Suomalainen sarjakuvakulttuuri valta- ja vastavirrassa

Mitä tulee mieleesi kun ajattelet suomalaista sarjakuvaa? Kuinka monia sarjakuvataiteilijoita tunnet nimeltä? Missä heidän työtään julkaistaan? Suomalainen sarjakuvakulttuuri on näkyvästi esillä, ja voi ilmeisen hyvin. Jo Suomi-brändistä puhuttaessa mieleen tulevat Muumit. Löytyy pitkään jatkuneita strippisarjakuvia kuten Jussi ”Juba” Tuomolan Viivi & Wagner tai Pertti Jarlan Fingerpori. Milla Paloniemen sähäkkää Kiroilevaa Siiliä löytyy verkkosivun lisäksi ohettuotteista aina t-paidoista puskuritarroihin. Aku Ankka-lehti on yksi maamme suosituimmista viikoittain ilmestyvistä julkaisuista. Kotimainen sarjakuva-albumi on turvallinen joululahjavalinta miltei kelle tahansa. Mutta onko tämä nörttikulttuuria? Voiko itseään kutsua esimerkiksi Fingerpori-faniksi? Tai no miksi ei, mutta kutsuuko joku?

Valtamedialla on oma merkittävä asemansa tiettyjen sarjakuvien ja niiden tekijöiden tunnetuksi tekemisessä. Helsingin Sanomien sarjakuvasivut ovat laajalevikkinen ponnistuslauta suuren yleisön tietoisuuteen. Naisen ja sian parisuhteeseen porautuva strippi on esimerkiksi ilmestynyt Hesarissa jo yli kymmenen vuotta. Samaisen julkaisun aikakausilehtimäisessä Kuukausiliitteessä nähdään sarjakuvataiteilija Tarmo Koiviston modernia mediakulttuuria ja politiikkaa tutkiskeleva Tää/Pääkaupunki. Sitä ennen samalla paikalla julkaistiin samalta tekijältä Mämmilää. Kati Kovács puolestaan aloitti uransa piirtämällä Kannus-lehteen.

Julkaisukanavien suuri ja värikäs kuluttajajoukko vaikuttaa oletettavasti julkaistuun sisältöön. Näennäisen neutraalissa uutisiin ja ajankohtaistapahtumiin keskittyvässä sanomalehdessä sisältö kenties keskittyykin tietynlaisiin aiheisiin kuten talouteen, politiikkaan ja parisuhteeseen. Nämä ovat kaikki asioita, joista keskivertolukijan ajatellaan välittävän. Joissain tapauksissa sarjakuvan keskeinen sisältö tulee kimurantista suomenkielestä (Fingerpori) tai tuhmasta huumorista (taas Fingerpori).

Moni mielikuviin asemansa vakiinnuttanut sarjakuva on syntynyt aikana, jolloin Internetkulttuuri ei mahdollistanut itsenäistä julkaisua, ja lehdet olivat varteenotettava julkaisukanava vakaasta tulonlähteestä puhumattakaan. Pienen paikallislehden tai edes valtakunnallisen julkaisun takasivulla ilmestymisenkin voi kuitenkin ajatella tuottavan tietynlaisia rajoituksiakin. Valtavirran tiedonvälitys ei ole taide- tai asiantuntijajulkaisu eikä käsittele pääasiassa sarjakuvia. Sarjakuvat saavat verrattain vähän sivutilaa ja niihin suhtaudutaan kenties vain hauskana ja satiirisena viihteenä vakavien asioiden lomassa. Monilla suomalaisilla sarjakuvilla on yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa sisältöä, joka sopii tiettyihin tiedotusvälineisiin. 

Suomalainen sarjakuva vaikuttaa ainakin näin asiaan vihkiytymättömästä melkoisen hyvin järjestäytyneeltä. Sillä on omat yhdistyksensä, palkintonsa ja apurahansa. Arvostetuinta kirjallisuuspalkintoamme Finlandiaa jaetaan myös sarjakuville. Yhteisö on aktiivinen ja asiantunteva, niin kuin tietysti jokaisella itsensä vakavasti ottavalla (nörtti)kulttuurialalla tulee ollakin. Nörttikulttuuriin verrattuna sillä kuitenkin on ominaiset eronsa. Se on tullut osaltaan näinkin tunnetuksi erilaisten instituutioiden kautta. Virallisten ja vähemmän virallisten sanomalehtien tukemana nyt jo kaikkien tuntemat sarjakuvat ovat taittaneet pitkää polkuaan kohti menestystä. Nykytaiteenmuseo Kiasmassa järjestettiin vuonna 2012 kotimaisen sarjakuvan näyttely. Tove Janssonin luomat muumihahmot on tuotteistettu viimeisen päälle yhteistyössä eri laitosten ja tuottajien kanssa. Akateemisissa ympyröissä pyörii sarjakuvatutkijoita. Huomattava osa kotosarjakuvistamme tekee yhteistyötä tavalla tai toisella jonkinlaisen järjestön tai laitoksen kanssa ja brändäyksellä on huomattavan paljon annettavaa sarjakuvatyöllä leipänsä tienaaville. Mukana on paljon sellaisiakin tahoja, joiden ei ensimmäiseksi ajattelisi olevan mukana asiantuntijan, harrastajan saati fanin ominaisuudessa.

Joku saattaa tässä kohdassa älähtää. Tässähän käsitellään nyt vain aika pientä osaa suomalaisesta sarjakuvasta. Näitä julkaistaan Hesarissa, mutta on kai sitä nyt muitakin kanavia. On toki, mutta tietyt tunnetut sarjakuvat sopivat intoilijoiden lisäksi valtakulttuurin kulutustottumuksiin julkaisupaikallaan ja sisällöllään. Suomalaisessa kirjakaupassa on oma osastonsa sarjakuville, ja sieltä löytyy juurikin näitä edellä mainitsemiani esimerkkejä. Ja Aku Ankkaa. Nörttikulttuuriin kuuluu fanitus, yhteisöllisyys ja luovuus, mutta mitenkäs marginaalisuus? 

Nörtti- ja nuorisokulttuuri eivät ole synonyymejä keskenään, vaikka niistä löytyy samanlaisia piirteitä. Molempia käsitellään tietynlaisessa vastakkainasettelussa valtakulttuuriin, joka tuntuu erityisesti marginaalin sisällä edustavan jotain suurta, yleistä, vakavaa ja virallista. Toisin sanoen aikuistako? Yhdeksi nörttikulttuurin yleistymisen syyksi on tarjottu digitaalisen kulttuurin mukana kasvaneita sukupolvia, jotka ovat näinä päivinä nuoria aikuisia ja omalta osaltaan luomassa valtavirtakulttuuria siinä missä marginaaliakin. Sarjakuvat kuuluvat olennaisesti maailmanlaajuiseen fanitukseen, mutta kenties sarjakuvien asema on Suomessa erilainen. On toki huomattavaa sekin, että pienessä maassa verrattain suositullakaan harrastuksella ei ole miljoonayleisöä. Tälliöin sen mahdollinen marginaaliasema ei johtuisi varsinaisesti sisällöstä, vaan pienen yleisön jakautuneesta kiinnostuksesta.

Eikä suomalainen sarjakuvakulttuuri nyt tokikaan ole pelkästään sanomalehtien viimeisten sivujen strippimuotoisia loppukevennyksiä. Kovácsin naivististyylisiä teoksia on syystäkin käännetty usealle eri kielelle ja esimerkiksi Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanit Linnut ja meret (2003) ja Näkymättömät kädet (2011)ovat huomionarvoisia esimerkkejä vakavahenkisemmästä sarjakuvataiteesta. Käsitellyt aiheet ovat melkoisen rankkoja ja tarjoavat lukijalle aivoruuaksi esimerkiksi vaikeita eettisiä kysymyksiä. Vaikka olisi tyhmää olettaa, etteivät syvälliset aiheet kuuluisi nuorisokulttuuriin tai tarjoaisi ammennettavaa monenlaiselle viesti- ja taidemediumille, ovat ne silti tietyllä tapaa turvallisia ja hyväksyttäviä aiheita myös Helsingin sanomien tyylisille julkaisuille.

Epämuodollisempaa kenttää kotimaisessa sarjakuvatuotannossa edustavat monet itse julkaistut sarjakuvat kuten blogit ja omakustanteet. Ne ovat olennainen osa sarjakuvan tuotantoa ja kehitystä taidemuotona maassa kuin maassa. Jos on olemassa jonkinlaista suomalaisen sarjakuvan kaanonia tai tunnettuja, vakavasti otettavia tapauksia, tulevat ne tulevaisuudessa varmasti nousemaan juuri tästä piiristä. Näillä itsenäisemmillä tekijöillä on oma vakaa seuraajakuntansa, ja kenties pienemmän piirin omaleimaista yhteisöllisyyttä, jossa taiteilija on jatkuvasta, kiinteässä vuorovaikutuksessa yleisöönsä.

Suomessa sarjakuva otetaan melko vakavasti. Sen tekijöistä puhutaan ammattilaisina ja taiteilijoina, eikä syyttä. Sarjakuvalla on poliittista ja yhteiskunnallista uskottavuutta, joka kantaa yli sunnuntaistrippien ja pilakuvien, vaikkei niissäkään mitään väheksyttävää ole. Maailmanlaajuisesti kulutetuilla kulttuurituotteilla, myös sarjakuvilla, voi olla sisältöä verrattain pienen piirin makuun, ja silti kuluttajia saattaa löytyä miljoonittain. Suomen kokoisessa maassa tähän ei ehkä ole varaa, vaan tunnetun on todella oltava yleisesti tunnettu. Taidemuseoissa ja mukeissa. Jos sarjakuvan status nörttinä juttuna riippuu tietynlaisesta marginaaliasemasta, voidaan väittää ettei moni tunnettu kotimainen sarjakuva sitä ole. Ja ovatko äidinkielellämme julkaistut verkkosarjakuvat liian pieniä ja pirstaleisia ollakseen osa jonkinlaista yhtenäiseksi profiloitunutta kansallista sarjakuvakulttuuria. Kulttuuria tarkastellessa kuitenkin kiinnitetään usein huomiota yhteisiin, muista vastaavista erottuviin piirteisiin, jaettuihin konventioihin, kielen ja käyttäytymisen tapoihin ja niin edelleen. Onko näillä teoksilla ja tarinoilla alkukielensä lisäksi yhtenäisiä piirteitä tai läpileikkaavia teemoja?

Poliittisella sarjakuvalla on maassamme pitkät perinteet, samoin kuin Aku Ankalla ja tietynlaisella elämänmeno- tai ”Slice of Life”-sarjakuvalla, jossa tapahtumat keskittyvät arkisiin tapahtumiin ja tavalliseen elämään. Maamme varhaisuskonnot ja mytologia ovat myös inspiroineet taiteilijoita, tästä esimerkkinä ruotsalais-suomalaisen Minna Sundbergin verkkosarjakuvat ”A Redtail’sdream” ja ”Stand Still. Stay Silent”., sekä Mikko A. Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita(2011).

Sarjakuvatyyppejä, -tyylejä ja -tarinoita vaikuttaa olevan niin montaa erilaista kuin tekijöitäkin. Toiset ovat laajemmin kotimaassa tunnettuja ja brändättyjä, toiset taas valtakunnan rajojen ulkopuolella kiinnostusta herättäneitä. Osaa julkaistaan verkossa, osaa lehdissä ja albumeissa. Onko siis edes mielekästä yrittää etsiä näistä jotakin yhteistä nimittäjää? Vaikuttaako tekijän kansallisuus? Sundbergin verkkojulkaisun tapauksessa Pohjolan luonto ja tavat ovat toimineet eittämättä innoituksena, jo onpa ärräpäitä päästävässä siilissä jotain hyvin suomalaisen sisuuntuvaa. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä jotka tulevat jo ei-harrastajan mieleen ja ehkä syystäkin, ovathan ne laajalti näkyvillä. Oli syy sitten institutionalisoituneen taiteen, Finlaysonin tai Postin. Löytyykö suomalaisen sarjakuvan kentältä kuitenkin piilotettu, kansallisiin stereotypioihin tai ikoneihin vetoamaton puoli, joihin markkinavoimat eivät ole ujuttaneet kaiken viileän ja originaalin pilaavia näppejään? Suomalaisen sarjakuvan fanaattiset fanittajat, missä te olette?