A place both wonderful and strange, eli pari sanaa fiktiivisten maailmojen erityisyydestä

"Location sometimes becomes a character”, toteaa apulaisseriffi Hawk (tai vaihtoehtoisesti hänen näyttelijänsä) tässä makupalassa Twin Peaksin kahdenkymmenenviidenkuuden vuoden tauon jälkeen käynnistyvästä kolmannesta tuotantokaudesta. ”Can't put my finger on how I would describe it”, Hawk jatkaa. ”It just touches something in the psyche. It's almost like being in a moving painting.”

Video ei kerro paljoakaan siitä, mihin suuntaan 90-luvun alun kulttisarjaa tullaan sen uudella kaudella viemään, mikä ei toki pahemmin yllätä. Tämä ei kuitenkaan ole postaus Twin Peaksista. Halusin jakaa Hawkin viisaat sanat kanssanne siksi, että ne kiteyttävät mielestäni jotakin hyvin keskeistä nörttikulttuuriin ja nörttiyteen liittyen. Nörttiyttä on monenlaista, kuten nörttikulttuurin kurssilla on useaan otteeseen saatu todeta. Myös yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy. Oli kyse sitten scifin ja fantasian suurkuluttamisesta, roolipelaamisesta, cosplaysta tai melkein mistä hyvänsä kurssilla tähän mennessä esiin tulleesta, pyörii nörttiys nähdäkseni pitkälti fiktiivisten maailmojen ympärillä.

Fantasianörtti spekuloi fanittamansa fantasiamaailman tulevaisuudennäkymiä, analysoi sen eri osasten geopoliittista asemaa toisiinsa nähden ja opiskelee kieliä, joiden osaamista harva rekrytoija osaa työhaastattelun yhteydessä koetella, vaikka kuinka haluaisi. Cosplay-harrastaja pukeutuu henkilöhahmoksi, joka kuuluu lähtökohtaisesti omaan tarinamaailmaansa. Roolipelit perustuvat siihen, että pelaajat sitoutuvat pienen hetken ajaksi eläytymään osaksi fiktiivistä, tavalla tai toisella tämänhetkisestä reaalimaailmastamme poikkeavaa maailmaa. Puhun reaalimaailmasta sen sijaan, että puhuisin todellisesta maailmasta, sillä en halua väittää fiktiivisten maailmojen olevan jotakin muuta kuin todellisia ja olemassa. Olemassaolon muotoja vain on erilaisia. Edellä mainitut esimerkit ovat vain… no, esimerkkejä ja sellaisinakin karikatyyrinomaisia, mutta uskon, että pointtini tuli selväksi. Nörttiys on muutakin kuin fiktiivisiä maailmoja, mutta fiktiiviset maailmat ovat osa nörttiyttä.

Monilla lienee kokemusta siitä, miltä tuntuu löytää uusi fantasia-, scifi- tai muuten vain kiehtova tarinamaailma, joka kummittelee mielessä vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeinen kirjansivu on käännetty tai elokuvan lopputekstit rävähtäneet televisionnäytölle. Pelitunteja Skyrimin parissa kertyy kertymistään ihan jo siitä syystä, että pelin maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että on äärettömän helppoa unohtua tutkimaan kiinnostavia paikkoja, katselemaan maisemia tai vaikka ihastelemaan tähtiä tuntikausiksi. Onhan se maaginen tunne, kun huomaa ensimmäistä kertaa taittavansa taivalta kahden kuun valaisemassa yössä.

Fiktiivisissä maailmoissa on voimaa. Ne ovat merkittävä osa mitä tahansa kertomusta henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden ohessa. Toisaalta, tietynlaiset henkilöhahmot ja tarinalliset elementit ovat mahdollisia juuri sellaisina kuin ovat nimenomaan suhteessa omaan maailmaansa ja sen erityisyyteen. Sen takia pidän monesti mielekkäämpänä tarkastella henkilöhahmoja ja tapahtumia osana omaa omaehtoista maailmaansa sen sijaan että pyrkisin vertailemaan niitä omassa reaalimaailmassamme vallitseviin normeihin ja lainalaisuuksiin. Toisinaan fiktiivisestä maailmasta tulee henkilöhahmo, kuten Hawk (tai ihmisolento, joka erehdyttävästi muistuttaa Hawkia) yllä mainitsee. Jos minun täytyisi määritellä Twin Peaksille yksi ainoa päähenkilö, se ei olisi Dale Cooper, eikä oikeastaan edes Laura Palmer. Se olisi Twin Peaksin kaupunki itsessään. Siitä huolimatta fiktiivisen maailman kutsuminen henkilöhahmoksi tuntuu kenties jopa hieman yksinkertaistavalta. Maailma ei ole staattinen, vaan elää ja liikkuu siinä missä henkilöhahmokin. Se kuitenkin toimii eri tavalla kuin inhimillinen toimija, sillä sellainen se ei ole. Se on toimija, muttei inhimillinen.

