Valitettavan monen mielikuva animesta (ja jopa mangasta) on
vähäpukeisia koulutyttöjä, joita likaiset sedät katsovat. Tätä selittää
varmasti osittain animen Suomeen tulon historia 80-luvulla scifi-piirien kautta
(mikä on sittemmin vääristynyt edellä olevaan mielikuvaan), mutta toisaalta
hameiden helmat myös ovat usein todella lyhyitä. Ja jos ei pysähdy katsomaan
kunnolla, ei näe pinnan alta monipuolista juonta tai vakavia teemoja. Toinen harhaluulo, johon olen törmännyt, on että anime on
yhtä kuin hentai lonkeropornoineen.
Todellisuudessa manga ja
anime ovat yhtä laaja kokonaisuus kuin kirjallisuus tai länsimaiset tv-sarjat.
Jos joku kertoo katsovansa mielellään vaikka Netflixiä, seuraa automaattisesti
jatkokysymys siitä, minkä tyylisiä sarjoja tai leffoja sieltä valitsee. Miksei
sama ulotu myös animen piiriin? Yleisen huomion kohteeksi nousevat vain kohua
aiheuttavat asiat, ja "normaali" kaanon jää vain nörttien
kollektiiviseen tietoisuuteen. Tämän takia anime-/mangaharrastus jää helposti
pieneksi vähän hävettäväksi salaisuudeksi. Esimerkiksi itse uuteen ihmiseen
tutustuessani en uskalla yleensä kovin pian kertoa mielenkiinnostani, ellen
arvele hänenkin jakavan jollain lailla samaa nörttiyden osa-aluetta. Tuomituksi
ja leimatuksi tulemisen pelko on valitettavasti ainakin vielä toistaiseksi
jossain määrin olemassa, mutta toivottavasti hiipuu vähitellen samaan tapaan
kuin vaikkapa fantasiakirjallisuuden negatiivinen leima ei-oikeana
kirjallisuutena. Japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneista käytetäänkin
välillä sanaa otaku, joka on
Japanissa hyvin negatiivisesti sävyttynyt ja tarkoittaa jollekin asialle
fanaattisesti omistautunutta henkilöä, jonka elämän muut osa-alueet kenties
kärsivät tämän takia. Suomessa sanaa käytetään jonkinlaisena synonyyminä
japaninörtille. Toisaalta raja nörtin ja harrastelijan välillä on
mielenkiintoinen: miten paljon animea täytyy katsoa, ennen kuin luokitus
vaihtuu harrastelijasta nörtiksi?
Itse olen kokenut, että jotta voin sanoa katsovani animea ja
olevani oikeutettu kuulumaan samaan joukkoon, kuin ihmiset jotka käyvät
lukuisissa aiheelle omistetuissa coneissa, minun täytyy katsoa tai vähintäänkin
tuntea kaikki suosituimmat sarjat. Vaikka ne eivät kiinnostaisi minua. Osa
näistä onkin ollut todella hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisella juonella
varustettuna. Valitettavasti joukkoon kuitenkin mahtuu myös muuta. Jostain
syystä esimerkiksi Amnesia oli sellainen anime, jonka viittauksiin törmäsin
netissä pyöriessäni teininä todella usein. Katsoin sen itsepäisesti loppuun,
vaikka kiehuin koko ajan raivosta siitä, miten misogynistinen se oli.
Päähenkilön nimeä ei esimerkiksi kerrottu koskaan, vaan häneen viitattiin vain
heroinena netissäkin. Tältä puuttui kokonaan oma persoona ja tahdon voima, ja
hän totteli mukisematta ja kyseenalaistamatta miehiä, joista yksi esimerkiksi
piti tätä suuressa lintuhäkissä ja huumasi tätä tämän "omaksi
parhaakseen". Pahinta oli, että sarjan fanit olivat juuri teinityttöjä,
jotka jopa haaveilivat sarjan miehistä. Tuon pimeämpään kuiluun en kuitenkaan ole eksynyt animessa. Sen sijaan matkaan on tarttunut monia aarteita kuten Death Note tai Fullmetal Alchemist (ja monia harvinaisempia sarjoja). Nämä kaksi
ovatkin mangamaailmassa samanlaisia klassikoita kuin Taru Sormusten herrasta
tai Harry Potter fantasiakirjallisuudessa. Väitänkin, että suurimman osan
reitti vakavaan harrastukseen on kulkenut vähintään jommankumman sarjan kautta.
Ja jokaisen, joka on yhtään lukenut mangaa tulee ehdottomasti tuntea nämä.
(Death Note uppoaa usein realistisen piirrosjälkensä ja uskomattoman upean
juonensa takia myös ihmisiin, jotka eivät muuten mangaan koskisi.)
Ongelmaa mangan ja animen yleisestä tuntemattomuudesta ja
ennakkokäsityksistä hämmentävästi lisää se, että mangaa myydään nykyään myös
ruokakaupoissa lehtiosastolla kaikkien nähtävillä. Valikoima vain on suppeaakin
kapeampi. Suurin osa siitä kourallisesta on nuorille tytöille kirjoitettua
söpöä ja romanttista mangaa (shoujo),
jonka yleensä tunnistaa jo niistä valtavista silmistä, jotka mielletään yleensä
kaiken mangan piirrostyyliksi (esimerkkejä tässä ja tässä). Lisäksi hyllystä saattaa löytyä
jokin shounen-manga (esimerkiksi Bleach on melko suosittu), jonka kohdeyleisö on alun perin ollut nuoret pojat,
mutta jota Suomessa lukevat usein myös tytöt (kaikki eivät kestä shoujoa, varsinkaan koko ajan). Toisaalta myös esimerkiksi Ranma 1/2 on
pojille suunnattu, mutta kaikkien yllätykseksi sen valtasivatkin kohdeikää nuoremmat tytöt.
Nämä
"poikamangat" ovat yleensä hyvin seikkailullisia ja sisältävät jonkin
verran taistelemista ja/tai väkivaltaa. Genrejä on kuitenkin
näiden kahden lisäksi yhtä paljon kuin kirjallisuudessa. Niiden luokittelu
vaihtelee vähän paikasta toiseen, mutta täältä tai perusteellisemmin
selitettyinä täältä näkee yleisimpiä genrejä. Usein sama manga tai anime on
monia genrejä vain yhden sijaan, ja niiden listaus netissä jokaiseen erikseen
mahdollistaa todella tarkan haun. Valitettavasti Suomessa helposti
löydettävissä ovat tosiaan vain markettien mangat, ja kirjastojenkin valikoimiin
kuuluu yleensä vain osa kaikkein suosituimmista sarjoista. Lukijan täytyy osata
hakeutua erikseen erikoismyymälöihin (joissa niissäkin on aika rajalliset resurssit). Verkosta
tilaaminen tietysti ratkaisee nämä ongelmat, jos siihen on varaa.
Toivon, että jossain vaiheessa myös kypsemmät ja
taiteellisemmat mangat saisivat yleiseltä medialta ja kauppojen valikoimista
tilaa. Mutta koska ne myyvät vähemmän (teinitytöt eivät yleensä ahmi niitä niin
nopeasti kuin kevyempiä tuotteita, joista osa on tehtykin juuri kaupallisesta
näkökulmasta), sitä tuskin tulee tapahtumaan lähiaikoina. Harrastus näyttäisi
kuitenkin olevan yleistymässä hitaaseen tahtiin, ja monet stereotypiat
luultavasti haalistuvat samalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti