Sarjakuvaliikkeiden sukupuolittuneisuus

Lukiessani Brian Swaffordin tutkimusta The Comics Shop As Cultural Clubhouse keskittyi huomioni sukupuolta käsittelevään kohtaan. Swafford aloittaa koko tekstin kuvailemalla, kuinka sarjakuvakaupassa huomio kiinnittyy sarjakuvien kansissa oleviin vähäpukeisiin ja tiettyä vartalomallia noudatteleviin naishahmoihin ja kuinka sarjakuvaliikkeeseen poikaystävänsä seurassa saapunut nainen oli vaivaantunut ja sanoi: ”I don’t belong in here”(Swafford 2012: 291). Tämä oli Swaffordin mielestä osoitus siitä, kuinka luotaantyöntävä ja sukupuolittunut ympäristö sarjakuvakauppa on.

Itse olen asiasta eri mieltä. Ensinnäkin nainen jatkaa lausettaan ”Why do you always drag me in here?” (Swafford 2012: 291), mikä implikoi melko selkeästi sitä, että nainen ei ole kiinnostunut olemaan sarjakuvaliikkeessä ja on tullut mukaansa vain koska hänen poikaystävänsä käy siellä. Swafford saa asian kuitenkin kuulostamaan siltä, kuin sarjakuvaliike olisi niin sukupuolittunut ja naisvastainen ympäristö, ettei kyseinen naishenkilö sen vuoksi halunnut tulla sinne. Voisin verrata tapahtumaa siihen, jos veisin poikaystäväni Make Up Storen- liikkeeseen ja hän sanoisi, ettei kuulu sinne ja kysyisi, miksi aina raahaat minut tänne. Väittäisinkö silloin, että hän ei halunnut olla siellä, koska se on niin miehet ulos sulkeva paikka vai koska hän ei vain yksinkertaisesti ole kiinnostunut meikeistä, joten niihin keskittyvä liike on hänelle tylsä paikka?

En väitä etteikö sarjakuvakulttuurissa olisi sukupuolittumisen ongelmia, mutta karsastan tätä näkökulmaa, että kaikesta pitää tehdä sukupuolittunut ongelma. Swafford löytää kyllä kritisoitavaa naissarjakuvasankareiden kehoista, sanomalla: ”The resulting comics do prominently include women, yet the women that appear in the comic book pages are drawn with heaving bust lines and impossibly narrow waists.” (Swafford 2012: 299), mutta ei mainitse sanallakaan sitä, että miessarjakuvasankareiden vartalot eivät myöskään ole niitä kaikista realistisimpia.

Mielestäni Swaffordin olisi kannattanut lähestyä sukupuolittumisen ongelmaa enemmin niiden naisten kautta, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvista ja käyvät sarjakuvaliikkeissä omasta tahdostaan. Se olisi antanut asiasta huomattavasti realistisemman kuvan. Sama kun minut raahaisi metsästysliikkeeseen ja sanoisi, että se on sukupuolittunut ja naisille luotaantyöntävä paikka, koska minua ei kiinnosta olla siellä. Tai ehkä en vain ole kiinnostunut metsästyksestä.

-Mia

Lähteet
Smith, Matthew J & Duncab, Randy (toim.) 2012: Critical approaches to comics: theories and methods. New York: Routledge.

Median antama kuva larppauksesta

En ole koskaan tutustunut lähemmin larppaukseen. Ainoat mielikuvani siitä ovatkin televisiosarjoista; nörtit kokoontumassa viikonlopuksi metsään, pukeutuakseen erilaisiin fantasia-asuihin ja leikkiäkseen olevansa jotain muuta kuin he ovat. Mielikuvani larppauksesta on siis ollut melko eskapismipainotteinen ja hyvin yksipuolisesti median värittämä.

Maya Müllerin From Subculture to Mainstream (2011) antoi minulle hiukan syvääluotaavamman kuvan siitä, millaista larppaus on (tutkimus ei tosin keskittynyt Suomeen vaan larppaukseen Tanskassa). Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi tässä tutkimusartikkelissa nousi median näkemys larppauksesta ja kuinka tämä näkemys on muuttunut vuosien saatossa. Tämä muistutti minua Suomen mediassa cosplayn ja erilaisten conien uutisoinnista ja sen muutoksesta vuosien saatossa. Ensin coneista uutisoitiin (kuten luennoillakin oli puhetta) ”värikkäästi pukeutuvien nuorten outona tapahtumana”, mutta kun tietynlainen uutuudenviehätys haihtui, alkoi myös uutisointi muuttua realistisemmaksi ja asiapainotteisemmaksi. Conit eivät olleet enää uusi ja ihmeellinen juttu, mitä piti hämmästellä (ja ehkä myös hiukan naureskella sen kustannuksella).

Müllerin artikkelia lukiessa löysin samoja yhtymäkohtia siihen, kuinka uudesta alakulttuurista puhutaan mediassa ennen kuin siitä tulee vakiintunut osa yhteiskuntaa. Seuraavat lainaukset Müllerin tutkimusartikkelista alleviivaavat tätä havaintoa:

“In 1994, a brutal murder in Sweden led the Danish newspaper BT to write about LARP as a dangerous activity:

 In LARP the participants are living in a totally different world,  their roles are often very violent; such as monsters, demons,  persecuted or persecutor. In some cases one of the participants has  to ‘die’ to make the game proceed. Thomas and the two brothers  had been role-playing every weekend in the last several months. The  police’theory is that Thomas initially voluntarily played along in the  belief that he only had to die for fun.” (Kiberg, 1994, p. 16) (Müller 2011: 43)

“From the mid- to late 1990s, the discourse changed. In 1996, an article describing a scenario in a submarine focused on the positive sides of LARP. The forty-eight-hour scenario was described as if the participants had been in a movie filled with action, drama, suspense, and historical coldwar creepiness.” (Kristensen, 1996) (Müller 2011: 44)

Mielestäni on mielenkiintoista, kuinka media voi vaikuttaa ihmisten näkemyksiin tietystä ilmiöstä. Larppauksen voisi kuvitella olevan mukava harrastus, jossa ollaan ihmisten kanssa, tutkitaan ja laajennetaan omaa identiteettiä eläytymällä erilaisiin hahmoihin ja yksinkertaisesti vain pidetään hauskaa. Voisin kuitenkin veikata, että monet vanhemmat ovat kieltäneet lapsiaan osallistumasta tällaiseen aktiviteettiin, luettuaan BT-lehden kuvauksen kyseisestä harrastuksesta.

Tässä mielessä on hyvä, että alakulttuureista tulee enemmän osa yhteiskuntaa ja media tutustuu niihin tarkemmin, ennen kuin he kirjoittavat niistä mitä sattuu. Tätä kautta suuremman yleisön on mahdollista tutustua erilaisiin ilmiöihin ja muodostaa mielipiteensä niistä paljon realistisemmalta pohjalta, kuin negatiivisesti sävyttyneistä lehtiartikkeleista.

-Mia

Lähteet

Müller, Maya. 2011. "From Subculture to Mainstream." Teoksessa Henriksen, Thomas Duus, Christian Bierlich, Kasper Friis Hansen, and Valdemar Kølle, toim. Think Larp: Academic Writings from KP2011. Copenhagen

Naisten asema ja kaksoisstandardit pelaamisessa

Nörttikulttuurin nousu seminaarin esityksistä minulle kiinnostavimmaksi nousi tohtorikoulutettava Usva Frimanin ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Itse en ole koskaan ollut mitenkään erityisen innostunut minkäänlaisesta pelaamisesta, mutta minulla on aina ollut naispuolisia ystäviä, jotka ovat harrastaneet todella paljon videopelejä ja heidän kauttaan on tullut sitten pelailtua sekä päästyä sisään videokulttuuriin. Myös poikaystäväni pelaa suhteellisen paljon ja meillä onkin kotona X-Box One, X-Box 360, Playstation 3 sekä Nintendo 64. Edellä mainituista Nintendo 64 on minun ja se onkin ollut minulla muistaakseni 9-vuotiaasta asti. Vaikka en ole itse pelaaja niin olen kuitenkin pelannut elämässäni välillisesti jonkin verran.

Mielenkiintoisimmaksi kohdaksi Frimanin esityksessä nousi naispelaajien kohtaama häirintä ja se, kuinka erilailla naispelaajiin suhtaudutaan. Liitän alle erään haastatellun kuvauksen siitä, kuinka hän kokee häirinnän. Valitsin tämän kohdan, koska itse Twitchia seuranneena olen huomannut täysin samat asiat, kuin mistä haastateltu nainen puhuu.

”Ja sit taas, se mitä mä oon kans huomannu, niin ku siis mä oon niinku jonkun verran kattonu Twitchistä siis näitä naisstreamaajia, mut et mä en yleensä, mä en, niinku, mun on aina pakko peittää kädellä se chatti, koska se on niin järkyttävää se kama, mitä sinne tulee, et se on niinku lähinnä sellasta ’näytä tissit, näytä perse’, tällästä niinku… Ja sit et just tämmöstä, et jos se mokaa, ni haukutaan heti, että niinku ’idiootti ku teit noin’. Et se on tosi niinku sellast rajuu se teksti mitä sielt tulee niinku naisille ylipäätään, et ei miespelaajien chatteihin ei tuu sellast tavaraa ku mitä naispelaajien chatteihin tulee.” (Friman 2016)

Internetissä on saanut aina tottua siihen, että naisista puhutaan aivan järkyttävään sävyyn ja kaikista parhaiten se kulminoituu miesvaltaisilla forumeilla kuten Twitchissa. Naisten pelaamiseen suhtaudutaan ihan kuin pienen lapsen touhuihin, naureskellen ja sillä oletuksella, ettei nainen voi olla hyvä pelaaja. Kommentit naispelaajia kohtaan ovat todella seksistisiä ja suurin osa kommentoijista ei ole pätkääkään kiinnostunut oikeasti seuraamaan kyseisen naisen peliä, vaan he ovat tulleet paikan päälle vaan osoittaakseen, ettei naisilla ole mitään asiaa Twitchiin. Ja totta kai paras keino osoittaa se on alentaa naisen kaikkea tekemistä ja alentaa hänen arvonsa pelkäksi vartaloksi ja objektiksi, mistä nämä tissi-perse-kommentit ovat todiste.

Twichista olen saanut kaiken kaikkiaan sellaisen kuvan, että vaikka miespelaajatkin joutuvat kuulemaan välillä vaikka minkälaisia törkeyksiä, niin silti miehille annetaan paljon enemmän kannustusta kun he eivät pärjää ja heidän ei odoteta tekevän kaikkea täydellisesti. Sen sijaan naispelaajien standardit ovat todella korkealla, mikä kävi ilmi pelaamisesta yleisestikin kun luki Frimanin esityksessä olleita naispelaajien kommentteja, kuten seuraavasta käy ilmi:

”Jotenki naisen pitää olla niin tosi hyvä ennen ku se on niinku keskiverto. Et miehen on ihan ok olla vähä niinku huono aluks ja harjotella, mut naisen pitäis jotenki heti olla suht hyvä.” (Friman 2016)

Pelaaminen on aina mielletty jotenkin maskuliiniseksi toiminnaksi ja mielestäni nämä naisten kertomukset ovat osoitus siitä, että pelaajamiehet kokevat pelaajanaiset uhkana: jokin ulkopuolinen tulee ja pilaa heidän juttunsa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että naiset eivät tästä pelästy, vaan jatkavat pelaamista juuri niin kuin itse haluavat, sillä pelaaminen ei ole eikä sen tule olla miesten yksinoikeus.

-Mia

Lähteet

Friman, Usva 3.3.2016: ”Ai sä pelaat WoWia? Ooksä ihan varma, tiäksä mikä WoWi on?” Pelikulttuurinen osallisuus suomalaisten pelaajanaisten kertomuksissa. Nörttikulttuurin nousu-seminaari

Tietäisinkö mangasta tai animesta ilman internetiä? En.

Aloitan tämän jutun kahdella lainauksella:

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriön laskelmien mukaan jo vuonna 2004 japanilaiseen animaatioon liittyvät markkinat olivat 4,48 miljardia dollaria (noin 3,3 miljardia euroa). Pokemon-animaation näkivät televisiosta ihmiset 67 maassa, ja se on tuottanut ainakin kymmenen miljardia dollaria. (Nakamura ja Onouchi 2006.) 

Suurin mangalehti Shonen Jump myi enimmillään vuonna 1995 keskimäärin 6,5 miljoonaa kappaletta, kun sen myynti oli vuoden 2008 tilaston mukaan keskimäärin noin 2,8 miljoonaa numeroa kohden. Shojo-mangaa myydään enemmän taskukirjakoisina albumeina (tankobon), mutta kaikkea tytöille suunnattua mangaa myydään vähemmän kuin pojille suunnattua. Manga- lehtien eniten myytyjen listalla vasta kuudes on shojo-mangaa, ja 27 eniten myydyn manga-lehden listalla shojo- tai naisille tarkoitettua mangaa on vain kahdeksan. Pienille lapsille (kodomo) tarkoitettuja lehtiä listalla on vain yksi. (Tsubasa 2009)

Valaskivi 2009, 40-41

Valaskivi mainitsee Pokemonin perilliset - Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa aineistossa Suomen olevan lähes merkityksetön Animen osalta. Pääasiallisesti animen ja mangan toiminta koskettaa Japania ja muita vastaavia maita, jotka tuottavat paljon kyseistä materiaalia. Lainauksista myös huomaa, että kyseessä on iso asia, kerta puhutaan markkinoista, jotka ovat miljardeja arvoiltaan. Itselleni tämä on mielenkiintoista ottaen huomioon ne kanavat, joita kautta tutustuin animeen ja mangaan – netin kautta.

Ilman internetiä japanilainen populaarikulttuuri ei olisi levinnyt nykyisiin mittasuhteisiinsa. Internet on harrastajille paitsi tieto- ja yhteydenpitokanava ja julkaisukanava fanituotannolle, myös ostoskeskus ja hankintakanava, jossa tarjotaan laajasti sekä laillista että laitonta materiaalia. Esimerkiksi animen katselun tärkein muoto monille ovat vertaisverkot, vaikka niiden laittomuudesta ollaan yleisesti tietoisia. Fanikäännetyn materiaalin käyttöä perustellaan sillä, ettei kääntäjillä ole kaupallista hyötymistarkoitusta. Myös laillisten tuotteiden korkea hinta ja vertaisverkkolataamisen helppous mainitaan syinä vertaisverkkojen käyttöön. Lisäksi suurin osa materiaalista ei koskaan tule lailliseen levitykseen Eurooppaan. 

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että japanilainen populaarikulttuuri muuttaa nuorison kulutuskulttuuria ja mediakäytön tapoja. Muutokset haastavat kansainväliset media-alan toimijat arvioimaan uudelleen mediateollisuuden ja -markkinoiden rakenteita. Muutostarve ulottuu kotimaiseen ja kansainväliseen lainsäädäntöön, jotka eivät nykyisellään pysty käsittelemään verkkoajan mediakäyttöä, tuotantoa ja levitystä.

Valaskivi 2009, 3

Valaskivi kirjoittaa ihan asiaa. Ilman internetiä japanilainen populaarikulttuuri ei olisi levinnyt nykyisiin mittasuhteisiinsa. Olen itse kävelevä esimerkki japanilaiseen populaarikulttuuriin tutustumisesta internetin kautta. En enää muista kuinka monta mangaa ja animea olen katsonut, mutta jokaiseen olen tutustunut internetin kautta ja se oli helppoa. Keskustelupalstoilla annetaan suosituksia, YouTubessa näkee animeista pieniä (tai suuria) pätkiä, joiden perusteella voi jo katsoa haluaako seurata sarjaa. Itselläni yllättävän monen animesarjan katsomisen taustalla on ollut animen tyyli. Fate/stay night: Unlimited Blade Works on yksi esimerkki tällaisesta päätöksestä. Törmäsin muutamaan screenshottiin, katsoin traileria ja olin myyty.

Internetin käyttö tällaiseen syö edellä mainittuja tuottoja niitä tuottavilta yrityksiltä. Valaskivi kommentoi myös, että lainsäädäntö ei ole pysynyt tällaisen aineiston (manga ja anime) suojelussa mukana. Näin tuppaa käymään nykypäivänä, mutta uskon sen muuttuvan hiljalleen. Lakeja voidaan asettaa paikalleen, joilla pyritään rajoittamaan aineiston jakamista. Erin Andrewsin ja Hulk Hoganin saamat korvaukset heidän yksityisyyden rikkomisesta kertoo jo jotain siitä, että laki alkaa (ainakin hiljalleen ja toisella puolen maailmaa) ottaa huomioon internetin. Esitänkin, että muutaman kymmenen vuoden sisällä voi tapahtua paljon muutoksia koskien animen ja mangan jakoa. Mikäli niin halutaan tehdä. 

Miksei siis haluta pyrkiä lainsäädännön kiristämiseen animen ja mangan osalta? Minulla ei ole esittää tässä mitään faktaa puoleen tai toiseen, sillä en ole perehtynyt asiaan tarkemmin. Voin vain spekuloida ja esittää yhden argumentin. Ostovoima lisääntyy sitä myötä mitä enemmän ihmisiä tietää kyseisestä tuotteesta. Sanoin jo olevani kävelevä esimerkki henkilöstä, joka tutustui animeen ja mangaan internetin myötä. Olen yksi monista, joille tämä on täysin samoin. Moni näistä ihmisistä on myös niitä, jotka ostavat animesarjan tai mangan sen katsottuaan/luettuaan. Itselläni on Narutoa jonkin verran kirjahyllyssä.

Yritykset joutuvat kysymään itseltään seuraavan kysymyksen ratkaistessaan lähteäkö poistamaan kaiken aineiston internetistä ja valvomaan sitä – Onko siinä järkeä? Jatkuva valvonta, erilaisten kanavien tarkkailu ja rajoittaminen vs. vapaampi ote ja pelko rahavirran pienenemisestä. Itse pyrin ostamaan mangaa ja animea niiden mangojen/animeiden osalta, jotka olivat todella hyviä. Tuen tällä tavalla kyseistä tuotantoa enkä ole tässä ainoa. Jää nähtäväksi mitä tulee tapahtumaan, mutta tämä aihe sai minut pohtimaan.

Ne fandomit, joita fanittaa itsekseen

Oletko ikinä törmännyt johonkin sarjaan, kirjaan, peliin tai elokuvaan, joka on aivan sairaan hyvä. Kulutat sitä täysillä ja olet pian uppoutunut sen maailmaan. Hahmot tuntuvat hyviltä ystäviltäsi ja et malta jatkaa tarinan parissa olemista. Sitten tulee tilanne, kun yrität katsoa netistä kuka muu fanittaa samaa asiaa… ja et löydä ketään. Miljardien joukosta kukaan ei ole kirjoittanut mitään postausta aiheeseen liittyen, ei ole fanfikkejä, ei ole YouTubessa mitään aiheeseen liittyen. Olet täysin yksin fanittamassa. Voisit kulkea kyltti kädessä, jossa lukee ”Tervetuloa yhden henkilön faniryhmään”.

Kaiken järjen mukaan et ole kuitenkaan yksin. On olemassa muita jotka fanittavat samaa asiaa, mutta kukaan ei ole aloittanut mitään interaktiivista fanistusta tai nörtteilyä aiheeseen liittyen. Itselleni näin on käynyt muutaman kerran. Luin vanhemman kirjasarjan ja hain aiheesta lisätietoa netin puolelta. Tuloksena oli minimaalinen saalis, joka koostui lähinnä kirjailijan nettisivuista. Tällaisessa tilanteessa on kaksi mahdollisuutta. Joko on itsekseen fanittamansa asian kanssa tai alkaa tehdä jotain asialle. Rakentaa vaikka jonkinlainen sivuston/blogin fanittamisen kohteelle, ja alkaa odottaa, josko joku samaa asiaa fanittava kävisi vierailemassa. Entä jos mitään ei ala tapahtua? Odottavan aika on pitkä ja mitään ei tulosta ei tule. Mitäs sitten?

En pyri tällä postauksella maalailemaan piruja seinille, vaan esittämään kommentin fanittamisen pitkäjänteisyydestä ja sen ajoittaisesta vaikeudesta. Esimerkkinä olisi voinut käyttää, vaikka jonkin parin fanittamiseen, joka ei kuulu sarjan fanien suosikkeihin. Tulee vaikka vastaan tilanne, että huomaat olevasi täysin marginaalissa fanittamisesi kanssa niin paljon, että et enää tunne edes olevasi muiden fanien kanssa samalla ”pelikentällä”.

Fanittamiseen ja nörtteilyyn menee omaa aikaa. Joskus enemmän kuin siihen on ajatellut laittavansa. Silti sitä jatkaa, koska sen asian kokee tärkeäksi, se puhuttelee, oli sitten kyseessä olemattoman fandomin fanittaminen itsekseen. Fanituotannon luennolla käsiteltiin Nikusen (2005) fanitutkimuksessa esiteltyjä määritelmiä, jossa nähtiin faniuden olevan yhteisöllistä/sosiaalista, kytkeytymistä populaarikulttuuriin ja toiminnallista (loput määritelmät olivat affektiivisuus ja fani-identiteetti). Miten marginaalissa olevat fanittamiset menevät Nikusen määritelmässä? Fanit jatkavat fanittamistaan, vaikka fanittamisen kohteet olisivat marginaalissa. Voidaanko tällaisia fanittamisia tutkia ja mitä niistä saataisiin selville?

Hesarissa juttua faniudesta

Ajattelin linkittää tämän jutun blogiimme, siinä käsitellään aika paljon samoja juttuja kuin mitä ollaan kurssilla mietitty :) muun muassa fanituksen sosiaalista puolta pohditaan:

"Sosiaalisuus on keskeinen elementti fanittamisessa.
""Kaikille ihmisille on elintärkeää olla osa yhteisöä tai ryhmää, sillä se on omien kykyjen, persoonallisuuden ja identiteetin kehittymisen edellytys"", Tikkanen sanoo.
Kaikenlainen ryhmään samastuminen ja ennen kaikkea sellaisessa toimiminen edistää selvästi terveyttä. Yksinäisyys lisää muun muassa sydän ja verisuonitautien riskiä."

Jutun on kirjoittanut Juha Riihimäki.

Suomalainen sarjakuvakulttuuri valta- ja vastavirrassa

Mitä tulee mieleesi kun ajattelet suomalaista sarjakuvaa? Kuinka monia sarjakuvataiteilijoita tunnet nimeltä? Missä heidän työtään julkaistaan? Suomalainen sarjakuvakulttuuri on näkyvästi esillä, ja voi ilmeisen hyvin. Jo Suomi-brändistä puhuttaessa mieleen tulevat Muumit. Löytyy pitkään jatkuneita strippisarjakuvia kuten Jussi ”Juba” Tuomolan Viivi & Wagner tai Pertti Jarlan Fingerpori. Milla Paloniemen sähäkkää Kiroilevaa Siiliä löytyy verkkosivun lisäksi ohettuotteista aina t-paidoista puskuritarroihin. Aku Ankka-lehti on yksi maamme suosituimmista viikoittain ilmestyvistä julkaisuista. Kotimainen sarjakuva-albumi on turvallinen joululahjavalinta miltei kelle tahansa. Mutta onko tämä nörttikulttuuria? Voiko itseään kutsua esimerkiksi Fingerpori-faniksi? Tai no miksi ei, mutta kutsuuko joku?

Valtamedialla on oma merkittävä asemansa tiettyjen sarjakuvien ja niiden tekijöiden tunnetuksi tekemisessä. Helsingin Sanomien sarjakuvasivut ovat laajalevikkinen ponnistuslauta suuren yleisön tietoisuuteen. Naisen ja sian parisuhteeseen porautuva strippi on esimerkiksi ilmestynyt Hesarissa jo yli kymmenen vuotta. Samaisen julkaisun aikakausilehtimäisessä Kuukausiliitteessä nähdään sarjakuvataiteilija Tarmo Koiviston modernia mediakulttuuria ja politiikkaa tutkiskeleva Tää/Pääkaupunki. Sitä ennen samalla paikalla julkaistiin samalta tekijältä Mämmilää. Kati Kovács puolestaan aloitti uransa piirtämällä Kannus-lehteen.

Julkaisukanavien suuri ja värikäs kuluttajajoukko vaikuttaa oletettavasti julkaistuun sisältöön. Näennäisen neutraalissa uutisiin ja ajankohtaistapahtumiin keskittyvässä sanomalehdessä sisältö kenties keskittyykin tietynlaisiin aiheisiin kuten talouteen, politiikkaan ja parisuhteeseen. Nämä ovat kaikki asioita, joista keskivertolukijan ajatellaan välittävän. Joissain tapauksissa sarjakuvan keskeinen sisältö tulee kimurantista suomenkielestä (Fingerpori) tai tuhmasta huumorista (taas Fingerpori).

Moni mielikuviin asemansa vakiinnuttanut sarjakuva on syntynyt aikana, jolloin Internetkulttuuri ei mahdollistanut itsenäistä julkaisua, ja lehdet olivat varteenotettava julkaisukanava vakaasta tulonlähteestä puhumattakaan. Pienen paikallislehden tai edes valtakunnallisen julkaisun takasivulla ilmestymisenkin voi kuitenkin ajatella tuottavan tietynlaisia rajoituksiakin. Valtavirran tiedonvälitys ei ole taide- tai asiantuntijajulkaisu eikä käsittele pääasiassa sarjakuvia. Sarjakuvat saavat verrattain vähän sivutilaa ja niihin suhtaudutaan kenties vain hauskana ja satiirisena viihteenä vakavien asioiden lomassa. Monilla suomalaisilla sarjakuvilla on yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa sisältöä, joka sopii tiettyihin tiedotusvälineisiin. 

Suomalainen sarjakuva vaikuttaa ainakin näin asiaan vihkiytymättömästä melkoisen hyvin järjestäytyneeltä. Sillä on omat yhdistyksensä, palkintonsa ja apurahansa. Arvostetuinta kirjallisuuspalkintoamme Finlandiaa jaetaan myös sarjakuville. Yhteisö on aktiivinen ja asiantunteva, niin kuin tietysti jokaisella itsensä vakavasti ottavalla (nörtti)kulttuurialalla tulee ollakin. Nörttikulttuuriin verrattuna sillä kuitenkin on ominaiset eronsa. Se on tullut osaltaan näinkin tunnetuksi erilaisten instituutioiden kautta. Virallisten ja vähemmän virallisten sanomalehtien tukemana nyt jo kaikkien tuntemat sarjakuvat ovat taittaneet pitkää polkuaan kohti menestystä. Nykytaiteenmuseo Kiasmassa järjestettiin vuonna 2012 kotimaisen sarjakuvan näyttely. Tove Janssonin luomat muumihahmot on tuotteistettu viimeisen päälle yhteistyössä eri laitosten ja tuottajien kanssa. Akateemisissa ympyröissä pyörii sarjakuvatutkijoita. Huomattava osa kotosarjakuvistamme tekee yhteistyötä tavalla tai toisella jonkinlaisen järjestön tai laitoksen kanssa ja brändäyksellä on huomattavan paljon annettavaa sarjakuvatyöllä leipänsä tienaaville. Mukana on paljon sellaisiakin tahoja, joiden ei ensimmäiseksi ajattelisi olevan mukana asiantuntijan, harrastajan saati fanin ominaisuudessa.

Joku saattaa tässä kohdassa älähtää. Tässähän käsitellään nyt vain aika pientä osaa suomalaisesta sarjakuvasta. Näitä julkaistaan Hesarissa, mutta on kai sitä nyt muitakin kanavia. On toki, mutta tietyt tunnetut sarjakuvat sopivat intoilijoiden lisäksi valtakulttuurin kulutustottumuksiin julkaisupaikallaan ja sisällöllään. Suomalaisessa kirjakaupassa on oma osastonsa sarjakuville, ja sieltä löytyy juurikin näitä edellä mainitsemiani esimerkkejä. Ja Aku Ankkaa. Nörttikulttuuriin kuuluu fanitus, yhteisöllisyys ja luovuus, mutta mitenkäs marginaalisuus? 

Nörtti- ja nuorisokulttuuri eivät ole synonyymejä keskenään, vaikka niistä löytyy samanlaisia piirteitä. Molempia käsitellään tietynlaisessa vastakkainasettelussa valtakulttuuriin, joka tuntuu erityisesti marginaalin sisällä edustavan jotain suurta, yleistä, vakavaa ja virallista. Toisin sanoen aikuistako? Yhdeksi nörttikulttuurin yleistymisen syyksi on tarjottu digitaalisen kulttuurin mukana kasvaneita sukupolvia, jotka ovat näinä päivinä nuoria aikuisia ja omalta osaltaan luomassa valtavirtakulttuuria siinä missä marginaaliakin. Sarjakuvat kuuluvat olennaisesti maailmanlaajuiseen fanitukseen, mutta kenties sarjakuvien asema on Suomessa erilainen. On toki huomattavaa sekin, että pienessä maassa verrattain suositullakaan harrastuksella ei ole miljoonayleisöä. Tälliöin sen mahdollinen marginaaliasema ei johtuisi varsinaisesti sisällöstä, vaan pienen yleisön jakautuneesta kiinnostuksesta.

Eikä suomalainen sarjakuvakulttuuri nyt tokikaan ole pelkästään sanomalehtien viimeisten sivujen strippimuotoisia loppukevennyksiä. Kovácsin naivististyylisiä teoksia on syystäkin käännetty usealle eri kielelle ja esimerkiksi Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanit Linnut ja meret (2003) ja Näkymättömät kädet (2011)ovat huomionarvoisia esimerkkejä vakavahenkisemmästä sarjakuvataiteesta. Käsitellyt aiheet ovat melkoisen rankkoja ja tarjoavat lukijalle aivoruuaksi esimerkiksi vaikeita eettisiä kysymyksiä. Vaikka olisi tyhmää olettaa, etteivät syvälliset aiheet kuuluisi nuorisokulttuuriin tai tarjoaisi ammennettavaa monenlaiselle viesti- ja taidemediumille, ovat ne silti tietyllä tapaa turvallisia ja hyväksyttäviä aiheita myös Helsingin sanomien tyylisille julkaisuille.

Epämuodollisempaa kenttää kotimaisessa sarjakuvatuotannossa edustavat monet itse julkaistut sarjakuvat kuten blogit ja omakustanteet. Ne ovat olennainen osa sarjakuvan tuotantoa ja kehitystä taidemuotona maassa kuin maassa. Jos on olemassa jonkinlaista suomalaisen sarjakuvan kaanonia tai tunnettuja, vakavasti otettavia tapauksia, tulevat ne tulevaisuudessa varmasti nousemaan juuri tästä piiristä. Näillä itsenäisemmillä tekijöillä on oma vakaa seuraajakuntansa, ja kenties pienemmän piirin omaleimaista yhteisöllisyyttä, jossa taiteilija on jatkuvasta, kiinteässä vuorovaikutuksessa yleisöönsä.

Suomessa sarjakuva otetaan melko vakavasti. Sen tekijöistä puhutaan ammattilaisina ja taiteilijoina, eikä syyttä. Sarjakuvalla on poliittista ja yhteiskunnallista uskottavuutta, joka kantaa yli sunnuntaistrippien ja pilakuvien, vaikkei niissäkään mitään väheksyttävää ole. Maailmanlaajuisesti kulutetuilla kulttuurituotteilla, myös sarjakuvilla, voi olla sisältöä verrattain pienen piirin makuun, ja silti kuluttajia saattaa löytyä miljoonittain. Suomen kokoisessa maassa tähän ei ehkä ole varaa, vaan tunnetun on todella oltava yleisesti tunnettu. Taidemuseoissa ja mukeissa. Jos sarjakuvan status nörttinä juttuna riippuu tietynlaisesta marginaaliasemasta, voidaan väittää ettei moni tunnettu kotimainen sarjakuva sitä ole. Ja ovatko äidinkielellämme julkaistut verkkosarjakuvat liian pieniä ja pirstaleisia ollakseen osa jonkinlaista yhtenäiseksi profiloitunutta kansallista sarjakuvakulttuuria. Kulttuuria tarkastellessa kuitenkin kiinnitetään usein huomiota yhteisiin, muista vastaavista erottuviin piirteisiin, jaettuihin konventioihin, kielen ja käyttäytymisen tapoihin ja niin edelleen. Onko näillä teoksilla ja tarinoilla alkukielensä lisäksi yhtenäisiä piirteitä tai läpileikkaavia teemoja?

Poliittisella sarjakuvalla on maassamme pitkät perinteet, samoin kuin Aku Ankalla ja tietynlaisella elämänmeno- tai ”Slice of Life”-sarjakuvalla, jossa tapahtumat keskittyvät arkisiin tapahtumiin ja tavalliseen elämään. Maamme varhaisuskonnot ja mytologia ovat myös inspiroineet taiteilijoita, tästä esimerkkinä ruotsalais-suomalaisen Minna Sundbergin verkkosarjakuvat ”A Redtail’sdream” ja ”Stand Still. Stay Silent”., sekä Mikko A. Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita(2011).

Sarjakuvatyyppejä, -tyylejä ja -tarinoita vaikuttaa olevan niin montaa erilaista kuin tekijöitäkin. Toiset ovat laajemmin kotimaassa tunnettuja ja brändättyjä, toiset taas valtakunnan rajojen ulkopuolella kiinnostusta herättäneitä. Osaa julkaistaan verkossa, osaa lehdissä ja albumeissa. Onko siis edes mielekästä yrittää etsiä näistä jotakin yhteistä nimittäjää? Vaikuttaako tekijän kansallisuus? Sundbergin verkkojulkaisun tapauksessa Pohjolan luonto ja tavat ovat toimineet eittämättä innoituksena, jo onpa ärräpäitä päästävässä siilissä jotain hyvin suomalaisen sisuuntuvaa. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä jotka tulevat jo ei-harrastajan mieleen ja ehkä syystäkin, ovathan ne laajalti näkyvillä. Oli syy sitten institutionalisoituneen taiteen, Finlaysonin tai Postin. Löytyykö suomalaisen sarjakuvan kentältä kuitenkin piilotettu, kansallisiin stereotypioihin tai ikoneihin vetoamaton puoli, joihin markkinavoimat eivät ole ujuttaneet kaiken viileän ja originaalin pilaavia näppejään? Suomalaisen sarjakuvan fanaattiset fanittajat, missä te olette?