Kirjoitin jo aiemmin ) larppauksesta ja siihen liittyvästä valmistautumisesta ja proppautumisesta. Nyt lähestyn aihetta hieman toisesta näkökulmasta, eli mitä tarjottavaa larppauksella on ajanvietteen lisäksi.
Larpatessa jokainen eläytyy hahmoonsa niin täysin, että jokainen pelaajan ilme, liike ja äännähdys on hahmon toimintaa sen takana toimivan pelaajan oman identiteetin sijaan. Se tarkoittaa, että pelaaja joutuu asettumaan täysin vieraan ihmisen (tai haltian tms.) nahkoihin ja mahdollisesti omaksumaan täysin päinvastaisen luonteen kuin mitä hänellä itsellään on. Sitä varten tarvitaan toki jo aluksi jonkin verran kykyä hahmottaa muiden näkemyksiä ja miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, mutta se myös opettaa väkisinkin avartamaan omaa mieltään. Yhtäkkiä saattaakin joutua puolustamaan uskottavasti vaikka orjakauppaa tai jonkin vähemmistön syrjimistä ja muusta väestöstä alemmaksi luokittelemista, vaikka se ei tietenkään pelaajan omia arvoja vastaisikaan.
Vastaavasti pelaaja pääsee toimimaan luvallisesti tavoilla, joilla ei itse ikinä voisi toimia. Esimerkiksi ujo ja helposti toisten tieltä vetäytyvä ("ai se puhuukin vielä mun päälle? okei, kokeilenpa ehkä avata suuni uudestaan parin minuutin päästä") voikin joutua sysäämään muita syrjään, korostamaan itseään tai jopa huutamaan päin naamaa raivosta punaisena. Tai vastaavasti usein äänessä oleva ihminen voikin hahmonaan antaa muille paremmin tilaa ja jäädä kuuntelemaan huolellisemmin. Esimerkiksi poliittisissa peleissä (voivat olla fantasiaa tai tätä maailmaa) joutuu usein neuvottelemaan sekä pienistä että suurista asioista tai manipuloimaan muita hahmoja toimimaan tietyllä tavalla. Tämä kehittää sosiaalisiakin taitoja valtavasti, onneksi kuitenkin yleensä vähän pienemmän mittapuun asioihin tosin.
Larpatessa on varsinkin pohjoismaissa tapana ”pelata hävitäksesi”. Se tarkoittaa, että vaikka tosielämässä et luultavasti kuiskisi kenellekään tavernassa salamurhasuunnitelmiasi, liveroolipelissä on tarkoitus luoda omalla pelaamisella lisää pelattavaa ja mahdollisuuksia. Koska olisi aika tylsää, jos henkilö A istuisi päivällä hiljaa nurkassa, iskisi yöllä tikarin henkilön B selkään ja katoaisi. Sen sijaan hahmo A saattaa vaikkapa juoda vähän liikaa ja uskoutua jollekin pienestä osasta suunnitelmiaan, joka puolestaan saattaa tarttua tilaisuuteen ja yrittää hyötyä tästä, tai juoruta väärille korville. Kaikki edellä mainittu tosin tapahtuu vain sen mukaan, mikä sopii kunkin hahmon luonteeseen. Samasta hienomman pelin saamisen syystä myös ihmissuhdedraamat ja tunteet näytetään yleensä tavallista näyttävämmin (larppaus muistuttaa todella paljon kotimaisia saippuaoopperoita). Lisäksi koska larppi kestää vain rajatun ajan (tunneista jopa viikkoon), ja yleensä peli noudattaa reaaliaikaa, siihen tiivistyy oikeassa elämässä pidemmälle ajalle sijoittuvia tapahtumia. Toki kaikki hahmot ovat eläneet elämäänsä jo ennen pelin alkamista (ja jatkavat jälkeenkin, mikäli eivät satu kuolemaan), mutta hahmon tavoitteet pyritään tietysti saavuttamaan larpin aikana.
Nopea tapahtumien ja draaman kulku saa yleensä herätettyä hahmoissa hyvin monenlaisia tunteita ja niiden ääripäitäkin. Se antaa pelaajalle mahdollisuuden ilmaista itseään näyttävämmin, kuin mitä itsenään voisi. Lisäksi hahmon kautta voi työstää ja käsitellä omia vaikeita tunteitaan kuten ahdistusta, vihaa tai yksinäisyyttä. Itselleni larppaus oli teininä todella tärkeä henkireikä, ja ainoa tapa miten uskalsin päästää oman vihani esiin. Uskon sen voivan auttaa myös muita, joilla on vaikeuksia käsitellä tunteitaan. Lisäksi kevyemmät ja lyhyemmät liveroolipelit voisivat auttaa mielenterveyspotilaiden (varsinkin masennuksesta kärsivien) kuntoutumisessa toiminnallisuutensa ja selkeiden hahmon tavoitteiden ja niiden toteuttamisen ja pelistä muutenkin saatavien onnistumisen ja aikaansaamisen tyydytyksen kokemusten avulla. Tällä hetkellä uutta on videopelien käyttö samassa kuntoutustarkoituksessa, ja näkisin liveroolipeleihin laajentamisen ennen pitkää luontevana suuntana.
Ja vaikka tunne-elämän ongelmia ei olisikaan, se että saa luvallisesti käyttäytyä aivan hirveällä tavalla (huutaa ja haukkua tai jopa kiduttaa ja manipuloida muita [huom. Tämäkin vain, jos hahmo on sellainen]) on hyvä tapa tuulettua ja puhdistava kokemus. Varsinkin, kun pelaajat tietävät, että siinä kaksi hahmoa kommunikoivat, eivätkä loukkaukset kohdistu pelaajaan tai ole vastapelaajan itsensä sanomia. Kaikki jää peliin, ja sen päätyttyä kanssapelaajat voivat jopa ylistää heitä piinannutta pelaajaa tämän larppaustaidoista. Larppaus on siis loistavaa näyttelemistreeniä, ja yllättävän moni larppaaja onkin joko harrastelijanäyttelijä (tai ihan ammattilainen). Sekaan kuitenkin mahtuu myös ilman sen kummempia taitoja ja kokeneemmat pelaajat auttavat yleensä omalla ”suorituksellaan” aloittelijoita.
Historian elävöitys kulkee larppauksen kanssa hienosti yhdessä. Esimerkiksi Helsingissä Harmaasudet Ry on historian elävöitys -ja liveroolipeliyhdistys. Asuihin kiinnitetään myös Harmaasusien larpeissa usein paljon huomiota ja aikakauden yksityiskohdat pyritään yleensä saamaan oikein. Larppaus voisikin olla mielenkiintoinen vaihtoehtoinen tapa perehtyä vaikkapa tiettyjen aikakausien historiaan. Ja esimerkiksi Kalevalaa on jo kokeiltu opettaa larpaten lapsille ainakin yhden opettajan toimesta. Tällainen edularp voisikin pienissä määrissä innostaa oppilaita hieman kuivempienkin asioiden pariin, kunhan pelistä tehdään tarpeeksi jännittävä ja mielenkiintoinen. Aiheen ei tarvitse olla juuri historia, vaan se voi yhtä hyvin olla vaikka fysiikka, matematiikka tai jokin kieli. Tai mitä tahansa muuta, josta tehdään pelimaailmassa pärjäämisen edellytys.
Larpeilla voi myös avartaa ihmisten maailmankuvaa, kuten yllä jo osin selitin. Suomen Punainen Risti onkin jo kokeillut tämän käyttämistä järjestämällä jo muutaman kerran yön yli kestävän larpin, jossa pelaajat ovat eläytyneet pakolaisten osaan, mikä on varmasti yksi parhaista tavoista oppia ymmärtämään, mitä he joutuvat käymään läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti