perjantai 11. maaliskuuta 2016

Lapsuuden vaikutus nykynörttiyteeni

Monet meistä ovatkin jo kirjoitelleet omasta nörtti-identiteetistään. On ollut mukava lukea muiden pohdintoja aiheesta, ja sen takia ajattelin nyt itse kirjoittaa omasta näkökulmastani. Pitkien mietintöjen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että omassa nörttiydessäni lapsuuden kokemukset ovat olleet hyvin merkittävässä roolissa: sen ajan kiinnostuksen kohteet ovat osittain kulkeutuneet myös nykyhetkeen.

Pokémon!

Minä, kuten varmasti suurin osa meistä muistakin -90-luvulla syntyneistä ihmisistä, olin lapsena hyvin innostunut Pokémonista. Käytin melkoisen paljon aikaa, rahaa ja vaivaa kerätäkseni kortteja ja muuta krääsää. En muista omalta ala-asteluokaltani yhtäkään naperoa, joka ei olisi ollut innostunut korttien keräilyyn ja animen katsomiseen. Koska Pokémon oli silloin todella iso juttu, en katso ainakaan vielä silloin olleeni nörtti, olin vain lapsi joka tykkäsi värikkäistä piirretyistä :D Ehkä se oli lapsena eri asia jo senkin vuoksi, että Pokémonia näytettiin ihan yleisellä tv-kanavalla, nykyään tuntuu että kaikki animeintoilijat joita tunnen, etsivät fanituksen kohteensa ja tietonsa jostain aivan muualta kuin MTV3-kanavalta. Olen Anna Rantasilan sanoin "altistunut anime-estetiikalle" jo lapsesta lähtien, omalla kohdallani se ei vain ole johtanut suurempaan animeharrastukseen. He jotka jatkoivat Pokémonista pidemmälle animen maailmaan joutuivat nähdä paljon vaivaa löytääkseen lisää intoilun aihetta, itse olin liian laiska niin tehdäkseni.

Näin aikuisiällä olen jatkanut Pokémon-krääsän keräämistä, nyt lähinnä pehmolelujen muodossa. Lapsena ilmaisin faniuttani tuottamalla fanitaidetta; muistan yrittääneni oppia piirtämään täydellisen Pikachun, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuollainen fanituksen kohteen omaksi ottaminenhan on kyllä melkoisen nörttimäinen piirre, että ehkä siinä poikkesin muista kaveripiirini Pokémon-faneista olemalla astetta nörtimpi :D

                                          Kuva: Salla Kanta-oksa
                                                       Ei vielä ihan niitä sataaviittäkymmentä ole...

Näistä Pokémon-jorinoistani voisin vetää sellaisen johtopäätöksen, että nörttiys vaatii halua ja jaksamista löytää tietoa faniutensa kohteesta. On jaksettava perehtyä kaanoniin, katsottava leffat tai luettava teokset. Omalta kohdaltani en osaa sanoa, että olenko tuon määritelmän mukaan nörtti; tuntuu että kiinnostun aina kaikesta siististä, mutta se jääkin siihen "siistiä"- tasolle, enkä siirry sitten lainkaan asiantuntija-asteelle.

Kauhua jo lapsuudesta alkaen

Nörttiyden maailmassa täytyy olla todellinen asiantuntija uskaltaakseen väittää olevansa sellainen. Aina löytyy joku joka on perehtyneempi ja viisaampi fani, joku joka on lukenut kaikki Batman-sarjikset tai muuta vastaavaa. En siis uskalla väittää olevani asiantuntija mitä tulee suosikkielokuvagenreeni eli kauhuun, mutta voin sanoa harrastuneisuuteni kauhun saralla olevan melko laajaa :)

Muistan lapsuudestani paljon kosketuksia kauhun maailmaan. Mummomme luona oli hyvin vähän mitään katseltavaa, ja yksi niistä harvoista oli Scooby-Doo zombisaarella. Sitä tuli siis katseltua mummolassa hyvin usein, sadepäivinä kun ei aina jaksanut keksiä mitään muuta tekemistä. En tiedä onko Scooby-Doo varsinaisesti kauhua lainkaan, mutta ainakin hyvin kauhistuttava se oli silloin lapsena. Pelkäsin zombeja hyvin kauan, juurikin tuon leffan takia. 

                                                    Kuva: Salla Kanta-oksa

Jokin kauhun tunteessa kuitenkin kiehtoi, joten genre oli lisäperehtymisen arvoinen. Yllä olevassa kuvassa on Erich Ballingerin Hirviötieto- niminen kirja, josta sisarusteni kanssa ammensimme paljon tietämystä kaikenlaisista hirviö- ja kauhujutuista. Teos on sangen humoristiseen sävyyn kirjoitettu, mutta kyllä sieltäkin pelottavia asioita löytyi, esimerkiksi sivulla 155 ollut kuva zombista oli karmea. Vihdin kunnankirjasto oli tärkeässä asemassa kauhufaniuteni kehittymisessä: sieltä lainasin paljon yllämainitun oppaan kaltaisia teoksia. Goosebumps- kirjasarja oli kovassa huudossa, muutkin kurssilaiset varmaan ovat lukeneet niitä? :D

Ollessani ala-asteikäinen meidän perheellämme ei ollut nettiä käytettävissä, joten kaikki tieto kiinnostuksemme kohteista piti löytää kirjastosta tai lehdistä. Yksi iloisimpia hirviö/kauhumuistojani on se, kun äitimme tilasi meille hirviökansion (esimerkkikuva täällä). Kansioon oli siis tarkoitus kerätä lehtisiä, joissa oli tietoa erilaisista hirviöistä ja "hirviöistä": esimerkiksi Minotauros ja Kraken edustivat myyttisiä hirviöitä, kun taas linkittämässäni kuvassa oleva sihisijätorakka oli enemmänkin hirviönä nähty eläin. Lienee sanomattakin selvää, että jotkut kansion otuksista (esimerkkinä Mantikori) veivät toisinaan yöunet kauhistuttavuutensa vuoksi.

                                                          Kuva: Salla Kanta-oksa
                                                                             Kirjasta löytää hyvin vinkkejä :)  


Nykyään olen jo karaistunut kauhun katsoja: on hankala löytää sellaista leffaa, joka oikeasti onnistuisi pelottamaan (Paranormal Activity - Tokyo Night taitaa olla viimeisin). Olen kiinnostunut katsomaan klassikkokauhua (Halloween, The Texas Chainsaw Massacre), mutta myös uudemmat leffat kiinnostavat. Ja toki ikuinen pelkoni zombeja kohtaan on myös jättänyt jälkensä: The Walking Dead on omasta mielestäni paras sarja tällä hetkellä. Kauhun tunne siinä toki syntyy usein melkein kaikesta muusta kuin zombeista. 

Yhteenveto

Ehkäpä suurin pointti tässä tekstissäni on ollut se, että lapsuus vaikuttaa paljon nörtti-identiteetin syntymiseen. Myös saatavilla olevat resurssit vaikuttavat: kun olen itse köyhästä perheestä maaseudulta kotoisin, niin kirjasto oli yksi tärkeimpiä paikkoja nörttiyden kehittämiseen. 

Toinenkin pointti löytyy: kiinnostukseen suuntaaminen ja vaivannäkö ovat olennaisia nörttiydessä. Lapsena pidin Pokémonista, niinkin paljon että omistan vielä nykyään siihen liittyvää krääsää. Minusta ei silti kasvanut animenörttiä. Sen sijaan kiinnostuin paljon kauhusta, ja monet asiat vaikuttivat siihen, että minun oli suht helppo löytää uusia kiinnostavia juttuja kauhusta (ja samalla uusia pelon aiheita). Goosebumps, hirviökansiot ja -tietokirjat, kauhutarinat ja muut ruokkivat kiinnostustani niin, että pidän itseäni ensisijaisesti kauhunörttinä, jos olen nörtti lainkaan :)

Kommentoikaa! Haluaisin kuulla muidenkin nörttilapsuudenkokemuksista (tai lapsuuden nörttikokemuksista) :D



                                        



2 kommenttia:

Saara Juutinen kirjoitti...

Tekstissäsi on paljon pointteja joihin itsekkin 90-luvun lapsena samaistun. Pókemon oikeastaan käynnisti oman keräilyviettini koska korttien jälkeen alkoi erilaisten sarjakuva- ja fantasiakirjojen jopa ongelmaksi muodostunut hamstraaminen. Samoin ilman nettiä oleminen johti kirjastoauton lähes täysin ulkoa tuntemiseen. Goosenbumps ja Ranma½ olivat ala-asteella parasta ikinä.

En tiedä koetko samoin, mutta sen lisäksi että lapsuudella on suuri vaikutus nörttiyteen ovat ainakin itselleni monet ensimmäiset fanittamisen kohteet aivan erityisessä asemassa sen lisäksi että fanitan monia vielä nykypäivänä. Tuntuu että on aivan sama montako Mario peliä tulee ikinä ilmestymään minun on vain aivan pakko saada ne kaikki. Enkä ole vieläkään onnistunut löytämään jokaista Ranma½ sarjan pokkaria, mutta joku kaunis päivä se tulee olemaan kokonaisena hyllyssäni.

Erityisasemalla tarkoitan myös nostalgiaa joka kietoutuu esimerkiksi minulla Hopeanuoleen tai Star Warsiin. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen palaan niihin yhä uudelleen, vaikka osaan ne käytännössä jo ulkoa. Niihin ei vain tunnu kyllästyvän. Ne kietovat ympärilleen paljon muistoja ja tunteita, niinkuin monet muutkin lapsuuden asiat.

Piirtämisen opettelu oli myös itselläni vahvasti läsnä laspuuden fanittamisessa. Koitin matkia monien anittamieni asioiden piirrostyyliä. Olisi itseasiassa mielenkiintoista tietää kokevatko taiteilijat lapsuuden olleen merkittävä tekijä uravalintansa kannalta.

Unknown kirjoitti...

Nostalgia on kyllä hyvä pointti, sen vaikutus on varmasti tosi vahva :) ei niitä lapsena fanittamia asioita osaa millään katsoa objektiivisesta näkökulmasta, vaan ne tulevat aina olemaan parasta ikinä :D

En kyllä osaa sanoa olisiko meistä 90- luvun lapsista tullut lainkaan sellaisia hamstraajia kuin mitä moni meistä tuntuu nyt olevan ilman Pokémonia, "kaikki kerätään"- asenne vain jäi päälle sen jälkeenkin kun fanius oli jo jatkanut Pokémonista eteenpäin :D