Fanit ovat kokoontuneet, siitä ei ole epäilystäkään. Seison tuhansien ihmisten keskellä. Areena on ääriään myöten täynnä, ja tunnelma on jännittynyt, odottava ja innostuksesta humaltunut. Satojen ja taas satojen käsien rytmikäs taputus ja yleisön villit vihellykset sekoittuvat korvia huumaavaksi pauhuksi, joka täyttää tajuntani. Suuri lava piirtyy edessäni massiivisena ja arvoituksellisena; valkoinen, läpikuultava esirippu kätkee taakseen vielä kaiken tulevan. Yhtäkkiä areena ympärilläni villiintyy entisestään ja sisälläni läikähtää, kun valkeaan kankaaseen piirtyy kolme tuttua siluettia kitaroineen. Raketit räjähtävät, taivaasta sataa kultaa ja esirippu putoaa alas.
Nyt se alkaa!
Teini-ikäisenä ja nuorena aikuisenakin ajattelin pitkään, etten fanita yhtään mitään. ”Fanitus” määritelmänä tuntui liian voimakkaalta, ja se kytkeytyi mielessäni aina neljännen koululuokan kiihkeään ja syndäntä raastavaan Leonardo DiCaprio -kaipuuseen - tosin tuolloin Leo oli minulle tietenkin Jack(<3). Muistan edelleen, miten hurmioitunut olin James Cameronin ohjaaman Titanic-elokuvan (1997) traagisesta rakkaustarinasta ja kuinka ihailu DiCaprion esittämää Jack-hahmoa kohtaan tuntui suorastaan pakahduttavalta puristukselta rinnassa. Muistan ajatelleeni, että minun täytyy saada tavata Jack! Täytyyhän häneen saada jotenkin yhteys! Selasin ehkä puhelinluetteloa Dawson-sukunimeä etsien…
Faniuteni huipentuma: Sain maksaa monta kissatarraa vaihdossa ”Jack-tarroista”.
(Kuva: Tanja Mustonen)
Tätä tosirakkautta keski noin kaksi päivää, ja myöhemmin se tuntui nololta. Kuka hölmö nyt rakastuu fiktiiviseen elokuvahahmoon, joka (anteeksi spoileri:D) menee vielä kuolemaan tarinan lopussa?! (Vaikka se ovi olisi kyllä TUTKITUSTI kannatellut molemmat: http://www.discovery.com/tv-shows/mythbusters/videos/titanic-survival-results/ ; http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000547151.html :D) Jackiin hullaantuminen tuntui siis pitkään jäävän ainoaksi kosketuksekseni todelliseen fanittamiseen, tai niin halusin itse ajatella. Suorastaan varoin määrittelemästä itseäni minkään faniksi. Kyllähän minä tykkäsin monestakin asiasta ja innostuin seitsämännellä luokalla hetken aikaa jopa identifioitumaan Taru sormusten herrasta -faniksi, mutta muuten minä en mikään hysteerinen fani omassa mielessäni ollut.
Viime vuoden lokakuussa matkustin bussilla Helsingistä kohti kotia, ja edellisenä iltana koettu Haloo Helsingin! Hartwall Arenan konsertti pyöri kiinteästi mielessäni. Yhtyeen viimeistä konserttia ennen vuoden mittaista taukoa oli odotettu innolla, ja konsertin alun odottava tunnelma keskellä täpötäyden areena permantoa tallentui elävästi muistoihini. Tein bussimatkalla intensiivistä tiedonhakua ja yritin kovasti löytää yhtyeen jäsenten yhteystietoja, jotta voisin kiittää heitä henkilökohtaisesti hienosta konsertista. Olisin niin kovasti halunnut erottua niistä sadoista muista, jotka eivät viitsineet nähdä sen enempää vaivaa kuin postata koruttoman kiitoksen bändin yleiselle Facebook-sivulle. Ja olihan toki erittäin todennäköistä, että Suomen suosituimman pop rock -yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset puhelinnumerot löytyisivät Fonectasta…
Ihana Haloo Helsinki! (Kuva: Tanja Mustonen)
Vasta juuri nyt tätä blogipostausta kirjoittassani huomaan, kuinka samanlaisia tuntemuksia Titanicin Jack ja Haloo Helsingin! konsertti minussa oikeastaan herättivät. Molemmat saivat nimittäin aikaan palavan tarpeen päästä ilmaisemaan ihailu suoraan sen kohteelle, jotta juuri minun ihailuni erottuisi jollain tapaa koko muusta suuresta fanijoukosta. Ero 10-vuotiaan ja 24-vuotiaan minäni välillä ei siis näytä tässä suhteessa olevan järin suuri. Erona ”noloa Jack-episodia” seuranneeseen ajatusmaailmaan on kuitenkin se, että nykyisin identifioidun avoimesti monenkin eri asian faniksi! Haloo Helsinki! -yhtyeen ohella fanitan muun muassa Harry Potteria, Game of Thronesia ja Disneyn animaatioita. Nykymaailmassa fanius on nörttiyden ohella valtavirtaistunut niin, että karkeasti yleistäen jokaisen voidaan sanoa fanittavan jotakin.
Tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa (17.3.2016) Juha Riihimäki kirjoittaa, että fanittaminen on siirtynyt osaksi myös aikuisten maailmaa. Myöskään fanikulttuuri ei ole enää nykypäivänä varattu vain lapsille, vaan Riihimäen haastattelema psykologi Mikael Saarinen huomauttaa, että ”[k]eski-iässä ja vanhempana fanitus on leikkiä, irtiottoa arjesta. Se saa sisäisen lapsen pysymään hengissä.” Lapsellisuuden ja leikillisyyden nivoutumista osaksi aikuisten maailmaa pohdin laajemmin myös edellisessä, jo ennen Riihimäen artikkelia kirjoittamassani, postauksessa.
Nörttiyden ohella myös fanius on osaltaan kantanut tiettyä stigmaa. Fanit on leimattu sukupuolittuneen jaon mukaan stereotyyppisesti joko pakkomielteisiksi yksilöiksi (miehet) tai hysteerisiksi joukoiksi (naiset). Edelleen sanasta ”fani” tulee monelle mieleen kirkuva ja hurmoksellinen ihailijajoukko, mutta tällaiseen fanikuntaan kuulumista ei nykymaailmassa tarvitse enää hävetä tai peitellä. Vaikka fanius on siis nörttiyden tapaan valtavirtaistunut ja jokainen fanittaa vähintään yhtä artistia tai tv-sarjaa, koetaan ”fanitus” kuitenkin vielä usein varsin voimakkaana käsitteenä. Eivätkö fanit ole niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan eturivin paikkoja suosikkiartistinsa jokaiseen konserttiin jo viikkoja ennen varsinaista showta? Tai niitä, jotka osaavat ulkoa kaikki elokuvan vuorosanat, muistavat massiivisen kirjasarjan juonen yksityiskohdat, tuntevat elokuva-adaptaation tuotannon taustat ja ovat aktiivisesti mukana faniyhteisön toiminnassa? Jos nuo edellä kuvatut ovat faneja, niin keitä sitten ovat ne, jotka saapuvat suosikkibändinsä konserttiin maltillisen tylsästi vasta ”normaaliin” aikaan pari tuntia etukäteen, tai jotka katsovat kyllä Lotr-trilogian pidennetyt elokuvaversiot vuosittain läpi, mutta Sormuksen sodan vaiheiden muistaminen tuottaa tuskaa? Faneja kaikki yhtälailla, vastaan minä, mutta joku muu saattaa olla toista mieltä; faniyhteisöllä on nimittäin (ikävä kyllä) valta sulkea ”väärät fanit” ulkopuolelle. Vaikka fani-identiteetti on faniuden tärkein tekijä, niin erot ja eronteko ovat fanikulttuurissa tärkeitä. Tämä ristiriita on mielestäni koko fani- ja nörttikulttuurin suurin ongelmakohta, ja saman huomion onkin tehnyt hyvin moni muukin kurssilainen.
Faniuteen liittyy kuitenkin ihailun intensiteetistä riippumatta tietynlainen aktiivinen toiminta ja tuottavuus. John Fisken artikkelin ”The Cultural Economy of Fandom” (1992) mukaan fanikulttuuriin liittyvä tuottavuus voidaan jakaa kolmeen toisiinsa limittyvään osa-alueeseen. Ensimmäisenä Fiske puhuu semioottisesta tuottavuudesta, joka on fanikulttuurin lisäksi leimallista laajemmin koko populaarikulttuurille. Semioottinen tuottavuus viittaa siihen, että erilaisten kulttuurituotteiden pohjalta luodaan sosiaalista identiteettiä ja rakennetaan sosiaalista kokemusmaailmaa. (mt. 37.) Ymmärrän Fisken ajatuksen niin, että esimerkiksi Haloo Helsinki! -fanit tuottavat ja pitävät yllä yhtyeen inspiroimina tietynlaista ”peace and love” -kulttuuria, jonka omaksuminen on selkeä osa Haloo Helsingin! fanitusta.
Toisena tuottavuuden lajina Fiske mainitsee ilmaisevan tuottavuuden, johon kytkeytyvät paitsi julkilausutut keskustelut fanituksen kohteelle annetuista merkityksistä, myös esimerkiksi idolia mukaileva hius- tai pukeutumistyyli (Fiske 1992, 37-38). Vaatetuksella voi myös helposti ilmaista kuuluvansa osaksi tiettyä faniyhteisöä:
(Kuva: Tanja Mustonen)
Viimeisenä Fiske kuvaa kenties tunnusomaisimpana pidettyä faniuteen liittyvää tuottavuuden lajia eli tekstuaalista tuottavuutta, joka pitää sisällään fanituotannon aina fanifiktiosta ja fanivideoista fanitaiteeseen. Fanit voivat paitsi tuottaa omia ja aivan uusia tekstejä fanituksen kohteen inspiroimina mutta osallistua myös alkuperäisen tarinan tuottamiseen. (Fiske 1992, 39 - 41.) Esimerkiksi nyt jo uransa lopettanut suomalainen pop rock -yhtye PMMP otti fanit mukaan viralliselle musiikkivideolleen. Myös ikisuositusta Salatut elämät -tv-sarjasta on tekeillä nettisarja, jonka tekemiseen fanit pääsevät mukaan.
Fanius ei siis tuottavuuden näkökulmastakaan vaadi välttämättä oman fanisarjan julkaisemista YouTubessa tai aktiivista fanifiktion julkaisemista faniyhteisön keskustelupalstalla. Tuottavuus voi yhtä hyvin olla ideoligian ammentamista fanituksen kohteesta ja sosiaalistumista faniyhteisöön fanipaidan avulla. Faniyhteisöt voivat affektiivisina joukkoina olla hyvinkin kurinalaisia ja raadollisia, ja haluaisinkin viimeisen postaukseni päätteeksi toistaa vielä tässäkin blogissa useaan otteeseen julki tuodun muistutuksen: faniuden kuuluisi perustua iloon ja positiivisuuteen, ei ”väärin fanittavien” osoittelemiseen. Osoitan seuraavat Haloo Helsinki! -yhtyeen lyriikat kaikille enemmän tai vähemmän intomielisille faneille:
Me ollaan samaa tuhkaa,
samaa kevyttä ilmaa,
joten rauha nyt,
tää maailma on vihaan kyllästynyt.
(Haloo Helsinki!: ”Vihaan kyllästynyt”, albumilta Kiitos ei ole kirosana, sanat: Elli Haloo)
Lähteet:
Fiske, John, 1992: ”The Cultural Economy of Fandom”. Lewis, Lisa A. (toim.), Adoring Audience. Fan Culture and popular Media. Routledge: London, Great Britain.
Välisalo, Tanja, 3.2.2016: Fanituotanto. Luento Jyväskylän yliopistolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti