nykyään en voi katsoa ollenkaan kauhua. Olen jo selvittänyt omat rajani kauhun suhteen juuri tämänlaisen eskapismin avulla.
Ymmärrän kuitenkin Peggin huolenaiheen. Mikäli suhde reaalimaailmaan karkaa käsistä, niin aihetta on huoleen. Muistan kuulleeni joitain japanilaisia nuoria miehiä, jotka ovat niin uppoutuneet pelaamiseen, että muut menot eivät kiinnosta enää. Samanlaisen esimerkin kuulin vuosia takaperin ihan suomesta. Kuitenkin näen tällaiset esimerkit yksittäisinä tapauksina. En lisäksi ole täysin samaa mieltä siitä, että eskapismi asettaisi vaaraksi yhteiskunnallisten muutosten/vaaratilanteiden huomaamisen. Miten nykyinen eskapismi eroaisi kauttaaltaan aikaisempien sukupolvien eskapismista (olen sitä mieltä, että eskapismia on ollut aikaisemmin kuin 1930-luvulla, josta termi on lähtenyt)? Ollaan me edelleen hengissä, vaikka joku historian aikana on ollut välillä uppoutunut kirjan lukuun, maalaamiseen tai muuhun toimintaan.
Olen sitä mieltä, ettei ihmisiä voi olettaa/käskeä olemaan huomioimatta yhteiskunnallisia muutoksia. Lisäksi meitä ihmisiä on kuitenkin sen verran paljon, että jos joku huomaa jotain, niin melko pian se asia on kaikkien tiedossa. Harry Potterin kirjasarjasta tuttu Alastor Moodyn sanoma ”constant vigilance” toteutuu täten, vaikka itse olisi hetkellisesti/pitempiaikaisesti uppoutunut johonkin asiaan.
Itselleni eskapisimi termi tuo mieleen jotenkin rajumman todellisuudenpakoilun kuin mitä tässä kirjoituksessa/kommenteissa on keskusteltu. Missä menee eskapismin ja uppoutumisen raja?
Antti_A:
On vaikea olla hyppäämättä äsyttävän pseudofilosofiselle puolelle kun puhutaan eskapismin lähtökohdista ja tarkoitusperästä, joten disclaimer. :D Omaan ajatteluuni eskapismista ovat vaikuttaneet henkilökohtaiset kokemukseni, mutta viimeisimpänä itseasiassa Estetiikan kurssi, jossa Niemi-Pynttäri piti luentonsa "Taide kumpuaa haavasta" nimellä. Lähtökohta luentoo oli hyvin psykoanalyyttinen ja se nimensä mukaisesti kuvaa sitä, miten todellisuudessa kipuilu saa aikaan ihmisessä ketjureaktion toimia tunteen lievittämiseksi. En ole aivan varma mitä tarkoitat 'rajummalla todellisuuspakoisuudella', mutta mielestäni arvotusasteikkoa ei eskapismissa ole. Yhtä lailla katson ihmisen rentoutumassa videopelien ääressä kuin ahkeran alkoholin juojan omaavan eskapistisia pyrkimyksiä.
Todellisuuspakoisuus on tunteiden lievennystä ja etäisyyden ottoa todellisuudesta, koska todellisuuden taju kuitenkin on kuitenkin vahva. Eskapismin harjoittamisella on pitkä välimatka mielestäni tilanteisiin (esim. mielisairauksiin) jossa todellisuuden raja on jo hämärtynyt. Itse tykkään nyrpistää nenääni kun kuulen spekulointia siitä, miten populaarikulttuurin tuotteet ovat saaneet aikaiseksi väkivaltaisia purkauksia ihmisissä.
Raja ei tosissaan kuitenkaan ole selkeä. Itse haen tietoisesti etäisyyttä todellisuuteen ja joskus toimin alitajuisesti jotenkin suojellakseni itseäni. Tarkoituksenperäisyys toimii kuitenkin itselleni jo jonkinlaisena mittarina sille, harjoitanko eskapismia.
Tarkoitin viimeisellä kommentillani "Itselleni eskapisimi termi tuo mieleen jotenkin rajumman todellisuudenpakoilun kuin mitä tässä kirjoituksessa/kommenteissa on keskusteltu" sitä, kun irrotaudutaan täysin ns. oikeasta maailmasta. Uppoudutaan täysin johonkin asiaan (peliin yms.) ja lähennellään mielenterveydellisiä ongelmia.
Lähetä kommentti