Fiktiivinen maailma ei myöskään toimi samalla tavoin kuin oma maailmamme, eikä sen tarvitsekaan toimia. On esimerkiksi varsin tyypillistä, että fiktiivisen maailman moraalisäännöt poikkeavat merkittävästi siitä, mitä olemme tottuneet pitämään oikeana tai vääränä. Hyvin usein käy kuitenkin niin, että kohdatessaan uuden maailman ja syventyessään sen erityispiirteisiin ihminen oppii pikkuhiljaa kyseisen maailman tavoille. Muistan elävästi, kuinka erikoiselta Cercei ja Jaime Lannisterin välinen suhde minusta tuntui alkaessani katsoa Game of Thronesia joitakin vuosia sitten. Nyt viisi kautta myöhemmin minun on vaikea nähdä, mikä siitä teki mielessäni niin kovin kummallista, sillä kyseisen maailman kontekstissa ongelman ydin ei ole suhteen insestisyys (joka on arkipäivää, vaikkei täysin hyväksyttyä), vaan lähinnä se, mitä se saattaa aiheuttaa kruunun perimysjärjestykselle.

Toisinaan nämä maailmojen väriset erot myös johtavat meidät suurien moraalisten ongelmien äärelle, kun huomaamme esimerkiksi tietyn televisiosarjan kontekstissa pitävämme oikeana tai välttämättömänä jotakin sellaista, mikä ei muutoin tulisi mielestämme kysymykseenkään. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii The Walking Dead. Koen tässä vaiheessa tarpeelliseksi ilmoittaa, että seuraavat virkkeet sisältävät spoilereita sarjan neljänneltä kaudelta, joten voit halutessasi hypätä suoraan seuraavaan kappaleeseen. Kun pieni tyttö tappaa sisarensa muuttaakseen tämän zombieksi ja osoittaakseen siten muille elävien kuolleiden olevan vain erilaisia ihmisiä, väärinymmärrettyjä, eräs sarjan vakiokasvoista ymmärtää, että tyttö on liian vaarallinen muiden ihmisten seuraan. Hän ei keksi muita keinoja ratkaista ongelma kuin ampua tyttöä päähän, tunnontuskien saattelemana luonnollisesti. Harva pitää lapsen ampumista hyväksyttävänä tekona. The Walking Deadin karuun maailmaan tutustunut katsoja kuitenkin ymmärtää, miksi tyttö kuoli. Hän ymmärtää sen riippumatta siitä, miten hän asiaan suhtautuu. Voi kuinka monesti fiktiivinen maailma tapahtumineen onkaan saanut minut pohtimaan pääni puhki kysymyksiä, joita en ehkä muutoin tulisi ajatelleeksi. Oliko näin todella tapahduttava? Miten olisin itse vastaavassa tilanteessa toiminut? Mitä tehdä, kun kaikki ratkaisut ovat huonoja? Fiktiivisen maailman kokeminen on samalla siihen eläytymistä – sulautumista osaksi maailmaa, vaikka vain pieneksi hetkeksi.

Itse tunnustaudun (ainakin hetkittäin) pesunkestäväksi eskapistiksi. En näe sitä negatiivisena asiana. Fiktiiviset maailmat voivat olla hyvin monisyisiä kokonaisuuksia ja kietoa yhteen valtavan määrän merkityksiä. Ei ole mikään ihme, että ne vetävät ihmisiä puoleensa ja saavat aikaan nälän, joka vaatii toimenpiteitä. Hyvä kirja, sarja tai peli saattaa päätyttyään jättää jälkeensä tyhjän olon. Onneksi nörttikulttuuri tarjoaa keinoja tyhjiön täyttämiseksi. Fiktiivinen maailma voi toisinaan vaikuttaa myös siihen, miten ihminen tarkastelee omaa ympäristöään. Esimerkiksi Assassin’s Creed –rupeaman jälkeen jokainen talo, puu ja lyhtypylväs alkaa helposti muistuttaa potentiaalista kiipeilytelinettä. Kävin viime kesänä Firenzessä ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta onnistuin siitä huolimatta kokemaan voimakkaita nostalgian tunteita tarkastellessani kaupungin kattoja tuomiokirkon tornista käsin. Fiktiivisen maailman vaikutus voi yltää reaalimaailmaan myös epäsuorasti. Katsottuani Twin Peaksia intensiivisesti noin viikon ajan, huomasin yliopistolta iltahämärissä kotiin talsiessani, että asiat, joita en välttämättä ollut aikaisemmin edes noteerannut, tuntuivat yhtäkkiä tavattoman oudoilta ja ihmeellisiltä.