Ajattelin linkittää tämän jutun blogiimme, siinä käsitellään aika paljon samoja juttuja kuin mitä ollaan kurssilla mietitty :) muun muassa fanituksen sosiaalista puolta pohditaan:
"Sosiaalisuus on keskeinen elementti fanittamisessa.
""Kaikille ihmisille on elintärkeää olla osa yhteisöä tai ryhmää, sillä se on omien kykyjen, persoonallisuuden ja identiteetin kehittymisen edellytys"", Tikkanen sanoo.
Kaikenlainen ryhmään samastuminen ja ennen kaikkea sellaisessa toimiminen edistää selvästi terveyttä. Yksinäisyys lisää muun muassa sydän ja verisuonitautien riskiä."
Jutun on kirjoittanut Juha Riihimäki.
Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kurssiblogissa pohditaan, mitä on olla nörtti.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
tiistai 29. maaliskuuta 2016
Suomalainen sarjakuvakulttuuri valta- ja vastavirrassa
Mitä tulee mieleesi kun ajattelet suomalaista sarjakuvaa?
Kuinka monia sarjakuvataiteilijoita tunnet nimeltä? Missä heidän työtään
julkaistaan? Suomalainen sarjakuvakulttuuri on näkyvästi esillä, ja voi
ilmeisen hyvin. Jo Suomi-brändistä puhuttaessa mieleen tulevat Muumit. Löytyy
pitkään jatkuneita strippisarjakuvia kuten Jussi ”Juba” Tuomolan Viivi & Wagner tai Pertti Jarlan Fingerpori. Milla Paloniemen sähäkkää Kiroilevaa Siiliä löytyy verkkosivun
lisäksi ohettuotteista aina t-paidoista puskuritarroihin. Aku Ankka-lehti on
yksi maamme suosituimmista viikoittain ilmestyvistä julkaisuista. Kotimainen
sarjakuva-albumi on turvallinen joululahjavalinta miltei kelle tahansa. Mutta
onko tämä nörttikulttuuria? Voiko itseään kutsua esimerkiksi
Fingerpori-faniksi? Tai no miksi ei, mutta kutsuuko joku?
Valtamedialla on oma merkittävä asemansa tiettyjen
sarjakuvien ja niiden tekijöiden tunnetuksi tekemisessä. Helsingin Sanomien
sarjakuvasivut ovat laajalevikkinen ponnistuslauta suuren yleisön
tietoisuuteen. Naisen ja sian parisuhteeseen porautuva strippi on esimerkiksi
ilmestynyt Hesarissa jo yli kymmenen vuotta. Samaisen julkaisun
aikakausilehtimäisessä Kuukausiliitteessä nähdään sarjakuvataiteilija Tarmo
Koiviston modernia mediakulttuuria ja politiikkaa tutkiskeleva Tää/Pääkaupunki. Sitä ennen samalla
paikalla julkaistiin samalta tekijältä Mämmilää.
Kati Kovács puolestaan aloitti uransa piirtämällä Kannus-lehteen.
Julkaisukanavien suuri ja värikäs kuluttajajoukko vaikuttaa
oletettavasti julkaistuun sisältöön. Näennäisen neutraalissa uutisiin ja
ajankohtaistapahtumiin keskittyvässä sanomalehdessä sisältö kenties
keskittyykin tietynlaisiin aiheisiin kuten talouteen, politiikkaan ja
parisuhteeseen. Nämä ovat kaikki asioita, joista keskivertolukijan ajatellaan
välittävän. Joissain tapauksissa sarjakuvan keskeinen sisältö tulee kimurantista
suomenkielestä (Fingerpori) tai tuhmasta huumorista (taas Fingerpori).
Moni mielikuviin asemansa vakiinnuttanut sarjakuva on
syntynyt aikana, jolloin Internetkulttuuri ei mahdollistanut itsenäistä
julkaisua, ja lehdet olivat varteenotettava julkaisukanava vakaasta
tulonlähteestä puhumattakaan. Pienen paikallislehden tai edes valtakunnallisen
julkaisun takasivulla ilmestymisenkin voi kuitenkin ajatella tuottavan
tietynlaisia rajoituksiakin. Valtavirran tiedonvälitys ei ole taide- tai
asiantuntijajulkaisu eikä käsittele pääasiassa sarjakuvia. Sarjakuvat saavat
verrattain vähän sivutilaa ja niihin suhtaudutaan kenties vain hauskana ja
satiirisena viihteenä vakavien asioiden lomassa. Monilla suomalaisilla
sarjakuvilla on yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa sisältöä, joka sopii
tiettyihin tiedotusvälineisiin.
Suomalainen sarjakuva vaikuttaa ainakin näin asiaan
vihkiytymättömästä melkoisen hyvin järjestäytyneeltä. Sillä on omat
yhdistyksensä, palkintonsa ja apurahansa. Arvostetuinta
kirjallisuuspalkintoamme Finlandiaa jaetaan myös sarjakuville. Yhteisö on
aktiivinen ja asiantunteva, niin kuin tietysti jokaisella itsensä vakavasti
ottavalla (nörtti)kulttuurialalla tulee ollakin. Nörttikulttuuriin verrattuna
sillä kuitenkin on ominaiset eronsa. Se on tullut osaltaan näinkin tunnetuksi
erilaisten instituutioiden kautta. Virallisten ja vähemmän virallisten
sanomalehtien tukemana nyt jo kaikkien tuntemat sarjakuvat ovat taittaneet
pitkää polkuaan kohti menestystä. Nykytaiteenmuseo Kiasmassa järjestettiin
vuonna 2012 kotimaisen sarjakuvan näyttely. Tove Janssonin luomat muumihahmot
on tuotteistettu viimeisen päälle yhteistyössä eri laitosten ja tuottajien
kanssa. Akateemisissa ympyröissä pyörii sarjakuvatutkijoita. Huomattava osa
kotosarjakuvistamme tekee yhteistyötä tavalla tai toisella jonkinlaisen
järjestön tai laitoksen kanssa ja brändäyksellä on huomattavan paljon
annettavaa sarjakuvatyöllä leipänsä tienaaville. Mukana on paljon sellaisiakin
tahoja, joiden ei ensimmäiseksi ajattelisi olevan mukana asiantuntijan,
harrastajan saati fanin ominaisuudessa.
Joku saattaa tässä kohdassa älähtää. Tässähän käsitellään nyt
vain aika pientä osaa suomalaisesta sarjakuvasta. Näitä julkaistaan Hesarissa,
mutta on kai sitä nyt muitakin kanavia. On toki, mutta tietyt tunnetut
sarjakuvat sopivat intoilijoiden lisäksi valtakulttuurin kulutustottumuksiin
julkaisupaikallaan ja sisällöllään. Suomalaisessa kirjakaupassa on oma
osastonsa sarjakuville, ja sieltä löytyy juurikin näitä edellä mainitsemiani
esimerkkejä. Ja Aku Ankkaa. Nörttikulttuuriin kuuluu fanitus, yhteisöllisyys ja
luovuus, mutta mitenkäs marginaalisuus?
Nörtti- ja nuorisokulttuuri eivät ole synonyymejä keskenään,
vaikka niistä löytyy samanlaisia piirteitä. Molempia käsitellään tietynlaisessa
vastakkainasettelussa valtakulttuuriin, joka tuntuu erityisesti marginaalin
sisällä edustavan jotain suurta, yleistä, vakavaa ja virallista. Toisin sanoen
aikuistako? Yhdeksi nörttikulttuurin yleistymisen syyksi on tarjottu
digitaalisen kulttuurin mukana kasvaneita sukupolvia, jotka ovat näinä päivinä
nuoria aikuisia ja omalta osaltaan luomassa valtavirtakulttuuria siinä missä
marginaaliakin. Sarjakuvat kuuluvat olennaisesti maailmanlaajuiseen
fanitukseen, mutta kenties sarjakuvien asema on Suomessa erilainen. On toki
huomattavaa sekin, että pienessä maassa verrattain suositullakaan
harrastuksella ei ole miljoonayleisöä. Tälliöin sen mahdollinen marginaaliasema
ei johtuisi varsinaisesti sisällöstä, vaan pienen yleisön jakautuneesta
kiinnostuksesta.
Eikä suomalainen sarjakuvakulttuuri nyt tokikaan ole
pelkästään sanomalehtien viimeisten sivujen strippimuotoisia loppukevennyksiä.
Kovácsin naivististyylisiä teoksia on syystäkin käännetty usealle eri kielelle
ja esimerkiksi Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanit Linnut ja meret (2003) ja Näkymättömät
kädet (2011)ovat huomionarvoisia esimerkkejä vakavahenkisemmästä
sarjakuvataiteesta. Käsitellyt aiheet ovat melkoisen rankkoja ja tarjoavat
lukijalle aivoruuaksi esimerkiksi vaikeita eettisiä kysymyksiä. Vaikka olisi
tyhmää olettaa, etteivät syvälliset aiheet kuuluisi nuorisokulttuuriin tai
tarjoaisi ammennettavaa monenlaiselle viesti- ja taidemediumille, ovat ne silti
tietyllä tapaa turvallisia ja hyväksyttäviä aiheita myös Helsingin sanomien tyylisille julkaisuille.
Epämuodollisempaa kenttää kotimaisessa sarjakuvatuotannossa
edustavat monet itse julkaistut sarjakuvat kuten blogit ja omakustanteet. Ne
ovat olennainen osa sarjakuvan tuotantoa ja kehitystä taidemuotona maassa kuin
maassa. Jos on olemassa jonkinlaista suomalaisen sarjakuvan kaanonia tai
tunnettuja, vakavasti otettavia tapauksia, tulevat ne tulevaisuudessa varmasti
nousemaan juuri tästä piiristä. Näillä itsenäisemmillä tekijöillä on oma vakaa
seuraajakuntansa, ja kenties pienemmän piirin omaleimaista yhteisöllisyyttä,
jossa taiteilija on jatkuvasta, kiinteässä vuorovaikutuksessa yleisöönsä.
Suomessa sarjakuva otetaan melko vakavasti. Sen tekijöistä
puhutaan ammattilaisina ja taiteilijoina, eikä syyttä. Sarjakuvalla on
poliittista ja yhteiskunnallista uskottavuutta, joka kantaa yli
sunnuntaistrippien ja pilakuvien, vaikkei niissäkään mitään väheksyttävää ole.
Maailmanlaajuisesti kulutetuilla kulttuurituotteilla, myös sarjakuvilla, voi
olla sisältöä verrattain pienen piirin makuun, ja silti kuluttajia saattaa
löytyä miljoonittain. Suomen kokoisessa maassa tähän ei ehkä ole varaa, vaan
tunnetun on todella oltava yleisesti
tunnettu. Taidemuseoissa ja mukeissa. Jos sarjakuvan status nörttinä
juttuna riippuu tietynlaisesta marginaaliasemasta, voidaan väittää ettei moni
tunnettu kotimainen sarjakuva sitä ole. Ja ovatko äidinkielellämme
julkaistut verkkosarjakuvat liian pieniä ja pirstaleisia ollakseen osa
jonkinlaista yhtenäiseksi profiloitunutta kansallista sarjakuvakulttuuria.
Kulttuuria tarkastellessa kuitenkin kiinnitetään usein huomiota yhteisiin,
muista vastaavista erottuviin piirteisiin, jaettuihin konventioihin, kielen ja
käyttäytymisen tapoihin ja niin edelleen. Onko näillä teoksilla ja tarinoilla
alkukielensä lisäksi yhtenäisiä piirteitä tai läpileikkaavia teemoja?
Poliittisella sarjakuvalla on maassamme pitkät perinteet, samoin
kuin Aku Ankalla ja tietynlaisella elämänmeno- tai ”Slice of Life”-sarjakuvalla,
jossa tapahtumat keskittyvät arkisiin tapahtumiin ja tavalliseen elämään. Maamme
varhaisuskonnot ja mytologia ovat myös inspiroineet taiteilijoita, tästä
esimerkkinä ruotsalais-suomalaisen Minna Sundbergin verkkosarjakuvat ”A Redtail’sdream” ja ”Stand Still. Stay Silent”., sekä Mikko A. Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita(2011).
Sarjakuvatyyppejä, -tyylejä ja -tarinoita vaikuttaa olevan niin montaa
erilaista kuin tekijöitäkin. Toiset ovat laajemmin kotimaassa tunnettuja ja
brändättyjä, toiset taas valtakunnan rajojen ulkopuolella kiinnostusta
herättäneitä. Osaa julkaistaan verkossa, osaa lehdissä ja albumeissa. Onko siis
edes mielekästä yrittää etsiä näistä jotakin yhteistä nimittäjää? Vaikuttaako
tekijän kansallisuus? Sundbergin verkkojulkaisun tapauksessa Pohjolan luonto ja
tavat ovat toimineet eittämättä innoituksena, jo onpa ärräpäitä päästävässä
siilissä jotain hyvin suomalaisen sisuuntuvaa. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä
jotka tulevat jo ei-harrastajan mieleen ja ehkä syystäkin, ovathan ne laajalti
näkyvillä. Oli syy sitten institutionalisoituneen taiteen, Finlaysonin tai
Postin. Löytyykö suomalaisen sarjakuvan kentältä kuitenkin piilotettu,
kansallisiin stereotypioihin tai ikoneihin vetoamaton puoli, joihin
markkinavoimat eivät ole ujuttaneet kaiken viileän ja originaalin pilaavia
näppejään? Suomalaisen sarjakuvan fanaattiset fanittajat, missä te olette?
Neulominen, mummoilua vai nörtteilyä?
Identiteettien kysymyksiä
on pohdittu kovasti tällä nörttikulttuurin luentosarjalla, ja se linja
jatkukoon.
Nörteiksi tulkitaan usein
teknologiasta ja fiktiosta kiinnostuneet ihmiset, ja sitä kautta moni nörtiksi
identifioituukin. Itse tosin olen mietiskellyt, osin yhdellä luennoista käydyn
keskustelun ansiosta, kuinka voi olla nörtti myös muiden harrastusten parissa,
ja omalla kohdallani nimenomaan käsityöharrastuksen parissa. Oma
erikoisosaamisalueeni, cosplay, on melko universaalisti hyväksytty nörttiharrastukseksi,
koska se nähdään melko äärimmäisenä fanituksen muotona, ja näin kytkeytyy
osaksi nörtteilyä kun se mielletään fiktion "normaalia"
innokkaammaksi ihailuksi. Mutta nörtteillä voi käsitöiden parissa ilman niitä
fiktiivisiä hahmoja ja hassuja pukuja!
Neulominen on noussut
riemastuttavan yleiseksi harrastukseksi parikymppisten naisten parissa, vaikka
sillä on edelleen vahva maine mummojen puuhana. Anekdootillinen data entiseltä
työpaikaltani tukee tätä kokemustani: lankakaupassa vanhempi ikäpolvi oli
varsin riemuissaan kun myyjänä oli nuori aikuinen, joka oikeasti harrasti
neulomista itsekin, ja kertoilivat kuinka jossain vaiheessa tuntui, etteivät
nuoremmat ikäluokat harrasta käsitöitä laisinkaan. Myös oman ikäiseni neulojat
kertoilivat samoista ajatuksista: kaverit ihmettelee, että miksi parikymppinen
neuloo. Kovin tieteellistähän tämä data ei ole, mutta samaa virttä vuosikaudet
kuunnelleena vedän ainakin sellaisen johtopäätöksen, että ainakin neulomisen on
vahvasti koettu olevan mummohommia.
Näin Suomen
neulontaskeneä katselleena, ajattelisin nykyisen neulontapolven nuorentumisen
johtaneen muutamaan muutokseen: nykypäivän nuoret neulojat tekevät muutakin
kuin perussukkia, ja vaativat enemmän, sekä työvälineiltä että neulottavilta
asioilta. Tässä päästäänkin siihen nörtteyteen: neulominen voi olla myös melko
villiä välineurheilua! Sitä, kuten kaikkea muutakin, voi harrastaa leppoisasti
kiikkustuolissa, järki kädessä. Tai sitten voi hurahtaa täysin.
Neulepuikkoja on
erilaisia: on niklattua, bambua, koivua, ruusupuuta, hiilikuitua, jne. On
lanka-ohjainta, apupuikkoa, viidenlaista silmukkamerkkiä ja ties mitä.
Työvälineiden valinta ei ole vain mieltymyskysymys, vaan kuumentaa tunteita ja
asettelee hierarkioita neulontaryhmissä Facebookissa. Langat ovat kuitenkin se
työväline numero 1, ja niistähän ne suurimmat raivot repeävät: kuituja on
kymmenittäin ja niiden ominaisuudet ovat olennaisia, ja lankoihin upotetaan
rahaa kassikaupalla: yleisin kuultu lause lankakaupassa olikin "en saisi
ostaa lisää kun on vanhojakin varmaan kymmeniä kiloja..." Parhaat
nauroivat että voisivat perustaa oman kaupan varastoon, kun lankoja on satoja
kiloja. Lankoja on hamstrattava, koska aina on joku projekti, johon juuri sitä
silmään osunutta lankaa voisi tarvita, vaikka se projekti toteutuisi vasta
kymmenen vuoden kuluttua.
Neulemaailmassa on myös
julkkiksia, idoleita ja hierarkioissa korkeammalla olevia. Esimerkiksi
neulemallien suunnittelijat (kyllä: joku suunnittelee myös nämä vaatteet!)
saattavat olla suuriakin julkkiksia, vaikka heistä ei Pihtiputaan mummo (samat
sukat marketin langasta joka jouluksi anno 1950) ole koskaan kuullutkaan.
Omassa piirissään, eli neuleharrastajien parissa nämä tyypit kuitenkin
nauttivat suosiota, joka kasvaa internetissä, aivan kuten kaikkien muiden
suosio nykyään. Suunnittelijoita fanitetaan neulomalla heidän tuotoksiaan,
sillä suunnittelijat eivät siis suinkaan myy valmiita neuleita, vaan ohjeita
neuleiden tekemiseen. Fanit esittelevät neuleita toisilleen, ja ihastelevat
idoliaan ja tämän edesottamuksia, ja kun ulkomainen idoli saapuu Suomeen, fanit
osallistuvat heidän neulontakursseilleen, meet and greet -tilaisuuksiin ja
jahtaavat kohtaamisia idolin kanssa, sonnustautuneina tämän suunnittelemiin
neuleisiin tietenkin.
Neulomiseen liittyy selkeästi
siis myös yhteisöllisyyttä: ompeluseuroja on ollut ajat kaiket, ja neulonta
jatkaa tätä perinnettä. Modernisti yhteisöllisyys on siirtynyt nettiin, jossa
neulojat kokoontuvat sekä yhteisen harrastuksen pariin, että muodostamaan
merkityksellisiä ihmissuhteita tutustuessaan muihin. Yhteisöllisyys ulottuu
myös netin ulkopuolelle, ja neulojat tapaavat toisiaan neulemiiteissä,
iltamissa sekä käsityömessuilla ja neulefestareilla. Messuilla ja festareille
laitetaan visat vinkumaan ja täydennetään lankavarastoja, vaikkei niitä lankoja
ehkä ihan oikeasti tarvitsisi, eikä kukaan ehdi niitä kaikkia pitsihuiveja
yhden talven aikana käyttää.
Mitä on nörtteys? No
eikös se ole just tätä. Intohimoista suhtautumista harrastukseensa tavalla,
jota muut eivät ihan käsitä. Fiktionörttien kohdemateriaalia, eli kirjoja,
elokuvia, tietokoneita jne voi kuluttaa olematta nörtti, mutta kun siirrytään
intohimoisemmalle harrastamisen tasolle, siitä tuleekin nörttiä. ”Kaikki”
pelaavat videopelejä, mutta kun peleihin käytetty aika alkaa olla ”normaalia”
suurempinumeroista, siitä tulee nörttiä. Teatteriharrastus on ”normaalia”,
larppaaminen on nörttiä. Samoilla tavoilla neulomisesta tulee nörttiä: kun
villasukkia tehtaillaan enemmän kuin on tarve ja etsitään aina vain uusia
malleja ja tapoja tehdä pitsejä, se alkaa lähestyä nörtteilyä.
Kuluttamisen voi nähdä
oleellisena osana nörtteilyä: Esimerkiksi figuureihin upotetaan rahaa, niitä
asetellaan esille ja kuvataan omaa kokoelmaa. Neulojat upottavat rahaa
lankoihin ja neuleohjeisiin, kuvaavat valmiita neuleita ja esittelevät niitä
yllään. Kodinsisustuksen esineitä neuloessa ne asetellaan kirjaimellisesti
esille kotiin, kuten figuuritkin. Toki neuleista voi sanoa olevan enemmän
hyötyä kuin figuureista, jotka loppupeleissä ovat vain muoviköntsiä
vitriinissä, koska kyllähän vaatteita pitää olla, mutta kuinka moni tarvitsee
20+ villatakkia ja enemmän huiveja kuin eteisen kaappiin mahtuu? (Minä.)
En kuitenkaan usko kovin
monen neulojan itsensä myöntyvän nörtiksi omassa harrastuksessaan, vaikka
kuinka harrastaisi intohimoisesti ja hardcoresti. Ehkäpä kysymys on lopulta
siinä itseidentifioitumisessa? Itse ainakin koen oman neulomisharrastukseni
nörtteilynä, koska olen nörtti myös perinteisemmässä mielessä, ja näin sen
lokeron nieleminen on hivenen helpompaa. Käytän aikaa neulomiseen silloinkin,
kun en fyysisesti väkerrä silmukoita puikoilla, esimerkiksi suunnittelemalla
seuraavia projekteja, selailemalla neulontasivuja ja –ryhmiä, keskustelemalla
muiden neulojien kanssa jne. Suunnittelen myös neulomistani: ”Jes, vapaa
sunnuntai ja kämppä on jo imuroitu, saa neuloa KOKO PÄIVÄN!” Sormet syyhyää jos
ei ehdi neuloa joka päivä edes pikkasen. Ja oikeastaan niitä lankoja ei
tarvitsisi, mutta koskaan ei ole liikaa alpakkaa varastossa. Suhtaudun aika
samalla tavalla myös esimerkiksi kirjoihin, TV-sarjoihin, elokuviin… Joten
miksi tämä harrastus olisi jotenkin poikkeava? Miksi tämä ei muka ole yhtä
nörttiä? Jos voin samalla intohimolla keskustella tuntikausia taisteluplaneettojen
ylläpitämisen järjettömyydestä ja niiden hyödyllisyydestä Siirtokuntien
taloudelle (okei, tämä on enemmän monologi kuin keskustelu, terveisiä meidän
perheestä) kuin eri villalaatujen ominaisuuksista ja valmistajien välisistä
eroista, eikös ne ole molemmat aivan yhtä nörttejä aiheita, omilla tavoillaan?
Minä ainakin
neulenörtteilen, eikä tukkani ole edes harmaa. (Itseasiassa on, mutta hiusväri
auttaa.)
(P.S. Taisteluplaneetat
on ihan järjettömiä laitoksia aselevon aikana, mutta ilman niitä Siirtokuntien
talous romahtaisi koska ne työllistävät niin valtavan määrän kansalaisia.
Sotateollisuus ftw!)
Tunnisteet:
fanitus,
Heini R,
identiteettikriisi,
keräily,
nörttiys
"Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollaseen?": ajatuksiani nörttiydestä
Muistan kuinka sain 11-vuotiaana ensimmäisen Harry Potter-kirjani. Viisasten kivi oli juuri tullut markkinoille
ja Tammella töissä ollut kummitätini lähetti sen minulle heti sen ilmestymisen
jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna voisin sanoa, että tuo oli se hetki jonka
jälkeen paluuta ”normaalien” maailmaan ei enää ollut. Ei sillä että olisin
siihenkään asti ollut mitenkään erityisen ’cool’: ylipainoinen, liikuntaa
vihaava introvertti, joka viihtyi paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. Vähän
koulukiusattu ja aina ’se outo’. Harry Potterin jälkeen tuli kaikki muu fantasiakirjallisuus,
Buffy vampyyrintappaja ja
14-vuotiaana anime ja manga sekä fan fiction. En kuitenkaan koe, että olisin
tuossa vaiheessa varsinaisesti vielä identifioitunut nörtiksi, sillä olin aina
kokenut, että nörttiys vaatii tietotekniikan ymmärtämistä sekä jonkinlaista
peli-innostusta.
Kuva 4. Osa BL-mangoistani
Lukion alkaessa jouduin kuitenkin siihen tilanteeseen, ettei kukaan
entisistä kavereistani tullut kanssani samalle luokalle ja suurin osa meni eri
kouluihin. Yhtäkkiä jouduin etsimään uusia kavereita luokalta, jolta en
tuntenut ketään. Joskus näillä main mielenkiintoni kohteet jäivät enemmän ja
enemmän taka-alalle, sillä vaikka en ollut aiemmin kokenut mielenkiintoani muun
muassa mangaa ja animea kohtaan oudoksi, aloin pikkuhiljaa huomaamaan, että
muut pitivät sitä kummallisena harrastuksena. Tässä vaiheessa olin myös
aikuistunut sen verran nuoruuden introverttivuosista, etten kokenut luonteeni
enää soveltuvan nörtteilyyn, sillä eiväthän nörtit ole ulospäinsuuntautuneita
ja kiinnostuneita urheilusta ja bilettämisestä (huomaa sarkasmi).
Kuva 1. Hello Kitty-kigurumini
Jotenkin kaikki nörttiyteen liittyvät mielenkiinnonkohteeni jäivät
moneksi vuodeksi taka-alalle keskittyessäni enemmän urheiluun, sosialisoimiseen
ja muihin harrastuksiin. Asiaan vaikutti myös varmasti se, ettei kukaan
läheisistä ystävistäni ollut kiinnostunut esimerkiksi animesta tai fan
fictionista. Aloittaessani kirjallisuuden opiskelun yliopistossa vuonna 2014
alkoivat vanhat harrastukset kuitenkin jälleen kiinnostaa, sillä pääsin
takaisin siihen ympäristöön, missä olin ollut 14-vuotiaana: olemaan ihmisten
kanssa, jotka ovat hyvin avoimesti kiinnostuneita kaikesta, minkä valtavirta
mieltää nörtiksi.
En missään vaiheessa mieltänyt, että olisin varsinaisesti hävennyt
kiinnostuksenkohteitani, mutta jälkikäteen ajateltuna asiassa saattoi olla myös
jotain tällaista mukana. Haluaisin sanoa, että nuoruuden epävarmoina vuosina
moni haluaa ennemmin sulautua joukkoon ja häpeää omia kiinnostuksenkohteitaan,
mutta en suoranaisesti koe tunteneeni näin. Olen aina ollut itsevarma ja hyvin
sinut itseni kanssa enkä ole koskaan oikein välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat.
Kuva 2. Lontoon matkalla kävin katsomassa asemalaituria 9 3/4
Yliopistossa opiskelun aloitettuani koen kuitenkin, että en
pelkästään miellä itseäni nörtiksi vaan olen ylpeä niistä asioista mitä aiemmin
pidin sen verran outoina etten puhunut niistä muille kuin läheisille
ystävilleni. Tämän kurssin myötä olen myös miettinyt, mikä tekee minusta
nörtin? Mitkä ovat ne seikat, minkä vuoksi identifioidun nörttiyteen? Minun on
pakko myöntää, ettei minulle ole tähän yksiselitteistä vastausta. En usko, että
tarpeeksi perusteltu vastaus on se, että kaikki mistä olen kiinnostunut on
valtavirran mielestä outoa.
Ehkä asiaa on parempi purkaa faniuden ja nörttiyden erojen
miettimisen kautta. Olen kiinnostunut tietyistä TV-sarjoista, joilla on paljon
faneja (Supernatural, Teen Wolf,
Buffy vampyyrintappaja). Miksi en sitten koe olevani vain näiden sarjojen fani?
Näkisin suurimman eron olevan siinä, kuinka intohimoisesti ja syvällisesti
paneudun näihin asioihin. Analysoin sarjoja syvällisellä tasolla, olen mukana
erilaisilla fanifoorumeilla, etsin kyseisistä sarjoista tehtyä fan artia sekä
luen ja tuotan fan fictionia. Kiinnostukseni näihin asioihin menee siis
huomattavasti syvemmälle kuin pelkkään sarjan seuraamiseen ja siitä
nauttimiseen.
Haluaisin verrata tilannetta siihen, kuinka esimerkiksi
poikaystäväni nauttii suuresti Moderni
perhe- nimisestä TV-sarjasta ja kokee olevansa kyseisen sarjan fani. Hän
osaa ulkoa suurin piirtein kaikki sarjan vitsit ja muistaa jaksot läpikotaisin.
Kuitenkaan hän ei koe tarvetta katsoa YouTubesta sarjan näyttelijöiden
haastatteluja tai blooperseja (epäonnistuneita kohtauksia). Toinen asia minkä
koen kategorisoivan minut nörtiksi on se, että identifioin itse itseni
nörtiksi. Koenkin, että identiteettiin liittyvissä asioissa omalla kokemuksella
on hyvin suuri rooli.
Kuva 3. Ravenclaw pride!
Nörttiys on minulle suurelta osalta eriytymistä (mutta ei
kuitenkaan eristäytymistä) omaan maailmaani. En ymmärrä, miksi on
hyväksyttävämpää mennä todella pitkälle esimerkiksi jonkin urheilujoukkueen
fanittamisessa, mutta TV-sarjojen fanittaminen on outoa? Enkä halua edes puhua
siitä, kuinka outona osa ihmisistä pitää sitä, että 26-vuotias nainen on
kiinnostunut mangasta ja animesta. Äitiäni lainatakseni: ”Etkö sä oo jo vähän
liian vanha tollasiin lasten juttuihin?” Tässä piilee osasyy siihen, miksi
identifioidun nörtiksi. Kollektiivisesti nörttiys tuntuu yhteisönä
ryhmältä, joka ymmärtää kiinnostuksen kohteitani eikä tuomitse tai naura
niille. Saan olla juuri niin ’outo’ kuin olen.
Iän myötä olen alkanut vaalimaan tätä identiteettiä ja puhun
puolitutuillekin ihmisille mm Boys’ Love mangasta mitä keräilen tai slash
fictionista mitä luen tai miksi en ole koskaan oikein lämmennyt Attack on Titanissa muulle kuin
Erenille. Jos kerran poikaystäväni ja hänen kaverinsa voivat selittää minulle
urheilujuttuja joista en ymmärrä mitään, miksi minun pitäisi salailla
kiinnostuksen kohteitani? Minusta tuntuukin, että minun sukupolveni ja meidän
jälkeemme tulevat sukupolvet ovatkin ottaneet nörtti-sanan omaan käyttöönsä ja
poistaneet (ainakin osan) sen stigmaa käyttämällä sitä ylpeästi kuvaamaan
itseään. Samaan aikaan sanan merkitys on myös laajentunut, eikä alussa
mainitsemani tietotekniikkaosaaminen ole enää oleellinen kriteeri nörttiydessä.
Pikkuhiljaa on alkanut katoamaan myös vastakkainasettelu sen kanssa, että
nörtit ovat lihavia (tai vastakohtaisesti surkean laihoja) eivätkä he urheile.
Itse en oikein ymmärrä, millaisesta yksioikoisesta lähtökohdasta tämä ajatus
kumpuaa. Itse viihdyn yhtä hyvin salilla ja lenkkipolulla kuin sohvalla
katsomassa animea. Onneksi siis myös tämä puoli nörttiyden määritteestä on
muuttumassa.
Oman kokemukseni mukaan nörttiys on siis monipuolistunut vuosien
saatossa. Enää sinun ei tarvitse olla introvertti, finninaamainen, tietokoneella
suurimman osan ajastaan viettävä teinipoika voidaksesi kutsua itseäsi nörtiksi.
Nörttiyttä on yhtä monenlaista kuin nörttejäkin: on animenörttejä,
kirjanörttejä, tiedenörttejä, TV-sarjanörttejä, tietokonenörttejä ja ennen
kaikkea ihmisiä, jotka eivät välttämättä luokittele itseään nörteiksi, vaikka
ovatkin kiinnostuneita jostakin nörtiksi luokiteltavasta. Nykyään näidenkin
ihmisten on ehkä helpompi ”tulla kaapista” kiinnostuksen kohteidensa kanssa,
ilman että se herättää niin paljon kummeksuntaa kuin joskus aiemmin.
BBC:n artikkeli
käsittelee tätä aihetta pohtimalla, onko sanoista ’geek’ ja ’nerd’ tulossa
positiivisia termejä. Artikkeli käsittelee sanojen historiaa ja sitä, kuinka
niiden merkitys on muuttunut nykypäivänä. Mielenkiintoiseksi kohdaksi nousi
kuitenkin artikkelin loppu, jossa käsiteltiin sitä, että niin sanotut
’old-school’ nörtit eivät ole olleet tästä muutoksesta kovin mielissään, sillä
he kokevat, että heidän oma alueensa on vallattu ja muutettu joksikin, mitä se
ei ole.
Osittain ymmärrän tämän tunteen, itselläni oli samanlainen olo
siinä vaiheessa, kun animesta ja mangasta ja kaikesta niihin liittyvästä
tulikin muotia. Tuntui kuin minun oma alueeni olisi kaapattu ja viety pois
minulta. Toisaalta koen, että tämä on myös melko hipster-ajattelutapa, joka
sulkee osan ihmisistä pois määrittelemällä hyvin tiukasti sen, mitä ’oikea
nörttiys’ on. Kaiken kaikkiaan koen nörttiyden määritelmän avautumisen ja
neutralisoitumisen positiivisena asiana. On hienoa, että ihmiset saavat
toteuttaa itseään vapaammin ja ennakkoluulot alkavat pikku hiljaa hälvetä . Go
nörtit!
-Mia
(Kaikki kuvat itse ottamiani)
lauantai 26. maaliskuuta 2016
Uhkailu ja vihakulttuuri, nörttiyhteisön varjopuolet
Uhkailu on erittäin ikävä ilmiö ja menee joskus hyvin henkilökohtaiselle tasolle, varsinkin kun ihmiset
esiintyvät oikeilla nimillään ja kasvoillaan. Ensimmäisenä aiheesta tulee ainakin itselleni mieleen erilaisilla
palstoilla ja keskustelukanavilla tapahtuva ilkkuminen. Henkilökohtaiselle tasolle meneminen näkyy
kuitenkin hyvin esimerkiksi tubettajien keskuudessa. Luennoilla tuotiin hyvin esille naisiin kohdistunutta
swattaamista, joissa sanat olivat muuttuneet konkreettisiksi teoiksi ja näin ollen asettaneet uhrin ja hänen
henkensä todelliseen vaaraan.
Mitä swattaamisella sitten oikeastaan tarkoitetaan? Swatting- sanalla viitataan ilmiöön jossa tehdään turha
ilmoitus häirittävästä henkilöstä polisiivoimille. Ilmiö on ollut olemassa nörttiyhteisön ulkopuolella ja
kohdistunut julkkiksiin, mutta siitä on tullut huolestuttava osa verkko- ja pelaajayhteisöä. Twitchin ja
streamaamisen kautta se tuli yleiseen tietoon, ja Youtube on pullollaan videoita joissa kesken streamaamisen
swat- tiimi ryntää paikalle. Laitoin lähteisiin muutamia linkkejä swattaamistapauksiin. Ilmiö on vaarallinen
ja erittäin huolestuttava. Uhri saattaa joissain tapauksissa olla hyvinkin nuori, tai hänellä saattaa olla pieniä
lapsia. Sen lisäksi että se lisää turhaa kuormitusta poliisivoimille asetetaan siinä aina yksi tai useampi henki
vaaraan.
Luennoillakin mainittu Anita Sarkeesian on saanut oman osansa nettikiusaamisesta ja häneen on kohdistettu
paljon niin henkilökohtaista kuin tutkimukseen liittyvää kritiikkiä. Tutkimukseen on kohdistettu myös paljon
asiallista kritiikkiä, mutta se osittain ymmärrettävistä syistä on estetty, koska trollit ja ”naisvihaajat” ovat
ottaneet hänet maalitaulukseen. Lähteistä löytyy linkki, jossa näkyy joitain hänelle kohdistuneita törkeitä
viestejä.
Monet tubettajat, joihin Sarkeesianin luen, koska hänen videonsa ovat saatavilla myös Youtubesta kokevat
häirintää ja saavat tappouhkauksia. Tämä on valitettavan yleinen ilmiö, eikä uhka katso sukupuolta. Monet
tubettajat ovat trollien ja kommenttien epäasiallisuuden takia poistaneet kommentit kokonaan käytöstä.
Tällaisia tubettajia ovat mm. TotalBiscuit, PewDiePie ja Sarkeesian. Naisiin uhkaukset kohdistetaan ehkä eri
tavalla ja heitä saatetaan uhkailla mm. raiskauksella. Tarkoitusperä on kuitenkin sama ja niillä halutaan
luoda turvattomuuden tunnetta, trollata tai päästä uhrin ihon alle. Nettikiusaaminen, uhkailu sekä uhkauksien
konkretisoituminen ovat kasvavia ongelmia, ja niihin tehokkaasti puuttuminen tulee toivottavasti
kehittymään seuraavilla vuosikymmenillä.
Sukupuolikysymykset ovat tällä hetkellä pinnalla nörttiyhteisössä. Tämä nousi moneen kertaan esille
kurssilla. Naisten asemaan ja sitä käsittelevän tutkimuksen kritisointiin liittyy kuitenkin paljon ongelmia.
Mikäli aiheeseen sanoo poikkipuolisen kommentin, tulee äkkiä leimatuksi ”poikaklubin” edustajaksi ja saa
herkästi paljon vihapalautetta, yhtälailla kuin asian puolestapuhujat sitä saavat. Verkossa käytävä keskustelu
ei jätä paljoa tilaa järjelliselle argumentoinnille, juuri tämän syyn takia argumentit hukkuvat vihapostin,
trollien sekä sjw- kommenttien alle ja vastapuolta halutaan monissa tapauksissa sensuroida. Tämä on syy
miksi haluan käsitellä myös tätä aihetta tekstissäni.
The Amazing Atheist jaThnderf00t lienevät tunnetuimmat feminismin kritisoijat Youtubessa. Heidän
tapansa esittää asioita on paikka paikoin erittäin kärkäs ja jokseenkin provosoiva. Heidän kanavaltaan löytyy
paljon muun muassa kritiikkiä Damsel in Distress- sarjaa vastaan. Heitä kritisoisin osittain samoilla sanoilla
joilla kritisoin Damsel in Distress tutkimussarjaa aiemmassa blogipostauksessani. Hukkuvatko pointit
kärkkään esitystavan ja omien mielipiteiden liiallisen korostamisen alle? Voi olla. The Amazing Atheist
organisoi vähän aikaa sitten kampanjan jonka tarkoituksena on kerätä rahaa organisaatiolle joka auttaa
tyttöjä kolmannessa maailmassa ja mahdollistaa muun muassa tyttöjen koulutuksen näissä maissa. Video
löytyy lähteistä, ja videossa The Amazing Atheist lyttää kovin sanoin Feminist Frequensin uuden
tutkimushankkeen rahoituksen keräämisen. En avaa videota tarkemmin, mutta sekä Sarkeesianin että The
Amazing Atheistin videot ja hanke on linkitettynä lähteissä. The Amazing Atheistin keräystä ei ole
huomioitu mediassa käytännössä ollenkaan, vaan se levisi muuhun mediaan Sarkeesianin tekemän
postauksen välityksellä, jossa hän leimaa The Amazing Atheistin (nimeä mainitsematta, mutta viittaa
kuitenkin selvästi häneen) tunnetuksi häiriköksi joka pilkkaa feminismiä ja feministejä Youtubessa, sekä
katsoo The Amazing Atheistin tarkoitukseksi mustamaalata hänet. The Amazing Atheist videossa kritisoi
rahankeräystä, koska Feminist Frequensin edellinen tutkimushanke on vielä kesken ja yrityksellä kuitenkin
tulotietojen mukaan on paljon rahaa käytössä. Vastakkainasettelu näkyy mielestäni hyvin, kun katsoo
kummankin tahon lähdevideot. Kummassakin tapauksessa toisen tahon lähtökohtia ei välttämättä haluta
nähdä, ja kommenttiosiossa viha toista osapuolta kohtaan paistaa läpi. Tämä näkyy myös muilla
keskustelukanavilla, ja kumpaa puolta tahansa puolustat, sinut leimataan mielipiteesi takia negatiivisesti.
Mitä ajan tällä tekstillä takaa? Uhkaukset, swattaaminen ja trollaus ovat vakava, kaikkia netin käyttäjiä
koskettava ongelma. Ne eivät ole sidoksissa sukupuoleen, mutta sukupuoli voi tarjota väylän käyttää
erilaisia uhkauksen ja loukkauksen muotoja. En ollut aiemmin perehtynyt swattaamiseen tai näihin
videoihin.
Monet ”miesvihaajat” esiintyvät internetissä feministi nimikkeen alla ajaakseen omia agendojaan. Tämä on
todennäköisesti yksi syy miksi sana ”feministi” on voinut saada internetin ihmemaailmassa hyvinkin
negatiivisen leiman. Sanan syvempää merkitystä ja taustoja ei pohdita, vaan se leimataan heti miesvihaksi
koska kuten ensimmäisessä blogipostauksessani sanoin ryhmiin kohdistuvat olettamukset ja stereotypiat
muodostuvat usein ns. ”ääriaineksen” perusteella. Itselleni feminismi on muuttunut ongelmalliseksi
käsitteeksi. Tämä johtuu siitä, etten enää nykyisin näe sitä aidon tasa-arvon edustajana, koska sukupuolten
ongelmia ei tuoda esille tasa-arvoisesti. Se on joissain tilanteissa vääristynyt provokatiiviseksi miesvihan
välineeksi. Tämä ei tarkoita sitä että tuomitsisin kaikki feministit tai itse feminismin, mutta tietyissä
konteksteissa sana on saanut hyvin vääristyneitä piirteitä. Laitoin loppuun kaksi linkkiä jotka summaavat
miksi en itse halua enää lukeutua feministiksi, vaan koen olevani equalisti tai ihan vaan humanisti.
Itse vietän peliyhteisöissä ja peleissä paljon enemmän aikaa kuin erilaisilla keskustelufoorumeilla. Sielläkin
vihaaminen ja uhkailu ovat läsnä. Se näkyy muun muassa pään aukomisena ja kettuiluna muille pelaajille.
Mikäli mennään mauttomuuden puolelle niin tällaiset henkilöt kuitenkin hyvin äkkiä lentävät yleensä,
pelistä riippuen, joko pois serveriltä tai peliyhteisöstä. Aina näin ei kuitenkaan tapahdu ja fps sekä muissa
tiimipeleissä on mukana ryhmäpaine. Jos joku pelaaja on selkeästi huonompi kuin muut ja aiheuttaa tiimille
sen takia ongelmia, herättää se paljon eripuraa ja mahdollisesti jopa aggressioita. Haukkuminen saatetaan
joissain tapauksissa hyväksyä ja moni muukin pelaaja saattaa lähteä siihen mukaan. Myös liian hyvää
pelaajaa saatetaan alkaa haukkumaan ja hänet saatetaan kikkiä pois serveriltä, koska ”i call hack!”. Tässäkin
asiassa sukupuoli tarjoaa joskus väylän haukkumiselle. Yksi ikimuistoisimmista TF2 peleistäni oli
venäläisellä serverillä. Vastapuolen sniper pyöri engineer baceni ulkopuolella ja voicechatin välityksellä
ilmoitti ”i'm gonna stuck my rifle in your wet pussy”. Huumorintaju kuitenkin loppui kun pääsin hänen
taakseen iskien jakoavaimella hänen takaraivoonsa tokaisten ”Better luck next time”. Tiedän kuitenkin
joitain tapauksia jossa henkilö on saanut tappouhkauksia pelin sisällä toiselta pelaajalta, ja eräs ystäväni
alkoi tämän takia käydä itsepuolustuskursseilla.
Kuinka suojautua tai suhtautua verkossa tapahtuvaan uhkailuun? Tähän ei liene kaiken kattavaa varmaa
vastausta. Turvallisinta lienee ettei paljasta itsestään liikaa, mutta jos haaveilee ammatikseen streamaamista,
voi se olla hyvinkin vaikeaa. Tavallisena pelaajana harva kuitenkaan saa koskaan tietää missä asut, ellet
erehdy antamaan oikeaan nimeäsi peliyhteisön tietoon. Vaikka verkko on täynnä vaaroja, se on loppujen
lopuksi täynnä myös ihmisiä. Itse olen mukana aktiivisessa pelikillassa, jonka kanssa tapaamme vuosittain.
Joten vaikka kirjoituksessani puhun negatiivisista ilmiöistä, ei pidä unohtaa sen positiivia puolia. Niitäkin
löytyy.
Swattaaminen pelaajayhteisössä,
uutisia:
TotalBiscuit, uutinen jossa hän
poistuu sosiaalisesta mediasta
Anita Sarkeesian häirinnästään:
http://feministfrequency.com/2015/10/29/talking-publicly-about-harassment-generates-more-harassment/
Amazing Atheistin kamppanja sekä hänen
vastauksensa Sarkeesianin krtittiikiin
Anita Sarkeesianin kamppanija ja
vastaus The Amazin Atheistin kamppanjaan:
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Animekulttuurishokki ja ripaus nostalgiaa
Muistan kuinka joku meistä nörttikulttuurin
kurssilaisista heitti jollakin luennolla ilmoille, että olisi mielenkiintoista
kuulla sellaisen ihmisen ajatuksia, joka on joskus mieltänyt itsensä nörtiksi,
muttei ole sitä enää. Tähän luennoitsija naurahti jotakin sen suuntaista kuin että
olisi tosiaan hauska tietää, miten tästä parannutaan. Anteeksi epämääräisyyteni,
krhm, mutten millään saa päähäni tilanteen yksityiskohtia. Oli miten oli, kyseinen
kohtaus nosti mieleeni suhteeni animeen ja mangaan. Alakoulun viimeisistä vuosista
yläkoulun alkupuolelle saakka olin melkoinen anime- ja manganörtti tai fani nyt
ainakin. Vähä vähältä harrastus kuitenkin jostain syystä jäi taka-alalle ja
hiipui lopulta lähes olemattomiin. Se ei johtunut siitä, etten olisi enää
pitänyt mangasta, vaan pikemminkin siitä, etten tullut etsineeksi uusia sarjoja,
joita lukea. Uskon, että tähän vaikutti omalta osaltaan myös se, missä määrin
onnistuin pelästymään Inyasha-sarjaa,
joka syystä tai toisesta tuntui minusta noihin aikoihin käsittämättömän raa’alta
ja ahdistavalta.
Tätä nykyä huomaankin olevani totaalisen
pihalla siitä, mitä animen ja mangan kentällä tapahtuu. Coneissa tunnistan kyllä
Fullmetal Alchemistin, Death Noten ja Attack
on Titanin cossaajat, minkä lisäksi tiedän erinäisten urheiluanimeiden
olemassaolosta, mutta siihen se melkeinpä jääkin. Lukiessani osia Pokemonin perilliset – Japanilainen
populaarikulttuuri Suomessa –julkaisusta huomasin muistavani monia asioita
niiltä ajoilta 2000-luvun alkupuolella, kun manga alkoi pikkuhiljaa
valtavirtaistua Suomessa. Muistan tilanneeni Anime-lehteä, raahanneeni äitini into piukassa Tennispalatsin Japan
Pop -näyttelyyn, hamstranneeni jos jonkinlaista krääsää Helsingin
Blippo-liikkeestä ja juosseeni kerta toisensa jälkeen läheiselle R-kioskille ostamaan
kuukausirahoillani uusimpia shōjo-julkaisuja
Tokyo Mew Mew’sta Full Moon wo Sagashiteen ja Fushigi Yuugiin – voi sitä pettymyksen
määrää, joka syntyi aina, jos jonkin sarjan uuden osan julkaisu viivästyikin
jostain syystä vaikka vain parilla päivällä. Muistan myös elävästi yrittäneeni
piirtää mangaa ja joutuneeni turhautumaan yhä uudestaan ja uudestaan, kun en
saanutkaan aikaiseksi aivan sitä mitä halusin.
En siis ole animenörtti, vaikka olen
joskus ollut sellainen. Uskon kuitenkin, että minun olisi helppoa löytää tieni
takaisin animen ja mangan pariin, kun vain tietäisin mistä aloittaa. On
nimittäin selvää, että näiden ”tynnyrissä” viettämieni vuosien aikana sekä animekulttuuri
että minä itse olemme kokeneet perustavanlaatuisia muutoksia. Omat
mieltymykseni ovat toki varsin toisenlaisia kuin 11-vuotiaana, mutta suurin
muutos lienee tapahtunut mangan ja animen näkyvyydessä Suomessa. Se kun on
nykyään huomattavissa määrin suurempaa kuin aloittaessani animen
harrastamisen vuosia ja taas vuosia sitten. Myös tarjonta on aivan toista luokkaa kuin se tuolloin oli, ja erilaisten
tapahtumien määrä ja suosio tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. En osaa sanoa, onko postaukseni
tarkoitus olla nostalgiapläjäys vai toivomus päästä takaisin animemaailmankartalle
(missä naapurini ovat onneksi jo alkaneet opastaa minua), mutta ainakin voin
sanoa huomanneeni, että astuessaan kerran pois nörttikulttuurin (jonkin
osa-alueen) polulta on täysin mahdollista, että polun seuraavan kerran
löytäessään huomaakin astuneensa aivan toiseen maailmaan. Siitä huolimatta
ympäristö voi vielä vuosien jälkeenkin tuntua omalla tavallaan tutulta ja
turvalliselta maaperältä. Ainakaan siihen tutustumista ei tarvitse aloittaa aivan alusta.
Scifi ja spekulatiivinen sukupuoli
Artikkelissaan Science Fiction and the Gender of Knowledge (2000) Brian Attebery
käsittelee scifi-genren maskuliinisuutta ja naisen näkymätöntä roolia erityisesti
1930-luvun scifi-kertomuksissa. Hän määrittelee naiselle varsin suppean joukon erilaisia
rooleja, joita nämä hänen mukaansa kyseisissä tarinoissa edustavat, ja joihin
kuuluvat esimerkiksi miespuolisen sankarin romanttisen kiinnostuksen kohde (jotta
miehen heteroseksuaalisuutta ei kyseenalaistettaisi), pelastetuksi tulemista
kaipaava uhri ja kahvinkeittäjä (Attebery 2000, 133). Artikkelin mukaan myös
miesten ja naisten ruumiinosia kuvataan kertomuksissa hyvin erilaisista lähtökohdista
käsin, sillä esimerkiksi miehen silmää pidetään älyn symbolina ja tieteen tekemisen
edellytyksenä, kun naisen silmä taas toimii pikemminkin katselun kohteena
esimerkiksi kauneutensa vuoksi (Attebery 2000, 135). Kaiken toisena pidetyn,
kuten avaruusolentojen ja heidän maailmansa, voi Atteberyn mukaan nähdä miehen tarkkailun
alla feminiinisenä, joskin tämän suhteen vaihtelee teoksittain.
Scifi-genre on toki ajan kuluessa
muuttunut ja monipuolistunut merkittävästi, mutta sukupuoli on keskeinen
tarkkailun kohde spekulatiivista fiktiota tarkasteltaessa. Spekulatiivisen
fiktion nimi kertoo paljon taiteenlajin luonteesta: kyllä, se on spekulatiivista,
ja kyllä, se on fiktiota. Luennollaan (tai ainakin luentodioissaan, sillä itse luento
jäi minulta välistä) sukupuolen, scifin ja scifi-fandomin suhteesta Aino-Kaisa
Koistinen scifin spekulatiivisuus tarjoaa mahdollisuuden uudenlaisten sukupuolen
representaatioiden tuottamiseen ja sukupuolikäsitysten luomiseen. Itse olen
jokseenkin skeptinen representaation käsitettä kohtaan, enkä halua ajatella kaikkea
yksinkertaistavasti representaationa jostakin fiktiivisen maailman
ulkopuolisesta, mutten tilanpuutteessa pysty nyt syventymään siihen tämän
tarkemmin. Näen kuitenkin spekulatiivisen fiktion loistavana väylänä representaatioista
irtautumiseen.
Luin kirjallisuustieteen aikakausilehti
Avaimesta Hanna-Riikka Roineen artikkelin Mahdollistavat
maailmat. Näkökulmia China Miévillen Embassytown-romaanin outouteen (Avain 4/2012, 21-36). Artikkelissaan Roine kirjoittaa: ”Mahdollisten maailmojen
poetiikan voi yksinkertaisimmillaan nähdä jäljittävän kerronnasta eräänlaista
ohjeiden ja sääntöjen järjestelmää, jonka mukaan siinä kuvattu maailma rakentuu
ja toimii (Roine 2012, Avain 4/2012, 22).” Näen spekulatiivisen fiktion ja
fiktion ylipäänsä juuri tällaisina mahdollisina maailmoina, jotka toimivat
täysin omien lakiensa mukaan. Scifi- ja fantasiakertomusten maailmoille
annetaan automaattisesti monenlaisia vapauksia, eivätkä asiat, jotka ylittävät
ymmärryksemme, enää maailman tavoille opittuamme tunnukaan niin oudoilta kuin
voisi kuvitella. Ne kuuluvat keskeisesti osaksi omaa maailmaansa, joten antaa
mennä.
Muistan joskus keskustelleeni netissä Game of Thronesista henkilön kanssa, joka oli sitä mieltä, ettei Daenerys Targaryenista koskaan voi tulla Westerosin hallitsijaa, sillä hän on nainen ja hänen tuleva puolisonsa veisi väkisinkin merkittävämmän aseman hänen nenänsä edestä. Sama henkilö piti täydellisenä skenaariona tilannetta, jossa Daenerys naisi Jon Snown ja hankkisi poikalapsen, jolloin Targaryenien asema olisi taattu. Kaikkea tätä hän perusteli muun muassa sillä, että keskiajalla naisen asema oli mitä oli, eikä naispuoliselle henkilölle näin ollen olisi mitenkään mahdollista nousta asemista korkeimpaan, eli tässä tapauksessa seitsemän kuningaskunnan johtoon. Itse näin kyseisen ajatusketjun lähes käsittämättömänä. Game of Thronesin voi toki ajatella edustavan fantasian alalajia, joka ammentaa vaikutteita keskiajasta ja jota kuulee toisinaan kutsuttavan keskiaikafantasiaksi, mutta se ei sijoitu keskiajalle. Ei ole mitään syytä, jonka takia maailman tulisi muistuttaa reaalimaailmamme keskiaikaa sukupuolikäsityksissään tai yhtään missään muussakaan. Jokaisella maailmalla on valta luoda omat sääntönsä.
Eikö siis myös sukupuoli voisi spekulatiivisessa
fiktiossa olla tai olla olematta aivan mitä tahansa? Tarvitseeko sillä loppujen
lopuksi edes olla mitään merkitystä fiktiossa, vaikka sillä reaalimaailmassa tuntuukin
edelleen olevan tarpeettoman suuri rooli miltei kaikessa? (En tiedä
tarvitseeko, mutta yleensä sillä siitä huolimatta on.) Olisiko mitenkään
mahdollista, että henkilöt nähtäisiin vain ja ainoastaan henkilöinä, eikä aina jonkin
sukupuolen representaatioina? Uskoakseni kaikkeen tähän on vielä matkaa ja
sukupuolen tarkastelu on toki äärettömän relevantti kysymys. En myöskään usko, että se aivan pian lakkaa olemasta relevantti. Aina on toki mahdollista vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta mitäkin tarkastellaan.
Lähteet:
Brian
Attebery 2000: Science Fiction and the
Gender of Knowledge, s.131-143 teoksessa Speaking Science Fiction: Dialogues and Interpretations (Sawyer,
Andy & Seed, David (eds.), Liverpool University Press 2000)
Hanna-Riikka
Roine 2012: Mahdollistavat maailmat.
Näkökulmia China Miévillen Embassytown-romaanin
outouteen, Avain 4/2012, 21-36
Tunnisteet:
Isla Parkkola,
korvaava,
scifi,
spekulatiivinen fiktio
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)