Sarjakuvaliikkeiden sukupuolittuneisuus

Lukiessani Brian Swaffordin tutkimusta The Comics Shop As Cultural Clubhouse keskittyi huomioni sukupuolta käsittelevään kohtaan. Swafford aloittaa koko tekstin kuvailemalla, kuinka sarjakuvakaupassa huomio kiinnittyy sarjakuvien kansissa oleviin vähäpukeisiin ja tiettyä vartalomallia noudatteleviin naishahmoihin ja kuinka sarjakuvaliikkeeseen poikaystävänsä seurassa saapunut nainen oli vaivaantunut ja sanoi: ”I don’t belong in here”(Swafford 2012: 291). Tämä oli Swaffordin mielestä osoitus siitä, kuinka luotaantyöntävä ja sukupuolittunut ympäristö sarjakuvakauppa on.

Itse olen asiasta eri mieltä. Ensinnäkin nainen jatkaa lausettaan ”Why do you always drag me in here?” (Swafford 2012: 291), mikä implikoi melko selkeästi sitä, että nainen ei ole kiinnostunut olemaan sarjakuvaliikkeessä ja on tullut mukaansa vain koska hänen poikaystävänsä käy siellä. Swafford saa asian kuitenkin kuulostamaan siltä, kuin sarjakuvaliike olisi niin sukupuolittunut ja naisvastainen ympäristö, ettei kyseinen naishenkilö sen vuoksi halunnut tulla sinne. Voisin verrata tapahtumaa siihen, jos veisin poikaystäväni Make Up Storen- liikkeeseen ja hän sanoisi, ettei kuulu sinne ja kysyisi, miksi aina raahaat minut tänne. Väittäisinkö silloin, että hän ei halunnut olla siellä, koska se on niin miehet ulos sulkeva paikka vai koska hän ei vain yksinkertaisesti ole kiinnostunut meikeistä, joten niihin keskittyvä liike on hänelle tylsä paikka?

En väitä etteikö sarjakuvakulttuurissa olisi sukupuolittumisen ongelmia, mutta karsastan tätä näkökulmaa, että kaikesta pitää tehdä sukupuolittunut ongelma. Swafford löytää kyllä kritisoitavaa naissarjakuvasankareiden kehoista, sanomalla: ”The resulting comics do prominently include women, yet the women that appear in the comic book pages are drawn with heaving bust lines and impossibly narrow waists.” (Swafford 2012: 299), mutta ei mainitse sanallakaan sitä, että miessarjakuvasankareiden vartalot eivät myöskään ole niitä kaikista realistisimpia.

Mielestäni Swaffordin olisi kannattanut lähestyä sukupuolittumisen ongelmaa enemmin niiden naisten kautta, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvista ja käyvät sarjakuvaliikkeissä omasta tahdostaan. Se olisi antanut asiasta huomattavasti realistisemman kuvan. Sama kun minut raahaisi metsästysliikkeeseen ja sanoisi, että se on sukupuolittunut ja naisille luotaantyöntävä paikka, koska minua ei kiinnosta olla siellä. Tai ehkä en vain ole kiinnostunut metsästyksestä.

-Mia

Lähteet
Smith, Matthew J & Duncab, Randy (toim.) 2012: Critical approaches to comics: theories and methods. New York: Routledge.

Median antama kuva larppauksesta

En ole koskaan tutustunut lähemmin larppaukseen. Ainoat mielikuvani siitä ovatkin televisiosarjoista; nörtit kokoontumassa viikonlopuksi metsään, pukeutuakseen erilaisiin fantasia-asuihin ja leikkiäkseen olevansa jotain muuta kuin he ovat. Mielikuvani larppauksesta on siis ollut melko eskapismipainotteinen ja hyvin yksipuolisesti median värittämä.

Maya Müllerin From Subculture to Mainstream (2011) antoi minulle hiukan syvääluotaavamman kuvan siitä, millaista larppaus on (tutkimus ei tosin keskittynyt Suomeen vaan larppaukseen Tanskassa). Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi tässä tutkimusartikkelissa nousi median näkemys larppauksesta ja kuinka tämä näkemys on muuttunut vuosien saatossa. Tämä muistutti minua Suomen mediassa cosplayn ja erilaisten conien uutisoinnista ja sen muutoksesta vuosien saatossa. Ensin coneista uutisoitiin (kuten luennoillakin oli puhetta) ”värikkäästi pukeutuvien nuorten outona tapahtumana”, mutta kun tietynlainen uutuudenviehätys haihtui, alkoi myös uutisointi muuttua realistisemmaksi ja asiapainotteisemmaksi. Conit eivät olleet enää uusi ja ihmeellinen juttu, mitä piti hämmästellä (ja ehkä myös hiukan naureskella sen kustannuksella).

Müllerin artikkelia lukiessa löysin samoja yhtymäkohtia siihen, kuinka uudesta alakulttuurista puhutaan mediassa ennen kuin siitä tulee vakiintunut osa yhteiskuntaa. Seuraavat lainaukset Müllerin tutkimusartikkelista alleviivaavat tätä havaintoa:

“In 1994, a brutal murder in Sweden led the Danish newspaper BT to write about LARP as a dangerous activity:

 In LARP the participants are living in a totally different world,  their roles are often very violent; such as monsters, demons,  persecuted or persecutor. In some cases one of the participants has  to ‘die’ to make the game proceed. Thomas and the two brothers  had been role-playing every weekend in the last several months. The  police’theory is that Thomas initially voluntarily played along in the  belief that he only had to die for fun.” (Kiberg, 1994, p. 16) (Müller 2011: 43)

“From the mid- to late 1990s, the discourse changed. In 1996, an article describing a scenario in a submarine focused on the positive sides of LARP. The forty-eight-hour scenario was described as if the participants had been in a movie filled with action, drama, suspense, and historical coldwar creepiness.” (Kristensen, 1996) (Müller 2011: 44)

Mielestäni on mielenkiintoista, kuinka media voi vaikuttaa ihmisten näkemyksiin tietystä ilmiöstä. Larppauksen voisi kuvitella olevan mukava harrastus, jossa ollaan ihmisten kanssa, tutkitaan ja laajennetaan omaa identiteettiä eläytymällä erilaisiin hahmoihin ja yksinkertaisesti vain pidetään hauskaa. Voisin kuitenkin veikata, että monet vanhemmat ovat kieltäneet lapsiaan osallistumasta tällaiseen aktiviteettiin, luettuaan BT-lehden kuvauksen kyseisestä harrastuksesta.

Tässä mielessä on hyvä, että alakulttuureista tulee enemmän osa yhteiskuntaa ja media tutustuu niihin tarkemmin, ennen kuin he kirjoittavat niistä mitä sattuu. Tätä kautta suuremman yleisön on mahdollista tutustua erilaisiin ilmiöihin ja muodostaa mielipiteensä niistä paljon realistisemmalta pohjalta, kuin negatiivisesti sävyttyneistä lehtiartikkeleista.

-Mia

Lähteet

Müller, Maya. 2011. "From Subculture to Mainstream." Teoksessa Henriksen, Thomas Duus, Christian Bierlich, Kasper Friis Hansen, and Valdemar Kølle, toim. Think Larp: Academic Writings from KP2011. Copenhagen

Naisten asema ja kaksoisstandardit pelaamisessa

Nörttikulttuurin nousu seminaarin esityksistä minulle kiinnostavimmaksi nousi tohtorikoulutettava Usva Frimanin ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Itse en ole koskaan ollut mitenkään erityisen innostunut minkäänlaisesta pelaamisesta, mutta minulla on aina ollut naispuolisia ystäviä, jotka ovat harrastaneet todella paljon videopelejä ja heidän kauttaan on tullut sitten pelailtua sekä päästyä sisään videokulttuuriin. Myös poikaystäväni pelaa suhteellisen paljon ja meillä onkin kotona X-Box One, X-Box 360, Playstation 3 sekä Nintendo 64. Edellä mainituista Nintendo 64 on minun ja se onkin ollut minulla muistaakseni 9-vuotiaasta asti. Vaikka en ole itse pelaaja niin olen kuitenkin pelannut elämässäni välillisesti jonkin verran.

Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi Frimanin esityksessä nousi naispelaajien kohtaama häirintä ja se, kuinka erilailla naispelaajiin suhtaudutaan. Liitän alle erään haastatellun kuvauksen siitä, kuinka hän kokee häirinnän. Valitsin tämän kohdan, koska itse Twitchia seuranneena olen huomannut täysin samat asiat, kuin mistä haastateltu nainen puhuu.

”Ja sit taas, se mitä mä oon kans huomannu, niin ku siis mä oon niinku jonkun verran kattonu Twitchistä siis näitä naisstreamaajia, mut et mä en yleensä, mä en, niinku, mun on aina pakko peittää kädellä se chatti, koska se on niin järkyttävää se kama, mitä sinne tulee, et se on niinku lähinnä sellasta ’näytä tissit, näytä perse’, tällästä niinku… Ja sit et just tämmöstä, et jos se mokaa, ni haukutaan heti, että niinku ’idiootti ku teit noin’. Et se on tosi niinku sellast rajuu se teksti mitä sielt tulee niinku naisille ylipäätään, et ei miespelaajien chatteihin ei tuu sellast tavaraa ku mitä naispelaajien chatteihin tulee.” (Friman 2016)

Internetissä on saanut aina tottua siihen, että naisista puhutaan aivan järkyttävään sävyyn ja kaikista parhaiten se kulminoituu miesvaltaisilla forumeilla kuten Twitchissa. Naisten pelaamiseen suhtaudutaan ihan kuin pienen lapsen touhuihin, naureskellen ja sillä oletuksella, ettei nainen voi olla hyvä pelaaja. Kommentit naispelaajia kohtaan ovat todella seksistisiä ja suurin osa kommentoijista ei ole pätkääkään kiinnostunut oikeasti seuraamaan kyseisen naisen peliä, vaan he ovat tulleet paikan päälle vaan osoittaakseen, ettei naisilla ole mitään asiaa Twitchiin. Ja totta kai paras keino osoittaa se on alentaa naisen kaikkea tekemistä ja alentaa hänen arvonsa pelkäksi vartaloksi ja objektiksi, mistä nämä tissi-perse-kommentit ovat todiste.

Twichista olen saanut kaiken kaikkiaan sellaisen kuvan, että vaikka miespelaajatkin joutuvat kuulemaan välillä vaikka minkälaisia törkeyksiä, niin silti miehille annetaan paljon enemmän kannustusta kun he eivät pärjää ja heidän ei odoteta tekevän kaikkea täydellisesti. Sen sijaan naispelaajien standardit ovat todella korkealla, mikä kävi ilmi pelaamisesta yleisestikin kun luki Frimanin esityksessä olleita naispelaajien kommentteja, kuten seuraavasta käy ilmi:

”Jotenki naisen pitää olla niin tosi hyvä ennen ku se on niinku keskiverto. Et miehen on ihan ok olla vähä niinku huono aluks ja harjotella, mut naisen pitäis jotenki heti olla suht hyvä.” (Friman 2016)

Pelaaminen on aina mielletty jotenkin maskuliiniseksi toiminnaksi ja mielestäni nämä naisten kertomukset ovat osoitus siitä, että pelaajamiehet kokevat pelaajanaiset uhkana: jokin ulkopuolinen tulee ja pilaa heidän juttunsa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että naiset eivät tästä pelästy, vaan jatkavat pelaamista juuri niin kuin itse haluavat, sillä pelaaminen ei ole eikä sen tule olla miesten yksinoikeus.

-Mia

Lähteet

Friman, Usva 3.3.2016: ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Nörttikulttuurin nousu-seminaari

Tietäisinkö mangasta tai animesta ilman internetiä? En.

Aloitan tämän jutun kahdella lainauksella:

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriön laskelmien mukaan jo vuonna 2004 japanilaiseen animaatioon liittyvät markkinat olivat 4,48 miljardia dollaria (noin 3,3 miljardia euroa). Pokemon-animaation näkivät televisiosta ihmiset 67 maassa, ja se on tuottanut ainakin kymmenen miljardia dollaria. (Nakamura ja Onouchi 2006.) 

Suurin mangalehti Shonen Jump myi enimmillään vuonna 1995 keskimäärin 6,5 miljoonaa kappaletta, kun sen myynti oli vuoden 2008 tilaston mukaan keskimäärin noin 2,8 miljoonaa numeroa kohden. Shojo-mangaa myydään enemmän taskukirjakoisina albumeina (tankobon), mutta kaikkea tytöille suunnattua mangaa myydään vähemmän kuin pojille suunnattua. Manga- lehtien eniten myytyjen listalla vasta kuudes on shojo-mangaa, ja 27 eniten myydyn manga-lehden listalla shojo- tai naisille tarkoitettua mangaa on vain kahdeksan. Pienille lapsille (kodomo) tarkoitettuja lehtiä listalla on vain yksi. (Tsubasa 2009)

Valaskivi 2009, 40-41

Valaskivi mainitsee Pokemonin perilliset - Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa aineistossa Suomen olevan lähes merkityksetön Animen osalta. Pääasiallisesti animen ja mangan toiminta koskettaa Japania ja muita vastaavia maita, jotka tuottavat paljon kyseistä materiaalia. Lainauksista myös huomaa, että kyseessä on iso asia, kerta puhutaan markkinoista, jotka ovat miljardeja arvoiltaan. Itselleni tämä on mielenkiintoista ottaen huomioon ne kanavat, joita kautta tutustuin animeen ja mangaan – netin kautta.

Ilman internetiä japanilainen populaarikulttuuri ei olisi levinnyt nykyisiin mittasuhteisiinsa. Internet on harrastajille paitsi tieto- ja yhteydenpitokanava ja julkaisukanava fanituotannolle, myös ostoskeskus ja hankintakanava, jossa tarjotaan laajasti sekä laillista että laitonta materiaalia. Esimerkiksi animen katselun tärkein muoto monille ovat vertaisverkot, vaikka niiden laittomuudesta ollaan yleisesti tietoisia. Fanikäännetyn materiaalin käyttöä perustellaan sillä, ettei kääntäjillä ole kaupallista hyötymistarkoitusta. Myös laillisten tuotteiden korkea hinta ja vertaisverkkolataamisen helppous mainitaan syinä vertaisverkkojen käyttöön. Lisäksi suurin osa materiaalista ei koskaan tule lailliseen levitykseen Eurooppaan. 

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että japanilainen populaarikulttuuri muuttaa nuorison kulutuskulttuuria ja mediakäytön tapoja. Muutokset haastavat kansainväliset media-alan toimijat arvioimaan uudelleen mediateollisuuden ja -markkinoiden rakenteita. Muutostarve ulottuu kotimaiseen ja kansainväliseen lainsäädäntöön, jotka eivät nykyisellään pysty käsittelemään verkkoajan mediakäyttöä, tuotantoa ja levitystä.

Valaskivi 2009, 3

Valaskivi kirjoittaa ihan asiaa. Ilman internetiä japanilainen populaarikulttuuri ei olisi levinnyt nykyisiin mittasuhteisiinsa. Olen itse kävelevä esimerkki japanilaiseen populaarikulttuuriin tutustumisesta internetin kautta. En enää muista kuinka monta mangaa ja animea olen katsonut, mutta jokaiseen olen tutustunut internetin kautta ja se oli helppoa. Keskustelupalstoilla annetaan suosituksia, YouTubessa näkee animeista pieniä (tai suuria) pätkiä, joiden perusteella voi jo katsoa haluaako seurata sarjaa. Itselläni yllättävän monen animesarjan katsomisen taustalla on ollut animen tyyli. Fate/stay night: Unlimited Blade Works on yksi esimerkki tällaisesta päätöksestä. Törmäsin muutamaan screenshottiin, katsoin traileria ja olin myyty.

Internetin käyttö tällaiseen syö edellä mainittuja tuottoja niitä tuottavilta yrityksiltä. Valaskivi kommentoi myös, että lainsäädäntö ei ole pysynyt tällaisen aineiston (manga ja anime) suojelussa mukana. Näin tuppaa käymään nykypäivänä, mutta uskon sen muuttuvan hiljalleen. Lakeja voidaan asettaa paikalleen, joilla pyritään rajoittamaan aineiston jakamista. Erin Andrewsin ja Hulk Hoganin saamat korvaukset heidän yksityisyyden rikkomisesta kertoo jo jotain siitä, että laki alkaa (ainakin hiljalleen ja toisella puolen maailmaa) ottaa huomioon internetin. Esitänkin, että muutaman kymmenen vuoden sisällä voi tapahtua paljon muutoksia koskien animen ja mangan jakoa. Mikäli niin halutaan tehdä. 

Miksei siis haluta pyrkiä lainsäädännön kiristämiseen animen ja mangan osalta? Minulla ei ole esittää tässä mitään faktaa puoleen tai toiseen, sillä en ole perehtynyt asiaan tarkemmin. Voin vain spekuloida ja esittää yhden argumentin. Ostovoima lisääntyy sitä myötä mitä enemmän ihmisiä tietää kyseisestä tuotteesta. Sanoin jo olevani kävelevä esimerkki henkilöstä, joka tutustui animeen ja mangaan internetin myötä. Olen yksi monista, joille tämä on täysin samoin. Moni näistä ihmisistä on myös niitä, jotka ostavat animesarjan tai mangan sen katsottuaan/luettuaan. Itselläni on Narutoa jonkin verran kirjahyllyssä.

Yritykset joutuvat kysymään itseltään seuraavan kysymyksen ratkaistessaan lähteäkö poistamaan kaiken aineiston internetistä ja valvomaan sitä – Onko siinä järkeä? Jatkuva valvonta, erilaisten kanavien tarkkailu ja rajoittaminen vs. vapaampi ote ja pelko rahavirran pienenemisestä. Itse pyrin ostamaan mangaa ja animea niiden mangojen/animeiden osalta, jotka olivat todella hyviä. Tuen tällä tavalla kyseistä tuotantoa enkä ole tässä ainoa. Jää nähtäväksi mitä tulee tapahtumaan, mutta tämä aihe sai minut pohtimaan.

Ne fandomit, joita fanittaa itsekseen

Oletko ikinä törmännyt johonkin sarjaan, kirjaan, peliin tai elokuvaan, joka on aivan sairaan hyvä. Kulutat sitä täysillä ja olet pian uppoutunut sen maailmaan. Hahmot tuntuvat hyviltä ystäviltäsi ja et malta jatkaa tarinan parissa olemista. Sitten tulee tilanne, kun yrität katsoa netistä kuka muu fanittaa samaa asiaa… ja et löydä ketään. Miljardien joukosta kukaan ei ole kirjoittanut mitään postausta aiheeseen liittyen, ei ole fanfikkejä, ei ole YouTubessa mitään aiheeseen liittyen. Olet täysin yksin fanittamassa. Voisit kulkea kyltti kädessä, jossa lukee ”Tervetuloa yhden henkilön faniryhmään”.

Kaiken järjen mukaan et ole kuitenkaan yksin. On olemassa muita jotka fanittavat samaa asiaa, mutta kukaan ei ole aloittanut mitään interaktiivista fanistusta tai nörtteilyä aiheeseen liittyen. Itselleni näin on käynyt muutaman kerran. Luin vanhemman kirjasarjan ja hain aiheesta lisätietoa netin puolelta. Tuloksena oli minimaalinen saalis, joka koostui lähinnä kirjailijan nettisivuista. Tällaisessa tilanteessa on kaksi mahdollisuutta. Joko on itsekseen fanittamansa asian kanssa tai alkaa tehdä jotain asialle. Rakentaa vaikka jonkinlainen sivuston/blogin fanittamisen kohteelle, ja alkaa odottaa, josko joku samaa asiaa fanittava kävisi vierailemassa. Entä jos mitään ei ala tapahtua? Odottavan aika on pitkä ja mitään ei tulosta ei tule. Mitäs sitten?

En pyri tällä postauksella maalailemaan piruja seinille, vaan esittämään kommentin fanittamisen pitkäjänteisyydestä ja sen ajoittaisesta vaikeudesta. Esimerkkinä olisi voinut käyttää, vaikka jonkin parin fanittamiseen, joka ei kuulu sarjan fanien suosikkeihin. Tulee vaikka vastaan tilanne, että huomaat olevasi täysin marginaalissa fanittamisesi kanssa niin paljon, että et enää tunne edes olevasi muiden fanien kanssa samalla ”pelikentällä”.

Fanittamiseen ja nörtteilyyn menee omaa aikaa. Joskus enemmän kuin siihen on ajatellut laittavansa. Silti sitä jatkaa, koska sen asian kokee tärkeäksi, se puhuttelee, oli sitten kyseessä olemattoman fandomin fanittaminen itsekseen. Fanituotannon luennolla käsiteltiin Nikusen (2005) fanitutkimuksessa esiteltyjä määritelmiä, jossa nähtiin faniuden olevan yhteisöllistä/sosiaalista, kytkeytymistä populaarikulttuuriin ja toiminnallista (loput määritelmät olivat affektiivisuus ja fani-identiteetti). Miten marginaalissa olevat fanittamiset menevät Nikusen määritelmässä? Fanit jatkavat fanittamistaan, vaikka fanittamisen kohteet olisivat marginaalissa. Voidaanko tällaisia fanittamisia tutkia ja mitä niistä saataisiin selville?

Hesarissa juttua faniudesta

Ajattelin linkittää tämän jutun blogiimme, siinä käsitellään aika paljon samoja juttuja kuin mitä ollaan kurssilla mietitty :) muun muassa fanituksen sosiaalista puolta pohditaan:

"Sosiaalisuus on keskeinen elementti fanittamisessa.
""Kaikille ihmisille on elintärkeää olla osa yhteisöä tai ryhmää, sillä se on omien kykyjen, persoonallisuuden ja identiteetin kehittymisen edellytys"", Tikkanen sanoo.
Kaikenlainen ryhmään samastuminen ja ennen kaikkea sellaisessa toimiminen edistää selvästi terveyttä. Yksinäisyys lisää muun muassa sydän ja verisuonitautien riskiä."

Jutun on kirjoittanut Juha Riihimäki.

Suomalainen sarjakuvakulttuuri valta- ja vastavirrassa

Mitä tulee mieleesi kun ajattelet suomalaista sarjakuvaa? Kuinka monia sarjakuvataiteilijoita tunnet nimeltä? Missä heidän työtään julkaistaan? Suomalainen sarjakuvakulttuuri on näkyvästi esillä, ja voi ilmeisen hyvin. Jo Suomi-brändistä puhuttaessa mieleen tulevat Muumit. Löytyy pitkään jatkuneita strippisarjakuvia kuten Jussi ”Juba” Tuomolan Viivi & Wagner tai Pertti Jarlan Fingerpori. Milla Paloniemen sähäkkää Kiroilevaa Siiliä löytyy verkkosivun lisäksi ohettuotteista aina t-paidoista puskuritarroihin. Aku Ankka-lehti on yksi maamme suosituimmista viikoittain ilmestyvistä julkaisuista. Kotimainen sarjakuva-albumi on turvallinen joululahjavalinta miltei kelle tahansa. Mutta onko tämä nörttikulttuuria? Voiko itseään kutsua esimerkiksi Fingerpori-faniksi? Tai no miksi ei, mutta kutsuuko joku?

Valtamedialla on oma merkittävä asemansa tiettyjen sarjakuvien ja niiden tekijöiden tunnetuksi tekemisessä. Helsingin Sanomien sarjakuvasivut ovat laajalevikkinen ponnistuslauta suuren yleisön tietoisuuteen. Naisen ja sian parisuhteeseen porautuva strippi on esimerkiksi ilmestynyt Hesarissa jo yli kymmenen vuotta. Samaisen julkaisun aikakausilehtimäisessä Kuukausiliitteessä nähdään sarjakuvataiteilija Tarmo Koiviston modernia mediakulttuuria ja politiikkaa tutkiskeleva Tää/Pääkaupunki. Sitä ennen samalla paikalla julkaistiin samalta tekijältä Mämmilää. Kati Kovács puolestaan aloitti uransa piirtämällä Kannus-lehteen.

Julkaisukanavien suuri ja värikäs kuluttajajoukko vaikuttaa oletettavasti julkaistuun sisältöön. Näennäisen neutraalissa uutisiin ja ajankohtaistapahtumiin keskittyvässä sanomalehdessä sisältö kenties keskittyykin tietynlaisiin aiheisiin kuten talouteen, politiikkaan ja parisuhteeseen. Nämä ovat kaikki asioita, joista keskivertolukijan ajatellaan välittävän. Joissain tapauksissa sarjakuvan keskeinen sisältö tulee kimurantista suomenkielestä (Fingerpori) tai tuhmasta huumorista (taas Fingerpori).

Moni mielikuviin asemansa vakiinnuttanut sarjakuva on syntynyt aikana, jolloin Internetkulttuuri ei mahdollistanut itsenäistä julkaisua, ja lehdet olivat varteenotettava julkaisukanava vakaasta tulonlähteestä puhumattakaan. Pienen paikallislehden tai edes valtakunnallisen julkaisun takasivulla ilmestymisenkin voi kuitenkin ajatella tuottavan tietynlaisia rajoituksiakin. Valtavirran tiedonvälitys ei ole taide- tai asiantuntijajulkaisu eikä käsittele pääasiassa sarjakuvia. Sarjakuvat saavat verrattain vähän sivutilaa ja niihin suhtaudutaan kenties vain hauskana ja satiirisena viihteenä vakavien asioiden lomassa. Monilla suomalaisilla sarjakuvilla on yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa sisältöä, joka sopii tiettyihin tiedotusvälineisiin. 

Suomalainen sarjakuva vaikuttaa ainakin näin asiaan vihkiytymättömästä melkoisen hyvin järjestäytyneeltä. Sillä on omat yhdistyksensä, palkintonsa ja apurahansa. Arvostetuinta kirjallisuuspalkintoamme Finlandiaa jaetaan myös sarjakuville. Yhteisö on aktiivinen ja asiantunteva, niin kuin tietysti jokaisella itsensä vakavasti ottavalla (nörtti)kulttuurialalla tulee ollakin. Nörttikulttuuriin verrattuna sillä kuitenkin on ominaiset eronsa. Se on tullut osaltaan näinkin tunnetuksi erilaisten instituutioiden kautta. Virallisten ja vähemmän virallisten sanomalehtien tukemana nyt jo kaikkien tuntemat sarjakuvat ovat taittaneet pitkää polkuaan kohti menestystä. Nykytaiteenmuseo Kiasmassa järjestettiin vuonna 2012 kotimaisen sarjakuvan näyttely. Tove Janssonin luomat muumihahmot on tuotteistettu viimeisen päälle yhteistyössä eri laitosten ja tuottajien kanssa. Akateemisissa ympyröissä pyörii sarjakuvatutkijoita. Huomattava osa kotosarjakuvistamme tekee yhteistyötä tavalla tai toisella jonkinlaisen järjestön tai laitoksen kanssa ja brändäyksellä on huomattavan paljon annettavaa sarjakuvatyöllä leipänsä tienaaville. Mukana on paljon sellaisiakin tahoja, joiden ei ensimmäiseksi ajattelisi olevan mukana asiantuntijan, harrastajan saati fanin ominaisuudessa.

Joku saattaa tässä kohdassa älähtää. Tässähän käsitellään nyt vain aika pientä osaa suomalaisesta sarjakuvasta. Näitä julkaistaan Hesarissa, mutta on kai sitä nyt muitakin kanavia. On toki, mutta tietyt tunnetut sarjakuvat sopivat intoilijoiden lisäksi valtakulttuurin kulutustottumuksiin julkaisupaikallaan ja sisällöllään. Suomalaisessa kirjakaupassa on oma osastonsa sarjakuville, ja sieltä löytyy juurikin näitä edellä mainitsemiani esimerkkejä. Ja Aku Ankkaa. Nörttikulttuuriin kuuluu fanitus, yhteisöllisyys ja luovuus, mutta mitenkäs marginaalisuus? 

Nörtti- ja nuorisokulttuuri eivät ole synonyymejä keskenään, vaikka niistä löytyy samanlaisia piirteitä. Molempia käsitellään tietynlaisessa vastakkainasettelussa valtakulttuuriin, joka tuntuu erityisesti marginaalin sisällä edustavan jotain suurta, yleistä, vakavaa ja virallista. Toisin sanoen aikuistako? Yhdeksi nörttikulttuurin yleistymisen syyksi on tarjottu digitaalisen kulttuurin mukana kasvaneita sukupolvia, jotka ovat näinä päivinä nuoria aikuisia ja omalta osaltaan luomassa valtavirtakulttuuria siinä missä marginaaliakin. Sarjakuvat kuuluvat olennaisesti maailmanlaajuiseen fanitukseen, mutta kenties sarjakuvien asema on Suomessa erilainen. On toki huomattavaa sekin, että pienessä maassa verrattain suositullakaan harrastuksella ei ole miljoonayleisöä. Tälliöin sen mahdollinen marginaaliasema ei johtuisi varsinaisesti sisällöstä, vaan pienen yleisön jakautuneesta kiinnostuksesta.

Eikä suomalainen sarjakuvakulttuuri nyt tokikaan ole pelkästään sanomalehtien viimeisten sivujen strippimuotoisia loppukevennyksiä. Kovácsin naivististyylisiä teoksia on syystäkin käännetty usealle eri kielelle ja esimerkiksi Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanit Linnut ja meret (2003) ja Näkymättömät kädet (2011)ovat huomionarvoisia esimerkkejä vakavahenkisemmästä sarjakuvataiteesta. Käsitellyt aiheet ovat melkoisen rankkoja ja tarjoavat lukijalle aivoruuaksi esimerkiksi vaikeita eettisiä kysymyksiä. Vaikka olisi tyhmää olettaa, etteivät syvälliset aiheet kuuluisi nuorisokulttuuriin tai tarjoaisi ammennettavaa monenlaiselle viesti- ja taidemediumille, ovat ne silti tietyllä tapaa turvallisia ja hyväksyttäviä aiheita myös Helsingin sanomien tyylisille julkaisuille.

Epämuodollisempaa kenttää kotimaisessa sarjakuvatuotannossa edustavat monet itse julkaistut sarjakuvat kuten blogit ja omakustanteet. Ne ovat olennainen osa sarjakuvan tuotantoa ja kehitystä taidemuotona maassa kuin maassa. Jos on olemassa jonkinlaista suomalaisen sarjakuvan kaanonia tai tunnettuja, vakavasti otettavia tapauksia, tulevat ne tulevaisuudessa varmasti nousemaan juuri tästä piiristä. Näillä itsenäisemmillä tekijöillä on oma vakaa seuraajakuntansa, ja kenties pienemmän piirin omaleimaista yhteisöllisyyttä, jossa taiteilija on jatkuvasta, kiinteässä vuorovaikutuksessa yleisöönsä.

Suomessa sarjakuva otetaan melko vakavasti. Sen tekijöistä puhutaan ammattilaisina ja taiteilijoina, eikä syyttä. Sarjakuvalla on poliittista ja yhteiskunnallista uskottavuutta, joka kantaa yli sunnuntaistrippien ja pilakuvien, vaikkei niissäkään mitään väheksyttävää ole. Maailmanlaajuisesti kulutetuilla kulttuurituotteilla, myös sarjakuvilla, voi olla sisältöä verrattain pienen piirin makuun, ja silti kuluttajia saattaa löytyä miljoonittain. Suomen kokoisessa maassa tähän ei ehkä ole varaa, vaan tunnetun on todella oltava yleisesti tunnettu. Taidemuseoissa ja mukeissa. Jos sarjakuvan status nörttinä juttuna riippuu tietynlaisesta marginaaliasemasta, voidaan väittää ettei moni tunnettu kotimainen sarjakuva sitä ole. Ja ovatko äidinkielellämme julkaistut verkkosarjakuvat liian pieniä ja pirstaleisia ollakseen osa jonkinlaista yhtenäiseksi profiloitunutta kansallista sarjakuvakulttuuria. Kulttuuria tarkastellessa kuitenkin kiinnitetään usein huomiota yhteisiin, muista vastaavista erottuviin piirteisiin, jaettuihin konventioihin, kielen ja käyttäytymisen tapoihin ja niin edelleen. Onko näillä teoksilla ja tarinoilla alkukielensä lisäksi yhtenäisiä piirteitä tai läpileikkaavia teemoja?

Poliittisella sarjakuvalla on maassamme pitkät perinteet, samoin kuin Aku Ankalla ja tietynlaisella elämänmeno- tai ”Slice of Life”-sarjakuvalla, jossa tapahtumat keskittyvät arkisiin tapahtumiin ja tavalliseen elämään. Maamme varhaisuskonnot ja mytologia ovat myös inspiroineet taiteilijoita, tästä esimerkkinä ruotsalais-suomalaisen Minna Sundbergin verkkosarjakuvat ”A Redtail’sdream” ja ”Stand Still. Stay Silent”., sekä Mikko A. Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita(2011).

Sarjakuvatyyppejä, -tyylejä ja -tarinoita vaikuttaa olevan niin montaa erilaista kuin tekijöitäkin. Toiset ovat laajemmin kotimaassa tunnettuja ja brändättyjä, toiset taas valtakunnan rajojen ulkopuolella kiinnostusta herättäneitä. Osaa julkaistaan verkossa, osaa lehdissä ja albumeissa. Onko siis edes mielekästä yrittää etsiä näistä jotakin yhteistä nimittäjää? Vaikuttaako tekijän kansallisuus? Sundbergin verkkojulkaisun tapauksessa Pohjolan luonto ja tavat ovat toimineet eittämättä innoituksena, jo onpa ärräpäitä päästävässä siilissä jotain hyvin suomalaisen sisuuntuvaa. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä jotka tulevat jo ei-harrastajan mieleen ja ehkä syystäkin, ovathan ne laajalti näkyvillä. Oli syy sitten institutionalisoituneen taiteen, Finlaysonin tai Postin. Löytyykö suomalaisen sarjakuvan kentältä kuitenkin piilotettu, kansallisiin stereotypioihin tai ikoneihin vetoamaton puoli, joihin markkinavoimat eivät ole ujuttaneet kaiken viileän ja originaalin pilaavia näppejään? Suomalaisen sarjakuvan fanaattiset fanittajat, missä te olette?

Neulominen, mummoilua vai nörtteilyä?

Identiteettien kysymyksiä on pohdittu kovasti tällä nörttikulttuurin luentosarjalla, ja se linja jatkukoon.

Nörteiksi tulkitaan usein teknologiasta ja fiktiosta kiinnostuneet ihmiset, ja sitä kautta moni nörtiksi identifioituukin. Itse tosin olen mietiskellyt, osin yhdellä luennoista käydyn keskustelun ansiosta, kuinka voi olla nörtti myös muiden harrastusten parissa, ja omalla kohdallani nimenomaan käsityöharrastuksen parissa. Oma erikoisosaamisalueeni, cosplay, on melko universaalisti hyväksytty nörttiharrastukseksi, koska se nähdään melko äärimmäisenä fanituksen muotona, ja näin kytkeytyy osaksi nörtteilyä kun se mielletään fiktion "normaalia" innokkaammaksi ihailuksi. Mutta nörtteillä voi käsitöiden parissa ilman niitä fiktiivisiä hahmoja ja hassuja pukuja!

Neulominen on noussut riemastuttavan yleiseksi harrastukseksi parikymppisten naisten parissa, vaikka sillä on edelleen vahva maine mummojen puuhana. Anekdootillinen data entiseltä työpaikaltani tukee tätä kokemustani: lankakaupassa vanhempi ikäpolvi oli varsin riemuissaan kun myyjänä oli nuori aikuinen, joka oikeasti harrasti neulomista itsekin, ja kertoilivat kuinka jossain vaiheessa tuntui, etteivät nuoremmat ikäluokat harrasta käsitöitä laisinkaan. Myös oman ikäiseni neulojat kertoilivat samoista ajatuksista: kaverit ihmettelee, että miksi parikymppinen neuloo. Kovin tieteellistähän tämä data ei ole, mutta samaa virttä vuosikaudet kuunnelleena vedän ainakin sellaisen johtopäätöksen, että ainakin neulomisen on vahvasti koettu olevan mummohommia.

Näin Suomen neulontaskeneä katselleena, ajattelisin nykyisen neulontapolven nuorentumisen johtaneen muutamaan muutokseen: nykypäivän nuoret neulojat tekevät muutakin kuin perussukkia, ja vaativat enemmän, sekä työvälineiltä että neulottavilta asioilta. Tässä päästäänkin siihen nörtteyteen: neulominen voi olla myös melko villiä välineurheilua! Sitä, kuten kaikkea muutakin, voi harrastaa leppoisasti kiikkustuolissa, järki kädessä. Tai sitten voi hurahtaa täysin.

Neulepuikkoja on erilaisia: on niklattua, bambua, koivua, ruusupuuta, hiilikuitua, jne. On lanka-ohjainta, apupuikkoa, viidenlaista silmukkamerkkiä ja ties mitä. Työvälineiden valinta ei ole vain mieltymyskysymys, vaan kuumentaa tunteita ja asettelee hierarkioita neulontaryhmissä Facebookissa. Langat ovat kuitenkin se työväline numero 1, ja niistähän ne suurimmat raivot repeävät: kuituja on kymmenittäin ja niiden ominaisuudet ovat olennaisia, ja lankoihin upotetaan rahaa kassikaupalla: yleisin kuultu lause lankakaupassa olikin "en saisi ostaa lisää kun on vanhojakin varmaan kymmeniä kiloja..." Parhaat nauroivat että voisivat perustaa oman kaupan varastoon, kun lankoja on satoja kiloja. Lankoja on hamstrattava, koska aina on joku projekti, johon juuri sitä silmään osunutta lankaa voisi tarvita, vaikka se projekti toteutuisi vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Neulemaailmassa on myös julkkiksia, idoleita ja hierarkioissa korkeammalla olevia. Esimerkiksi neulemallien suunnittelijat (kyllä: joku suunnittelee myös nämä vaatteet!) saattavat olla suuriakin julkkiksia, vaikka heistä ei Pihtiputaan mummo (samat sukat marketin langasta joka jouluksi anno 1950) ole koskaan kuullutkaan. Omassa piirissään, eli neuleharrastajien parissa nämä tyypit kuitenkin nauttivat suosiota, joka kasvaa internetissä, aivan kuten kaikkien muiden suosio nykyään. Suunnittelijoita fanitetaan neulomalla heidän tuotoksiaan, sillä suunnittelijat eivät siis suinkaan myy valmiita neuleita, vaan ohjeita neuleiden tekemiseen. Fanit esittelevät neuleita toisilleen, ja ihastelevat idoliaan ja tämän edesottamuksia, ja kun ulkomainen idoli saapuu Suomeen, fanit osallistuvat heidän neulontakursseilleen, meet and greet -tilaisuuksiin ja jahtaavat kohtaamisia idolin kanssa, sonnustautuneina tämän suunnittelemiin neuleisiin tietenkin.

Neulomiseen liittyy selkeästi siis myös yhteisöllisyyttä: ompeluseuroja on ollut ajat kaiket, ja neulonta jatkaa tätä perinnettä. Modernisti yhteisöllisyys on siirtynyt nettiin, jossa neulojat kokoontuvat sekä yhteisen harrastuksen pariin, että muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita tutustuessaan muihin. Yhteisöllisyys ulottuu myös netin ulkopuolelle, ja neulojat tapaavat toisiaan neulemiiteissä, iltamissa sekä käsityömessuilla ja neulefestareilla. Messuilla ja festareille laitetaan visat vinkumaan ja täydennetään lankavarastoja, vaikkei niitä lankoja ehkä ihan oikeasti tarvitsisi, eikä kukaan ehdi niitä kaikkia pitsihuiveja yhden talven aikana käyttää.

Mitä on nörtteys? No eikös se ole just tätä. Intohimoista suhtautumista harrastukseensa tavalla, jota muut eivät ihan käsitä. Fiktionörttien kohdemateriaalia, eli kirjoja, elokuvia, tietokoneita jne voi kuluttaa olematta nörtti, mutta kun siirrytään intohimoisemmalle harrastamisen tasolle, siitä tuleekin nörttiä. ”Kaikki” pelaavat videopelejä, mutta kun peleihin käytetty aika alkaa olla ”normaalia” suurempinumeroista, siitä tulee nörttiä. Teatteriharrastus on ”normaalia”, larppaaminen on nörttiä. Samoilla tavoilla neulomisesta tulee nörttiä: kun villasukkia tehtaillaan enemmän kuin on tarve ja etsitään aina vain uusia malleja ja tapoja tehdä pitsejä, se alkaa lähestyä nörtteilyä.

Kuluttamisen voi nähdä oleellisena osana nörtteilyä: Esimerkiksi figuureihin upotetaan rahaa, niitä asetellaan esille ja kuvataan omaa kokoelmaa. Neulojat upottavat rahaa lankoihin ja neuleohjeisiin, kuvaavat valmiita neuleita ja esittelevät niitä yllään. Kodinsisustuksen esineitä neuloessa ne asetellaan kirjaimellisesti esille kotiin, kuten figuuritkin. Toki neuleista voi sanoa olevan enemmän hyötyä kuin figuureista, jotka loppupeleissä ovat vain muoviköntsiä vitriinissä, koska kyllähän vaatteita pitää olla, mutta kuinka moni tarvitsee 20+ villatakkia ja enemmän huiveja kuin eteisen kaappiin mahtuu? (Minä.)

En kuitenkaan usko kovin monen neulojan itsensä myöntyvän nörtiksi omassa harrastuksessaan, vaikka kuinka harrastaisi intohimoisesti ja hardcoresti. Ehkäpä kysymys on lopulta siinä itseidentifioitumisessa? Itse ainakin koen oman neulomisharrastukseni nörtteilynä, koska olen nörtti myös perinteisemmässä mielessä, ja näin sen lokeron nieleminen on hivenen helpompaa. Käytän aikaa neulomiseen silloinkin, kun en fyysisesti väkerrä silmukoita puikoilla, esimerkiksi suunnittelemalla seuraavia projekteja, selailemalla neulontasivuja ja –ryhmiä, keskustelemalla muiden neulojien kanssa jne. Suunnittelen myös neulomistani: ”Jes, vapaa sunnuntai ja kämppä on jo imuroitu, saa neuloa KOKO PÄIVÄN!” Sormet syyhyää jos ei ehdi neuloa joka päivä edes pikkasen. Ja oikeastaan niitä lankoja ei tarvitsisi, mutta koskaan ei ole liikaa alpakkaa varastossa. Suhtaudun aika samalla tavalla myös esimerkiksi kirjoihin, TV-sarjoihin, elokuviin… Joten miksi tämä harrastus olisi jotenkin poikkeava? Miksi tämä ei muka ole yhtä nörttiä? Jos voin samalla intohimolla keskustella tuntikausia taisteluplaneettojen ylläpitämisen järjettömyydestä ja niiden hyödyllisyydestä Siirtokuntien taloudelle (okei, tämä on enemmän monologi kuin keskustelu, terveisiä meidän perheestä) kuin eri villalaatujen ominaisuuksista ja valmistajien välisistä eroista, eikös ne ole molemmat aivan yhtä nörttejä aiheita, omilla tavoillaan?

Minä ainakin neulenörtteilen, eikä tukkani ole edes harmaa. (Itseasiassa on, mutta hiusväri auttaa.)

(P.S. Taisteluplaneetat on ihan järjettömiä laitoksia aselevon aikana, mutta ilman niitä Siirtokuntien talous romahtaisi koska ne työllistävät niin valtavan määrän kansalaisia. Sotateollisuus ftw!)

"Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollaseen?": ajatuksiani nörttiydestä

Muistan kuinka sain 11-vuotiaana ensimmäisen Harry Potter-kirjani. Viisasten kivi oli juuri tullut markkinoille ja Tammella töissä ollut kummitätini lähetti sen minulle heti sen ilmestymisen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna voisin sanoa, että tuo oli se hetki jonka jälkeen paluuta ”normaalien” maailmaan ei enää ollut. Ei sillä että olisin siihenkään asti ollut mitenkään erityisen ’cool’: ylipainoinen, liikuntaa vihaava introvertti, joka viihtyi paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. Vähän koulukiusattu ja aina ’se outo’. Harry Potterin jälkeen tuli kaikki muu fantasiakirjallisuus, Buffy vampyyrintappaja ja 14-vuotiaana anime ja manga sekä fan fiction. En kuitenkaan koe, että olisin tuossa vaiheessa varsinaisesti vielä identifioitunut nörtiksi, sillä olin aina kokenut, että nörttiys vaatii tietotekniikan ymmärtämistä sekä jonkinlaista peli-innostusta.

Lukion alkaessa jouduin kuitenkin siihen tilanteeseen, ettei kukaan entisistä kavereistani tullut kanssani samalle luokalle ja suurin osa meni eri kouluihin. Yhtäkkiä jouduin etsimään uusia kavereita luokalta, jolta en tuntenut ketään. Joskus näillä main mielenkiintoni kohteet jäivät enemmän ja enemmän taka-alalle, sillä vaikka en ollut aiemmin kokenut mielenkiintoani muun muassa mangaa ja animea kohtaan oudoksi, aloin pikkuhiljaa huomaamaan, että muut pitivät sitä kummallisena harrastuksena. Tässä vaiheessa olin myös aikuistunut sen verran nuoruuden introverttivuosista, etten kokenut luonteeni enää soveltuvan nörtteilyyn, sillä eiväthän nörtit ole ulospäinsuuntautuneita ja kiinnostuneita urheilusta ja bilettämisestä (huomaa sarkasmi).

Kuva 1. Hello Kitty-kigurumini

 

 

Jotenkin kaikki nörttiyteen liittyvät mielenkiinnonkohteeni jäivät moneksi vuodeksi taka-alalle keskittyessäni enemmän urheiluun, sosialisoimiseen ja muihin harrastuksiin. Asiaan vaikutti myös varmasti se, ettei kukaan läheisistä ystävistäni ollut kiinnostunut esimerkiksi animesta tai fan fictionista. Aloittaessani kirjallisuuden opiskelun yliopistossa vuonna 2014 alkoivat vanhat harrastukset kuitenkin jälleen kiinnostaa, sillä pääsin takaisin siihen ympäristöön, missä olin ollut 14-vuotiaana: olemaan ihmisten kanssa, jotka ovat hyvin avoimesti kiinnostuneita kaikesta, minkä valtavirta mieltää nörtiksi.

En missään vaiheessa mieltänyt, että olisin varsinaisesti hävennyt kiinnostuksenkohteitani, mutta jälkikäteen ajateltuna asiassa saattoi olla myös jotain tällaista mukana. Haluaisin sanoa, että nuoruuden epävarmoina vuosina moni haluaa ennemmin sulautua joukkoon ja häpeää omia kiinnostuksenkohteitaan, mutta en suoranaisesti koe tunteneeni näin. Olen aina ollut itsevarma ja hyvin sinut itseni kanssa enkä ole koskaan oikein välittänyt siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Kuva 2. Lontoon matkalla kävin katsomassa asemalaituria 9 3/4

 

Yliopistossa opiskelun aloitettuani koen kuitenkin, että en pelkästään miellä itseäni nörtiksi vaan olen ylpeä niistä asioista mitä aiemmin pidin sen verran outoina etten puhunut niistä muille kuin läheisille ystävilleni. Tämän kurssin myötä olen myös miettinyt, mikä tekee minusta nörtin? Mitkä ovat ne seikat, minkä vuoksi identifioidun nörttiyteen? Minun on pakko myöntää, ettei minulle ole tähän yksiselitteistä vastausta. En usko, että tarpeeksi perusteltu vastaus on se, että kaikki mistä olen kiinnostunut on valtavirran mielestä outoa.

Ehkä asiaa on parempi purkaa faniuden ja nörttiyden erojen miettimisen kautta. Olen kiinnostunut tietyistä TV-sarjoista, joilla on paljon faneja (Supernatural, Teen Wolf, Buffy vampyyrintappaja). Miksi en sitten koe olevani vain näiden sarjojen fani? Näkisin suurimman eron olevan siinä, kuinka intohimoisesti ja syvällisesti paneudun näihin asioihin. Analysoin sarjoja syvällisellä tasolla, olen mukana erilaisilla fanifoorumeilla, etsin kyseisistä sarjoista tehtyä fan artia sekä luen ja tuotan fan fictionia. Kiinnostukseni näihin asioihin menee siis huomattavasti syvemmälle kuin pelkkään sarjan seuraamiseen ja siitä nauttimiseen.

 

Haluaisin verrata tilannetta siihen, kuinka esimerkiksi poikaystäväni nauttii suuresti Moderni perhe- nimisestä TV-sarjasta ja kokee olevansa kyseisen sarjan fani. Hän osaa ulkoa suurin piirtein kaikki sarjan vitsit ja muistaa jaksot läpikotaisin. Kuitenkaan hän ei koe tarvetta katsoa YouTubesta sarjan näyttelijöiden haastatteluja tai blooperseja (epäonnistuneita kohtauksia). Toinen asia minkä koen kategorisoivan minut nörtiksi on se, että identifioin itse itseni nörtiksi. Koenkin, että identiteettiin liittyvissä asioissa omalla kokemuksella on hyvin suuri rooli.

Kuva 3. Ravenclaw pride!

Nörttiys on minulle suurelta osalta eriytymistä (mutta ei kuitenkaan eristäytymistä) omaan maailmaani. En ymmärrä, miksi on hyväksyttävämpää mennä todella pitkälle esimerkiksi jonkin urheilujoukkueen fanittamisessa, mutta TV-sarjojen fanittaminen on outoa? Enkä halua edes puhua siitä, kuinka outona osa ihmisistä pitää sitä, että 26-vuotias nainen on kiinnostunut mangasta ja animesta. Äitiäni lainatakseni: ”Etkö sä oo jo vähän liian vanha tollasiin lasten juttuihin?” Tässä piilee osasyy siihen, miksi identifioidun nörtiksi. Kollektiivisesti nörttiys tuntuu yhteisönä ryhmältä, joka ymmärtää kiinnostuksen kohteitani eikä tuomitse tai naura niille. Saan olla juuri niin ’outo’ kuin olen.

Iän myötä olen alkanut vaalimaan tätä identiteettiä ja puhun puolitutuillekin ihmisille mm Boys’ Love mangasta mitä keräilen tai slash fictionista mitä luen tai miksi en ole koskaan oikein lämmennyt Attack on Titanissa muulle kuin Erenille. Jos kerran poikaystäväni ja hänen kaverinsa voivat selittää minulle urheilujuttuja joista en ymmärrä mitään, miksi minun pitäisi salailla kiinnostuksen kohteitani? Minusta tuntuukin, että minun sukupolveni ja meidän jälkeemme tulevat sukupolvet ovatkin ottaneet nörtti-sanan omaan käyttöönsä ja poistaneet (ainakin osan) sen stigmaa käyttämällä sitä ylpeästi kuvaamaan itseään. Samaan aikaan sanan merkitys on myös laajentunut, eikä alussa mainitsemani tietotekniikkaosaaminen ole enää oleellinen kriteeri nörttiydessä. Pikkuhiljaa on alkanut katoamaan myös vastakkainasettelu sen kanssa, että nörtit ovat lihavia (tai vastakohtaisesti surkean laihoja) eivätkä he urheile. Itse en oikein ymmärrä, millaisesta yksioikoisesta lähtökohdasta tämä ajatus kumpuaa. Itse viihdyn yhtä hyvin salilla ja lenkkipolulla kuin sohvalla katsomassa animea. Onneksi siis myös tämä puoli nörttiyden määritteestä on muuttumassa.

Oman kokemukseni mukaan nörttiys on siis monipuolistunut vuosien saatossa. Enää sinun ei tarvitse olla introvertti, finninaamainen, tietokoneella suurimman osan ajastaan viettävä teinipoika voidaksesi kutsua itseäsi nörtiksi. Nörttiyttä on yhtä monenlaista kuin nörttejäkin: on animenörttejä, kirjanörttejä, tiedenörttejä, TV-sarjanörttejä, tietokonenörttejä ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka eivät välttämättä luokittele itseään nörteiksi, vaikka ovatkin kiinnostuneita jostakin nörtiksi luokiteltavasta. Nykyään näidenkin ihmisten on ehkä helpompi ”tulla kaapista” kiinnostuksen kohteidensa kanssa, ilman että se herättää niin paljon kummeksuntaa kuin joskus aiemmin.

                                                             Kuva 4. Osa BL-mangoistani

BBC:n artikkeli käsittelee tätä aihetta pohtimalla, onko sanoista ’geek’ ja ’nerd’ tulossa positiivisia termejä. Artikkeli käsittelee sanojen historiaa ja sitä, kuinka niiden merkitys on muuttunut nykypäivänä. Mielenkiintoiseksi kohdaksi nousi kuitenkin artikkelin loppu, jossa käsiteltiin sitä, että niin sanotut ’old-school’ nörtit eivät ole olleet tästä muutoksesta kovin mielissään, sillä he kokevat, että heidän oma alueensa on vallattu ja muutettu joksikin, mitä se ei ole.

Osittain ymmärrän tämän tunteen, itselläni oli samanlainen olo siinä vaiheessa, kun animesta ja mangasta ja kaikesta niihin liittyvästä tulikin muotia. Tuntui kuin minun oma alueeni olisi kaapattu ja viety pois minulta. Toisaalta koen, että tämä on myös melko hipster-ajattelutapa, joka sulkee osan ihmisistä pois määrittelemällä hyvin tiukasti sen, mitä ’oikea nörttiys’ on. Kaiken kaikkiaan koen nörttiyden määritelmän avautumisen ja neutralisoitumisen positiivisena asiana. On hienoa, että ihmiset saavat toteuttaa itseään vapaammin ja ennakkoluulot alkavat pikku hiljaa hälvetä . Go nörtit!

 

-Mia

(Kaikki kuvat itse ottamiani)

Uhkailu ja vihakulttuuri, nörttiyhteisön varjopuolet

Uhkailu on erittäin ikävä ilmiö ja menee joskus hyvin henkilökohtaiselle tasolle, varsinkin kun ihmiset esiintyvät oikeilla nimillään ja kasvoillaan. Ensimmäisenä aiheesta tulee ainakin itselleni mieleen erilaisilla palstoilla ja keskustelukanavilla tapahtuva ilkkuminen. Henkilökohtaiselle tasolle meneminen näkyy kuitenkin hyvin esimerkiksi tubettajien keskuudessa. Luennoilla tuotiin hyvin esille naisiin kohdistunutta swattaamista, joissa sanat olivat muuttuneet konkreettisiksi teoiksi ja näin ollen asettaneet uhrin ja hänen henkensä todelliseen vaaraan.

Mitä swattaamisella sitten oikeastaan tarkoitetaan? Swatting- sanalla viitataan ilmiöön jossa tehdään turha ilmoitus häirittävästä henkilöstä polisiivoimille. Ilmiö on ollut olemassa nörttiyhteisön ulkopuolella ja kohdistunut julkkiksiin, mutta siitä on tullut huolestuttava osa verkko- ja pelaajayhteisöä. Twitchin ja streamaamisen kautta se tuli yleiseen tietoon, ja Youtube on pullollaan videoita joissa kesken streamaamisen swat- tiimi ryntää paikalle. Laitoin lähteisiin muutamia linkkejä swattaamistapauksiin. Ilmiö on vaarallinen ja erittäin huolestuttava. Uhri saattaa joissain tapauksissa olla hyvinkin nuori, tai hänellä saattaa olla pieniä lapsia. Sen lisäksi että se lisää turhaa kuormitusta poliisivoimille asetetaan siinä aina yksi tai useampi henki vaaraan.

Luennoillakin mainittu Anita Sarkeesian on saanut oman osansa nettikiusaamisesta ja häneen on kohdistettu paljon niin henkilökohtaista kuin tutkimukseen liittyvää kritiikkiä. Tutkimukseen on kohdistettu myös paljon asiallista kritiikkiä, mutta se osittain ymmärrettävistä syistä on estetty, koska trollit ja ”naisvihaajat” ovat ottaneet hänet maalitaulukseen. Lähteistä löytyy linkki, jossa näkyy joitain hänelle kohdistuneita törkeitä viestejä.

Monet tubettajat, joihin Sarkeesianin luen, koska hänen videonsa ovat saatavilla myös Youtubesta kokevat häirintää ja saavat tappouhkauksia. Tämä on valitettavan yleinen ilmiö, eikä uhka katso sukupuolta. Monet tubettajat ovat trollien ja kommenttien epäasiallisuuden takia poistaneet kommentit kokonaan käytöstä. Tällaisia tubettajia ovat mm. TotalBiscuit, PewDiePie ja Sarkeesian. Naisiin uhkaukset kohdistetaan ehkä eri tavalla ja heitä saatetaan uhkailla mm. raiskauksella. Tarkoitusperä on kuitenkin sama ja niillä halutaan luoda turvattomuuden tunnetta, trollata tai päästä uhrin ihon alle. Nettikiusaaminen, uhkailu sekä uhkauksien konkretisoituminen ovat kasvavia ongelmia, ja niihin tehokkaasti puuttuminen tulee toivottavasti kehittymään seuraavilla vuosikymmenillä.

Sukupuolikysymykset ovat tällä hetkellä pinnalla nörttiyhteisössä. Tämä nousi moneen kertaan esille kurssilla. Naisten asemaan ja sitä käsittelevän tutkimuksen kritisointiin liittyy kuitenkin paljon ongelmia. Mikäli aiheeseen sanoo poikkipuolisen kommentin, tulee äkkiä leimatuksi ”poikaklubin” edustajaksi ja saa herkästi paljon vihapalautetta, yhtälailla kuin asian puolestapuhujat sitä saavat. Verkossa käytävä keskustelu ei jätä paljoa tilaa järjelliselle argumentoinnille, juuri tämän syyn takia argumentit hukkuvat vihapostin, trollien sekä sjw- kommenttien alle ja vastapuolta halutaan monissa tapauksissa sensuroida. Tämä on syy miksi haluan käsitellä myös tätä aihetta tekstissäni.

The Amazing Atheist jaThnderf00t lienevät tunnetuimmat feminismin kritisoijat Youtubessa. Heidän tapansa esittää asioita on paikka paikoin erittäin kärkäs ja jokseenkin provosoiva. Heidän kanavaltaan löytyy paljon muun muassa kritiikkiä Damsel in Distress- sarjaa vastaan. Heitä kritisoisin osittain samoilla sanoilla joilla kritisoin Damsel in Distress tutkimussarjaa aiemmassa blogipostauksessani. Hukkuvatko pointit kärkkään esitystavan ja omien mielipiteiden liiallisen korostamisen alle? Voi olla. The Amazing Atheist organisoi vähän aikaa sitten kampanjan jonka tarkoituksena on kerätä rahaa organisaatiolle joka auttaa tyttöjä kolmannessa maailmassa ja mahdollistaa muun muassa tyttöjen koulutuksen näissä maissa. Video löytyy lähteistä, ja videossa The Amazing Atheist lyttää kovin sanoin Feminist Frequensin uuden tutkimushankkeen rahoituksen keräämisen. En avaa videota tarkemmin, mutta sekä Sarkeesianin että The Amazing Atheistin videot ja hanke on linkitettynä lähteissä. The Amazing Atheistin keräystä ei ole huomioitu mediassa käytännössä ollenkaan, vaan se levisi muuhun mediaan Sarkeesianin tekemän postauksen välityksellä, jossa hän leimaa The Amazing Atheistin (nimeä mainitsematta, mutta viittaa kuitenkin selvästi häneen) tunnetuksi häiriköksi joka pilkkaa feminismiä ja feministejä Youtubessa, sekä katsoo The Amazing Atheistin tarkoitukseksi mustamaalata hänet. The Amazing Atheist videossa kritisoi rahankeräystä, koska Feminist Frequensin edellinen tutkimushanke on vielä kesken ja yrityksellä kuitenkin tulotietojen mukaan on paljon rahaa käytössä. Vastakkainasettelu näkyy mielestäni hyvin, kun katsoo kummankin tahon lähdevideot. Kummassakin tapauksessa toisen tahon lähtökohtia ei välttämättä haluta nähdä, ja kommenttiosiossa viha toista osapuolta kohtaan paistaa läpi. Tämä näkyy myös muilla keskustelukanavilla, ja kumpaa puolta tahansa puolustat, sinut leimataan mielipiteesi takia negatiivisesti.

Mitä ajan tällä tekstillä takaa? Uhkaukset, swattaaminen ja trollaus ovat vakava, kaikkia netin käyttäjiä koskettava ongelma. Ne eivät ole sidoksissa sukupuoleen, mutta sukupuoli voi tarjota väylän käyttää erilaisia uhkauksen ja loukkauksen muotoja. En ollut aiemmin perehtynyt swattaamiseen tai näihin videoihin.

Monet ”miesvihaajat” esiintyvät internetissä feministi nimikkeen alla ajaakseen omia agendojaan. Tämä on todennäköisesti yksi syy miksi sana ”feministi” on voinut saada internetin ihmemaailmassa hyvinkin negatiivisen leiman. Sanan syvempää merkitystä ja taustoja ei pohdita, vaan se leimataan heti miesvihaksi koska kuten ensimmäisessä blogipostauksessani sanoin ryhmiin kohdistuvat olettamukset ja stereotypiat muodostuvat usein ns. ”ääriaineksen” perusteella. Itselleni feminismi on muuttunut ongelmalliseksi käsitteeksi. Tämä johtuu siitä, etten enää nykyisin näe sitä aidon tasa-arvon edustajana, koska sukupuolten ongelmia ei tuoda esille tasa-arvoisesti. Se on joissain tilanteissa vääristynyt provokatiiviseksi miesvihan välineeksi. Tämä ei tarkoita sitä että tuomitsisin kaikki feministit tai itse feminismin, mutta tietyissä konteksteissa sana on saanut hyvin vääristyneitä piirteitä. Laitoin loppuun kaksi linkkiä jotka summaavat miksi en itse halua enää lukeutua feministiksi, vaan koen olevani equalisti tai ihan vaan humanisti.

Itse vietän peliyhteisöissä ja peleissä paljon enemmän aikaa kuin erilaisilla keskustelufoorumeilla. Sielläkin vihaaminen ja uhkailu ovat läsnä. Se näkyy muun muassa pään aukomisena ja kettuiluna muille pelaajille. Mikäli mennään mauttomuuden puolelle niin tällaiset henkilöt kuitenkin hyvin äkkiä lentävät yleensä, pelistä riippuen, joko pois serveriltä tai peliyhteisöstä. Aina näin ei kuitenkaan tapahdu ja fps sekä muissa tiimipeleissä on mukana ryhmäpaine. Jos joku pelaaja on selkeästi huonompi kuin muut ja aiheuttaa tiimille sen takia ongelmia, herättää se paljon eripuraa ja mahdollisesti jopa aggressioita. Haukkuminen saatetaan joissain tapauksissa hyväksyä ja moni muukin pelaaja saattaa lähteä siihen mukaan. Myös liian hyvää pelaajaa saatetaan alkaa haukkumaan ja hänet saatetaan kikkiä pois serveriltä, koska ”i call hack!”. Tässäkin asiassa sukupuoli tarjoaa joskus väylän haukkumiselle. Yksi ikimuistoisimmista TF2 peleistäni oli venäläisellä serverillä. Vastapuolen sniper pyöri engineer baceni ulkopuolella ja voicechatin välityksellä ilmoitti ”i'm gonna stuck my rifle in your wet pussy”. Huumorintaju kuitenkin loppui kun pääsin hänen taakseen iskien jakoavaimella hänen takaraivoonsa tokaisten ”Better luck next time”. Tiedän kuitenkin joitain tapauksia jossa henkilö on saanut tappouhkauksia pelin sisällä toiselta pelaajalta, ja eräs ystäväni alkoi tämän takia käydä itsepuolustuskursseilla.

Kuinka suojautua tai suhtautua verkossa tapahtuvaan uhkailuun? Tähän ei liene kaiken kattavaa varmaa vastausta. Turvallisinta lienee ettei paljasta itsestään liikaa, mutta jos haaveilee ammatikseen streamaamista, voi se olla hyvinkin vaikeaa. Tavallisena pelaajana harva kuitenkaan saa koskaan tietää missä asut, ellet erehdy antamaan oikeaan nimeäsi peliyhteisön tietoon. Vaikka verkko on täynnä vaaroja, se on loppujen lopuksi täynnä myös ihmisiä. Itse olen mukana aktiivisessa pelikillassa, jonka kanssa tapaamme vuosittain. Joten vaikka kirjoituksessani puhun negatiivisista ilmiöistä, ei pidä unohtaa sen positiivia puolia. Niitäkin löytyy.

Swattaaminen pelaajayhteisössä, uutisia:

http://www.theguardian.com/technology/2015/feb/05/gaming-streamer-gets-swatted-as-online-griefing-enters-real-world

https://www.youtube.com/watch?v=3lcrarmTtno

https://www.youtube.com/watch?v=TiW-BVPCbZk

http://www.fastcompany.com/3046908/the-worlds-unfunniest-prank-is-terrifying-gamers-and-costing-police-a-fortune

TotalBiscuit, uutinen jossa hän poistuu sosiaalisesta mediasta

http://kotaku.com/totalbiscuit-quits-social-media-with-emotional-goodbye-1754991166

Anita Sarkeesian häirinnästään:

http://feministfrequency.com/2015/10/29/talking-publicly-about-harassment-generates-more-harassment/

Amazing Atheistin kamppanja sekä hänen vastauksensa Sarkeesianin krtittiikiin

https://www.youtube.com/watch?v=LLXqJb_Efrk

https://www.youtube.com/watch?v=8g-zpc-QQCM

Anita Sarkeesianin kamppanija ja vastaus The Amazin Atheistin kamppanjaan:

https://www.seedandspark.com/studio/ordinary-women#wishlist

http://archive.is/0yHHZ

Animekulttuurishokki ja ripaus nostalgiaa

Muistan kuinka joku meistä nörttikulttuurin kurssilaisista heitti jollakin luennolla ilmoille, että olisi mielenkiintoista kuulla sellaisen ihmisen ajatuksia, joka on joskus mieltänyt itsensä nörtiksi, muttei ole sitä enää. Tähän luennoitsija naurahti jotakin sen suuntaista kuin että olisi tosiaan hauska tietää, miten tästä parannutaan. Anteeksi epämääräisyyteni, krhm, mutten millään saa päähäni tilanteen yksityiskohtia. Oli miten oli, kyseinen kohtaus nosti mieleeni suhteeni animeen ja mangaan. Alakoulun viimeisistä vuosista yläkoulun alkupuolelle saakka olin melkoinen anime- ja manganörtti tai fani nyt ainakin. Vähä vähältä harrastus kuitenkin jostain syystä jäi taka-alalle ja hiipui lopulta lähes olemattomiin. Se ei johtunut siitä, etten olisi enää pitänyt mangasta, vaan pikemminkin siitä, etten tullut etsineeksi uusia sarjoja, joita lukea. Uskon, että tähän vaikutti omalta osaltaan myös se, missä määrin onnistuin pelästymään Inyasha-sarjaa, joka syystä tai toisesta tuntui minusta noihin aikoihin käsittämättömän raa’alta ja ahdistavalta.

Tätä nykyä huomaankin olevani totaalisen pihalla siitä, mitä animen ja mangan kentällä tapahtuu. Coneissa tunnistan kyllä Fullmetal Alchemistin, Death Noten ja Attack on Titanin cossaajat, minkä lisäksi tiedän erinäisten urheiluanimeiden olemassaolosta, mutta siihen se melkeinpä jääkin. Lukiessani osia Pokemonin perilliset – Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa –julkaisusta huomasin muistavani monia asioita niiltä ajoilta 2000-luvun alkupuolella, kun manga alkoi pikkuhiljaa valtavirtaistua Suomessa. Muistan tilanneeni Anime-lehteä, raahanneeni äitini into piukassa Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyyn, hamstranneeni jos jonkinlaista krääsää Helsingin Blippo-liikkeestä ja juosseeni kerta toisensa jälkeen läheiselle R-kioskille ostamaan kuukausirahoillani uusimpia shōjo-julkaisuja Tokyo Mew Mew’sta Full Moon wo Sagashiteen ja Fushigi Yuugiin – voi sitä pettymyksen määrää, joka syntyi aina, jos jonkin sarjan uuden osan julkaisu viivästyikin jostain syystä vaikka vain parilla päivällä. Muistan myös elävästi yrittäneeni piirtää mangaa ja joutuneeni turhautumaan yhä uudestaan ja uudestaan, kun en saanutkaan aikaiseksi aivan sitä mitä halusin.

En siis ole animenörtti, vaikka olen joskus ollut sellainen. Uskon kuitenkin, että minun olisi helppoa löytää tieni takaisin animen ja mangan pariin, kun vain tietäisin mistä aloittaa. On nimittäin selvää, että näiden ”tynnyrissä” viettämieni vuosien aikana sekä animekulttuuri että minä itse olemme kokeneet perustavanlaatuisia muutoksia. Omat mieltymykseni ovat toki varsin toisenlaisia kuin 11-vuotiaana, mutta suurin muutos lienee tapahtunut mangan ja animen näkyvyydessä Suomessa. Se kun on nykyään huomattavissa määrin suurempaa kuin aloittaessani animen harrastamisen vuosia ja taas vuosia sitten. Myös tarjonta on aivan toista luokkaa kuin se tuolloin oli, ja erilaisten tapahtumien määrä ja suosio tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta. En osaa sanoa, onko postaukseni tarkoitus olla nostalgiapläjäys vai toivomus päästä takaisin animemaailmankartalle (missä naapurini ovat onneksi jo alkaneet opastaa minua), mutta ainakin voin sanoa huomanneeni, että astuessaan kerran pois nörttikulttuurin (jonkin osa-alueen) polulta on täysin mahdollista, että polun seuraavan kerran löytäessään huomaakin astuneensa aivan toiseen maailmaan. Siitä huolimatta ympäristö voi vielä vuosien jälkeenkin tuntua omalla tavallaan tutulta ja turvalliselta maaperältä. Ainakaan siihen tutustumista ei tarvitse aloittaa aivan alusta.

Scifi ja spekulatiivinen sukupuoli

Artikkelissaan Science Fiction and the Gender of Knowledge (2000) Brian Attebery käsittelee scifi-genren maskuliinisuutta ja naisen näkymätöntä roolia erityisesti 1930-luvun scifi-kertomuksissa. Hän määrittelee naiselle varsin suppean joukon erilaisia rooleja, joita nämä hänen mukaansa kyseisissä tarinoissa edustavat, ja joihin kuuluvat esimerkiksi miespuolisen sankarin romanttisen kiinnostuksen kohde (jotta miehen heteroseksuaalisuutta ei kyseenalaistettaisi), pelastetuksi tulemista kaipaava uhri ja kahvinkeittäjä (Attebery 2000, 133). Artikkelin mukaan myös miesten ja naisten ruumiinosia kuvataan kertomuksissa hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, sillä esimerkiksi miehen silmää pidetään älyn symbolina ja tieteen tekemisen edellytyksenä, kun naisen silmä taas toimii pikemminkin katselun kohteena esimerkiksi kauneutensa vuoksi (Attebery 2000, 135). Kaiken toisena pidetyn, kuten avaruusolentojen ja heidän maailmansa, voi Atteberyn mukaan nähdä miehen tarkkailun alla feminiinisenä, joskin tämän suhteen vaihtelee teoksittain.

Scifi-genre on toki ajan kuluessa muuttunut ja monipuolistunut merkittävästi, mutta sukupuoli on keskeinen tarkkailun kohde spekulatiivista fiktiota tarkasteltaessa. Spekulatiivisen fiktion nimi kertoo paljon taiteenlajin luonteesta: kyllä, se on spekulatiivista, ja kyllä, se on fiktiota. Luennollaan (tai ainakin luentodioissaan, sillä itse luento jäi minulta välistä) sukupuolen, scifin ja scifi-fandomin suhteesta Aino-Kaisa Koistinen scifin spekulatiivisuus tarjoaa mahdollisuuden uudenlaisten sukupuolen representaatioiden tuottamiseen ja sukupuolikäsitysten luomiseen. Itse olen jokseenkin skeptinen representaation käsitettä kohtaan, enkä halua ajatella kaikkea yksinkertaistavasti representaationa jostakin fiktiivisen maailman ulkopuolisesta, mutten tilanpuutteessa pysty nyt syventymään siihen tämän tarkemmin. Näen kuitenkin spekulatiivisen fiktion loistavana väylänä representaatioista irtautumiseen.

Luin kirjallisuustieteen aikakausilehti Avaimesta Hanna-Riikka Roineen artikkelin Mahdollistavat maailmat. Näkökulmia China Miévillen Embassytown-romaanin outouteen (Avain 4/2012, 21-36). Artikkelissaan Roine kirjoittaa: ”Mahdollisten maailmojen poetiikan voi yksinkertaisimmillaan nähdä jäljittävän kerronnasta eräänlaista ohjeiden ja sääntöjen järjestelmää, jonka mukaan siinä kuvattu maailma rakentuu ja toimii (Roine 2012, Avain 4/2012, 22).” Näen spekulatiivisen fiktion ja fiktion ylipäänsä juuri tällaisina mahdollisina maailmoina, jotka toimivat täysin omien lakiensa mukaan. Scifi- ja fantasiakertomusten maailmoille annetaan automaattisesti monenlaisia vapauksia, eivätkä asiat, jotka ylittävät ymmärryksemme, enää maailman tavoille opittuamme tunnukaan niin oudoilta kuin voisi kuvitella. Ne kuuluvat keskeisesti osaksi omaa maailmaansa, joten antaa mennä.

Muistan joskus keskustelleeni netissä Game of Thronesista henkilön kanssa, joka oli sitä mieltä, ettei Daenerys Targaryenista koskaan voi tulla Westerosin hallitsijaa, sillä hän on nainen ja hänen tuleva puolisonsa veisi väkisinkin merkittävämmän aseman hänen nenänsä edestä. Sama henkilö piti täydellisenä skenaariona tilannetta, jossa Daenerys naisi Jon Snown ja hankkisi poikalapsen, jolloin Targaryenien asema olisi taattu. Kaikkea tätä hän perusteli muun muassa sillä, että keskiajalla naisen asema oli mitä oli, eikä naispuoliselle henkilölle näin ollen olisi mitenkään mahdollista nousta asemista korkeimpaan, eli tässä tapauksessa seitsemän kuningaskunnan johtoon. Itse näin kyseisen ajatusketjun lähes käsittämättömänä. Game of Thronesin voi toki ajatella edustavan fantasian alalajia, joka ammentaa vaikutteita keskiajasta ja jota kuulee toisinaan kutsuttavan keskiaikafantasiaksi, mutta se ei sijoitu keskiajalle. Ei ole mitään syytä, jonka takia maailman tulisi muistuttaa reaalimaailmamme keskiaikaa sukupuolikäsityksissään tai yhtään missään muussakaan. Jokaisella maailmalla on valta luoda omat sääntönsä.

Eikö siis myös sukupuoli voisi spekulatiivisessa fiktiossa olla tai olla olematta aivan mitä tahansa? Tarvitseeko sillä loppujen lopuksi edes olla mitään merkitystä fiktiossa, vaikka sillä reaalimaailmassa tuntuukin edelleen olevan tarpeettoman suuri rooli miltei kaikessa? (En tiedä tarvitseeko, mutta yleensä sillä siitä huolimatta on.) Olisiko mitenkään mahdollista, että henkilöt nähtäisiin vain ja ainoastaan henkilöinä, eikä aina jonkin sukupuolen representaatioina? Uskoakseni kaikkeen tähän on vielä matkaa ja sukupuolen tarkastelu on toki äärettömän relevantti kysymys. En myöskään usko, että se aivan pian lakkaa olemasta relevantti. Aina on toki mahdollista vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta mitäkin tarkastellaan.

Lähteet:

Brian Attebery 2000: Science Fiction and the Gender of Knowledge, s.131-143 teoksessa Speaking Science Fiction: Dialogues and Interpretations (Sawyer, Andy & Seed, David (eds.), Liverpool University Press 2000)

Hanna-Riikka Roine 2012: Mahdollistavat maailmat. Näkökulmia China Miévillen Embassytown-romaanin outouteen, Avain 4/2012, 21-36